sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Älä luota täysin

Tuikun suhteen olen ollut luottavainen ehkä jopa liiankin. Sen kanssa voi tehdä melkein mitä mieleen juolahtaa, sillä se on niin varma ja ei vähästä ota kierroksia. Vaikka olisi jo vähän kierroksilla, olen silti siihen luottanut. Mutta joskus tulee se kerta, mikä muistuttaa taas siitä, että käsissä on eläin, mille pako on luonnollinen reaktio. Lauantaina tallille. Ed. päivän oli Tuikku saanut pitää vapaata. Ja tallilla oli porukkaa. Olin ajanut auton yläpihalle heti käännöksen jälkeen. Lähes traikun viereen parkkiin. Tarkoitus oli lähteä rekiajelulle. Kengittäjä oli paikalla valkoisen pakettiautonsa kanssa, kalketta ja vilinää riitti. Hevosia oli karsinoissa, osa lähdössä omiin juttuihinsa. Minä hain Tuikun ja laitoin katoskäytävälle. Tuikkua hieman epäilytti kengittäjän auto. Ja se kalke kun tallin käytävällä on tallin isoin hevonen kengitettävänä. Siihen se kuitenkin jäi rauhallisen vireänä, tarkkailen ympäristöään. Havaitsin Tuikussa hieman pöreyttä. Laitoin reen valmiiksi kengittäjän autoa liki. Aisat paikalleen.


Tuikun hoidin kuten normaalisti, laitoin länget ja silat ja suitset. Kiinnitin ohjat paikalleen ja ohjasajoin Tuikun aisojen väliin. Siihen se meni nätisti. Aloin asettamaan toista aisaa paikalleen. Sen olin jo saanut. Tamppien laittaminen vaatii aikaa, sillä reikä mihin tamppi tulee on juuri niin nafti, että tamppia täytyy hinkuttaa. Eli ei käy käden käänteessä. Kunnes Tuikku säikähtää jotain, liikkuu eteen ja toinen aisa maasssa, reki perässä ja sain ohjista kiinni. Ja sitten mentiin. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, Tuikku pakeni paikalta, rekihän tulee liukkaasti, saan Tuikun ympyrälle. Mutta voi arvata kun hevosessa on vauhtia ympyrällä, miten reki käyttäytyy. Kiintopiste hevosessa, mikä liikuttaa raskaampaa rekeä takana, se on kuin katapultti. Ja osuu kuinkas muuten (onneksi) oman auton perään ja kyllä siitä ääntä lähtee, mikä saa entisestään jo säikähtäneen hevosen reagoimaan lisää. Saan pidettyä Tuikun, se alkaa jo rauhoittumaan, tallinpitäjä on tulossa apuun ja Tuikku pysähtyy. Hän ottaa toisen aisan irti. Ja siinä yhdessä rinnakkain seistessämme Tuikku kokoaa itseään, hengittää tiiviisti kuten säikähtänyt hevonen tekee. Minä olen koko tilanteen ajan ollut rauhallinen, ei minkäänlaista paniikkia. Tähän on muistulteltava omaa ajo-onnettomuutta, tuolloin tiesin kun Tuikku lähti käsistä, että tässä käy huonosti, mutta miten huonosti, sitä en vielä tiennyt. Sen vain, että pysyin täysin jäätävän rauhallisena, mitä jälkikäteen hämmästelen itsekin. Mutta itse tilanne on sen verran kaoottinen, ettei siinä kannata lähteä huutamaan hevoselle, mikä on jo ihan omissa maailmoissaan vaan pysyttävä viileän rauhallisena. Näin toimin tässäkin, vaikka  näin, että reki liukuu perässä holtittomasti, osuu autoon, tekisi mieli sulkea silmänsä, mutta pidettävä ohjasta kiinni. Onneksi ohjat olivat paikallaan. Normaalitilanteessa olisin ohjat laittanut vasta aisojen kiinnityksen jälkeen, nyt olin ne laittanut jo kuolaimiin kun niillä ohjasajoin Tuikun aisojen väliin.

Seisoimme rinnatusten pitkän aikaa, Tuikku oli jo rauhoittunut, nyt se alkoi jo osoittamaan kärsimättömyyttä, että jotain pitäisi tehdä, mutta minä pysyin siinä ollen vain lähes hiljaa, katsellen tilannetta. Ja odotin, että kengittäjä lähtee ja yritystä uudelleen. Vaikka uusintayritystä eivät muut suositelleet, mutta en halunnut jättää tilannetta siihen, missä hevonen on säikähtänyt ja mahdollisesti kokee reen eteen laiton seuraavalla kerralla pelottavana. Halusin katsoa, miten Tuikku toimii uusinnassa ja jos näyttää siltä, että sille on tullut tilanteesta "rimakauhua", jätän siihen ja aloitan siedättämisen reen valjastukseen vähitellen. Niin vain reki tallikatoksen eteen, aisat paikalleen ja Tuikku aisojen väliin. Apunani oli pari tallikaveria. Toinen piti Tuikkua ohjista, toinen oli toisella sivulla. Tarkkailin Tuikkua ja se toimi taas yhtä samoin kuin ennenkin. Saatiin Tuikku ilman mitään härdelliä tai sen jännittymistä aisoihin, istuin rekeen, en antanut vielä lähteä vaan pysytään rauhallisena paikallaan ja sitten mennään. Lähdimme pellolle, tarkkailin aisoja ja tamppikiinnityksiä ja siinä samalla katseeni osui paksuun nahkaiseen ylimääräiseen juttuun, mikä roikkui vatsan alta. Sellaista ei pitäisi olla. Normaalisti tulisin pois reestä, Tuikku pysyisi paikallaan, mutta härdellin jälkeen päätin varmimmaksi tehdä siten, että menemme tallipihaan takaisin ja katson, mikä roikkuu vatsasta. Tallipihassa ajoin reen katoksen eteen ja tulin alas. Katsoin vatsan alle ja niin vain vatsavyö oli mennyt poikki härdellissä enkä ollut täysin tarkastanut valjastusta vaan laitettiin aisojen väliin. No siihen jäi rekiajelu ja Tuikku satulaan. Lähdimme maastoon, teimme melko pitkän maaston rauhallisessa temmossa, joitakin kohtia laukkasimme, mutta muutoin rauhallista kävelyä. Muistin toki kehua Tuikkua, miten kaiken jälkeen ja koko tapahtuman aikaan se kuitenkin on se järkevä hevonen, pysähtyi ja kykeni menemään uudelleen reen eteen ja tässä me sitten maastossa talsimme yhtä rauhallisesti kuin aiemminkin. Varmankin hevosen kanssa voi sattua mitä tahansa kun tilanne on siihen otollinen. Yksi säikähdys ja tilanne voi vyöryä kuin lumipallo.

Sunnuntaiaamuna kävin tekemässä aamutallin. Ja Avantilla olen myös päässyt ajamaan ja kokenut muutaman alkeiskäyttäjän flopin, sain avantin sitten kauhan varaan pystyyn. Siitä selvisimme avustuksella, mutta tallityöt näin kunnon yläpitämisen kannalta ovat tehokkaat. Siinä kokee tekevänsä töitä ja paljon tietysti olisi omassa tavassa toimia fiksaamista jos mielisi tätä tehdä työkseen. On asioita, mitkä oppii kokemuksen myötä, miten saada työt tehtyä tehokkaasti ja kuitenkin lopputulos on hyvä eikä aikaa mene turhan säätämiseen. Toisaalta kun tämä on itselle osin hyvää fiilistä, saa aamulla sanoa huomenet hevoselle, loimittaa ja kehua, rapsuttaa ja paijata, on se riittävä kun sitä ei ota tehokkuuden ja tuoton kannalta. On vähän kuin turpaterapiaa ja samalla hyötyliikuntaa.

Tallitöiden jälkeen oli vuorossa Tuikun kanssa pulkka- ja hiihtoratsastus. Siitä ohessa video. Tuikku toimi oikein hienosti, pulkka oli alussa vähän jännä, mutta suksiin suhtautui yllättävän helposti. Sukset olivat mukavat kun veto-ohjat tulevat korkeammalle eivätkä jää niin alas jalan tuntumaan. Mukavaa yhteinen sunnuntairetki ystävien kesken.



torstai 10. tammikuuta 2019

Parhaimmat hetket syntyvät sattumalta

Keskiviikkona oli niin talvinen sää, minulla oli aamutalli. Kengittäjä oli tulossa myös kengittämään Tuikun. Lunta oli tullut reilusti ja sitä jouduin kolaamaan ennen tallille lähtöä ja autokin piti putsata lumesta. Jarilla ensimmäinen työviikko alkanut ja paikka tuntuu lupaavalta. Minulla kivasti töitä näin vuoden alkajaisiksi ja mieli askartelee kuinkas muuten kuin Tuikun kanssa touhuilussa. Olemme liikkuneet aika reippaasti ja välillä on hyvä antaa niitä päiviä, milloin voi mennä kevyemmin.






Olin tehnyt reippaan maastoilun sunnuntaina, joten maanantaina mietin, mitä teen Tuikun kanssa. Ajattelin mennä kentälle sitä juoksuttamaan, mutta se näytti hieman liukkaalta, joten suuntasin laitumelle ja Tuikku tuli kivasti perässä, mutta ei innostunut juoksemisesta, vaikka kuin yritin sitä innostaa: hyppimällä, hihkumalla, hieman avustaen sen riimunarulla, mutta en halunnut sitä kovin painostaa jos ei muutoin tunnu intoa löytyvän. Joten tyydyin vain käppäilyyn Tuikun kanssa, kuvien ottamista, vähän videota ja takaisin tarhaa.

Saimme idean laittaa Tuikku ja sen tarhakaveri laitumelle. Ja aluksi näytti siltä, että molemmat ovat kiinnostuneita möllöttämisestä ja huuli pyöreänä, silmät hämmentyneinä olivat ne kysymysmerkkinä, että WHAT? Niin, mitä pitäisi  tehdä. Vähän aloin juoksemaan niiden perässä, heiluttamaan riimunarua ja juoksivat toiselle reunalle pysähtyäkseen taas katsomaan, että hulluja nuo ovat, mitä ne oikein tahtovat. Ja taas uudestaan, toiselle reunalle, sama hölmistynyt katse, kunnes sitten Tuikulla napsahti, että joo nyt juostaan ja niin teki. Kaveri seisoi ja ihmetteli, miten sen omistaja vain kuvailee toista hevosta ja tässä seison. Vähitellen alkoi kaverikin innostumaan ja siitäkös riemu repesi molemmille. Voi kun oli vauhtia ja nauratti kovin. Tuikku tarjosi hienoa raviaan ja laukka nyt on vähän koikkaloikkaa ja välillä huomaa, että vieläkin pitäisi päästä lujempaa. Mukava juoksupäivä. Mutta mukava, antoisa ja sai nauraa hevosille, sille revittelylle. Toki laukassa näkee, miten se ei ole Tuikun parhainta ja lanneranka lukittuu joissakin kohden laukatessa. Sitä vastoin ravissa on jousitus paikallaan. Maanantain kuvat ja videon on ottanut Tuikun tarhakaverin omistaja Antsu.

 


Tiistai oli Tuikun vapaapäivä ja tänään keskiviikkona kengityksen ja päiväheinien jälkeen rekiajelulle pellolle. Alkukierrokset rauhallisia ja siitä vähitellen raviin. Tuikulla on selvästi virtaa ja se tahtoisi juosta. Otettiin vielä naapuri kyytiin ja Tuikku näytti reipasta menoaan ja varoittelin kyytiläistä, että mäkeen se sitten ponnistaa ja niin teki. On muuten ihan eri meininki reen kanssa Tuikulla nähdä, miten sen takareidet ponnistavat kunnolla, ei ole mitään höpöhöpöravia vaan ihan oikeaa työtä. Ja jostain syystä radalla tämä mäki saa joka kerta yhtä innokkaan lähdön, välillä otetaan laukkaa ja siitä raviin. Miten kaunis voi olla talvinen päivä kun on pieni pakkanen, juuri satanut lumi ja mennä reellä reipas hevonen edellä kun lumi pöllyää hevosen ja reen jalaksista. Tuikku selvästi pitää rekiajelusta, siinä se näyttää parhaimpansa ja olihan se kiva kun vieraskin kehuu omaa hevosta, miten varmaotteinen se on ja tuntuu kuuntelevan ohjastajaa, vaikka koinkin siinä ohjien päässä, että Tuikku on reipas. Lisänä oli edellisen päivän vapaa ja nyt Tuikku tarjosi joka hetki ravia ja halusi ottaa itse vauhtia.


Vauhdikasta menoa

 Tänään kävimme ratsain pellolla ja radalla. Otimme laukkaharjoituksia, minkä jälkeen palauttava käyntiosuus ja taas uusi laukkapätkä. Reipas, tarmokas Tuikku. Ja miten mukava talvinen pakkassää. Kovin kauan emme menneet. Viikonloppuna suunnitelmissa rekiajoa ja toisena päivänä hiihtoratsastusta ystäväpariskunnan kanssa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Uusi Vuosi

Tapaninpäivänä emme käyneet Tuikun kanssa perinteisellä rekiajelulla. Jäin kotiin, mutta rekiajelulla kävimme seuraavana arkipäivänä. Ja oli niin liukkaat pohjat, hyvin liikkui reki ja Tuikku oli totta vie reipas. Vielä ajotien jälkeen kävimme reellä maastoradalla, menimme viisi kierrosta eikä sekään tuntunut hyydyttävän Tuikun intoa. Se oli totta vie edelleenkin reipas. Seuraavana päivänä ratsain sama ja yhä edelleen sama innokas, reipas menijä. Mikä hevonen. Joulun jälkeen olemme liikkuneet reippaasti, kolme päivää perätysten hikilenkkejä reellä ja ratsastaen. Kolmantena päivänä oli tarkoitus mennä kevyesti, mutta totta vieköön mentiin taas reippaasti. Joten nyt on sitten palauttelevan viikon paikka, kevyitä lenkkejä maastoillaan satulalla ja karvasatulalla. Olemme menneet myös kentällä ja nyt on taas vuorossa maastoilua, vastapainoksi vaatimusten on maastoilu rentoilua ja mennään näin kevyellä jaksolla enemmän käyntiä kuin juoksua. Sitäkin välillä otetaan, välillä joutuu pidättämään kun tarkoitus ei ole hikoilla.



Päivät ovat sujuneet mukavasti, minä olen tehnyt aamutalleja. Tähän on syynä myös se, että tulee luontaista kulutusta - voin syödä sen ylimääräisen pullan ja toisaalta saan  liikuntaa. Karsinoiden siivoamisessa nousee sykkeet, talvitakin joutuu riisumaan ja etenkin kun kantaa vesiä hevosille niin se vaatii jo ponnisteluja. Ja mikä parasta, olen päässyt Avantilla ajamaan ja todennut sen mukavammaksi kuin ratsastuksen. Sehän oli varsin hauskaa puuhaa. Lantojen siivoaminen tarhasta varsinkin orin on melko vaivatonta ja helppoa. Vielä muutama kerta vipujen kanssa harjoittelua ja saan kipattua orin lantakasan kätevästi kauhaan. Ja olen pysynyt joulunajan terveenä. Olen perheessämme ainoa, joka en sairastu juuri koskaan. Sitä vastoin Jari helpommin. Ja olen suositellut hänelle luontaista lääkitystä kaikkia pöpöjä vastaan ja tämä on toiminut omalla kohdallani - hanki oma hevonen. Tulee liikuntaa, ulkona olemista siinä ohella. Minä en juurikaan sairastu, tosin sitten kun pöpö iskee, olen tosikipeä. Joten ei auta kehua liikaa. Mutta vielä ei ole Jari myöntynyt siihen, että se toinen hevonen voisi olla hyvä tapa pysyä terveenä  - vai mitä tuumitte.

Tuikku ja sen toinen tarhakaveri, iso suomenhevonen, pääsivät parilaumaan. Ja mitä ne ovat keksineet, jälleen kerran löytäneet tiensä vapauteen. Kekseliäät kaverit, nyt ei voi syyttää ruotsalaista, sillä se on päässyt isompaan laumaan ja tarhat ovat yhdistetty toisiinsa. Kaverit ovat siis jääneet kiinni ilman ruotsalaista. Varsin pätevät sällit, mutta eivät ne kauas lähde, heinäpaalilta ne yleensä löytyy, syylliset.




Tuikun kanssa lähdimme myös myrskypäivänä maastoilemaan. Tuuli oli navakka, tosi kylmä. Suuntasimme haapametsäpolun kautta ja olihan jännä paikka kun tuuli navakasti ja haavat suhisivat ja taipuivat tuulen myötä. Ne ovat istutettu täsmällisesti rivistöön. Kylmää oli ja järven välistä kulkiessamme etenkin palatessa, tuuli niin kovin, että eteneminen oli jo hankalaa. Mutta muutoin pidin säästä ja kävihän maastoilu pienestä seikkailusta luononvoimien puhaltaessa puissa ja me otimme reippaat laukkapätkät peuransyöttöpaikalta. Jouduin pidättämään Tuikkua tätä ennen, se olisi halunnut edetä ihan omaa vauhtiaan, mutta sen verran estelin, ettei ihan kovin lujaa mentäisi - kevyt viikko kun oli ja palauttelua raskaan työputken jälkeen.

Tänään katsoin aamulla ulos ja on satanut kevyesti lunta. Mikä päivä! Pidän talvesta etenkin juuri tällaisena kun on satanut lunta, on pieni pakkanen ja voi odottaa maastoilua Tuikun kanssa. Se on ihan parasta, mitä voi olla.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Hyvä ratsastus


 Tapaninpäivänä on aikaa kirjoittaa. Takana kiireiset päivät ja Tuikku sai tämän vuoksi pari päivää vapaata. Melko kevyesti olemme menneet ja lumen saapuessa on se mahdollistanut taas reippaammat lenkit. Poikkeuksellisesti kävin myös joulupäivänä tallilla, sillä edellisenä päivänä teimme reippaan lenkin, missä Tuikku hikosi.

Olen tehnyt muutamaan otteeseen aamutalleja ja niistä pidän paljon. Kun tekee tallia, mikä ei ole omaa työtä, on se vaihtelua omaan arkeen. Samalla saa nähdä hevosten aamun ja myös oman hevosen arkea muutoin kuin normaalien tallikäyntien yhteydessä. Säistä riippuen on osa loimitettava ja suurin osa pihattolaisista mukaan lukien myös Tuikku ovat ilman loimea. Mikäli sää on sateisen vilakka, tuulinen, tarvitsee Tuikku loimea. Mutta muutoin se on ilman loimea ellei sitten ole hionnut lenkillä, jolloin se saa loimen kuivatuksen ajaksi joko yhden tai kovemmilla pakkasilla hikilenkin jälkeen fleece / villaloimi ja ulkoloimi. Kun tulen talliin ja valojen sytyttyä ensimmäinen hevonen ulos, muille pieni nokare heinää, joillakin aamupuuro ja siitä sitten alapihattoon. Tätä ennen olen tarkastanut ylätarhojen heinät, antanut kolmen koplalle heinänsä. Alapihattolaisille heinää kaukaloon tuttujen hörinöiden säestäminä. Aamun pimeys, hevosten odottava pöhinä ja ripeä toiminta saavat myös hieman omaa sykettä nousemaan. Pyrin tekemään reippaasti tehtävät, ajoittamaan niin, että pääsen karsinahevoset viemään ulos. Hevoset ovat hyväkäytöksisiä ja tulevat kiltisti ulkotarhoihin. Ori viedääna aina ensimmäisenä ja sillä on välillä hieman virtaa, mutta kiltti kuin mikä.

Orilla ratsastin kentällä tallinpitäjän asetuksilla. Hän ratsasti ensin ja minä selkään. Alla oli Tuikun koulusatula. Tuttu minulle ja pidän satulasta. Se sopii minulle. Ja ori liikkui hienosti, täytyy myöntää, että menimme hyvin. Olin ihan orin lumoissa ja mietin, menikö hyvin siksi, että ratsastin vai satulan vuoksi vai oliko syynä kenties se, että tallinpitäjä ratsasti ensin. Sen illan lilluin pilvissä nauttien siitä tunteesta, miten hyvin ratsastin, parhaiten koskaan. Laukannostot olivat vaikeita, näissä kohden tuli haastetta. Mutta seuraavana päivänä halusin nähdä, menikö ori hyvin siksi, että osasin ratsastaa vai oliko kyse kuitenkin toisen ratsastajan esityöstä. Menimme kentälle kahdestaan, alussa vähän käyntiä ja sitten ravia. Tällä kertaa laukannostot sujuivat jo hyvin myös käynnistä. Mutta sen huomasin, että se sama tunne, mikä oli ed. päivänä ei ihan saavuttanut tätä kertaa ja tunnustin itselleni harmikseni, että ori liikkui hyvin kun oli toisen ratsastajan ensin tekemä työ. Nyt kun menimme minun tavallani ratsastaa, ei  ori ollut ihan niin pyöreä ja nostanut säkäänsä eikä näyttävyyttä ja helppoutta ollut mukana. Kumpaisellakin kerralla olin myös itse hikinen sekä ori myös. Töitä teimme. Ei mennyt huonosti tämä toinenkaan kertaa, mutta nyt puuttui se tunne, että osaan. Nyt olin ihan se tavallinen ratsastaja kuin aikaisemminkin ja tunnustan, että olin hieman pettynyt. Olisin toki tahtonut, että olisin se hyvä ratsastaja, millaiseksi koin ed. päivänä, mutta ratsastuksessa ei yleensä päästä huippuun yhdessä päivässä ja sen jouduin karvaasti toteamaan. Mutta sen toki huomasin, että en ollut enää märkä rätti orin selässä vaan kykenin istumaan harjoitusravissa myödäten paremmin sekä laukka sujui huomattavasti helpommin kuin syksymmällä. Orin liike on niin paljon isompaa kuin Tuikun, joten se vaatii minultakin lihastyötä ja sen huomasi myös siitä, että hikosin itsekin, mitä ei niin vain tapahdu Tuikun kanssa. Tässä on tietysti se puoli, että niin Tuikku kuin minä tiedämme toistemme tavat ja Tuikku toimii ohjeillani kovin kevyesti. Orin ratsastaminen vaati jo lihastyötä minulta kun yritin istua mahdollisimman häiriöttömästi selässä.


Tuikun kanssa olemme menneet myös pellolla pariin otteeseen. Tehneet laukkatyöskentelyä ja olemme työstäneet harjoitusravia, mikä sujuu jo yllättävän hyvin. Kykenen olemaan satulassa tasainen enkä koe istuntani häiritsevän Tuikkua. Tämä näkyy myös Tuikusta, pää pysyy alhaalla ja paikoitellen tulee myös pyöristymistä. Olen pyrkinyt siihen, ettemme menisi kovin usein ns. sileällä vaan enemmän maastossa, missä voimme edetä suoralla linjalla. Ennen joulua olemme menneet paljon tallialueella, pellolla ja kentällä. Joten aattona suuntasimme maastoon, lähdimme jo heti ravilla, sillä oli niin kylmä, että halusin meidän molempien lämpenevän kun pitäisimme yllä reippaampaa tahtia. Käyntiosuuksia menimme myös ja maisemat olivat niin jouluiset, puiden oksilla hattaralunta, kirpakka pakkanen ja Tuikkukin huurtui. Se hikosi lenkin myötä. Kävimme Iivarintiellä, laukkasimme takaisinpäin, suuntasimme ankkalammen vieritse peltoa pitkin, missä laukkasimme pehmeästi ja reippasti eteenpäin. Niittytien pätkän peltojen välistä menimme käyntiä ja metsätielle käännyttyämme nostimme laukan, hieman käyntiin ja laukkasimme Lohjansaaren tielle asti. Ylitettyämme tien suuntana kohti peuransyöttöpaikka ravilla ja siirryimme laukkaan. Laukka eteni rauhallisen reippaasti. Käännyimme oikealla, mikä johtaa vanhan kaatopaikan läpi, siitä polkua pitkin alas ja tutulle osuudelle, missä Tuikku aina haluaa nostaa laukan ja menee sitä mukavasti. Tämä osuus on minusta paras laukan kannalta, sillä tässä kohden Tuikku laukkaa hyvin, kantaen itsensä, laukka on hyvää ja tähän kun pääsisimme kentälle.

Tuikulla oli kiropraktikko 17. joulukuuta ja Tuikku on hyvä. Sillä on hyvät vasteet ja näitä olen itse myös harjoittanut sen kanssa. Stimuloinut vatsan alta ja hännän tyvestä ja Tuikku pyöristyy herkästi. Ei ollut juurikaan jumeja, pientä kireyttä vasemmalla lannerangassa, mutta muutoin oikein hyvä. Tarvitsisiko Tuikku kirohoitoa varsinaisesti? Ei, mutta tätä pidetään 8 - 10 vkon välein ihan siitä syystä, että haluan Tuikun pysyvän toimintakuntoisena ja en luota omaan ratsastukseeni, että sillä osaisin pitää Tuikun toimintakuntoisena pelkästään. Minulle kirokäynti myös kertoo sen, missä mennään. Tuleehan hoitokerralle hintaa, mutta on sen arvoista. Tuikku on antanut minulle niin paljon hevosena ja sen toimintakyvyn ylläpitäminen on ollut minun tavoitteeni. On ollut ilo nähdä, miten mielellään se tulee vastaan tarhasta. Se on valmis lähtemään mukaani, vaikka ed. päivänä olisimme vetäneet raskaan lenkin. Siltikin se tulee vastaan. Se tulee vastaan, vaikka ed. päivänä olisin ollut kireä ja huonotuulinen, minkä se tunnistaa. Se tulee vastaan, vaikka ratsastaessa olisin ollut epäoikeudenmukainen sitä kohtaan, siltikin se seuraavana päivänä tulee vastaan yhtä optimistisen iloisena kuin aikaisemmin. Se ei muistele ed. päivää, mutta hevosen kanssa on oltava oikeudenmukainen, rauhallinen, johdonmukainen jne. Tuikun kanssa olen rauhallinen kuten yleensä hevosten kanssa. Mutta on päiviä kun on kireä, harmistunut, hermostunut ja sen Tuikku tunnistaa. Se osaa olla herkkä ja näissä hetkissä se toimii rauhoittavasti. Ei jokainen kerta hevosen kanssa ole tasaisen hyvää, on niitä päiviä, mitkä olisi halunnut jättää väliin, mutta kokonaisuutena päivät hevosen kanssa ovat parasta, mitä voi olla. Se yhteys ja luottamus, mikä on syntynyt vuosien varrella, se kun ei tarvitse ansaita suorittamalla hyvin vaan se riittää kun voi olla yhdessä ja on tehty mukava laukkasuora tai kuljettu rauhallisesti käynnissä tai vain se, että olemme vain - yhdessä. Omalle hevoselleen voi antaa luvan oikoa mutkia, mennä siitä, mistä aita on matalin ja tietää, ettei se vaikuta tulevaan. Se toimii aina yhtä kuuliaisesti ja käytös on moitteetonta. Yhtä viisas ja varma, rauhallinen ja vakaa. Ja on niitä hetkiä kun jäätynyt matto katoksessa saa Tuikun puhisemaan kun ei voi olla varma, syökö se, käykö se kiinni kun sitä jäätynyttä mattoa ei ole siinä ollut koskaan aikaisemmin. Ja tähän loppuun hauska episodi maastossa: jouluruokailusta aiheutuneita ilma-vaivoja on pakko helpottaa päästöllä ja tällaisen pöräyksen päästin Tuikun selässä. No, miten Tuikku reagoi: se säikähti ja otti spurtin. Ei ollut kovin iso jysäys, mutta riittävä :D. Ja nauratti.
 



sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Hyvää Joulua

Toivotan hyvää joulua oheisen videon muodossa. Kotona olen päätä ja käsiä myöten taikinassa ja valmistan joululeivonnaisia. Kiirettä siis pitää ja tällä hetkellä olo on kuin jyrän alle jääneenä. Aikaisia herätyksiä aamusta leipomista, vähän taukoa, leipomista, vähän taukoa ja illasta leipomista, mitkä saavat yön yli valmistua seuraavaan päivään. Hevoset voivat hyvin, yksi ruotsalainen ja kaksi suomalaista ovat sellainen virikkeellinen lauma, mikä aiheuttaa välillä ylimääräistä puuhaa tallinpitäjälle ja lomittajalle. Kiva kun on reippaita hevosia.

https://www.youtube.com/watch?v=eR9pKqNfRj4&feature=youtu.be&fbclid=IwAR0D9EVXtEKeMT1TwyAgWSYTpvqbT9YNUjrSOO8v9ls5oSvLlXkFg_pejHA

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Paras joululahjamme

Talousasioista ei helposti kirjoitella. Raha-asiat ovat enemmänkin tabu. Hevosenpito ei ole edullista, se vaatii jo jonkinlaista tuloa. Köyhällä kun ei pitäisi olla hevosta ja meidätkin on tähän listaan lisätty vielä somepalstalla toisen toimesta, harmittomia lausahduksia ei pitäisi kuopuksen päästää väärässä paikassa :D. Vuosi takaperin Jari sai YT-neuvotteluissa lopputilin. Hän oli ollut samassa paikassa valmistumisestaan lähtien. Minä taas pienyrittäjä nuorimmaisen aloittaessa eskarin. Olin ansainnut hyvin, mutta meille tuli hevonen. Alussa muistan, että tein työtä ja ansioni olivat  melko mukavat. Kunnes sitten hevoseni vuoksi päädyin tekemään nelipäiväistä viikkoa. Ja tämä tarkoitti tulojen laskemista. Olen asettanut hevosen edelle työtäni, olen tehnyt sen mukaan työvuoroja, välillä enemmän välillä vähemmän. Ja en ole tavoitellut kuuta taivaalta.  Jari on viettänyt vuoden sapattia ja yhteinen aika on ollut hyvää.  Aika on mennyt mukavasti, meillä on ollut oikein hyvä vuosi ja toisaalta Lilo on saanut olla varsin vähän yksin, vaikka minä olen käynytkin asiakaskäynneillä. Omista tuloistani olen kattanut hevosen pidon, eläinlääkärikäynnit, tarvikkeiden hankinnat. Mutta edessä olisi ollut supistuksia jos tilanne olisi jatkunut ennallaan kesään asti. Toisesta autosta olisimme luopuneet, mutta Tuikusta en niin vain ja sen olen sanonutkin. Se on meidän perheenjäsen ja kotitalousvastuu oli Jarilla, hän kantoi myös huolta siitä, että saamme Tuikun pidettyä. Tuikku on erittäin rakas meille molemmille, olemme sitoutuneet hevosen pitoon ja minulle Tuikku on enemmän kuin vain ratsu.

Saimme parhaimman joululahjan, Jari sai työpaikan, mieluisen. Iso taakka putosi hartioilta. Olen myös toiminnan ihminen, vaikka suoraan sanottuna en pidä paperitöistä, laskutukset jäävät aina myöhään ja minulla voi myöhästyä kirjanpidon tekeminen, vaikka kuinka päätän, että teen kaiken ajallaan. Kaikki jää mattimyöhään. Toinen varasuunnitelma oli yhteisyrittäjyys, mihin Jari ei niin vain innostunut, vaikka kykyjä siihen meillä olisi. Minulla oli visio ja on edelleen, Jarilla taas kykyä käytännön puolesta, organisointi, järjestelmällisyys, laskenta ja lakiasiatkin hoituisivat sukulaisen myötä. Vakituinen työ ei ole nykyisin varmaa, mitä koulutetumpi sen hankalammaksi työnsaanti voi itseasiassa kääntyä. Moni akateemisesti koulutettu on työttömänä. Ja järkevää ei ole ottaa vastaan mitä tahansa työtä, sillä ansiosidonnaisuuden hankala puoli on siinä, että sen mukaan lasketaan ansiosidonnainen jos työttömyys jatkuu edelleen. Jos olet ottanut vastaan työn, mistä saat vähemmän palkkaa kuin työstä, mistä jäit työttömäksi, määräytyy ansiosidonnainen viimeisen työpaikan mukaan. Ja tämä on ns. ansioloukku.

Hevosen omistaminen vaatii jonkin verran tuloja. Ja taloustilanne synkistyy edelleen. Meidän kaltaisiamme hevosen omistajia on varmasti paljon, vielä on mahdollisuutta pitää, mutta edessäpäin huoli, vieläkö varat riittävät. Hevosesta luopuminen taloudellisen tilanteen vuoksi on vaikeaa ja jossain mielessä se on kiusallista. Eihän sitä mielellään halua näyttää ulospäin, että nyt ei varat riitä vaan on pakko luopua hevosesta. Mutta vielä emme ole siinä tilanteessa, että supistuksia olisi edessä, mutta koskaan ei voi tätänykyä olla varma oikein mistään. Mutta siltikään ei kannata luovuttaa, aina kannattaa pitää unelmistaan kiinni, tavoitella niitä kohti, sillä kyse on myös siitä, että mieli pysyy vireänä.

Tuikun kanssa on mennyt oikein hyvin, sen kanssa ei ole ollut huolta huomisesta. Ja miten iloisena se tulee vastaan portille, aina valmiina uusiin seikkailuihin. Olemme menneet sangen kevyesti, tehneet maastolenkkejä satulalla ja karvasatulalla (ei jalustimia). Emme ole oikein revitelleet, vähän ottaneet spurtteja, keskittyneet enemmän käyntiin ja viime maastoilulla oli käynti niin hienoa, liikkui läpi selän ja piensuokiksi askellus oli pitkää ja matkaa voittavaa. Juuri sellaista, mitä sen pitäisi aina olla. Olen tehnyt myös karvasatulalla maaston Tuikun tarhakaverin kanssa. Iso suokki ja olipa mukavaa mennä maastoon tällä kertaa kevyesti tämänkin kanssa. Karvasatula on kieltämättä hyvä silloin kun mennään pelkästään käyntiä, hevoselle sen huomaan myös olevan miellyttävän. Olen laittanut karsvasatulan sisään geelipatjan sekä karvasatulan alla on vielä lampaankarvasatulahuopa. Näin on vähän fyllinkiä ja mukavampi hevosenkin kannalta kun ratsastajan alla on pehmusteita.

Lilolle taas hankittiin GPS-tunnistin, mikä kiinnitetään sille valjaisiin ja näin saan seurattua, missä se liikkuu kun ja jos lähtee peuran perään taas luvattoman pitkälle. Tätä on testattu jo kahteen otteeseen ja toimii tarkoituksessaan hyvin. Akun kesto on 2 - 5 vrk, joten jos koira katoaa ja tunnistin on koiran valjaissa kiinni, on mahdollista paikallistaa karannut koira ja helpottaa etsintää.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukuun alku

Tämä vuosi on kohta vietetty ja joulukuu on alkanut. Jouluvalmistelut meillä eivät ole alkaneet, normaalisti koristelemme kuusen jo heti kuun alusta, mutta nyt se saa odottaa nuorimmaistamme kun hän saapuu työharjoittelusta Maltalta. Hän on ollut siellä pari kuukautta, kokenut itsenäistymistä ja selvinnyt ajasta hyvin. Saanut arvokasta kokemusta. Kaikille uusi tilanne ja olemme harjoitelleet Jarin kanssa "eläkeläispariskunnan" elämää ilman lapsia. Hyvin olemme viihtyneet. Menneet yhdessä koiralenkille, käyneet välillä tallilla.



Lilosta puheenollen, se on saanut olla irti ja miten se nauttii siitä. Me käymme Haukkavuoren reitillä usein ja siellä Lilo pääsee irtojuoksemaan edestakaisin, kauas ja minun tykö. Vatsan alus on jalkoja täynnä ja kun se on niin riemukas. Samalla on tiedostettava riskit ja ne ovat tottatosiaan tulleet jo ihan tutuiksi. Tällä reitillä on myös peuroja tietyllä kohtaa. Lilo tietää sen myös. Viikko takaperin olimme jälleen kerran Haukkavuoren lehtipolulla, pitkällä suoralla, aukealla. Täällä niitä usein näkee. Niin nytkin. Minä havahdun siinä vaiheessa kun alkaa närkästynyt Lilon haukunta ja näen peuran loikkivan pakoon. Tuli yllätetyksi. Lilo on siis oppinut lähestymään hiljaa saalista, mutta tälläkään kertaa ei saanut kiinni. Mutta peuran perään se meni, haukunta lakkasi ja minä odotin, Liloa ei näy. Huhuilin, Liloa ei näy edelleenkään. Pieni arka koira, se ei helposti anna vieraalle kiinni itseään, mutta kun ei tiedä, miten pitkälle se menee peuran perässä ja osaneeko takaisin. Lähdin rämpimään metsän poikki rinteen yläpolulle, huhuilin koko ajan, katselin löytääkseni pienen mustan peijakkaan koirani, mutta ei näy. Harkitsin jo Jarille soittamista ja valmiudessa saadakseni nuhtelua, että mitäs minä sanoin, koiraa ei pidetä irti se voi kadota. Huhuilin Liloa ja niin kuuluu takaani iloista hengästynyttä puuskutusta, sieltä se musta iloinen koira tulee. Tästä johtuen GPS-paikannin on hankittu Lilolle ja sen kesto on 2 - 5 vrk. Sen voi liittää omaan puhelimeen niin näkee, missä koira liikkuu jos se sattuukin katoamaan. Luokse Lilo tulee kutsuttaessa, herkkupalojen maistuvuutta on lisätty ja kalkkunaleike on ehdoton pop nykyisin. Edelleen pitää harjoitella kuuliaisuutta ja pienen koiran viettiä saada hillittyä, mutta miten?


Sitä vastoin isompi nelijalkainen kun saa vapaasti liikkua ei ole niin ehtiväinen kuin pieni  musta. Kun tulee tarhasta, suuntana on ensimmäisenä heinäpaali. Ei siis vaikeuksia tämän suhteen. Meillä on ollut Tuikun kanssa niin kovin helppoa, tallille saapuessani se on jo tulossa vastaan portille. Se odottaa ja maanantaina oli poikkeuksellinen päivä. Tuikku kiersi kuin kissa kuumaa puuroa ja odotti, milloin se pääsee tarhasta. Se käveli eestaas ja kun saavuin enkä ottanutkaan sitä vaan huhuilin kaveria ja kun vielä kaveri ei tullut katoksesta luokse jouduin sen hakemaan. Ja Tuikku perässä, tökäten turvallaan, että tässä olen, miksi et ota minua. Kaverin kanssa maastoon ensin ja kun maastolenkki oli suoritettu, pääsi Tuikku vuorostaan omalle maastolenkilleen. Tuikku on saanut oman vapautensa ja hyödyntää sen tietysti syömällä, kuinkas muuten. Satuloinnin jälkeen noustuani selkään se ehdottaa aina kentälle menoa, minä taas ohjaan maastoon. Kentällä sen kanssa on mennyt niin hyvin, että olen sitä hämmästellyt kovin. Kun en ole expertti ratsastuksessa, mutta siltikin tuntuu siltä, että meillä onnistuu kaikki mitä teemme näkemykseni mukaan oikein hyvin, olipa sitten kyseessä väistö tai ravin lisäys, on vastine nopea ja tehokas. Väistöissä on kieltämättä ennakointia, sellaista pontevuutta ja yritystä, että välillä on sekoitettava ja tehtävä ihan jotain muuta kuin mitä Tuikku luuli ja se joutuu vähän miettimään, mitä siltä pyydetään. Satula on ollut hyvä minulle ja sopiva myös Tuikulle. Siinä on riittävästi tilaa lavoille liikkumiseen, se antaa hyvin tukea istuntaan ja se myös sopii maastoiluun niin oivallisesti.


Itsenäisyyspäivänä vietimme päivää tallilla ja sää oli aurinkoinen, tien pinnat jäätyneet. Lähdimme maastoon ja teimme vanhan rantapolun, missä oli yllättäen myös pehmeä pohja ja saimme myös laukata ja ravata tutulla kohdalla. Ja hyvinhän se meni, toisessa laukkaosuudessa oikea takajalka hieman lipsahtaa taakse horjuttaen Tuikun tasapainoa, jolloin ohjat lipsahtavat kädestä. Tämä ei horjuttanut minun tasapainoa vaan sain kerättyä ohjat käteen. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä sää oli taas ihan toinen, tällä kertaa oli lunta ja sitä tuiskutti lisää. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon karvasatulalla ja suurimmaksi osaksi käyntiä. Tutulla laukkaosuudella otimme laukkapätkän, mutta muutoin keskityimme käyntiin. Jos tiet ovat näin kovat ja lumi ei pysy, joudumme tekemään käyntilenkkejä ja ottamaan vapaapäivät pois. Muutoin käy niin, että Tuikku kasvaa mittaa sivusuuntaan liikaa. Talvessa on myös se etu, että saavat metsätarhat käyttöönsä ja siellä kaverukset ovat hyvin viihtyneet.