sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Ihan pimeetä

Viime päivinä olemme liikkuneet enemmän pimeällä kuin päivänvalossa. Viikonloput tietysti pääsemme valoisaan aikaan. Pidän näistä pimeämaastoista. Ja kun arki on tylsää tai yhteiselo Tuikun kanssa on liian tasaista, haetaan haastetta pimeämaastoilusta. Teimme viikolla myös maaston rantapolkua pitkin, missä on myös varsin jännittävä kohta etenkin pimeällä ja nyt kun vesi on noussut. Tässä on kallionreuna vastassa vasemmalla ja oikealla pudotus järven kivikkoon ja heti sen jälkeen syvää. Nyt vesi oli noussut jo kivikon yli ja polku kaventunut huomattavasti. Mutta hyvin me tämä pimeällä ylitettiin. Otettiin muutama valokuva ja Tuikku uteliaana myös halusi tutkailla rantareunamaa, minkä estin, jottei pehmyt ranta anna myöten ja sinne humpsahtaisi hevonen. Kivikosta kun on vaikea hevosen päästä pois. Mutta maasto meni rauhallisesti. Ainoastaan yksi jännitysmomentti oli kun pusikossa ryski niin maan perusteellisesti ja minä vaistomaisesti otin ohjat ja Tuikku mietti, että mikä ryskii. Ja se oli sitten siinä. Jatkettiin yhtä tyynenä matkaa eteenpäin.

Jotta maastot eivät pimeänkään osalta kävisi liian tylsiksi, tein Tuikun kanssa täydenkuun aikaan maaston. Otsalamppu oli käytössä, mutta kuu valaisi kirkkaalta taivaalta, sammutin valon. Siinä sitä talsittiin. Tämä oli hivenen jännittävämpää Tuikusta, ei mitään suurta pörinää, mutta valppautta kyllä. Ja kun Tuikku on saanut tarhakaverikseen issikkaruunan, mikä tuli kaukana vastaan ja otsalampun valo liikkui ja ääntä kuului, sai tämä Tuikun valppaaksi ja pohtimaan, onko kenties vastassa jotain, mikä voisi aiheuttaa suurempaa moovia. No kaverihan se sieltä tuli vastaan, me edelleen jatkoimme matkaamme. Sen verran huomaan, että uuden kaverin myötä on selvästi havaittavissa muutosta Tuikussa. Tähän vaikuttaa myös se, että meidän nössykkä on tämän kahden pienen lauman pomo. Yleensä aina Tuikku on ollut pahnan pohjimmainen. Se on sillä tavoin fiksu hevonen, että väistää eikä jää uhittelemaan, potkimaan tms. vaan tyytyy osaansa ja kiertää, odottaa ja katselee ja sen jälkeen palaa takaisin heinäkasalle, mistä pomohevonen sen ensitöikseen on väistättänyt kun on halunnut ensin oman paikkansa. Ihmisistä voi tuntua ikävältä nähdä, miten ensimmäiset päivät uudessa laumassa lähtevät käyntiin kun hevoset hakevat paikkaansa. Tuikku uudessa asemassaan saa olla pihatossa niin halutessaan ja ilmeisen tyytyväisenä se oljissa makoilee. Sitä vastoin ruuna (on ollut aikaisemman kaverin pomo ja tarkka heinistään) on joutunut tilanteeseen, missä se joutuu väistämään ja on ollut sangen hämmästynyt. Pihattoon on laitettu kaksi vesiastiaa ja heinänruokintapaikkoja on kaksi. Eilen ne olivat jo pihaton laarilla yhdessä syömässä heinää, mutta tilannetta on seurattava.

Tämä uusi tilanne selvästi vaikuttaa Tuikkuun ja se on ollut levoton ja hätäinen, reakoivampi ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Mutta puuroastia on yhä edelleen parasta, syö melko nopeasti, hätäisesti ja on pään sisällä paljon pohdittavaa ja totuteltavaa. Täydenkuun maasto meni hyvin, alussa oli pitkän aikaa sellaista levotonta menoa, jännittymistä, mutta loppuosaltaan päästiin rentoon menoon, ohjat roikkuen. Samalla sitä tarkkailee omia reaktioitaan, lisääkö niillä hevosen käytöksessä jännittymistä vai tuoko hevosen käytös omaan mieleen enemmän tarkkaavaisuutta ja sitä kautta valmiutta jos tulee jännittävä tilanne ja pitää ennakoida. Antaako tällöin hevoselle tahtomattaan viestiä, että olepas nyt varuillaan, valmiudessa ja tarkkaavainen. Tuikulle kaverin vaihto on myös iso muutos. Se on ollut kolmen hevosen laumassa, missä se on saanut olla melko huoleton. Pomo on pitänyt loitolla niin muut hevoset kun se menee ensin heinille, sitten tulevat kaverit syömään samasta laarista kukin omilta sivuiltaan. Pomo on myös pitänyt huolen turvallisuudesta ja toki myös siitä, että pihatossa se on ensin sitten muut. Ja elämä on ollut varsin simppeliä. Nyt on taas uusi tilanne, totuttelut kaveriin, uuteen arvonnousuun ja vastuuseen. Vaatii siis aikaa ja myös totuttelua minulta. Ratsastaessa ei vaikutusta, mutta valppauteen, rentouteen kyllä.

Sitä tuntee hevosensa, tottunut sen rauhalliseen käytökseen ja nyt on levotonta, vie aikansa kun palataan taas tuttuun ja rauhalliseen, tasaiseen menoon. Olen ajatellut tämän muutoksen myös itselleni opetuksena, että hevonen voi olla niin erilainen kuin, mitä se on ollut kun elämässä ei ole ollut muutoksia. Miten hevonen muuttuu ja miten itse suhtaudun muutokseen hevosen käytöksessä. En aina positiivisesti. Mietin myös tällöin, miksi käyttäydyn joissakin tilanteissa tiukasti, toisissa kohden valpastun ja varaudun. Onko kuitenkin takana pelkoa ja omaa jännittymistä kun ei tiedä, mitä se muutos tuo, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu kun et voi täysin ennakoida hevosen käytöstä. Ja tärkeintä on myös muistaa, että hevonen saa pelätä, se saa säikkyä, olla levoton ja näissä hetkissä on tärkeintä säilyttää oma mieli, maltti ja rauhallisuus, hyväksyä hevosen reaktiot eikä pitää niitä sellaisena, ettei hevonen luottaisi minuun. Vaan tärkeintä on se, että miten toimin niissä hetkissä, säilytänkö tyyneyden, olenko yhtä ystävällinen ja hyväksyvä. Osoittaa Tuikulle, että joo nyt pelotti, säikähdit ja se meni ohi, ei ollut hätää, jatketaan eteenpäin. Näin nyt normaalisti toimin. Mutta tässä muutoksen vaiheessa huomaan, että Tuikulla on selvästi erilaista levottomuutta, tilanteisiin reakoimista. Kun kaikki ei enää ole tuttua ja sekin joutuu opettelemaan uuteen asemaan, miten se sen hoitaa. Sillä on vastuuta, mitä ei ole ollut aikaisemmin. Se on taas uuden edessä.



Sitten meidän koirista. Niillä on mennyt tämä jakso hyvin. Lennillä vointi ollut hyvä, pientä närästystä. Ruokintakertoja on lisätty. Ja Addisonin tautia ei Lennillä ole. Tästä sitten jatketaan eteenpäin samalla eliminaatiodieetillä ja syödään RC Hydroallergenic ruokaa. Se on auttanut, ainakin toistaiseksi. Arki on lähtenyt sujumaan ja toivon mukaan Lennin vatsa voi hyvin. Olen viimeaikoina lueskellut koiran närästyksestä, suolistotulehduksesta ja tuntuu siltä, että näitä herkkävatsaisia villakoiria on paljon sekä monilla muillakin koirilla. Moni syöttää samaa ruokaa koirilleen, mitä Lennikin syö ja havainnut siitä saadun avun. Närästys on poistunut ja suolistotulehdustapauksissa moni eläinlääkäri on suositellut koiralle annettavaksi samaa Royal Caninin Hydroallergenic ruokaa.
 

tiistai 7. tammikuuta 2020

Lentävä lihapulla

Oletko koskaan nähnyt lentävää lihapullaa? Jos et, niin ohessa muutama kuva lentävästä lihapullasta. Tuikulla on ollut kevyempi jakso liikutuksessa, jotta saatiin kengät pysymään kavioissa. Kaviota kun piti saada kasvamaan. Jossain vaiheessa täytyy laittaa kuvat lähtötilanteesta ja mihin on päästy, vielä on projekti kesken, vaikka hyvällä mallilla on. Ja tämän kevyemmän jakson myötä on Tuikusta kehkeytynyt vähitellen lihapulla, mutta edessä on taas arkeen paluu ja hikisemmät lenkit.

Meillä oli tilaisuus Tuikun kanssa revittelyyn. Tätä emme ole tehneet pitkään, pitkään aikaan. Menimme kentälle ennen kengittäjän saapumista ja alussa ratsastin kevyesti ja Tuikku meni niin hienosti. Sellainen tekevä ja kuunteleva. Olen havainnut, että kehuminen on paras palkinto hevoselle. Etenkin kun tekee sen hieman suurennellen, ikäänkuin olisi tapahtunut maailmanluokan ihme ja hevonen suorittanut tehtävän niin maanperusteellisen upeasti. Tuikusta huomaa, miten se on tyytyväinen ja haluaa suorittaa vieläkin paremmin. Hyvät kokemukset, onnistumiset ne pienetkin, mitkä monelle ovat jokapäiväisiä, mutta hyvästä suorituksesta iso kiitos antaa myös motivaatiota hevoselle. Aikaisemmin olen jäänyt junnaamaan virheisiin, pyörinyt niissä ja miettinyt, miten voisin korjata virhettä. Kun jää virheisiin, unohtuu onnistumiset. Kun pitää tavanomaisena sen, että minkä hevonen on jo oppinut eikä muista kehua siitä, koska sehän on jo päivänselvää, tulee ratsastuksesta helposti sitä, että asioita suoritetaan ja ne ovat rutiineja. Itse olen kokenut sen, miten suuri positiivinen vaikutus on sillä, että jo opitusta, rutinoituneesta itsestäänselvästä suorituksesta kannattaa antaa iso kehu, liioiteltu ja positiivinen. Olen huomannut ainakin meidän kohdalla tässä kohden myönteisen vaikutuksen. Minulla on ongelmana juuri nähdä omat virheeni ja näitä olen työstänyt. Yrittänyt hyväksyä oman puutteeni ja nähdä ne hyvät suoritukset ja asettaa vaatimukset sille tasolle, mihin itse kykenen, jotta pääsen hevosta kiittämään ja kehumaan.

Kentällä Tuikku pääsi ratsastuksen jälkeen juoksemaan. Teki sen kyllä niin antaumuksella, että olipas hauska katsoa. Kierrokset lisääntyivät ja riemu repesi sekä alapihaton väkikin intoutui omiin leikkeihinsä. Tuikku sai virtaa muihin. Ja voi sitä pukittelua ja hyppelyä. Välillä pysähdyttiin, katsottiin ja kyseltiin, että vieläkö juostaan ja sanoin, että antaa mennä vaan. Ja taas sitä juostiin, kuohuttiin, pärskyttiin ja jalat ilmassa kuin ballerina nosteltiin jalkoja. Ketterä on lihapulla.













Ratsastusretket ovat olleet varsin keveät vielä. Olemme tehneet viiden kilometrin lenkkejä ja ne ovat vähän, sekin suurimmaksi osaksi käyntiä ja lisännyt olen jo pari juoksuosuutta. Pohjakunto on hyvä, mutta kevyemmän liikunnan myötä on kestäväisyyskunto selvästi laskenut. Ja sen huomasi eiliseltä maastolta kun lähdimme Iivarintielle kaverin kanssa. Otimme yhden juoksupätkän ja saamme mennä laukalla rauhallista, hallittua tahtia, jolloin kengät saadaan pysymään kavioissa. Tällä osuudella Tuikkukin jo puuskutti, mitä se ei helposti tee. Tuikku on päässyt islanninhevosen kaveriksi. Tämä on vanhempi ruuna ja ei mitään draamaa yhdistämisestä. Tuikku vaikutti hieman siltä, että sitä ärsytti ja se osoitti takajalallaan, että ei ihan liian lähelle, orimaisesti kuopi etujalallaan maata. Ajateltiin, että Tuikusta tulee lauman pomo. Mutta kyllä seuraavana päivänä, oli ruuna ottanut komennon ja kertoi, mistä Tuikku heinänsä saa syödä. Toinen vesiastia lisättiin myös, sillä oli myös siitäkin tarkka. Kolmantena päivänä oli selvästi jo tilanne tasaantunut ja tulivat pihatosta pois kun Tuikun hain. Hyvin sopuisia ovat. Sen huomasi myös, että kaveri olisi niin lähtenyt mukaan kerta Tuikkukin pääsi. Yhteisen maaston teimme näiden kanssa. Kaverit ovat ruokintatarpeiltaan ja kooltaan lähes samanlaiset.

Entäs meidän Lenni: sille kuuluu varsin hyvää, syö, juo ja nukkuu sekä liikutaan myös hihnalenkeillä ja on menty jo keskipitkä lenkki. Reipas on. Olen kuitenkin antanut näin parina aamuna kipu-/pahoinvointilääkkeen. Vatsa on vaikuttanut hieman kireältä kyljistä ja alavatsa kovalta tunnustellessa. Lääke vain auttaa oireisiin, mutta syy on vieläkin hoitamatta. Ja tällä viikolla pitäisi tulla vastaus, onko Lennillä Addisonia vai ei. Isovillakoirilla on addisonia ja löytyy myös kääpiökokoisiltakin, mutta harvemmin. Addison on periytyvä. Voiko siis periytyä vain toiselta vanhemmalta vai onko kyseessä resessiivinen eli molemmat vanhemmat kantavat, vaikkeivat itse sairastaisikaan ko. tautia, mutta kantavat toisessa geeni(alleeli)parissaan ko. sairautta. Mikäli vain toinen vanhempi olisi kantaja, olisi sillä myös näkyvänä addisonin tauti, mutta näin ei ole. Eikä Lennin suvussa ole  vastaavilla oireilla varustettuja koiria, linjasta on tietoja n. 24 koiraan saakka suvussa. Ei ole aina helppoa selvittää koiran oireiden syytä ja rahaa näihin palaa. Meillä on vakuutus, mutta sehän ei takaa mitään. Vielä ei ole kaikista tullut vakuutuspäätöstä.

 Ja kun kevät koittaa, iskee maatilakuume. Me olemme jo aloittaneet tai tarkemmin minä aloittanut syynäämään paikkoja, käyneet jo katsomassa ja tulevana viikonloppuna olisi paikka, missä maastot olisivat parhaimmat, mitä voi olla niin ajoon, ratsastukseen kuin pyöräilyyn. Mutta kohde ei taas vastaa ihan sitä, mitä pitäisi. Mutta tämä käy harrastuksesta. Jarin tehtävänä on taidokkaasti torpedoida kaikki ehdotukseni ja minä taas yritän sinnikkäästi löytää sen paikan, mihin loppuviimein saisimme kanaset, heposet ja muut karvaiset. Nuorimmainen asuu vielä kotona, keskimmäinen lähdössä opiskelemaan, joten asumisjärjestelyt muuttuvat ja ne antava enemmän mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja minulle tarjoutuu oiva tilaisuus tehdä matti tässä maatilashakkipelissä. Parikymmentävuotta tätä haavetta olen ylläpitänyt, ei siis mikään hetken mielijohde, mutta en pidä manipuloinnista vaan toivon, että tavoite tulisi olemaan yhteinen ei vain toisen haaveen täyttämistä.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Vuosi vaihtui 2020

 

Vuoden vaihtumisen myötä kääntyi Tuikkukin kymmenvuotiaaksi. Ihan huippua. Meillä vuosi vaihtui rauhallisesti kotona, sillä jälleen kerran suuntasimme kohti Espoon eläinsairaalaa uudenvuoden aattona. Lenni alkoi oksentamaan aamulla muutamia kertoja, oli väsynyt, ei ruoka maistunut. Ei kuitenkaan niin voipunut kuin aikaisemmilla kerroilla, mutta en halunnut ottaa riskiä ja katsoa, miten koiran käy. Soitin sairaalaan ja saimme iltapäiväksi ajan. Lenni on syönyt allergiaruokaansa ja tämän aikana sen vointi on ollut hyvä, välillä on nappulat tökkineet ja maistunut kuivana paremmin, joskus märkänä. Lennille on maistunut sitä paremmin jos Lilokin niitä syö, joten yhteisruokinta on auttanut myös tässä kohden. Sairaalassa todettiin hyväkuntoiseksi, laitettiin kanyyliin, sai kipu- ja pahoinvointipiikin ja nyt otettiin ACTH-testit ensimmäinen näyte, lääkeannos ja toinen näyte tunnin kuluttua. Viikon päästä saamme tulokset, onko Lennillä Addisonin tautia, mihin myös oireet sopivat. Jos ei, sitten alkavat tutkimukset suoliston ja vatsan osalta.

Tuikun kanssa olemme liikkuneet kevyesti, pääsääntöisesti taluttaen. Kengittäjä on tulossa perjantaina, joten olen jo lisännyt käyntiratsastusta mukaan ja nyt parina kertana olemme ottaneet juoksuosuuksia myös. Oikea takakenkä on jo löystynyt, mutta hyvin se on pysynyt paikallaan lähes tämän 10 viikkoa, mitä edellisestä kengityksestä on kulunut. Tässä välissä molemmat etukengät ovat irronneet ja kiinnitetty takaisin paikoilleen. Nyt olisi sitten edessä kengitys ja nähdään, miltä kaviot näyttävät. Miten paljon saadaan korjattua kaviokulmaa ja miten on vara vuolla varvasta pois. Mitään kovin radikaalia muutosta ei nopeasti voi tehdä. Tuikulla on ongelmana talvella kavion hidas kasvu ja helposti sen varvas kasvaa pitkäksi, joten omat haasteensa se luo kengittäjälle. Ja tilannetta ei helpota Tuikun tapa liikkua ja nostaa etujalkojaan ylös, jolloin ne myös tulevat maahan voimalla ja tämä aiheuttaa helposti kenkien löystymistä, liikkumista ja muuta haastetta kaviolle. Lisää vielä painetta kannatinpinnoille, jolloin ne lohkeilevat helpommin.

Mutta muutoin on Tuikun kanssa elämä sujunut mutkattomasti ja se tuntuu olevan kovin tyytyväinen omaan kevyeeseen jaksoon
sa, vaikkakin tänään Tuikku tuntui olevan erityisen virtaisa. Teimme lyhyen lenkin, Ahtialan kartanon teillä, suurimmaksi osaksi käyntiä ja pehmeillä pohjilla ravia ja laukkaa. Ja tutussa laukkamäessä sitä lähdettiin ravilla eteenpäin ja siitä laukkaan. Virtaa oli ja lopussa tuli ilopukki, minua nauratti ja meni melkein pissat housuun siinä nauraessa. Tuikkukin tuntui pohtivan, että jos emännällä on noin hauskaa, voisiko sekin vähän kokeilla ripaskaa. No ei kokeillut, tulin alas. En siitä syystä, että olisin pelästynyt vaan kevyen jakson vuoksi. Siirrymme siis pikkuhiljaa normaaliin liikuntamäärään ja totuttelemme vähitellen reippaampaan menoon. Mutta hauskaa oli. On kiva nähdä kun hevonen innostuu ja on ehkä vähän ilkikurinenkin.

Olen päässyt myös tallin shirellä maastoon ja oli hieno kokemus. Tamma on rauhallinen, mutta jossain tilanteissa se tahtoo kuumua. Maasto meni hyvin ja odotin sen kuumuvan enemmän ja olevan jännittyneempi, mutta yllättävän rauhallinen se oli, vaikka ratsastus sen kanssa oli minulle eka kerta. Ja olihan se vähän hassua istua lähes 180 säkäisen hevosen selkään kun olen tottunut Tuikun kanssa menemään. Mutta yllättäen selästä käsin ei tuntunut kovin isolta, mutta alas tullessa sen vasta tajusi, että tiputus olikin aika korkea. Maastoilimme yhdessä kahden issikan kanssa, joista toinen oli ikäänkuin turvahevonen. Asfalttitien risteystä ylittäessä sai issikka mennä edellä ja me tulimme perässä. Tamma oli rauhallinen eikä sitä tuntunut haittaavan, vaikka menimme välillä rinnakkain. Ja sen ravi, voi kun se oli kiva. Kun se tahtoi kotiinpäin innostua ja jouduin sitä pidättämään, tuntui ravi oikein mukavalta, pehmeältä ja tuli tunne kouluhevosesta. Kun pidätät, niin hevosella on energiaa ja liike on ylöspäin. Laukka oli wow, keinuhevoslaukkaa, pitkää ja matkaavoittavaa, mutta minulle varsin hitaan tuntuista. Olisin hieman tahtonut eteen enemmän, mutta toisaalta en halunnut tilannetta, missä olisin joutunut liikaa pidättämään. Tälle kun ohjissa roikkuminen tuntui ikävältä ja halusin välttää suussa roikkumista, joten annoin yleensä ohjien olla löyhällä, jolloin se saa mennä rennosti. Tosin kotimatkalla Rauhalan mäessä oli pikkaisen sitä tunnetta, että tammalla on kiire kotio ja alamäkikin olisi mennyt ravilla. Joten siinä kohden kyllä pidätin jo napakammin, antaen kuitenkin ohjaa kun pysyi käynnissä, sekin oli reipasta. Kotimatka mentiin reippaassa käynnissä.

Mitä odotan tulevalta vuodelta: Lenni pysyisi terveenä, saisimme selvyyden oireilulle ja siihen oikean hoidon. Tuikun kohdalla mukavia maastoja, terveyttä ja saisimme kaviot oikeaan balanssiin. Lilon kohdalla toivoisin sille luottamusta lisää ja se pääsisi omista möröistään pois. Ja tietysti jos pitkäaikainen haave edistyisi vihdoin ja viimein edes seuraavalle etapille - toivoa on.


perjantai 27. joulukuuta 2019

Musta joulu

Edellisessä postauksessa elettiin synkkiä hetkiä ja ne jatkuivat myös Lennin kohdalla siten, että lähdimme saman päivän iltana 13.12. perjantaina sairaalaan. Lenni vietti siellä pari yötä teholla ja voin sanoa, että olivat surullisimmat päivät pitkään aikaan. Meillä on mennyt joulun vietto tarkasti Lennin vointia seuraillen ja itkenyt olen paljon. Olen huolestunut ja pelkäsin koko ajan pahinta. Lenni on ollut aivan ihana koira, sen luonne on täyttä kultaa ja se täyttää niin rakkaudella mieleni kun sen näen, kosketan sen pehmyttä turkkia ja katson sen lempeisiin silmiin. Se on niin kiva kaveri Lilolle. Etenkin Lilon kohdalla Lennistä on ollut tavattoman suuri tuki, se on rohkaissut Liloa tutustumaan vieraisiin ihmisiin, vaikka haukkuu edelleen, on se Lennin esimerkin myötä tehnyt tuttavuutta. Ja kun ne leikkivät yhdessä, ovat kuin aurinko, kirmaava keräpallo, muriseva akka ja sen pieni mies. Minä olen itkenyt autoa ajaessa kun olen pelännyt pahinta, että näkeekö Lenni tulevia päiviä, pääsemmekö tulevana kesänä tekemään yhdessä matkailuautolla kesäretkiä tai saammeko kokea kävelyretkiä metsässä. Pieni koira ja niin lempeä, pehmeä, leikkisä, huumorintajuinen ja vieläkin enemmän. Lenniltä tutkittiin kaikki, mitä vain kyettiin ja ihan täyttä syytä ei edelleenkään tiedetä. On vain epäilyksiä ja edessä tutkimuksia.

Lenni pääsi kotiin su 15.12. ja koko viikon olin kotona koirien kanssa, hoitaen ja hoivaten. Huolta kantaen, ja vatsa oli mykkyrällä, söin huoleeni, täytin aikani virkaten ja yrittäen keskittyä muuhun. Iltaisin pääsin tallille tervehtimään Tuikkua, sen kanssa kävellen ja jakaen huoleni Tuikun kanssa. Kävelimme iltapimeällä, minä ajatuksiini vaipuneena ja Tuikku rauhallisen tyynesti kulkien kun se taas muistutti, että hei, I'm still alive ja siinä se sitten näytti, että kuules, minussa on virtaa ja elämää. Haluaisin juosta lailla tuulen, kirmailla ja heitellä päätäni, mutta lukitsen villin luontoni sisääni ja muistan sääntöni, kuljen säyseästi sinun rinnalla ystäväni. Tuikku muistutti, että leikkiä tahtoisin, sinut herätellä haluan, kulje kanssani ystäväni, jaa huolesi, ne sinun puolesta kannan, ystäväni. Me kuljimme yhdessä, pimeässä neulasten peittämällä tiellä ja unohdin hetkeksi huoleni, kiristävät lihakset ja katselin ystävääni, joka iloisesti kertoi, että minulla on virtaa, tässä olen, tahtoisin niin juosta, mutta tiedän, että säännöt on säännöt.

Näin vietimme viikkomme, ruokin koirat, seurasin Lennin vointia ja antibiootit, närästyslääkkeet, pahoinvointilääkkeet sekä alkuviikosta kipulääkkeet, joka ikinen päivä, aamuisin ja iltaisin. Siitäkin huolimatta lauantaina 21.12. alkoi Lennin vointi huononemaan, se väsyi ja alkoi puklailemaan. Kunnes sunnuntain vastaisena yönä kuulin sen käyvän juomassa vettä, tuli viereeni ja puklasi vedet tyynylle. Ja niin alkoi taas oksentelu, eikä ruokakaan enää maistunut lauantain aamupäivästä lähtien. Minä pelkäsin taas pahinta ja sunnuntaina mietimme vielä aamupäivän, kuinka toimitaan. Minulla oli viimeinen asiakastilaus, suurimmaksi osaksi kaikki asiakastyöt olin perunut, sillä halusin olla kotona Lennin ja Lilon kanssa, seurata vointia. Lähdimme sairaalaan iltapäivästä, tulehdusarvot olivat hyvät eli ei tulehdusta - antibiootti oli siis auttanut, laitettiin tiputukseen, sai pahoinvointipiikin ja kipupiikin. Iltamyöhällä kotiin. Aloitimme eliminaatiodieetin eli saa IBD-koirille tarkoitettua ruokaa, missä proteiini on pienimolekyylistä ja koira kykenee proteiinin hyödyntämään. Sillä IBD-koirilla on ongelmana ruoan proteiinin imeytymättömyys, mistä johtuu koiran sairastuminen suurpiirteisesti selitettynä. Pyysin jouluksi kortisonilääkitystä, mikä auttaisi oireita, mutta ne taas sotkisivat testiä. Kun on tarkoitus poissulkea testeillä Addisonin tauti, mihin oireet myös sopivat. Eli emme tiedä tarkkaa syytä. Lenni on syönyt vain nappulaa ja tänä aikana vointi on ollut hyvä, juonut itsenäisesti, ruoka maistunut, mutta alkaa välillä tökkimään, samaa nappulaa. Kun kaveri saa sitä hyvän hajuista kalkkunaa ja muuta herkullista. Ja kun se on saanut makupalana kinkkua, juustoa, nakkia ja nyt ei muuta kuin keltaista nappulaa, kuivana ja märkänä. Mutta Lennillä on oireet pysyneet poissa, toivon mukaan ne pysyisivätkin eikä tulisi takapakkia.

Tuikun kanssa olemme vain kävelleet, kävelleet ja kasvattaneet molemmat vatsaa. Minä suklaalla ja muulla, Tuikku heinällä ja toki sen puuroannosta on pienennetty. Tapaninpäivänä Tuikku sai Niinan selkäänsä ja kävimme Ahtialan kartanon mailla. Itse menin tänään myös selkään karvasatulan kanssa ja teimme lyhyen reitin. Tässä pikkuhiljaa alamme tekemään käyntimaastoja. Kengät ovat pysyneet kiinni ja kengitystä pitäisi alkaa jo tilailemaan. Kaviot näin päällisin puolin näyttävät hyvältä. Sinkin ja kuparin määrää olen lisännyt ja ottanut mukaan biotiinin. Joten kevättä kohti ja nyt toivon todella, että saamme kaviota oikeaan suuntaan, kavioaines kun näyttää hyvältä, ei haperolta. Joten toivoa ainakin on. Ja Tuikku, mitä voisin sanoa siitä. Kesken heinänsyönnin ( ja se on paljon tältä ahmatilta) se on valmis tulemaan luokse, lähtemään mukaan. Otan sen yleensä karsinaan, mihin laitan heinät ja siitä olemme lähteneet kävelylle. Lopuksi tietysti paras osuus, oma puuro - ihan parasta.

Minun joulutervehdeykseni tallilaisille roikkuu meidän kuusessa, virkatut hevoset, jokaiselle omistajalle omansa.

Jouluaatto, musta ja synkeä, samanlainen oli oma mieleni.





perjantai 13. joulukuuta 2019

Suolistotulehdus

Kun eläin sairastaa, on sitä huolesta sykkyrällä. Meillä on kaksi kääpiövillakoiraa mustaa. Lilo ja Lenni. Meidän Vili kuoli heinäkuussa 2018 äkillisesti ja saappaat jalassa. Meillä on täysvakuutukset koirille sekä hevoselle myös siitä syystä, että tulee hoidettua eikä jää rahasta kiinni. Lennillä oli syksyllä vatsa kipeä, löysä kakka ja oksenteli, mikään ei pysynyt sisällä. Kuvattiin ja todettiin, ettei ole tukoksia. Verikokeet hyvät, lievästi tulehdusarvot koholla. Sai lääkityksen. Sillä on satunnaisesti (erittäin harvoin) ollut nostettaessa tai koskettaessa kyljistä kipua, äkillistä. Olen sitä hämmästellyt. Edellisyönä se alkoi taas oireilemaan, oksenteli ja valvoin sen kanssa. Mikään ei pysynyt sisällä. Jäin kotiin, työt saivat jäädä. Hain apteekista ravintoliukosen ja annoin sitä, siitä huolimatta oksentelua. Soittoa eläinlääkärille ja ajan sain aamuksi. Yöllistä valvomista, soittoa eläinsairaalaan, mutta ei enää oksentelua. Voipunut vointi. Pieneläinklinikalta epäilivät toistamiseen suolistotulehdusta ja syitä on monia. Tässä alkaa oma epäilys heräämään, että Lennillä on jotain minkä vuoksi oireet toistuvat ja on välillä äkillistä kosketuskipua, harvoin, satunnaisesti, mutta siihen on kiinnittänyt huomiota. Sitä on itse niin huolesta käpertynyt, pelkää pahinta ja yrittää laskea tunteja, että päästäisiin jo eläinlääkäriin. Miettien samalla, lähteäkö sairaalaan päivystykseen. Voipunut, mutta ei oksentele. Ja joi vettä, ei oksennusta. Söi pari lihapullaa veden kera ja ainakaan vielä ei ole tullut oksennusta. Eläimet ovat minulle rakkaita, kaikki kaikessa. Ja nyt tuntuu ahdistavan tuskaiselta istua ja odottaa. Lilo on tietysti huolissaan kun näkee, että emäntä ei nuku ja seurailee toista koiraa perässä.

Meillä on nuorimmaisella tyttärella suolistosairaus ja Suomessa nämä ovat yleistyneet, voimakkaasti ja nopeasti. Hoidon ja kontrollin avulla pysynyt hyvässä kuosissa, välillä oireita on, mutta hän on nyt parin kuukauden jaksolla Indonesiassa, missä vatsa on pysynyt suht hyvänä. Ennen lähtöä lääkärin tarkastus, kontrollit ja kaikki mahdollinen mukana, jotta vointi pysyy hyvänä. Vielä ei tiedetä täysin syytä, miksi suolistosairaudet ovat lisääntyneet. Sitä on yhdistetty liian puhtaaseen elinympäristöön, missä normaali bakteerikanta on supistunut ja näin ollen ei synny normaalia vastustuskykyä. Suoliston sanotaan olevan toiset aivot ja sillä on tosiaan merkitystä. Väsymys, nivelkivut ovat yleisiä suolisto-oireissa.

Eläin näyttää kipunsa, ainakin Lenni. Se on ollut niin voipunut ja innoton. Vähän jaksaa liikkua ja hieman herää pienesti haukkumaan kun kuulee, että jollekin pitää haukkua kun kaverikin haukkuu. Eläinten omistaminen ei ole halpaa, etenkään koirien. Niiden hoitokulut eläinlääkärissä voivat nousta nopeasti kalliiksi. Mutta siltikään sitä ei halua pitkittää kun näkee, miten toinen on kipeä. Syödään sitten vaikka näkkileipää tai kuivaa korppua, mutta hoidettavahan kaverit on.

Kun eilen lähdin tallille ja mietin, että koira on kipeä ja hevosella pitää varoa kaahailua, jotta ne kengät pysyvät kiinni ja vielä lisänä säteitten putsaaminen ja seurailu. Kun puolisona on varsin rautahermoinen ja ei-vähästä-paineita ottava niin miettiihän sitä, miksi hankkia eläimiä kun niissä on niin paljon hoitamista. Helpommalla pääsisi kun ei olisi eläimiä, elämä olisi tasaisen tappavan varmaa, tylsää ja harmaata eikä minkäänlaista ylimääräistä hankittua huolta. Rationaalisesti ajateltuna elämän voi tehdä varmaksi ja huolettomaksi, mutta onko se sen arvoista. Aamuyöstä huolta kantavana ja surua tuntevana oman koiran puolesta, sitä miettii, miksi hankkia eläimen kun tietää, että tulee se päivä kun siitä on luovuttava. Ja podettava se suru, mikä siitä aiheutuu. Olisi varmasti paljon helpompaa kun ei hankkisi ja välttäisi sen surunkin, menetyksen tunteen. Elämästä kun voi tehdä niin paljon helpomman ja huolettomamman. Tekisi vain sellaisia päätöksiä elämässään, jolloin välttäisi kaiken ylimääräisen huolen, surun ja stressin. Kun elämästään tekisi niin kliinisen, varman ja järjestelmällisen. Näitä sitä miettii. Ja kun katsoo niihin suuriin, kysyviin nappisilmiin, mitkä katsovat, osoittavat kiintymystä niin miten sitä voisi elää ilman omia rakkaita eläimiään.


Tuikun kanssa olemme tehneet kävelymaastoja, kauniissa kuutamomaisemassa, sateisissa pimeissä illoissa. Putsannut säteet, laittanut aineet ja antanut puuron, minkä se syö niin mieluusti. Samalla soittanut kotiin, että poika juottaisi kipeää koiraa ja katsoisi, mitä sille kuuluu. Tällä hetkellä paljon huolta pienen koiran puolesta. Tuikun kohdalla taas rentoja kävelymaastoja iltapimeällä, hoitamista ja rapsutuksia. Kun menen tallille, on se tulossa portille odottamaan, koska haen sen ja päästään edes vähän liikkeelle ja mikä tärkeintä, oma punainen astia maistuvaa puuroa. Vaikka näistä välillä on huolta, on se silti elämää. Ei harmaata, ei tylsää, ei varmaa eikä aina niin järkevää, mutta silti niin rakkaita, että sydämeen sattuu kun sairastuvat, kyyneliltä ei säästytä. Siltikään ei vaihtaisi pois, vaikka tiedän, että edessä jonakin päivänä on luopuminen ja suru. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

On ilmoja pidelly

Tämä loppusyksy on kieltämättä ollut säiden puolesta surkein. Näin märkää ei ole ollut muina syksyinä ja vettä on riittänyt. Onneksi välillä on mahtunut päiviä, jolloin aurinko on näyttäytynyt ja välillä ollut kuivempaa. Sää on ollut varsin yleinen puheenaihe, olipa sitten asiakkaan luona, tallilla tai kyläilemässä. Lunta ja pakkasta kaipaisin kovin, niin varmaan moni muukin.

Meillä on Tuikun kanssa tehty lenkkejä, viime päivät olemme lenkkeilleet kävellen - molemmat. Lenkit ovat olleet 6 - 7 km:n mittaisia ja olemme menneet varsin hyvää keskituntivauhtia, vaikka olemme menneet pelkästään käyntiä. Ja syynä se, että kengät on pidettävä etukavioissa kiinni (pohjallisten takia irtoavat helpommin), jotta kavio saadaan pysymään ehyenä ja kasvamaan (talvea kohden kavion kasvu on hidasta). Tällöin päästään korjaamaan kaviota ja kaviokulmaa korjattua pystympään. Se kun pääsi ihan omien silmien alla loivenemaan kummasti, eipä tullut siihen niin kiinnitettyä huomiota. Tuikku on ollut reipas ja kun lähdimme yhteiselle pitkälle kävelyretkelle, oli kotiinpäin tultaessa Tuikku hieman kärsimätön ja yritti tietysti hoputtaa minua ja kerran pääsi jo kääntämään päänsä siten, että siitä jos vielä olisi vauhti lisääntynyt, ei olisi pysynyt käsissä. Muutoin rauhallinen menijä, mutta rauhalliset kävelyt normaaleihin reippaisiin maastoihin on tottavie iso muutos. Oikeastaan positiivinen muutos, molemmat saamme liikuntaa, minulle rasitusta enemmän ja Tuikun kannalta taas kevyempää liikuntaa. Ja käyntilenkit ilman painoa tai vetoa tekevät hyvää Tuikulle.

Eikä Tuikun ongelmat ole päättyneet pelkkään väärään kaviokulmaan. Tuikulle tuli sädemätä takasiin ja viikko takaperin sitä nosteltiin takakoipia kun tuntui sen verran ilkeältä. Mutta melko nopeasti tilanteen saimme haltuun ja säteet vaikuttavat sangen siistiltä. Putsailin niitä ja laitoin vihreätä litkua ja ostin luonnontervaa, mitä olen nyt sivellyt kaviopohjiin ja säteisiin. Tilasin myös Hevarilta tujumpaa ainetta sädemätää varten, kun sen kerran saatuaan tahtoo uusia helpommin. Niin on aineet, millä taas päästään kiinni heti ongelmaan sen syntyessä eikä liian myöhään. Kengittäjä tarkasti säteet kolme päivää myöhemmin ja totesi, että eipä näytä kummoiselta eli siistit olivat, tuli vähän tunne, että keksinkö koko sädemädän kun säteet olivat sen verran siistit. No onhan niissä, mutta ei paha, yksi onkalaoitunut kohta vasemmassa takasessa, mikä viikko takaperin vuosi verta. Meillä kun tippui toinen etukenkä sunnuntain maastossa, mikä piti saada kiinni. Ja noottia toki saimme kun sopimus oli, että kengät täytyy pitää kiinni. Joten varmemmaksi vakuudeksi olemme päätyneet käyntilenkkeihin ja nekin ilman selkään kipuamista. Yritystä on, että kengät pysyisivät. Bootsit etusissa ja tilasin vielä etujalkoihin lenkkarit, varmemmaksi vakuudeksi jos etukenkä irtoaa niin saadaan lenkkari jalkaan kengittäjää odotellessa ja suojattua kaviota.

Eipä uskoisi, että on joulukuun kahdeksas päivä eikä lunta, ei jäätä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Pitkästä aikaa...

video. Ei sitä ole tehty kuin Iisakin kirkkoa, mutta videolta näkyy, millaisilla reiteillä välillä menemme. Parasta kohtaa ei Jari saanut taltioitua kun Tuikku ponnisti ylös ja minä liu'uin liukkaalla pilkkihaalarilla ensin Tuikun selälle ja siihen Tuikku pysähtyi pohtimaan, että miten jatketaan. Täytyy pelastaa ensin kömpelö omistaja, peruuttaa vähän ja odottaa, että se pääsee takapuolelta alas. Ja tämän se teki päättelemällä itse kun pohdin, että yritänkö satulaan vai pudottaudunko alas. Koska takapuolen kautta pudottautuessa olisi ollut jonkin verran pudotusta ja epätasainen pohja alla.

Olen löytänyt uuden reitin ja tämä kulkee peuran polkuja pitkin. On kohta, missä aina joudun etsimään reittiä, vieressä on lammikko ja joka kerta menee etsimiseksi. Mutta ei hätää, Tuikku toimii yhtä tyynen rauhallisesti aina ja sen kanssa voi pohtia, mennä eteen, peruuttaa, kääntää ja tulla takaisin, etsiä ja miettiä. Se ei hätäänny vaan jaksaa odottaa, vaikka yleensä etenemisessä on sellainen, että mitä sitä jahkaillaan, mutta näissä tilanteissa selvästi ymmärtää, että pohjaa pitää katsoa ja löytää sopiva reitti.

Tuikun kanssa on mukavaa maastoilla, mennään yksin tai kaverin kanssa. Näillä reiteillä haluan mennä aika usein yksin, sillä maisemiltaan nämä ovat hienot, pysäyttävät ja tällöin voi keskittyä omaan hevoseen, ajatuksiin ja pohdittaviin asioihin. Ja niitähän minulla riittää maailman sivu, olen pohdiskelija ja mietin paljon asioita. Jolloin se yksinolo on minulle tärkeää ja etenkin kun saa olla sen oman hevosen kanssa keskellä metsää. Tämä jos mikä on parasta hoitoa mielelle ja myös keholle.