keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Laukkaa hepo laukkaa



Meillä on Tuikun kanssa ollut sangen kevyet viikot. Poikkeuksellista. Toisaalta myös hyvä päästä palautumaan liikutuksen aiheuttamista rasituksista. Ja onhan se tehnyt hyvää - molemmille. Olen tunnollinen liikuttaja ja toki yritän pitää kiinni säännöllisestä liikutuksesta terveydellisistä syistä.  Nyt sääolosuhteet ovat tehneet sen, ettemme ole päässee kaahailemaan. Nyt kun tämä kaahailu on jäänyt vähemmälle, näkyy se myös Tuikussa. Olimme eilen kärryajelulla ja otimme tällä kolmannella kerralla jo raviosuuksia, yhtenäisiä pitkiä osuuksia perushölkkävauhtia. Eli sellaista, ettei ole kiire ja mennään reipasta vauhtia, mutta vielä matalalla teholla (sykkeellä). Viimeisellä osuudella Tuikku oli sitä mieltä, että hanat auki. Koska pohja on osittain jäinen ja tiellä kuoppia, on vauhti sovitettava niiden mukaan. Kun lupaa ei heru, on sitten tehtävä jotain muuta, kuten iloisen ruunan muuvit kärryillä ja heilutetaan päätä kertoen, että nyt haluan mennä.

Reilun kolmen vuoden takaisesta kärryonnettomuudesta johtuen olen tavakseni ottanut, että kärryajelua edellisenä päivänä menemme ratsain. Harvoin siis vapaapäivältä suoraan kärryajelulle. Vaikka Tuikku liikkuukin kärryillä rauhallisesti kävellen ja vaikuttaa aluksi sangen laiskalta menijältä, ei tämä ole koko totuus. Kun on menty jonkin aikaa sunnuntaikävelyä ja päälle pientä hölkkää, alkaa ruunan korvien välissä syntyä ajatusta reippaammista vauhdeista. Tällöin sen tuntee käsissä ja menossa. Jonkinasteinen varautuneisuus kärryonnettomuudesta on jäänyt ja en halua päästää siihen menoon, että Tuikulla syttyy lamppu päässä ja painatellaan menemään ilman kontrollia, pysähtyyhän se ruuna kun pidättää ohjista. Jos on vauhtia ja reitit sellaisia, missä ei voi painatella pitkää matkaa odottaen, että hevonen väsyy, on pidettävä kontrolli. Tätä nyt ei sinällään ole tapahtunut, mutta mikään ei ole varmaa, vaikka varma hevonen aisojen välissä on.

Kevättä on odoteltu ja säät ovat juuri niin epävakaiset kuten keväisin. Helmikuussa näytti jo siltä, että lämpenee, mutta maaliskuu on osoittanut sen, ettei vielä ole aika kevään tulla. Olemme käyneet myös ratsain lenkillä, käyntipainotteisia satulalla ja karvasatulalla. Tänä vuonna otamme Tuikun kanssa rennosti, ei minkäänlaisia tavoitteita muuta kuin pysyä toimintakykyisenä ja hyvinkin todennäköistä, ettemme tule osallistumaan minkäänlaisiin kissanristiäisiin ei edes matkaratsastuskisoihin. Nautitaan vain olemisesta ja yhdessätekemisestä. Toivotaan, että pysyy Tuikku kunnossa kuten tähänkin asti.

Karvanlähtöaika ja sitä lähtee, paljon. Kärryajelulla saa poimia karvoja suusta ja silmistä, niitä lentelee ajon mukana mukavasti suuhun ja silmiin, jokapaikkaan. Näin lunkien viikkojen ja päivien jälkeen kentällä irtojuoksutuksessa - jäinen kenttä, lumipinta päällä - huomasin takaosan olevan vasemmassa kierroksessa epätasaista ravissa, jäykkä takaosa. Oikeassa kierroksessa ei niinkään. Tuikulla oli vauhtia ja pukkisarjoja, tuntui olevan menopäällä ja piti hillitä vauhtia kun pohja ei kuitenkaan niin pitävä ole. Siinä niitä lukkoja aukaistiin molemmissa kierroksissa. Liukkaat kelit tuovat omat haasteensa ja näkyyhän se Tuikun liikkeessä. Mikä on sitten liukkaudesta johtuvaa ja mikä Tuikun omista rajoitteista? Joka tapauksessa täytyy yrittää löytää paikka, missä pääsisi laukkaamaan pitkänä ja saatua selkää avattua.




Kävimme tiistai-iltana Tuikun kanssa tutulla maastolla. Lumipeitteen ja pakkasesta johtuen tien pohjat eivät ole niin liukkaat. Tallille vievä tie on tosin jäisen kova ja siinä mennään lyhyitä pätkiä ravia, mutta Rauhalaan johtavalla tiellä voi jo mennä pidempää osuutta ravia. Niin teimme myös eilen. Mäen päältä käännymme vasemmalle ja siinä on polku-ura, mitä kuljemme. Auringon laskiessa taivalsimme eteenpäin ja pääsimme jo laukkaosuuksille pitkästä aikaa. Alussa menimme rauhallista vauhtia ja kun tulimme peuransyöttöpaikalle käännyimme ympäri, minkä jälkeen pääsimme laukkaamaan. Ensimmäisellä osuudella mentiin jo vauhdikkaasti ja Tuikku kuumui jonkin verran innostuksesta. Pyörähdettiin takaisin ja nyt olen yrittänyt mennä enemmän vasenta laukkaa. Tällä toisella osuudella saimme vasemman laukan nostettua juostiin taas ja matka olisi jatkunut vauhdikkaasti,  mutta pyysin käyntiin. Niittytiellä mäen alta lähdimme laukkaamaan. Ohjat tuntumalla ja pakko on pitää tuntumaa, vauhtia oli Tuikulla enemmän kuin laki sallii ja polku-ura ei anna myöten kaahailulle. Mutta vauhtia oli. Ja taas takaisinkääntö, laukkaa ylämäkeen asti ja täyskäännös ja uusinta. Sitä mentiin, ohjiin tunsin, miten vahvasti Tuikku pyrki saamaan ohjia alemmas, mutta niin paljon en antanut löyhää, että se saisi itsensä vahvaksi edestä ja luvan mennä niin lujaa kuin se mielisi. Mutta myötäsin ohjilla sitä mukaa, että sai liikettä selkäänsä. Ja laukka oli hyvää, joustavaa ja helppo istua kevyessä istunnassa. Silloin kun laukka ei kunnolla pyöri alla, sen huomaan omasta istunnasta. Tällöin sitä omalla istunnallaan kokee olevansa epätasapainossa, mutta silloin kun Tuikulla pyörii laukka hyvin on se helppoa itselle myös. Ja tällä kertaa oli juuri  näin, aivan mahtava tunne. Kallisarvoisia hetkiä. Sellaisia, minkä jälkeen mieli on korkealla ja Tuikusta näkee, että meni hyvin. Näiden liukkaiden pohjien ja kelien myötä olen ottanut tavakseni loppuosuudet kävellä Tuikun rinnalla. Tähän on ihan syynsä myös se, että painoni on noussut (ei vielä niin, että olisin liian painava, mutta... )ja ottaen huomioon Tuikun pienen koon sekä sen selkäongelmat (si-nivel) haluan antaa sille vapauden painostani ja tällöin käynnissä ei ole mitään häiriötekijää ja pääsee palautumaan hyvin. Halusin hyödyntää laukkaosuudet siten, että loppuosuus mennään reipasta kävelyä eikä ratsastaja ole selässä kun auratut tiet ovat kovapohjaisia.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kevyttä menoa

 

Tuikulla on ollut parin viikon ajan kevyempää ja tässä välissä se sai myös hieronnan. Ja virtaa sillä on ollut myös niinä kertoina kun olemme ratsain menneet. Ja tavattoman iloinen, kun olemme rintarinnan pariin kertaan tulleet Rauhalan mäkeä alas - mäki on jäinen - on Tuikku käyttäytynyt hillityn iloisen orin kaltaisesti heilutellen päätään ja näyttäen, että nyt on mukavaa ja tekisi mieli vähän ottaa enemmänkin vauhtia mihin täti kykenee rinnalla kulkemaan. Olemme vauhtipätkiä ottaneet peuransyöttöpaikalta loivassa pitkässä ylämäessä ja kun saavumme kotiinpäinvievälle niittyosuudelle olemme menneet laukaten mäen puolivälistä seuraavaan mäkeen asti. Nyt kun pohja on epävakaa jäinen lautta alla, minkä päällä sohjoista lunta pakkasten myötä jäätyneenä en antanut sunnuntaina Tuikun laukata, vaikka se olisi halunnut ja ehdotteli sitä toistamiseen ja otti raviaskelia siihen malliin, että nyt voisi mennä. Olemme myös radalla ottaneet toisen pellon laidassa laukkaspurtteja ja viikko takaperin menimme radalle. Olin muuten unohtanut kypärän päästäni, villapipo luontevasti päätä suojaten ja huom! en edes huomannut, että kypärä puuttuu ennenkuin tallilainen tästä huomautti ja minun oli vielä kokeiltava päätäni varmistaakseni, että minulla todellakaan ei ole kypärää päässä. Ja tällä kertaa oli siinä ja siinä, etten maastoutunut Tuikun selästä. Otimme toisella laidalla rataa laukkaa ja Tuikulla oli virtaa. Se teki niin ison pukin (pohja on hieman epätasaista, jolloin se joutuu osittain ponnistamaan takaosallaan vahvemmin), jolloin jalustimet irtosivat jalastani ja minä hypähdin satulasta ja tipahdin kaulalle. Onneksi Tuikku hiljensi vauhtiaan eikä pyrkinyt kaahaamaan eteenpäin. Se oli ihan siinä ja siinä, että olisin tipahtanut ja olin jo varma, että alas mennään. Ja emme jättäneet tähän vaan otimme uusintaa vielä pari kertaa. Sen verran virtaisa hevonen kun emme ole päässeet normaaliin liikutusmäärään, missä energiaa kuluisi eikä sitä jäisi päähän sytykkeeksi :D.

Koirien kanssa on mennyt hyvin. Lenni on ollut aivan ihastuttava pentu, välillä myös rasittava. Mutta tavattoman itsevarma ja rohkea, mikä on hyvä tuki Lilon kanssa. Lilo on taas varautunut, omien ihmisten kanssa rakastettava ja uskollinen. Näistä on tullut hyvät kaverukset keskenään, leikkivät ja riehuvat, välillä on sellaista rallia kotona, matot rullalla, huoneissa lelut sekaisin ja koirat juoksevat kilpaa. Villakoirassa on omat haasteensa, turkinhoito. Ja vaikka teenkin karvojen kanssa työtä leikkaamalla hiuksia yms. on välillä koiran trimmaaminen ihan toista. Etenkin kun villakoiran karva aikuisella tahtoo olla koneleikkauksessa sellaista hommaa, että siinä vahvinkin kone tuntuu hyytyvän ja tarvittaisiin hevostrimmeriä. Näin pienille kone on liian iso ja kovaääninen. Toinen on sitten ruokinta ja näistä on monia näkemyksiä. Vielä olisi sitten, missä, miten paljon, miten voi pentua ulkoiluttaa ja miten pitkiä matkoja sekä hygienia ja paljon muuta. Minä kun luulin, että hevospuolella kirjaviisaus on tae onneen, mutta no fifien hoito taitaa ylittää kaikki hevospuolenkin lainalaisuudet 6-0. Lennin myötä on herännyt pieni ajatus kolmannen villakoiran ostamisesta. On niin kivan oloinen ja sen rohkeus ja itsevarmuus on ollut eduksi Lilonkin kanssa. Mutta pentuaika on kieltämättä aika sitovaa. Aamutallien teko on jäänyt paria kertaa lukuunottamatta, muutoinkin ruoka-aikojen noudattaminen on ollut tarkkaa ja Lenni on kasvanut hyvin ja saanut painoa. Kaikenkaikkiaan mukavaa koira-aikaa ja Lilo on saanut leikkikaverin itselleen. Iltarallit ovat vauhdikkaat ja siinä on väisteltävä kahta mustaa, mitkä vilistävät niin nopeasti, ettei kisaa ehdi sanoa.

Hevosurheilussa oli eläinlääkärin kirjoitus hevosen ruokinnasta, vähemmän tärkkelystä ja hiilihydraatteja, enemmän heinää ja mielellään kuivaheinää. Kuivaheinää, pienpaaleissa tai verkossa pyöröpaaleissa - ei muovitettua. Eläinlääkärin kokemus esikuivatusta / säilöstä oli, että hevosensa sontii löysiä kasoja ja lehmänkasat eivät kuulu hevoselle. Ko. eläinlääkäri syöttää hevosia hyvänlaatuisella kuivaheinällä ja tämän lisäksi ei tarvita juuri väkirehuja. Kyseessä on kilpaileva hevonen, jolle sopii hyvin ravinteikas heinä, selectediä syöttävät kolmeen kertaan jaettuna ja hevonen on kyennyt kilpailemaan. Heinää annetaan maasta, sillä se on hevoselle luontainen syöntitapa ja käytetään myös heinäverkkoja, jotta heinää olisi koko ajan saatavilla. Heinäverkon syöntiä käsiteltiin toisessa lehden artikkelissa ja tutkimusten mukaan heinäverkkosyönti ei vähennä lihomista, mutta pidentää heinän ruokinta-aikaa. Verkosta syöttämisen  huonona puolena on ylös kiinnitetyt heinäverkot, mitkä lisäävät riskiä hengitystieoireille kun ylösasennetuista heinäverkoista syötettynä pöly pääsee helpommin keuhkoihin. Olkea pidettiin hyvänä vaihtoehtona pidentämään hevosen käyttämää aikaa heinämäärän syömiseen ja lisäämällä olkea sekaan syöntiin käytetty aika pidentyi ja tämä olisi hevosen kannalta parempi vaihtoehto kuin verkosta syöttäminen, sillä näin saadaan hevoselle korsirehu syötettyä maasta ja syöntiaika pitenee oljen vuoksi. Itse olen sillä kannalla, että heinäverkko ei ole sopiva hevosille silloin jos verkot ovat asennettu ylös, jolloin syöntiasento vaikuttaa siihen, että hevosen selkä ja kaula jännittyvät tästä asennosta. Mutta mikä sopii yhdelle ei välttämättä ole hyvä toiselle. Jokainen valitsee toimintatapansa hevosensa hyvinvoinnin kannalta. Vatsahaavahevoselle sekä kaviokuumeiselle heinäverkkosyöttö voi olla sen hyvinvoinnin kannalta parhain vaihtoehto muista puutteista huolimatta.

Vaikka artikkelissa nähtiin, että hevoselle on hyvä saada heinää koko ajan 24/7, ei tämä sovellu hyvälle rehunkäyttäjälle, millä kulutus on huomattavasti kevyempää kuin kisaavan ravurin. Vapaa heinä voisi olla siinä tapauksessa hyvä vaihtoehto jos heinässä energia sekä valkuainen että sokeri ovat matalat eli ns. slimheinää, mistä oli myös artikkeli reilu vuosi takaperin Hevosurheilussa. Tällöin eläkkeellejäänyt eläinlääkäri totesi, että ylipaino on hevosten kohdalla yleistä ja syynä tähän on myös se, että hevosen omistajat haluavat hevoselleen arvoiltaan hyvää heinää, vaikka parempi vaihtoehto näille hevosille olisi ns. köyhempi slimheinä. Tätä olen  myös ihmetellyt, sillä omakohtaista kokemusta on. Mutta näissä on paljon mielipidenäkemyseroja, mutta lihava hevonen voi olla toisen mielestä sopiva ja toisen mielestä olisi syytä laihduttaa. Tuikku on laihtunut parin vuoden takaisesta reilusti  100 kg, mikä on tämän kokoiselle hevoselle paljon. Se oli todella lihava ja siitä olemme päässeet vähitellen nykymittoihin. Viime vuotisesta Tuikku on hoikistunut myös, sillä tuolloin mitatessani ja laskiessani tammikuussa Tuikun painoksi oli kertynyt 478 kg (ympärys, pituus ja rinnan leveys). Tuolloin meni orin rekivaljaat, tänä vuonna ne olivat jo liian löyhät, joten niitä ei Tuikulle voinut käyttää. Mittanauhan mukaan se painaa 400 kg, mikä ei pitäne paikkaansa, sillä on kuitenkin heinävatsaa jonkin verran ja sen paino on lähemmäs 430 kg, mikä Tuikulle on varsin sopiva paino. Se on voinut hyvin ja siitä kertoo myös vatsa. Luomuheinä (lannoitteena hevosenlanta) on ollut tälle sopivaa ja se syö kuivaheinää, mukana vähän syksyn odelmaheinää (säilö), mistä alussa Tuikun vatsa reagoi löysällä ulosteella, ei vesipieruja eikä pieremistä, mutta korkeita yhtenäisiä kekoja. Nyt näyttää taas vatsa toimivan normaalisti. Ja tämän pari viikkoa on Tuikku ollut todella kevyellä liikutuksella jäätikön ja muun kiireen vuoksi.


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Ilo irti, kengät irti

Viime päivinä sää on ollut upea. Välillä on ollut sateista ja märkää, lumet huvenneet silmissä ja edelleenkin lunta riittää. Tuikun kanssa olemme menneet kentällä, välillä maastossa ja nyt parina päivänä radalla. Eilen se aurattiin ja tänään piti kokeilla, miltä meno tuntuu. Molempina päivinä etukengät irti. Eilen irtosi toinen ja kengittäjä oli tallilla joten saimme irtokengän kiinnitettyä takaisin. Tänään irtosi toinen, lähtökiihdytys oli todella sellaista, että oli mahan alus jalkoja täynnä ja innosta johtuen ne jalat tuntuvat välillä menevän miten sattuu. Kun pohja on hivenen jäisen röpelinen yöpakkasten jälkeen ja päivä sitä alkaa sulattamaan, pito hokeista huolimatta ei ole ihan niin hyvä ja auratusta pohjasta huolimatta pehmeätä lunta jää vielä, niin etujalka ei vain kerkeä kunnolla takajalan alta pois. Laitoin vielä bootsit etusiin, mutta eipä ollut niistäkään apua. Mutta vauhtia oli. Eilen myös ja tuntui siltä, että meni pidättämiseksi. Välillä oli rehellisesti sanottuna sellainen tuntuma, että hevonen menisi ilman lupaa ja ratsastaja on ikävä hidaste. Lujempaa olisi mennyt jos vain olisi saanut. Rataa ei ollut vielä aurattu, joten niin lujaa ei voinut antaa mennä kun pohja oli luminen, epätasainen kavion askelmista ja kovasta lumipeitteestä. Tänään sitten yritimme edes vähän saada vauhtia enemmän ja joissakin kohden olin ohjissa kiinni ja kun meno alkoi olla vakaampaa, annoin ohjia, jotta saa mennä. Ja sitähän mentiin. Kuumuttiinkin menosta ja myös siitä, että kentällä oli Viljami samaan aikaan rallittelemassa.

Huomenna maanantaina olisi Tuikun kiro ja mielenkiintoista kuulla, mitä tällä kertaa. Itse sanoisin näin etukäteen, että tällä kertaa takaosassa on jo työstämistä, hieman on sellainen tuntuma kun selässä on, että välillä takanen lipsuu alta eikä syynä ole liukkaus tai jäinen pohja. 





lauantai 9. helmikuuta 2019

Pentu tuli kotiin

Meidän Lenni (Pulmusten Black Jack) saapui kotiin la 2.2. Haimme koiran Tampereelta ja matka kotiin kuin myös takaisin sujui hyvin. Lilo suhtautui matkaan malttamattomasti ja odottaminen ei ole sen parhaimia puolia. Lenni oli 11 viikkoinen kun sen haimme ja vastassa oli neljä aikuista kääpiö/toy-villakoiraa, mitkä haukkuivat ja tämä sai Lilon aristelemaan eikä se olisi halunnut tulla sisään. Pennut olivat vilkkaita ja tervehtivät tulijoita, rohkeita ja sosiaalisia. Kasvattaja oli omistautunut työhönsä ja kävimme perusteellisesti läpi kauppakirjan, mahdolliset sairaudet, mitä villakoirilla on ja yleensäkin koiran hoidosta. Ei siis mikään läpihuutojuttu, tässä koira ja hei, ovi kiinni. Sitä osaa arvostaa kasvattajaa, joka panostaa koiriin ja pentuihin. Mitä vähemmän pentueita vuodessa sitä enemmän on kasvattajalla mahdollisuuksia totuttaa pentukoira uusiin asioihin ja luoda hyvä pohja pennun kehitykselle. Lenni on sosiaalinen, avoin ja rohkea jopa liiankin. Tämä tulisi itse muistaa kun vieraaseen koiraan tutustutaan, huonoja kokemuksia tulisi välttää. 
Lenni omistajansa jalkojen juurella.
Lilo on suhtautunut yllättävän hyvin pentuun, alku on ollut helppoa ja mukavaa. On välillä ärähdetty pennulle ja joissakin tilanteissa on ollut pakko kieltää Liloa sen liian voimakkaasta ärhentelystä tai ulkona, missä se kokee, että Lenni on saalis, mitä pitää härkkiä, juosta vauhdilla pois ja takaisin. Siinä sitä onkin tekemistä kun keittää yli ja saada villakoira ruotuun. Mutta sitä ei muista, miten sitovaa pentukoiran pito on. Tämä vaikuttaa myös tallikäynteihin ja vielä emme ole jättäneet Liloa ja Lenniä kahdestaan kotiin. Kun tytär tulee työharjoittelusta, lähden tallille. Ja voi sanoa, että tallillaolo on lomaa, sitä omaa aikaa.

Lenni on päässyt jo 12-viikkoisrokotukseen. Eläinlääkärikäynti meni hyvin ja se suhtautui eläinlääkäriin luottavaisesti. On ollut mukavaa huomata, miten erilainen Lenni on kuin Lilo. Lenni vaikuttaa juuri sopivalta vastapainolta Lilolle ja osoittanut myös sen, että ihmisiin voi tutustua ilman varautuneisuutta ja tästä rohkaistuneena Lilokin uskaltautui naapurin kättä haistamaan, mitä se ei ollut aiemmin tehnyt. Sitä vaston Lilon kaverikoira ei suhtautunut Liloon enää niin iloisesti kuin aikaisemmin vaan ärähti sen leikkimisyrityksille. Pentuun se suhtautui sitä vastoin hyvin ja Lennille ensimmäinen tapaaminen vieraan koiran kanssa.

Tuikku on ollut mitä helpoin hevonen ja ratsastus on sujunut mukavasti. Olemme käyneet myös kentällä. Ja se meni hyvin, vaikka sitä toivoisi, että tulisi se flow-tunne kun istuu selässä, hevonen menisi kuin ajatus, olisi niin kuulolla, ettei tarvitsisi kuin ajatella ja se taipuu siihen, mihin pyydetään. Hyvin meillä sujui kentällä ratsastus, olemme harjoitelleet väistöjä ravissa, nämä sujuvat oikein mukavasti, ei täydellistä, mutta vielä harjoitusta. Toinen, mitä harjoitellaan on avotaivutus ja tässä välillä menee niin hyvin, että huomaa Tuikun rehellisesti taipuvan rungostaan ei pelkästään kaulastaan ja sitten on taas niitä avotaivutuksia, missä hevonen taipuu vain kaulastaan. Näissä kohden huomaan, että omissa avuissa tulisi olla huomattavasti tarkempi ja johdonmukaisempi. Taivutus lähtee paremmin ja oikein kun ulkotakajalka on aavistuksen taaempana ja hieman tukee sitä, ettei takaosa poistu uralta ulospäin. Yritän aina muistaa sitä mielikuvaa, että lähdetään ympyrälle ja ulko-ohja on tukena. Välillä onnistuu hyvin ja Tuikku on ymmärtänyt, mitä siltä pyydetään. Väistöissä taas huomaan, että Tuikku tietää, mitä pyydän, se jopa ennakoi ja välillä menee siten, että etuosa on jo väistämässä ja takaosa polkee eteen ja tässä kohden pitää antaa pidätettä, jotta saadaan tahtia hitaammaksi, runkoa pidettyä suorana ja malttia väistöön, jolloin takaosakin ottaisi niitä pyydettyjä ristiaskelia.

Olemme käyneet myös pimeämaastossa otsalampun valossa ja siitä on aikaa kauan kun olemme maastoilleet pimeällä. Ja hyvin meni tämäkin kerta, leppoisaa ja varmaa. Laukkasuoria otimme ja hyvin meni. Lunta on metsäreiteillä ja me olemme olleet ainoat, mitkä olemme näillä maastoilla käyneet. Joten polku on osin peittynyt uuden lumen myötä ja paljon teemme käyntiosuuksia, sillä lunta on paljon ja kulku raskasta. Laukkaamme myös niissä kohdin, missä Tuikku itse mielellään haluaa, mutta rajoitan jonkin verran laukkaosuuksia. Maastoradalla olemme myös menneet. On ollut niin hienoa huomata, miten reipas ja pirteä Tuikku on. Tämä osin johtuu siitä, että rasitusta on liian vähän, sillä on aikaa miettiä syntyjä syviä ja ajankuluksi kehittää toimintaa virkistämään oma mieli kun ei ole liian väsynyt liikutuksesta. Ja nyt kelit näyttävät armottoman huonoilta, vettä tulee, lumi sulaa ja jäätikkö vastassa. Vaikka onneksemme on hokkeja, mutta liukkaalla jäätiköllä sulavesi päällä ei välttämättä ne hokit anna tarvittavaa pitoa riittävästi. Tämä näkyy myös hevosen liikkeissä kun se varoo.

Ahmatti Lenni. Muistelemme paljon Viliä Lennin myötä. Se on samankaltainen, ruoalle perso koira. Ja ahneena pentuna yrittää myös päästä Lilon ruoka-astialle.

Mustan villakoiran kuvaaminen ei ole helppoa. Käsittelystä huolimatta kuvan tarkennusta ei saatu paremmaksi, kuvan kirkastamisessa taas väreistä tulee hailakoita ja paljon muuta korjattavaa.

 


maanantai 28. tammikuuta 2019

Elämän iloa

Tuikun kanssa ei tosiaan puutu yllätyksiä. Sillä on pilkettä silmäkulmassa, reipas ja iloinen, hyväntuulinen sekä sillä on sähkövainu. Se tunnistaa heti jos aidoissa ei kulje sähköt ja menee läpi. Olen metsälaitumeen käynyt asentamassa talvimaadoituslangan, katsonut sen toimivan ja pari päivää meni niin auvoisasti, mutta eilen sitä pisteltiin läpi niin, että langat olivat pitkin poikin isoa laidunta. Iloa ja virtaa Tuikulla on ja edessä kovat pakkaset eikä kovin raskaita lenkkejä voi tehdä. Virtaa Tuikulla on ja liikkua pitäisi, mutta kovilla pakkasilla ei niin mielellään hikilenkkiä tekisi hengityksen ja karvan kuivattamisen vuoksi. Jotain sitä on tehtävä, jotta aineenvaihdunta pysyy hyvänä ja se mieli virkeänä, vaikka näyttää se mieli olevan Tuikulla virkeänä liikuttipa miten paljon tai vähän tahansa. On vain sanottava, että nämä ovat olleet Tuikun kanssa parasta aikaa, terve ja iloinen. Pidän eloisista hevosista, mistä myös näkyy, että ne ovat virkeitä, vaikkakin aiheuttavat ylimääräistä puuhaa omistajalleen ja myös tallinpitäjälle.


Rekiajeluun ei ole edelleenkään päästy, vyö on vielä korjaamatta, vaikka aikaa oli suutarille, mutta sitä jouduttiin muuttamaan. Nyt taas uutta yritystä. Rekiajelu kyllä on sen verran raskasta, että vie mehut "Risto Reippaalta" kun joutuu hangessa tarpomaan raskas reki perässään. Olemme maastoilleet, juosseet hangessa, käyneet kentällä, kävelleet maastossa. Olen tehnyt kolmea eri videota ottamistani videopätkistä. Ne ovat kuvattu kännykällä pystyvideona, joten se rajaa vähän maisemaa pois videolta. Kentällä menimme sunnuntaina taas pitkästä aikaa. Kentällä ratsastukseen tarvittaisiin paljon motivaatiota ja sitä minulta puuttuu. Maastossa ratsastus on taas ihan toista, voin istua selässä tekemättä mitään, laiskan ihmisen ratsastusta - myönnän. Mutta maastoratsastuksessa on se viehätys, että molemmat mukavuudenhaluisina voimme nauttia vauhdista, kävelystä, maisemista ja välillä otetaan reippaampi pätkä. Kentällä pitäisi ryhdistäytyä ja sitä ryhdistäytymistä puuttuu  minulta täysin. Sunnuntaina harjoittelimme väistöjä ravissa ja eivät ne nyt täydellisesti mene, etupää väistää ja takapäätä yritetään saada mukaan paremmin väistämään, jotta tulisi niitä ristikkäisaskelia. Olen kuitenkin antanut sen verran myöten, etten vaadi kovin paljon itseltäni enkä Tuikulta. Se kyllä osaa kun ratsastaja osaa, joten olen päätynyt siihen, että tehdään sitten vähän vähemmän ja yritän saada väistöistä edes kohtuullisia ristiaskelia, mutta enemmän ne ovat vähän sinnepäin. Muutoin meillä meni kivasti kentällä, välillä kävimme radalla ja pellolla ottamassa laukkapätkää ja palasimme kentälle takaisin.






Ja meillehän ei pitänyt tulla toista koiraa, niin ainakin sanoin Vilin jälkeen kun se jouduttiin heinäkuussa 2018 lopettamaan. Mutta kuinkas kävikään, meille on tulossa pieni musta toy-villakoirauros, jolle olemme antaneet kutsumanimeksi Lenni. Lilo on leikattu, joten siinä mielessä on sama kumpaa sukupuolta tulee. Olin varautunut siihen, että saamme pentukoiran aikaisintaan keväällä. Villakoirat ovat kysyttyjä ja aika moni kasvattaja haluaa koiransa näyttelykotiin. Kovin innostuneita emme  näyttelyistä ole, joten yksi pentue meni ohi tämän vuoksi. Suomen Villakoirayhdistyksen kasvattajasivuilla oli yksi toy-villakoirapentue vielä jäljellä ja päättelin, ettei mitenkään voi olla vapaina, eivätkä olleet, mutta toinen uros  näistä on meille tulossa. Se on musta kuten Lilokin ja haemme sen tulevana lauantaina. Se on jo 11 viikkoinen ja kovin on odotettu poika. Se on villi, mutta rohkea ja sosiaalinen ja hampaat ovat terävät ja nyt on menossa hampaidenkäyttökausi. Joten uusi villisvauva meille saapuu. Kuvat Lennistä on ottanut Laura Myyrä.





maanantai 21. tammikuuta 2019

Talviset päivät

 

Talvi on parasta aikaa sellaisena kuin viimepäivät ovat olleet, lumiset ja pakkasta. Torstaille luvattiin oikein kunnon lumimyräkkää, no ei se kovin kummoinen ollut. Olihan lunta tullut, aamusta aikaisin lumitöihin, koiran lenkitys ja aamutallia tekemään. Nuorena on tullut tehtyä tallitöitä, ajat ovat muuttuneet, mutta tallin tekeminen on pysynyt samana. Nykyisin on tosin avantia, traktoria ja muuta arjen työssä helpottavaa. Tuolloin sitä luotiin sananmukaisesti paskaa karsinoista. Karsinat tyhjenettiin aina kokonaan ja tuotiin puhdasta, tuoksuvaa purua tilalle. Sellaista pehmeälastuista ja hajun voi muistaa edelleenkin. Ja hevoset olivat yhtä ahneita heinälle, kuten nykyisin. Tuolloin oli vain kuivaheinää ja sitä kannettiin heinäntekoaikaan ylisille, missä sitten vielä yläasteikäisinä leikimme piiloa tai hyppäsimme ylisiltä alas heinäkeon päälle. Toinen heinälato oli aivan tallin vieressä ja sinne päädyttiin ahneen hevosen kanssa - yleensä lähes joka kerta suullista haukkaamaan. Hyviä aikoja.

Aamutallinteko on mukavaa, kun saa sanoa huomenet hevosille. Ensitöikseni ulkona annan heinää pihattolaisille ja kannan orille valmiiksi heinäkeon, varmistan portin langat ja avaan tallin oven. Tuttu, odottava hörinä on vastassa, uniset silmät ja huomenet sanottuna. Muutama nokare heinää hevosille ja ori ensimmäisenä ulos. Se kiirehtii, mutta pysyy hyvin kuulolla, tarhaan päästyään malttamattomana heilauttaa päätään kuin sanoen, että olen niin hidas, turhaa aikaa tähänkin menee. Se suuntaa heinäkekonsa luokse syömään ja minä laitan sähköt aitaukseen. Siitä sitten alapihattoon ja heinänjakoon, näin talvikautena siellä on välillä heinää siten, ettei tarvitse lisäillä. Ja takaisin ylös viemään hevoset loimitettuina ulos säästä riippuen. Seuraavaksi veden tarkastus ja jako. Sen jälkeen siivoukset, pihatot, tarhat ja kyllä kaloreita kuluu riittävästi. Sitä tietää tehneensä töitä.

Tuikulla oli kolme päivää vapaata, kävimme kävelemässä rinnakkain ja torstaina palasin hevosen selkään. Kävimme lyhyellä maastolla ja vapaista huolimatta Tuikku ei ollut kovin reipas. Se oli päättänyt liikuttaa itseään yöaikaan kaverinsa kanssa seikkailemalla ja tapasin ne torstaiaamuna kovin väsyneinä. Sieltä minun Tuikku tuli vastaan kun huhuilin ja hoitelin aitalangat myöhemmin. Aamuheinien päälle Tuikku meni köllöttämään. Mutta mikä talvi, lunta tulee, pakkasta sopivasti ja kävin ostamassa itselleni ensimmäisen pilkkihaalarin. Nyt voi pukea vähän kevyemmin alle ja sopivat mukavasti myös koiran ulkoilutukseen. Sitä vastoin Lilo ei nykyisin näillä pakkasilla halua tehdä pitkää lenkkiä vaan ehdottaa itse lyhen lenkin reittiä. Ja vaikka olen sanonut, ettei meille toista koiraa tule, on viime aikoina katsottu pentulistaa, laitettu sähköpostia ja saatu puhelu kasvattajalta, jolla on juuri pentuja vapaana. Mutta pitäisi olla näyttelyistä kiinnostunut. Katsotaan, miten tässä käy. Lilo olisi vielä sopivasti helpompi totuttaa uuteen koiraan ja se tykkää leikkiä toisten kanssa, vähän liiankin.

Maastossa perjantaina, sää oli pilvinen ja satoi lunta.
Perjantaina lähdin aamusta jo tallille ja mukava, kirpeä pakkassää. Tuikku odotteli jo portilla, sillä viheltelin sille jo tultuani. Siellä se odotti minua, valmiina lähtemään. Tarkoitus oli tehdä kevyt, pitkä maastolenkki. Ensitöiksemme suuntasimme kentälle, missä oli pehmeä, luminen pohja. Teimme siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja siitä peruutukseen, pelkästään vain istunnalla. Ja melko hyvin onnistuimme. Sitten siirryimme raviin ja muutaman käännöksen jälkeen suuntasimme maastoradalle, aluksi käyntiä ja alamäen jälkeen Tuikku halusi nostaa laukan. Pyrin siihen, että annan ohjat olla löyhällä, jotta saa mennä siinä muodossa kuin itse tahtoo ja sitä vauhtia kuin haluaa. Tässä on tosin riskinä välillä se, että vauhtia voi äkkiseltään tulla töräys ja se voi heilauttaa tasapainoa etenkin kun oli liukkaat pilkkihaalarit päällä, mutta hyvin meni ilman ylimääräistä horjuntaa ja töräystä :D. Kun olimme tehneet kierroksen ja vielä yhden käyntiosuuden, lähdimme maastoon. Alkumatka meni kävellen, vähän ravia ja osin laukkaa. Ylämäen menimme käynnissä ja maastossa Tuikku halusi lähteä jo ravaamaan kun kyllästyi pelkästään käyntiin. Tarkoitus oli pitää mahdollisimman kevyenä maasto, ei juurikaan hikoilua ja tässä onnistuimme melko hyvin siihen saakka kun tulimme Rauhalanmäen tietä pitkin risteykseen, missä tuttu tallilainen tuli autollaan ja pysähtyi. Tuikku pisti päänsä sisään ja kun hän lähti, lähdimme mekin perään ja Tuikku oli innokas, laukalla perässä ja tässähän tuli vähän hiki ja väsy. Mutta kivaa oli.

Meidän päivät ovat sisältyneet pääasiassa maastoilusta. Niin myös sunnuntaina. Tarkoitus oli lähteä rekiajelemaan mutta tallin orin varusteet olivat Tuikulle liian isot, viime vuonna viellä menivät, mutta painonpudotusta on tullut viime vuodesta myös. Hyvä niin, mutta tällaisenaan jo sopiva harrastehevoseksi. Laitoin satulan ja lähdimme maastoon, kuvia otin myös ja talvisen aurinkoinen kirpakka pakkanen, tuuli oli kylmä ja se teki pakkasesta entistä purevamman. Tuikku liikkui mukavasti, lauantaina oli ollut sen vapaapäivä. Reipas se tuntui olevan ja ehdottelee itse vauhtiosuuksia. Olemme nyt tehneet kevyempiä maastoiluja, jolloin laukka- ja raviosuudet pituudeltaan pidetään lyhyinä ja mennään paljon käyntiä. Olen myös tehnyt niin, että laukkaosuuksissa myös ravaten ohjat roikkuvat ja kokeilen myös mennä ilman ohjastuntumaa antaen Tuikun mennä vapaammassa muodossa mikä sille itselleen tuntuu sopivan.

 

Maastossa sunnuntaina ja nyt oli auringonpaistetta.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Älä luota täysin

Tuikun suhteen olen ollut luottavainen ehkä jopa liiankin. Sen kanssa voi tehdä melkein mitä mieleen juolahtaa, sillä se on niin varma ja ei vähästä ota kierroksia. Vaikka olisi jo vähän kierroksilla, olen silti siihen luottanut. Mutta joskus tulee se kerta, mikä muistuttaa taas siitä, että käsissä on eläin, mille pako on luonnollinen reaktio. Lauantaina tallille. Ed. päivän oli Tuikku saanut pitää vapaata. Ja tallilla oli porukkaa. Olin ajanut auton yläpihalle heti käännöksen jälkeen. Lähes traikun viereen parkkiin. Tarkoitus oli lähteä rekiajelulle. Kengittäjä oli paikalla valkoisen pakettiautonsa kanssa, kalketta ja vilinää riitti. Hevosia oli karsinoissa, osa lähdössä omiin juttuihinsa. Minä hain Tuikun ja laitoin katoskäytävälle. Tuikkua hieman epäilytti kengittäjän auto. Ja se kalke kun tallin käytävällä on tallin isoin hevonen kengitettävänä. Siihen se kuitenkin jäi rauhallisen vireänä, tarkkailen ympäristöään. Havaitsin Tuikussa hieman pöreyttä. Laitoin reen valmiiksi kengittäjän autoa liki. Aisat paikalleen.


Tuikun hoidin kuten normaalisti, laitoin länget ja silat ja suitset. Kiinnitin ohjat paikalleen ja ohjasajoin Tuikun aisojen väliin. Siihen se meni nätisti. Aloin asettamaan toista aisaa paikalleen. Sen olin jo saanut. Tamppien laittaminen vaatii aikaa, sillä reikä mihin tamppi tulee on juuri niin nafti, että tamppia täytyy hinkuttaa. Eli ei käy käden käänteessä. Kunnes Tuikku säikähtää jotain, liikkuu eteen ja toinen aisa maasssa, reki perässä ja sain ohjista kiinni. Ja sitten mentiin. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, Tuikku pakeni paikalta, rekihän tulee liukkaasti, saan Tuikun ympyrälle. Mutta voi arvata kun hevosessa on vauhtia ympyrällä, miten reki käyttäytyy. Kiintopiste hevosessa, mikä liikuttaa raskaampaa rekeä takana, se on kuin katapultti. Ja osuu kuinkas muuten (onneksi) oman auton perään ja kyllä siitä ääntä lähtee, mikä saa entisestään jo säikähtäneen hevosen reagoimaan lisää. Saan pidettyä Tuikun, se alkaa jo rauhoittumaan, tallinpitäjä on tulossa apuun ja Tuikku pysähtyy. Hän ottaa toisen aisan irti. Ja siinä yhdessä rinnakkain seistessämme Tuikku kokoaa itseään, hengittää tiiviisti kuten säikähtänyt hevonen tekee. Minä olen koko tilanteen ajan ollut rauhallinen, ei minkäänlaista paniikkia. Tähän on muistulteltava omaa ajo-onnettomuutta, tuolloin tiesin kun Tuikku lähti käsistä, että tässä käy huonosti, mutta miten huonosti, sitä en vielä tiennyt. Sen vain, että pysyin täysin jäätävän rauhallisena, mitä jälkikäteen hämmästelen itsekin. Mutta itse tilanne on sen verran kaoottinen, ettei siinä kannata lähteä huutamaan hevoselle, mikä on jo ihan omissa maailmoissaan vaan pysyttävä viileän rauhallisena. Näin toimin tässäkin, vaikka  näin, että reki liukuu perässä holtittomasti, osuu autoon, tekisi mieli sulkea silmänsä, mutta pidettävä ohjasta kiinni. Onneksi ohjat olivat paikallaan. Normaalitilanteessa olisin ohjat laittanut vasta aisojen kiinnityksen jälkeen, nyt olin ne laittanut jo kuolaimiin kun niillä ohjasajoin Tuikun aisojen väliin.

Seisoimme rinnatusten pitkän aikaa, Tuikku oli jo rauhoittunut, nyt se alkoi jo osoittamaan kärsimättömyyttä, että jotain pitäisi tehdä, mutta minä pysyin siinä ollen vain lähes hiljaa, katsellen tilannetta. Ja odotin, että kengittäjä lähtee ja yritystä uudelleen. Vaikka uusintayritystä eivät muut suositelleet, mutta en halunnut jättää tilannetta siihen, missä hevonen on säikähtänyt ja mahdollisesti kokee reen eteen laiton seuraavalla kerralla pelottavana. Halusin katsoa, miten Tuikku toimii uusinnassa ja jos näyttää siltä, että sille on tullut tilanteesta "rimakauhua", jätän siihen ja aloitan siedättämisen reen valjastukseen vähitellen. Niin vain reki tallikatoksen eteen, aisat paikalleen ja Tuikku aisojen väliin. Apunani oli pari tallikaveria. Toinen piti Tuikkua ohjista, toinen oli toisella sivulla. Tarkkailin Tuikkua ja se toimi taas yhtä samoin kuin ennenkin. Saatiin Tuikku ilman mitään härdelliä tai sen jännittymistä aisoihin, istuin rekeen, en antanut vielä lähteä vaan pysytään rauhallisena paikallaan ja sitten mennään. Lähdimme pellolle, tarkkailin aisoja ja tamppikiinnityksiä ja siinä samalla katseeni osui paksuun nahkaiseen ylimääräiseen juttuun, mikä roikkui vatsan alta. Sellaista ei pitäisi olla. Normaalisti tulisin pois reestä, Tuikku pysyisi paikallaan, mutta härdellin jälkeen päätin varmimmaksi tehdä siten, että menemme tallipihaan takaisin ja katson, mikä roikkuu vatsasta. Tallipihassa ajoin reen katoksen eteen ja tulin alas. Katsoin vatsan alle ja niin vain vatsavyö oli mennyt poikki härdellissä enkä ollut täysin tarkastanut valjastusta vaan laitettiin aisojen väliin. No siihen jäi rekiajelu ja Tuikku satulaan. Lähdimme maastoon, teimme melko pitkän maaston rauhallisessa temmossa, joitakin kohtia laukkasimme, mutta muutoin rauhallista kävelyä. Muistin toki kehua Tuikkua, miten kaiken jälkeen ja koko tapahtuman aikaan se kuitenkin on se järkevä hevonen, pysähtyi ja kykeni menemään uudelleen reen eteen ja tässä me sitten maastossa talsimme yhtä rauhallisesti kuin aiemminkin. Varmankin hevosen kanssa voi sattua mitä tahansa kun tilanne on siihen otollinen. Yksi säikähdys ja tilanne voi vyöryä kuin lumipallo.

Sunnuntaiaamuna kävin tekemässä aamutallin. Ja Avantilla olen myös päässyt ajamaan ja kokenut muutaman alkeiskäyttäjän flopin, sain avantin sitten kauhan varaan pystyyn. Siitä selvisimme avustuksella, mutta tallityöt näin kunnon yläpitämisen kannalta ovat tehokkaat. Siinä kokee tekevänsä töitä ja paljon tietysti olisi omassa tavassa toimia fiksaamista jos mielisi tätä tehdä työkseen. On asioita, mitkä oppii kokemuksen myötä, miten saada työt tehtyä tehokkaasti ja kuitenkin lopputulos on hyvä eikä aikaa mene turhan säätämiseen. Toisaalta kun tämä on itselle osin hyvää fiilistä, saa aamulla sanoa huomenet hevoselle, loimittaa ja kehua, rapsuttaa ja paijata, on se riittävä kun sitä ei ota tehokkuuden ja tuoton kannalta. On vähän kuin turpaterapiaa ja samalla hyötyliikuntaa.

Tallitöiden jälkeen oli vuorossa Tuikun kanssa pulkka- ja hiihtoratsastus. Siitä ohessa video. Tuikku toimi oikein hienosti, pulkka oli alussa vähän jännä, mutta suksiin suhtautui yllättävän helposti. Sukset olivat mukavat kun veto-ohjat tulevat korkeammalle eivätkä jää niin alas jalan tuntumaan. Mukavaa yhteinen sunnuntairetki ystävien kesken.