perjantai 29. huhtikuuta 2016

Harmoniaa ja hössötystä

Lilo on kasvanut jo melko mukavasti. Hyvin villikin se on etenkin iltaisin. Vili on välillä niin kovin kyllästynyt Lilon leikkeihin. Sen mielestä olisi niin paljon järkevämpi leikkiä meidän kaksijalkaisten kuin purevan pennun kanssa. Eilen sain taas nauraa näiden iltavilleistä. Meillä on laitettu vanhaan sukkaan pallo sisälle. Vili pitää erityisesti vetoleikeistä ja sain sen ottamaan kiinni toisesta päästä ja toisen pään ojensin Lilolle. Iso vastaan pieni. Musta vastaan valkoinen. Vilihän oli ihan tosissaan ja niin oli Lilokin. Mutta hauskaa näytti olevan. Ja Vili osaa varoa satutattamasta pentua kun niiden kuonot tulevat liian lähekkäin ja pentu intoutuu repimään korvista tai tulemaan liian liki iholle. Pieni tölväisy ja se riittää.

Minulla on puhelimessa muutama videonpätkä meidän leikeistä, valitettavasti en ole keksinyt kuinka saada ne ulos koneelle sieltä. Kuvat tulevat hyvin ladatuiksi, mutta videotiedosto on täysin näkymätön jostain syystä, eikä sitä tietokoneelta katsottaessa löydykkään. Olemme tehneet takapihalle näille radan ja sieltäkin on muutama klippi, mistä näkyy koirien hypyt. Vilihän olisi tosi hyvä koira agilityradalle. Nopea oppimaan, pitää käskyt ja kuuntelee ohjeita.

Tuikun kanssa olemme pitäneet parin päivän vapaata. Se on tehnyt hyvää ja nyt pidämme vapaata kentällätyöskentelystä. Torstaina lähdimme pitkälle maastolle tallikaverin kanssa. Hänellä on hieno hevonen, vaikka hevosessa olisi potentiaalia vaikka ja mihin, on omistajalla kuitenkin pysynyt jalat maassa ja pitäytynyt siihen, mistä hevonen pitää ja viihtyy. Tätä olen joskus miettinyt itsekin, milloin erottaa se tekeminen, mistä hevonen pitää. Ja onko ylipäänsä edes mietittävä, mistä hevonen pitää vai onko ihmisen tehtävä ohjata hevosta siihen suuntaan, mistä itse pitää. Mutta tähän perustuen se hevosen valinta olisi tehtäväkin. Jos haluaa kouluhevosta, valita siihen sopiva tai estehevonen jne.

Ainakin eilisen maastoilun perusteella havaitsin Tuikussa hiljaista keskinäistä harmoniaa maaston jälkeen. Sitä tyytyväisyyttä kun olemme tulleet rentouttavalta maastolta odottaen liikutuksen jälkeistä ruoka-astiaa, pääsyä omaan karsinaan. Siellä odottavat taas heinäannos ja porkkanat. Pienistä asioista tyytyväisyyttä ja nähdä, miten hevonen on rauhallinen ja tyyni. Maastoilu sujui hyvin. Alussa tutut kiemurtelut. Kaverihevonen tulee takana. Me olemme Tuikun kanssa edessä. Pitkille maastoille päästään autotietä pitkin. Tämä on maalaistie, mutta vastaan voi tulla rekkoja, traktoreita, mopoja tai muita tielläliikkuvia. Ei kuitenkaan ihan hiljainen kylätie. Joudumme myös menemään pihan läpi, missä on työkoneita ja tämän ohitus tuntuu hieman jännittävältä. Siltikin olemme onnistuneet tämän hyvin kulkemaan, vaikka koneet olisivatkin käynnissä.

Maaston pohjat ovat vieläkin märät. Viimeviikkoiset sateet eivät ole edistäneet kuivumista, päinvastoin. Välillä on kuin valtameren ylitystä, mutta muutoin pääsemme tutustumaan maastoreitteihin. Ja Vesikansassa vaihtoehtoja löytyy. Sitten on toki estettyjä reittejä, maanomistajat eivät halua maillaan kuljettavan ei edes merkittyjä polkuja pitkin. Ja näitä hevosenomistajana on syytä kunnoittaa. Mutta näin maastoreitteihin tutustuvana tuntuu vaihtoehtoja riittävän. Näissä sitä onkin tutkimista. Ja tarkoitus olisi sitten lähteä näille reiteille ihan Tuikun kanssa kaksin maanantaina. Aloittaa jälleen kerran se hyväksi havaittu rutiini eli enemmän maastoilua, vähemmän sileätä. Vaikkakaan sitäkään ei kannata unohtaa. Kyllä sillekin on oma paikkansa meidän lukujärjestyksessä.

 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Välähdyksiä tässä ja nyt

Meille saapui kääpiövillakoira Lilo maaliskuun viimeisenä lauantaina. Lilo oli vajaa kahdeksanviikkoinen musta narttu, jota olimme odottaneet jo jonkin aikaa. Meille ei pitänyt tulla koiraa, mutta silti se asuu meillä. Se on tyttärieni Niinan ja Juulian yhteisomistuksessa ja ensimmäiset päivät se asusti Juulian huoneessa. Meidän Vilille, yksitoistavuotiaalle valkoiselle villakoiraurokselle, pennun tulo oli draamaa. Se ei millään voinut hyväksyä, että kotimme valtasi musta, pieni, terävin hampain varustettu prinsessa. Se ilta meni yrittäessä hallita Vilin reaktioita, selittäessä Ollille, että tämä on vain ohimenevää ja yrittäessäni miettiä, että se vaaleanpunainen mielikuva uuden koiran saapumisesta haihtui kuin tuhka tuuleen Vilin haukkuessa ja osoittaessa vastenmielisyyttä uutta tulokasta kohtaan. 



Ensimmäinen viikko meni Vilillä kuonokopan kanssa. Ulkoilut sujuivat näiden kahden kanssa oikein hyvin, mutta sisätiloissa pidimme Liloa Juulian huoneessa ja vähän kerrallaan valvonnassa yhteisissä tiloissa. Lilo oli päivisin mukanani työpaikalla ja tämä myös hivenen häiritsi minun tallirutiinejani. Lilo kun on hyvinkin läheisriippuvainen. Mutta pikkuhiljaa alkoi Vili hivenen nahkeasti osoittaa hyväksyntää uutta tulokasta kohtaan. Voimme pitää Liloa jo yhteisissä tiloissa ja samalla Vili oivalsi, että pennun tulo onkin ihan hyvä asia. Se sai syödä pennun jättämät ruoat ja samalla kun se oivalluksestaan iloitsi, havaitsin Vilin vyötärölinjan kadonneen lisääntyneen ruoan myötä. 
Nykyisin ne voivat levätä samassa pedissä meidän sängyssä. Lilo tosiaan ei sinne itse pääse vaan se on nostettava sinne. Ja ilman valvontaa sitä ei voi jättääkään, sillä se on vielä niin pieni, että alastulo olisi sille liian korkea. Ulkoilu on mukavaa näiden kahden kanssa. Takapihalla ne leikkivät jo keskenään ja parastahan Vilin mielestä on juosta karkuun lelu suussa kun pentu jahtaa sitä eikä saa kiinni. 

Mitä taas kuuluu hevospuolelle. Tuikulla on ollut vuokraaja loka-marraskuusta lähtien. Iida on ratsastanut kerran viikkoon lauantaisin ja heillä on ollut onnistuneita hetkiä. Tämä on ollut myös minulle hyvä lisä, saan lauantain vapaaksi talleilusta. Vaikka toisaalta viihdyn Tuikun seurassa oikein hyvin. Sen kanssa olemme edistyneet paljon ja nykyisin myös mukaan on tullut ajotreeni kerran viikossa. Siitä pidän erityisesti ja niin näyttäisi Tuikkukin pitävän. Sen takapolvivaivat vaihtelevat, välillä on ollut hyviäkin jaksoja, mutta nyt näyttäisi taas takaosa oireilevan ja syynä mahdollisesti liikarasitus. En itse kovin usein ratsasta kentällä, mutta siirryttyämme ravitalliin, missä on iso ja hyväpohjainen, pehmeä kenttä, olenkin löytänyt meidät usein kokeilemasta, miten ratsastus sujuu. Ensin olemme käyneet maastossa ja lopuksi tulleet kentälle. Tuikkuhan on hyvässä kunnossa ja näyttääkin hyvältä. Joten nyt on aika siirtyä hieman muuhun kuin raskaaseen sileäntreenaukseen. Pidämme nyt jonkin aikaa vain maastoilua ja ajoa.


Tallin hiittisuoralla on hyvä päästellä. 
Vahinko-otos kännykameralla. Onnistunut kuva, mistä näkyy, miten nätti Tuikku onkaan, vaikka sen itse sanonkin. 
Korvaeläin. :D Tämän kuvan otti Alisa. Olimme lähdössä kärryillä ajamaan Juulian ja Alisan kanssa.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Puhtaalta pöydältä

Päätin siis aloittaa uuden blogin. Blogitauko teki hyvää ja siihen oli monta erillistä syytä. Nykyinen somekulttuuri, mihin olen itsekin jollain tavalla koukussa etenkin hevostelun osalta, alkoi harmittamaan, taustalla oli myös muita syitä. Joten jätin blogini, minkä kirjoittamisesta pidin kovin, mutta jos sen itsetarkoitus muuttuukin muuksi kuin miksi se on tarkoitettu, on hyvä välillä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään jakaa kaikki julkisesti muiden luettavaksi. Pieni tauko tekikin hyvää.

Eipä silti, olen pitänyt ns. treenivihkoa, mihin olen kirjoittanut mitä kaikkea olen tehnyt Tuikun kanssa. Siitä on ollut apua myös silloin kun olen halunnut tarkastaa, miten ratsastus on sujunut, onko taustalla jotain, mitä pitäisi tutkia etenkin kun on takapolvivaisen hevosen omistaja, joutuu joskus palaamaan muistiinpanojen pariin ja miettimään, milloin alkoivat ratsastuksessa tietyt ongelmat, mitkä voisivat viitata siihen, että takapolvi kaipaisi eläinlääkärin vierailua.

Enkä aio pelkästään kirjoittaa hevosestani, sivuille päätyvät joskus koiramme yhteiset hetket. Etenkin kun nyt talouteen on saapunut, pieni, ihastuttava Lilo meidän 11-vuotiaan Vilin seuraksi ja harmiksi :D. Joskus voin innostua kirjoittamaan myös muustakin. Erityisesti minua itseäni kiinnostaa hevosen ruokinta. Siitähän voi olla montaa mieltä. Vielä en tiedä mihin suuntaan lähden tämän kanssa ja miten innostun kirjoittamaan.