tiistai 31. toukokuuta 2016

Jännittää, ei jännitä

Meillä oli eilen Jepan tunti. Torstaisen ukkosepisodin jälkeen en ole mennyt Tuikun kanssa kentällä. Vuokraaja meni lauantaina ja oli jonkin verran säpsyillyt, mutta muutoin ok. Kuvista toki näen, että pälyilee portille päin, mutta liikkunut ihan mukavasti ohjasajaessa. Eilen menin kentälle ja Tuikku oli alusta lähtien jännittynyt. Minua ei jännittänyt, mutta oma asentoni osoittaa selvästi, että menen siihen jännittymiseen mukaan. Miten siinä sitten osoittaa Tuikulle, ettei ole pelättävää. Vaikka muutoin koen mieleltäni olevani tilanteen tasalla, minua ei pelota, ei jännitä, mutta yläkroppani jännittyy, käynnistä tulee jäykkää, kiirehtivää ja käteni vaikuttaa joustamattomalta.


Näitä kysymyksiä peilaan mielessäni eilisen jälkeen. Miksi en saa itseäni rennoksi, vaikka mieli onkin muuta? Tunnistan itsessäni varautuneisuuden, ennakoimisen siihen, että Tuikku ratkaisee asian päättömästi juoksemalla. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, mutta tähän aina varaudun jos tilanne on juuri tällainen kuin nyt kentällä. Maastossa tilanne ratkeaa yleensä helpommin, aloitamme ravaamaan ja löydämme Tuikullekin rentouden. Nyt yritin vain saada käynnistä pois hätäisyyttä. Mutta en onnistunut. Ravissakin mennään pää koholla.

On aina sanottu, että jokainen päivä on omansa hevosen kanssa. Pitäisi aina lähteä puhtaalta pöydältä. Jos eilen ei onnistunut, tänään voi olla toisin. Hevonen ei muistele eilistä, ei sitä jos olikin vääntämistä, tänään voi olla ihan toisenlaista. Mutta väistämättä mielessäni pohdin, jäikö torstaista kuitenkin Tuikulle mörköjä päähän. Itse olin rauhallinen ja suhtauduin kentälletuloon kuten muutoinkin. Aamusta jo tunti ja silti oli lämmintä, helteisen oloista. Olen itse sen kannalla, että toistot ovat paras tapa osoittaa ja oppia Tuikunkin, että asiassa ei ole huolehtimista, ehkä tässäkin käy niin. Sitä seuraavaa ukkosta odottaessa,  miten sitten reakoidaan.

Jepan tunnilla aloitettiin väistöistä ja minun olisi saatava sisäohjassa roikkuminen pois. Tämän tiedostaen olen yrittänyt. Yritän tehdä tehtävät säntillisesti ja tällöin tuntuu, ettei palikat osu aina kohdalleen. Kun yhdestä paikasta korjaan, toisesta paikasta huomaan puristuvani, jännittyväni, keskittyväni niin tiiviisti tehtävän tekemiseen, että on mahdotonta saada kokonaisuutta onnistumaan. Tätäkö on vanheneminen, mielikuvani muodostuu nähdystä tilanteista kun parikolmekymmentä vuotta takaperin katselin tätini suorittamista. Ikääntymisen myötä suorituksiin tulee kulmikkuutta, puristautumista ja kun uusi tehtävä on edessä, on yleensä jännittymistä kropassa. Vai olenko suorastaan vain niin kömpelö, etten kykene suoritumaan tehtävistä ilman, että pää osaa, mutta kädet, jalat, ylävartalo ei ole mukana annetussa tehtävässä. Onko minulla ikääntymiskompelksi? :D Mahdollisesti...

Pitäisikö siis jäädä maastoilevaksi tädiksi. Sekään ei olisi huono vaihtoehto, mutta periksi en halua antaa. Vaikken niin kovin pidäkään kentällä ratsastuksesta, mutta on ne hienoja hetkiä kun Tuikun kanssa sujuu tehtävät mukavasti, hevonen on rento ja mieli mukana. Ja toisaalta en haluaisi antaa periksi. Mukavuusalueella pysyminen ei vie eteenpäin.

Olihan eilisessä tunnissakin onnistumisia. Teimme ensimmäiset tarkoitukselliset vastalaukkaharjoitukset. Nehän onnistuivat yllättävän hyvin, itsekin yllätyin, miten mutkattomasti ne menivätkään. Tehtävä aloitettiin siten, että tulimme pitkällä sivulla harjoitusravia, jatkoimme lyhyen sivun ja tämän kulmauksessa lähdimme kääntämään oikealle ikäänkuin voltille siitä sitten takaisin suoristuksen jälkeen käännyimme vasemmalle ja uralle tulleessa oikeassa kierroksessa nostimmekin vasemman laukan ja hups, sehän onnistui. Laukattiin pitkä sivu kulmaan, siirtyminen ei niin sievästi raviin ja minä olin hämmästynyt. Näin helposti, toistetiin toiseen suuntaan ja taas onnistui. Pikkuisen oli Tuikku hämmentynyt, toki siinä vaiheessa kun kulma tuli laukassa heti vastaan ja piti siirtyä raviin, oli vähän olo, että ei saanut laukata, teinkö siis virheen, mutta uusintojen myötä ja kehumalla meni oikein hyvin. Tuikun kanssa on oltava tarkkaana, ettei se pääse huolestumaan uusien asioiden kokeilemisessa. Se nimittäin tapahtuu herkästi ja tällöin tehtäväntekeminen ei ole helppoa jännittymisen myötä.

Tunnilla oli vaikeuksia saada taipumista vasemmassa kierroksessa, kuolaintuntuman vastustelu alkoi lopussa. Syynä varmasti osaltaan väsyminen, onhan tunnit sen verran raskaita. Mutta pään heilutus kun yritin vaikuttaa kuolaimen kautta, suun käyminen. Mutta sinnikkäästi, keventäen, sisäohjaa ja pohjetta käyttäen, taipumista. Mutta ei kuitenkaan viimeistä myötäystä ja pyöristymistä. Tähän ei päästy, vaikka laitettiin pienemmälle ympyrälle, suurenneettiin, ohjaavaa ohjasotetta käyttäen. Huomaan kuitenkin, että tehtävien lomassa käteni jäykistyvät, jolloin otteestani tulee kova ja myötäämätön, joten tämäkin vaikuttaa. Joten yksinratsastaessa on kokeiltava tehtävät uudelleen, harjoiteltava, jolloin saan pehmeyttä mukaan itse jännittymättä sitä teenkö oikein.

Tässä olisi se ryhti, mihin haluaisin päästä silloin kun Tuikku menisi hyvässä muodossa. Tässähän kuljemme jännittyneesti ja se näkyy selvästi. Mutta juurikin sen, että lavat eivät laskeudu alas ja ole etupainoinen. Teorian tietäisin, käytäntö on sitten jotain muuta. :D
 Jepa on pyrkinyt ohjaamaan menoamme niin, että kulkisimme hyvässä ryhdissä. Tuikku itse hakeutuu mielellään matalampaan muotoon, jolloin pääkin laskeutuisi rennommin alas. Mutta tätä olemme pyrkineet välttämään, kädellä on nostettava pää ylemmäs, pohkeilla kohti tuntumaa ja aktivoitava takaosaa. Tuikku tarvitsee alussa vahvan pohkeen, tämän olen itsekin tiedostanut. Mutta kumma kyllä välillä unohtuu ja vaikutus Tuikkuun ei ole niin hyvä, pohjetta, pohjetta enemmän. Laukka on puhdasta kun vauhtia on alla riittävästi, mutta hitaammassa ns. normaalivauhdissa laukka on nelitahtista. Tuikulle on tulossa jos ajankohta vain saadaan sopimaan taitava kouluratsastaja. Hänellä on kisakokemusta niin Saksan kuin Suomenkin kisoista. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten Tuikku kulkee, miten vahvan pohkeen tarvitsee päästäkseen siihen, mihin itse haluaisin jossain vaiheessa päästä ratsastuksessa Tuikun kanssa. Ratsastaja tosin on pitkä ja pitkäsäärinen, joten hän miettikin, miten pääsee Tuikkuun vaikuttamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.