maanantai 27. kesäkuuta 2016

Aina paranee

Meillä oli tänään Jepan tunti ja se meni  hyvin. Jepakin huomautti, miten paljon paremmin Tuikku liikkui ja tähän on varmasti osasyynä vanhojen "asetusten" löytäminen. Kuolaintuntuman opettaminen tai siitä kirjoittaminen, sen kuvaaminen on erityisen vaikeaa. Kuinka vaikeaa sen opettaminen on oppilaalle? Jokaisella hevosella on omanlaisensa kuolaintuntuma, toinen tarvitsee vahvempaa, toiselle hevoselle tuntuma tulee olla erityisen kevyt, kuten Tuikunkin kohdalla. Tuikun kanssa olin päässyt jo hyvään tuntumaan, keveyteen ja siihen, että löysin myötäyksen hyvin. Mutta jostain syystä, vähitellen kuolaintuntuma muuttuikin puolin ja toisin roikkumiseksi tai voisiko sitä kuvata roikkumisena, mutta vedon kaltaisena kuviteltuna kevyenä tuntumana, jolloin myötään kyllä liikkeessä, mutta oikeanlaisen myötäyksen sijassa onkin pieni veto taaksepäin. Tilanteen teki vielä vaikeammaksi se, että vasemmalta puolelta oli erityisen hankala saada myötäämään vaan se ikäänkuin hanitti vastaan tein minä vaikka mitkä vippaskonstit niin tuntui vain siltä, että Tuikku pisti vastaan sen minkä ehti. Ei tullut sitä viimeistä pehmenemistä ennenkuin perjantaina maaston ja kahlailun jälkeen kävimme kentällä, missä työstin käynnissä ja sain kuin sainkin Tuikun pehmenemään ja peräänantoon. Tämän jälkeen ravi sujui helposti, kaikki tuntui vaivattomalta ja mukavalta. Ei vastustelua, ei kumpaiseltakaan. <3

Kuolaintuntumasta alan kirjallisuudessa puhutaan paljon, sen tärkeydestä.  Pienillä asioilla on kokonaisuudessa iso merkitys. Ohjissa ei tulisi roikkua, niitä ei saisi vetää, mutta samalla ohjat eivät saisi löystyä. Tasainen ohjastuntuma, tasainen käsi. Tuikun kanssa tästä tulee erityisen vaikeaa, sillä tuntuman pitää olla niin kevyt, ettei tule vetoa. Mutta ohjien pitäisi pysyä tuntumalla ilman löystymistä. Se on ikäänkuin niillä rajoilla, mutta ohjat pidettävä käsissä ja tunnet suun ja sen pehmeyden ja pystyy myös lukemaan, milloin kuolain on jommaltakummalta puolelta kiinni eli yhteyttä ei ole vielä kytketty.  Nyrkit pitää pitää kiinni, mutta ne eivät saa puristaa lainkaan, kuitenkin ohjien on oltava käsissä tukevasti, sillä niiden pitäisi pysyä käsissä silloinkin liukumatta jos Tuikku säikähtää jotain. Kun tuntuma on kevyt, liikkuu Tuikku hyvin, mutta jos erehtyy tekemään puolipidätteen liian tiukasti puristaen ohjista tai erehtyy vetämään, muuttuu Tuikullakin olo varautuneeksi, kysyväksi ja liike voi muuttua kiireiseksi ja jännittyneeksi. Jos tämä toistuu, on selvää, että selkä on jo mutkalla ja käynti on kiireistä, harjoitusravi on jännittynyttä.

Tämänpäiväisellä tunnilla väistöt sujuivat hyvin niin käynnissä kuin harjoitusravissa. Harjoitusravi oli jo alusta lähtien rauhallista ja siinä oli helppo istua. Saimme tänään myös myötäystä vasempaan erityisen hyvin lopussakin, jolloin ohjien mittaa tuli antaa lisää. Kun sitä kuullostelee sitä tuntumaa suuhun, ei jää roikkumaan ja pidätteet tulee antaa kevyesti nimettömällä, on tulos tänäänkin onnistunut ja pääsinkin kehumaan Tuikkua. Menimme myös tänään puomeja niin harjoitusravissa kuin kevyessä ravissa ja nostimme puomien jälkeen laukan. Avotaivutusta harjoittelimme ja tässä kohden minun ongelmani on se, että taivutan kaulaa kun pitäisi taipua rungostaan ja sisäohjaan jään jostain syystä roikkumaan. Mutta nämäkin onnistuvat hyvin. Kiva tunti ja seuraava Jepan tunti onkin elokuun ensimmäisenä maanantaina. Pidämme heinäkuun vapaan tunneista.

Sunnuntaina kävimme kärryajelulla ja päivä oli erityisen lämmin. Menimme pääosin käyntiä ja teimme 7 km:n mittaisen lenkin. Metsäteillä ravasimme ja Tuikulla oli vauhtia, jopa niin, että jouduin todella jarruttamaan sitä, ohjissa suorastaan roikkumaan ennenkuin sain Tuikun pysähtymään. Jarihan oli mukana ja häneltä puuttui kypärä, minkä  hän oli unohtanut kotiinsa, joten sitä suuremmalla syyllä rauhallista menoa. Mutta innokas Tuikku oli. Ja sen selkä vaikuttaa hyvältä. Vasen puolikin alkaa ristiselästä olla pehmeä.


 Koirien kanssa on mennyt mukavasti ja Lilokin on kasvanut. Se on aivan ihana tyttö ja nukkuu... minun vieressäni. En raaski laittaa sitä lattialle, no vaikka pitäisi. Mutta se nukkuu jalkopäässä ja se on niin minun perääni. Iltaisin se seuraa tarkasti, koska mennään nukkumaan. Miten voi yhdestä pienestä koirasta tykätäkin niin paljon. Vili on dieetillä edelleenkin ja jonkin verran ehkä vähän on paino tippunut.





torstai 23. kesäkuuta 2016

Yhdessä mennen

Tiistain olisi pitänyt olla vapaapäivä Tuikulla, mutta menin sen kanssa nopeasti kentällä. Tuikku oli rauhallinen ja pikaisen verryttelyn ja vasemman puolen myötäyksen jälkeen suuntasimme järvelle. Päivä oli lämmin. Olin sopinut seuraavalle päivälle Iidan kanssa esteistä. Kovin paljoa en ole itse hypännyt, varsinaista radantapaista pari kertaa ja kolmeen otteeseen olen ottanut puomit mukaan ja yksittäisen esteen. Olen varonut jalkoja rasittamasta liikaa. Sitä laskee kilometrejä, sitä miten paljon nuoren hevosen kanssa voi tehdä. Tosin Tuikun jalat ovat olleet kuivat, ei turvotusta, takapolvi ei oireile ainkaan näkyvästi, ei turvotusta siinäkään. Mutta siltikin sitä varoo. Vaikka meillä olisi perättäisiä päiviä monta, on liikutus ollut vaihtelevaa kävelymaastosta kevyttä kokeilua sileälle tai sitten raskaampaa menoa, mutta siten, että olen yrittänyt huomioida liikutuksen rasituksen. Ainahan tämä ei toteudu. Mutta vapaapäivistä olen pyrkinyt pitämään kiinni, pari päivää viikossa.

Entäs sitten kun oma heppa kulkee paremmin toisella
En tiennytkään, miten mukavaa on ratsastaa yhdessä toisen kanssa, jakaa kokemukset, miltä Tuikku tuntui ja miten se liikkui. Millainen se ylipäänsä on toisen kokemana ja omasta kokemusta. Hevosihmisiä yhdstää side ja ikä ei ole tässä harrastuksessa rajoitteena. Mutta se, mikä välejä voi kalvaa on kateus. Kateus toisen osaamisesta ja kirpaiseehan se kovin kun näkee, että se oma hevonen, jota olet työllä ja vaivalla totuttanut omaan käteen, tapaasi ratsastaa, kulkeekin paremmin toisella kuin itsellä. Kun katselet oman hevosesi menoa ja huomaatkin, että hei, sehän meneekin niin rentona, myötää niin helposti, vaivattomasti. Kateus on se, mikä syö kalatkin vedestä. Ja tämä on hevospiireissä kalvava, välejä hiertävä, arvostelua lisäävä negatiivinen piirre meissä hevosihmisissä. Ja näkeehän sen hevospalstoja lukiessa. 

Miten helposti arvostelemme toisen tapaa ratsastaa, etenkin silloin jos jostain syystä on väleissä ollutkin jännitteitä. Tällöin on helppo perusteettomastikin arvostella, olla julma ja kova. Mikäs se eniten satuttaakaan toista ratsastajaa kuin kielteinen arvostelu. Jokainenhan meistä haluaisi olla se hyvä ratsastaja, jota toiset ihailee ja osoittaakin sen. Tosin omassa elämässäni koen, että tähän tilaan en ihan helpolla pääse ja aikakin taitaa loppua kesken. :D Eilen menimme yhdessä esteitä, Iida ja lopuksi minä. Minäkin pääsin kameran taakse ja varoittelin, ettei taitoni ole tässäkään kovin hyvät. Hyvä kuva oikeaan aikaan esteillä ei aina onnistu. Etenkin kun aurinko asetti omat haasteensa. Näin jo alusta lähtien, miten kivasti Tuikku kulki Iidan kanssa ja tunsin pientä kirpaisua mielessäni. Minun hevonen, miksi se ei voisi olla vähän jännittyneempi. Ai, heillä onkin niin kivaa yhdessä. Eikö edes mitään syytä moittia, nähdä epäkohtia, huomauttaa niistä. 


Ensimmäisten hyppyjen kohdalla pientä epäröintiä, mikä johtui kentälle laitetuista mustista koreista. Ohitus ja uudelleen yritys. Mutta Tuikku oli reipas. Vaikka takana oli monen päivän liikutukset, tosin näissäkin eroja. Tiistaina olikin pääosin käyntipainotteinen, samoin maanantaina. Joten hyvällä mielellä Tuikku liikkui. Mukana oli hyviä hyppyjä ja ponnistuksia. Ja Tuikku liikkui innolla ja hyvillä mielin. 


Diagonaalisesti asetetut esteet olivatkin se haastavin osuus ja kentän koko asetti omat haasteensa. Kun oikeassa kierroksessa Iida hyppäsi pystyn siitä diagonaalisesti seuraavalle esteelle ja laukanvaihto esteellä, asetti jo seuraava este haastetta. Jos laukka ei vaihtunut, piti jo siitäkin huolimatta valmistautua seuraavalle pystyesteelle, mikä oli päädystä melkein heti jo hypättävä. Ja tämä olikin mustien korien päällä oleva puomi, mikä lisäsi ensimmäisten hyppyjen aikana haastetta. Tämä sai Tuikun hieman osoittamaan, ko. esteen haluaa kiertää. Kun tämä pysty oli ylitetty oli seuraavana vuorossa diagonaalieste ja laukanvaihto. Rata osoittautui sellaiseksi, että siinä oli oltava apujen antamisessa nopea, mutta Tuikku ja Iida onnistuivatkin hyvin, välillä laukanvaihto ei onnistunut tai askellaji vaihtui raviksi. Mutta haastava ja mielenkiintoinen rata.


Sitten oli oma vuoroni. Istuin alas ja otin aika nopeasti laukkaa, kevyessä istunnassa. Ja Tuikkuhan oli reipas, mielestäni reippaus oli jo kaahausta. Meillä oli raippa mukana, mikä vauhdittaa Tuikun menoa, antaa vireyttä. Välillä olen mennyt ilman raippaa, jolloin pääsen harjoittelemaan omaa menoani, vauhti pysyy tällöin rauhallisena, mutta silloin se tuo taas Tuikulle haastetta, jolloin hyppy on usein voimaton ja löysä. Tällä kertaa Tuikku olikin pirteä, reipas hevonen. Joten minun oli sitten hypättävä nopeassa vauhdissa ja jään myötäyksessä jälkeen ja asentoni jää pystyyn sekä olen jännittynyt selästäni. Näitä pitäisi siis harjoitella enemmän. Etenkin se, että jään liikaa jälkeen, jolloin käteni on myötäämätön ja kova.


Mutta Tuikkuhan jaksoi, lämmin sää ja se oli niin hikinen. Tämänkaltainen yhdessä hyppääminen osoittautui mielenkiintoiseksi. Oli kiva nähdä, miten toinen menee ja vuokraajalle nähdä, miten hevonen liikkuu omistajallaan. Mistäs sitä puhuisi kuin hevosista ja ratsastuksesta, iästä riippumatta. Sujuvasti onnistuu niin nuorelta kuin keski-ikäistyneeltä täti-ratsastajalta. 




Kun esteosuus oli suoritettu, lähdin satuloimaan Samulin. Samuli on seniorisuokki, jolle liikutus tuo vaihtelua ja olen huomannut, että se pitää näistä yhteisistä maastoista. Me siis menemme käyntiä. Ja niin nytkin. Suuntasimme järvelle. Tuikkuhan menee sinne kuin vanha tekijä, mutta Samulista järvi olikin jännittävä. Enkä minäkään aikonut antaa periksi, Samuli kun ei reakoi mitenkään suuresti sille pelottaviin tilanteisiin, voi jumittaa ja yrittää lähteä pois, mutta siihen en antanut mahdollisuutta. Oma tapani voi olla hössöttävä ja puhun paljon, hoputan, hössötän ja kiitän kyllä myös. Mutta laitoin videolta äänettömälle kun kuullostaa taas niin nololta julkaista. Mutta itselle nämä tilanteet kuvata on hyvät, näen toiminnassani liikaa hössöttämistä, mikä voi ennestään lisätä jännittyneen hepan hämmennystä. Ja kun olin aikani patistanut ja kehottanut, Samuli ratkaisi tilanteen itselleen edullisimmalla tavalla viemällä sen tädin ryteikköön. :D 

Mutta pääsimmehän me veteen, Tuikun perässä. Pyysin Iidaa odottamaan, että Samuli saa Tuikusta tukea ja sen tutun kaverin perässä uskaltauduttiin kastelemaan kaikki jalat. Ja näytti siltä, että Samulikin koki onnistumisen hetken, tyytyväisyyden itseensä ja kun olimme palaamassa kotiin, se oli tyyni ja niin tyytyväinen. Oli  hieno päivä, kiva yhteinen päivä jakaa kivat kokemukset. Tosin malttia voisin oppia siihen ylenmääräiseen hössöttämiseen. 



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Vaihtelevaa liikutusta

Tuikku on päässyt taas monipuolisesti liikkumaan. Tosin kärryttelystä on jo aikaa viikko, mutta nyt juhannuksen tienoilla sitäkin olisi aikomus toteuttaa. Mutta lauantaina Tuikku oli päässyt kentälle Iidan kanssa ja käyneet vielä lopuksi maastossa. Sunnuntaina teimme retken raviradalle ja Iidakin pääsi mukaan. On kuitenkin kiva saada vaihtelua Iidallekin ja hän sai lastata Tuikun. Nähdä, miten helposti Tuikku menee traikkuun ja niinhän se sinne menikin. Siellä odotti astiassa mysliä, mistä se pitää. Iidalla ja Tuikulla menee hyvin, olen  vähän mustasukkainen - tässäkin iässä - mutta on mukavaa nähdä, miten kivasti heillä menee yksiin. Raviradalla meillä oli Jari kuvaamassa, Phantom 3 -kopterikamera ja ennakkokäsityksistä huolimatta Tuikku ei tätä pelännyt radalla vaan meitä, Iidan äitiä ja minua kun kävelimme radalla vastaan. Sinne se pysähtyi, jähmettyi ja oli kääntymässä takaisin päin kun me olimme niin pelottavia. Hassu heppa, joskus ei kovin loogista ole tämä Tuikun säikkyily. Muutoinhan Tuikku oli rauhallinen ja hieman löysä, laiskahko radalla. Menin itse lopuksi pari spurttia, mutta Tuikku oli jo sen verran hikinen, etten mennyt kuin löysin ohjin laukkaa ja ravia. Enkä tahtonut vaatia kovin kun huomasin, että se oli jo niin väsynyt. Mutta kaikenkaikkiaan on kiva kun on hevonen, millä voi harrastaa monipuolisesti. Etenkin se lastauksen vaivattomuus ja helppous. Silläkin on iso merkitys, voi helpommin lähteä ja tehdä retkiä. Tuikullahan on heinäkuussa myös oma tehtävänsä lastenleirillä, minne se pääsee myös mukaan yhden päivän ajaksi.








Voiko omistaja olla näin pelottava? En tule, kuka tuo on, joka kävelee radan reunalla? :D


Tänään maanantaina kävin sitten Lohjan K-maataloudessa. Ja siellähän oli tarjouksia, ostin Mountain Horsen softshell -takin ja Tuikulle maastoilua varten lampaankarvasatulavyön. Sehän oli kiva. Myyjä sitten huikkasi, että huomasitko tarjouksen, kaksi yhden hinnalla! Minä siihen, että sisältyykö tarjoustuotteetkin, kyllä. Ja sitten vielä varmistin, että ihan mikä vaate vain, kyllä. Joten rekissä oli tarjouksessa Kingslandin tikkitakit ja minähän sellaisen ostin, kuvitellen tämän saavani etuna kun olin ottanut softshell -takin. Mutta hitaalla kävi minunkin aivot. Kassalla sitten ihmettelin, että miksi loppusumma onkin niin iso kunnes tajusin, että aah... kalliimpi maksetaan ja edullisempi tuote tulee kylkiäisinä. Olihan se Kingslandin takki tarjouksessa, mutta normitilanteessa en olisi ostanut tuotetta edes tarjoushintaan, mutta nyt en kyennyt perääntymään sen verran oma kömmähdys nolotti. :D

Pääsimme myös jälleen kerran maastoilemaan, Samuli ja Tuikku yhdessä. Samuli on aivan ihana heppa, vanha ja viisas. Ja miten se tykkää kun pääsee mukaan. Ne ovat niin mukava pari yhdessä. Samuli on kiinni Tuikun hännässä ja Tuikkua ei häiritse. Aivan ihana kaveripari. Ja maastoilu sujui niin mukavasti, jälleen kerran menimme vain käyntiä ja saimme nauttia hienoista maisemista.




perjantai 17. kesäkuuta 2016

Se on päätetty

... me lähdemme Tuikun kanssa Ypäjälle heinäkuun lopussa. Ilmottauduin tänään ja haluan päästä maastoesteille, joten kenttää haluamme päästä oppimaan. Odotan innolla, jännittyneesti ja toisaalta hieman arkaillen kun me puskailijat lähdemme metsien kätköistä ihmisten ilmoille. Toivottavasti kanssaratsastajat ovat armollisia ja pääsisimme sopivaan ryhmään.

Tuikun uudet kuolaimet vaihdoin takaisin vanhoihin oliivikolmipaloihin. Syynä se, että kentällä niiden kanssa Tuikku on toiminut poikkeavasti, ollut tavallista säikympi ja tullut tilanteita, mitä olen hämmästellyt. Onko sitten kyse kuolaimista vai jostain muusta, mutta kuolainten vaihdon jälkeen nämä tapaukset ovat tulleet mukaan. Joten vanhat kuolaimet suitsiin.

Torstaina meillä oli sitten kiropraktikko Outi Holopainen. Voin suositella. Meidän kokemukset ovat olleet niin myönteiset. Kuten olin nähnyt jo ennen hoitoja, että Tuikun ristiselkä vaikuttaisi kipeältä ja selkä joustamattomalta, ikäänkuin yhteneväiseltä lankulta, missä jalat liikkuu, mutta selästä puuttuu elastisuus. Tällä toisella hoitokerralla oli kireyksiä vasemalla puolella, mutta ei siinä määrin kuin ensimmäisellä. Selässä oli joustoa ja sai painella ihan kunnolla kaikkialta eikä Tuikku tuntunut reakoivan mitenkään. Hoidon edetessä alkoi väsymys painamaan, huuli lerpattamaan, välillä kaula alhaalla. Minulla ei ole ollut aikaisempaa kokemusta kiropraktikoista, mutta itse näin, miten hoito tehosi Tuikkuun. Se oli tyytyväinen ja ed. hoito oli jo auttanut. Seuraava hoitokerta parin kuukauden päästä.


Tänään tallilla meninkin ensin Samulilla. Nyt aivan yksin ja mietinkin, millainen mahtaa ollakaan. Ensimmäisellä kerralla oli mukana Tuikku ja nyt sitten pääsisimme kahdestaan. Maasto meni hyvin. Samuli vaikutti aluksi kovinkin vireältä ja olisi halunnut ravata, mutta pidin koko maaston käynnissä. Samulia kyllä jännitti mullit, joten jouduin rohkaisemaan, että uskaltaa mennä ohi. Paljon taputusta ja kehua kun niin iso mies selvitti niin jännittävän rastin. :D Teimme lyhyen, verkkaisen maaston. Kävimme poluilla, missä hevonen joutuu miettimään, mihin astuu ja tällöin ei voi pitää kiirettä. Sitä kuitenkin tuntui Samulilla olevan ja kun en tuntenut, millainen heppa on, mietinkin jos se vaikka innostuu tosissaan lähtemään. Kaikkeen olin varautunut. Onhan minulla itsellänikin ollut hevonen, mikä harrasti omalla luvalla lähtöjä. :D Mutta Samuli oli vakaa, hiittisuorakin mentiin kahteen otteeseen rauhallisesti käynnissä.


Samulin jälkeen hain Tuikun ja lähdimme kävelymaastolle kumpainenkin. Vanhat kuolaimet paikallaan ja Tuikku oli se tuttu itsensä. Ja miten kevyt se onkaan edestä. Samulin kanssa olin keskiviikon maastossa talutellut loppuosuuden ja mullilaidun on jännittävä kohta. Siinä kohden mietin, että sehän taitaa lähteä käsistä. Se on vahva edestä ja pieni pidäte ohjassa maastakäsin ei tuntunut saavan siihen oikein reaktiota. Se on kuitenkin iso suomenhevonen. Joten otin Samulista ohjista kuten kärryillä ajettaisiin, näin sain paremman tuntuman ja Samulikin oli jo heti kuulolla. Mutta Tuikku, oma tuttu heppa, niin kevyt edestä, niin tuttu ja tiedän, että jos se vaikka päättää rynnätä, se ei jyrää vaan pyörähtää minun ympäri jos pidätän tai useimmiten se pysyy sivulla. Se on siis niin kevyt edestä, kepoinen, ei raskas, ei paina taluttajaa ohjista. Ja tästä pidän, tästä keveydestä. Meillä oli kiva kävelymaasto ja muutaman kuvankin otin. Jopa selfiet, mitkä nyt ei kovin onnistuneet olleet. Mutta jaettakoon nekin. Oma Tuikku, tuttu ja niin mukava. Viikonloppuna sunnuntaina aiomme lähteä raviradalle ratsastamaan vauhdit, otan Iidankin mukaan. Hänelle on kuitenkin kiva päästä Tuikun kanssa tekemään muutakin kuin tallin maastoissa tai kentällä menoa. Nähdä, millainen vuokrahevonen on toisenlaisessa ympäristössä, lastauksessa jne. Vähän vaihtelua meille kaikille.

 

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Koiruuksia ja Tuikkuilua (Tuittuilua)

Olen tehnyt toistamiseen melko pitkän lenkin koirien kanssa. Lilo on jo yli neljäkuinen ja vieläkin pitää välttää pitkiä lenkkiä toistuvasti. Satunnaisesti niitä olemme tehneet. Päivittäin teemme noin 1 - 1½ km:n mittaisen lenkin x2 ja lisäksi omalla pihalla vapaana. Lilo tykkää myös lähteä ulos, se oikein odottaa kun aamusta laitan sille valjaat, että pääsee hihnalenkille. Vaikka Vili vaikuttaa välillä kovin väsyneeltä Liloon, on se kuitenkin kiintynyt siihen jo kovin. Lauantaisen pitkän lenkin jälkeen lähdimme aamulenkille sunnuntaina Jarin kanssa yhdessä. Hän otti Lilon ja minä Vilin. Lilolle vain lyhyt lenkki ja minä jatkoin Vilin kanssa pitkälle lenkille. Mutta miten reakoi Vili, se ei olisi millään tahtonut jatkaa matkaansa, toistuvasti se pysähtyi ja odotti tuleeko Lilo. Mutta ei, koko lenkki oli hieman apaattista. Ne ovat niin tottuneet toisiinsa ja siihen, että mennään yhdessä. 








Tuikun kanssa on mennyt mukavasti, olen ollut tyytyväinen meidän menoon. Nyt olen saanut melko mukavia pätkiä kentällä, ei kuitenkaan wow-elämyksiä, mutta tyydyttäviä. Lauantaina menin maastoon, tallin omille reiteille. Sunnuntaina kun oli tarkoitus lähteä pidemmälle maastolle niin en halunnut mennä ratsain samoja osuuksia. En mennyt kovin pitkää osuutta, mutta nyt kun oli uudet kuolaimet Happy mouth oliivikolmipala, olihan niitä testattava. En tiedä johtuiko uusista kuolaimista vai muuten vain oli niin kivaa yhdessä, mutta nautin kovasti meidän maastosta. Se tunne kun siellä selässä käyt keskustelua hevosen kanssa sanattomasti siitä, miten hyvä on olla. Ja ne laukkaosuudet, aivan mahtavat, pehmeää, etenevää, hyvässä tasapainossa kulkevaa laukkaa, missä oli helppo olla mukana. Ja raviosuudetkin pellolla ja käännöksissä, kevyessä istunnassa, nilkat joustaen käännöksissä, helposti mukautuen hevosen liikkeisiin. Tätä kun se aina olisi. Kun Tuikku kantaisi näin vaivattomasti itsensä, johtuiko minusta kun en häirinnyt, johtuiko Tuikun mielentilasta, uusista kuolaimista, mutta kaikki tuntui tässä hetkessä, tällä maastolla loksahtavan paikalleen täydellisesti. Juuri tällaista se pitäisi olla ja tällä maastolla koin olevani aika hyvä ratsastaja, tosin tämä tunne sai kyllä kolauksen tämän päiväisellä Jepan tunnilla. :D



Sunnuntaina lähdimme sitten Iidan (Tuikun vuokraaja) kanssa kärryillä Pipin tallin lenkki. Se oli noin 12 km:n mittainen ja menihän se hyvin. Vaikka olenkin rohkea ratsastaja maastossa, ei kokemusta vielä kärryillä ole niin paljon kertynyt, joten jälleen kerran tulin ja talutin Tuikun asfalttitieosuuden, missä on mutkainen kohta ja autojen tilannenopeus voi olla enemmänkin kuin sen sallitut 60 km/h. Vaikka tiedän, että Tuikku on luotettava, haluan silti pelata varman päälle. En kuitenkaan vielä luota omaan tekemiseeni niin paljon, joten Iida ohjaksiin ja minä riimunarun päähän taluttamaan Tuikku. Kun pääsimme sitten hiekkatieosuudella, menin kyytiin ja Iida sai ohjastaa. Mukava maasto. Aikaa meillä menikin yllättävän paljon, mistä näkee, ettemme kovin lujaa ole kulkeneet. Kärryillä kun on vähän hankala katsoa, miten kiviä on tiellä ja en kuitenkaan ehdointahdoin halua Tuikulle jalkoja saada kipeäksi satunnaisista kivistä. Ratsastaen ne näkee ja kykenee väistättämään Tuikkua parempaan kohtaan. Menimme lopuksi myös hiittisuoralla ja huippunopeus oli 36,3 km/ h. Olisin olettanut huomattavasti lujempaa, sillä siltä se tuntui. Kärryillä vauhti hämää ja tuntuukin paljon vauhdikkaammalta ja ratsain taas päinvastoin.


Tuikun uusi pehmustettu riimu.

Tänään maanantaina meillä oli Jepan tunti. Alkuverryttelyt menivät mukavasti ja minusta Tuikku vaikutti ihan kivalta. Mutta Jepan saavuttua huomaan, että tuntuman saavuttaminen käy hieman haastavammaksi. Tuikku tietää, että Jepan tunnilla p i t ä ä  tehdä töitä. Joten se osaa yhdistää Jepan ja työnteon ja sehän ei mukavuudenhaluiselle nuorelle miehelle aina ole kovin miellyttävää. Saimme hyviä osuuksia, mutta itsellenikin tuli täysin yllätyksenä laukka, se sai minut häkeltymään. Siis Tuikkuhan kävi täysin kuuroksi, ihan niinkuin ennenvanhaan pää pitkänä laukattiin ilman tuntumaa nyt niin tarkotuksellisesti kuurona kuolaimelle. Minä olin toki, että nyt sillä on jotain vikaa. Se oli niin hämmentävää, että jouduin miettimään, onko syytä soittaa eläinlääkärille. :D Vähitellen saatiin asetukset kohdilleen, mutta koin, että Tuikku ihan tarkoituksella haluaa välttää tuntumaa. Mutta miksi? Liikkeessä ei ontumista. Muutoin ei tuntunut kipeältä. Toki olemme liikkuneet to maasto (tallin metsissä ) kevyt, perjantaina kentällä (teimme töitä), la maasto kevyt ja sunnuntaina kärryttely, kevyt mutta pitkä. 

Tunnista jäi antina se, että ympyrällä, volteilla on minun nostettava ulkoistuinluutani välttääkseni sen, etten ala kylkeä kääntämään. Tämä myös auttaa hevosta kun painoavut ovat selkeämmät. Volteilla ja ympyröillä kun haluan sisäpohkeelle taipumista, on sisäpohje pidettävä edessä, jostain syystä vien sitä taakse. Tuikku on vasuri eli se on vahvempi vasempaan, jolloin sen myötäys kuolaimelle on haastavampaa ja saada aikaan taipumista. Tällöin on muistettava pitää ulko-ohjan tuki paikallaan, käsi takana ja niin, että ohja on kaulaa vasten, käsi sään yläpuolella. 

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kengityksestä ja kentältä

Tuikulla on ollut hieman ongelmalliset kaviot. Siinä mielessä, että kengät ovat tahtoneet irtoilla helposti, astuu takasilla etusiin jne. Edellisellä tallilla oli tuttu kengittäjä, jota sitten pyysin kengittämään Tuikun ja kengät pysyivät niin hyvin paikallaan, että niiden poisottaminenkin kävi työstä. Hän oli ravipuolen kengittäjä, mutta kengittää myös ratsuja. Vuolussa varvas jäi usein hieman pidemmäksi, mitä ratsulle toivottaisiin. Mutta kumpi sitten on pidemmässä juoksussa ikävämpi, ainaiset irtoamiset, löystyminen, kenkien liukuminen vai ehkä aavistuksen pitenevät varpaat.

Meillä toki irtoamisten syynä oli laidunnuksen yritys ja se, että Tuikku joutui yön aikaan väistelemään tammaa ja pohja epätasainen, kivikkoinen ja oksainen. Sinne jäi takakenkä, toinenkin löystynyt ja nämähän korjattiin maanantaina. Samana iltana irtosi sitten se etukenkä ja pidettiin parin päivän vapaat kun en saanut kengittäjää laittamaan kenkää takaisin. Joten kengät etusiin laittoi tallin kengittäjä, joka kengittää oman ravihevosensa. Kevyet kengät eteen. Nyt sitten päästiin liikkumaan. Mutta jälleen kerran olen sisuuntunut ja haluan itse oppia laittamaan sen irtokengän. Vihdissä asuu kengitysseppä, joka on ollut Lippanilla ja Jalilla. Mutta asiakkaan tehtävänä on sitten muistuttaa ajasta, mikä on varattu, jotta kengittäjä muistaa tulla tai merkitsee varmasti ajankohdan kalenteriinsa. Mutta on ollut yksi parhaista kengittäjistä, katsoo jalka-asennot, liikkeen, on rauhallinen ja tekee työnsä hyvin. Ja kaviot ovat juuri sellaiset, millaiseksi ne pitäisikin ratsulla tehdä. Hän kengittää siis molempia ratsuja ja ravureita. Häntä nyt aion pyytää uudelleen kun hevonenkin on sopivasti lähellä. Hänestä en ole kuullut moitetta, työ on ollut hyvää asiakkaiden mielestä, aikataulut ovat vain olleet hankalat saada sopimaan. Kengittää myös hankalia hevosia ja tulee näiden kanssa toimeen. Meillä siis alkoi jälleen kerran kengitysharmit. Ehkä minä vielä opettelen aikuisen oikeasti sen irtokengän laittamisen.

Torstaina lähdimme kovassa tuulessa Tuikun kanssa tallin maastoihin. Tuikku oli rauhallinen. Vaikka tosin vähän säpsyili ja kuullosteli, mutta mielenlaatu oli tyyni. Tuikullakin on niin erilaisia päiviä. Torstai oli hyvä päivä ja pääsimme mullivasikan ohi. Vasikat ovat niin söpöjä, pieniä, karvaisia söpöyksiä. Matkan varrella on myös tallinhevosten laidun, missä on yksivuotisvarsa tammansa ja toisen hevosen kanssa. Näitä hieman varotaan, katsotaan ja pysähdellään. Siihen jäisi mielellään Tuikku tutkailemaan ja katselemaan, miten mukavalta laidunelämä näyttää. Varsa on tosi nätti, sopusuhtainen punertavan kerman sävyinen vielä.

Saavuimme hiittisuoralla. Kuullostelin Tuikkua ja huomasin, että voimme ravata. Vaikka tuuli voimakkaasti, ääniä kuullosteltiin, ei Tuikku ollut sillä tavoin jännittynyt, että se olisi juossut jännittyneesti alla. Hyvin meni, nostettiin laukka ja oli hyvä tuntuma, kevyt ja sellainen, että ei ole tarvetta pidättää. Näistä hetkistä pidän, jolloin tuntuma on hyvä, luottavainen ja ei kiirehtimistä ja jännittyneisyyttä. On päiviä, jolloin Tuikku ei vain keskity ja tällöin ratsastuksesta tulee jatkuvaa pidättämistä, myötäyksen hakemista, mutta toinen on siinä omassa jännittyneisyyden tilassa, missä en saavuta yhteyttä. Nämä ovat niitä haastavia hetkiä, jolloin on parempi pysyä kentältä pois. Tämän kun vielä oppisin ja muistaisin. Teimme kevyen maaston ja tästä jäi hyvä mieli.

Ainahan ei ratsastuspäivät ole mukavia, on pettymystä, turhautumista siihen, että omat tavoitteet eivät täyty. Tuikku ei vastaa siihen, mitä olen halunnut, ja tämä jättää mieleen epäonnistumisen tunteen. Minullakin olisi niin paljon korjattavaa, mikä tulee esille ratsastuksessa. Ja silloin kun on päivä, milloin huomaan, että tällä kertaa keskittymiseen vaadittaisiinkin hyvää ja tasaista ratsastusta, on se minun taidoillani vaikea saavuttaa. Käsien kun pitäisi olla tasaiset, jolloin tuntuma suuhun on tasainen, mikä ei hermostuta jännittynyttä hevosta enempää. Istunnan pitäisi olla vakaa. Eli ratsastajan pitäisi olla häiritsemättä ja autettava keskittymiskyvytöntä hevosta ottamaan yhteys ratsastajaan, on se välillä sellaisina päivinä lähes mahdotonta. Paljon siis korjattavaa.

Perjantai-illalla töiden jälkeen tallille. Kovin motivoitunut en ollut, pohdin olisiko parempi mennä maastoon, mutta päätin kuitenkin yrittää ja laitoin kentälle vasemmalle sivulle puomit, ristikon diagonaalisesti noin 70 cm:n korkeuteen. Asensin taas kameran pylvääseen. Alkuverryttelyssä huomasin Tuikun jännittyneisyyden, se oli jo alusta lähtien hieman skarpimpi, seurasi ympäristöä ja kentälle mentäessä epäluuloinen mullilaitumesta, mitä sitten kyyräiltiin kentällä. Tahdin hidastaminen oli vaikeaa ja ympyrätyöskentelyssä yritin pidätteiden ja istunnan avulla saada rauhoittumaan, mutta tulos oli olematon. Otin mukaan puomit ja näiden jälkeen sain Tuikun paremmin mukaan ratsastukseen. Keskittymään siihen, mitä tehtiin. Tein myös laukkaharjoituksia yrittäen saada parempaa taipumista laukassa. Nyt pidin tuntuman niin kevyenä, etten varmasti ole ohjissa kiinni ja tämä oli Tuikusta selvästikin parempi tapa. Laukassa taipumista ei saa ihan loppuun asti, mutta selvästikin parempi kuin turpa pitkänä juokseminen tuntumaa vastaan. Tämäkin johtuu juuri siitä jos on liian tiukasti ohjissa, pitää ikäänkuin vastaan.

Aloin ottamaan hyppyjä mukaan tullen vasemassa laukassa ja minusta meidän hypyt onnistuivat melko hyvin, pari ensimmäistä oli vielä hakemista, mutta olin tyytyväinen. Saimme tehtyä laukanvaihdot esteen jälkeen onnistuneestikin ja jos ei mennyt oikein, en huomioinut lainkaan vaan uutta yritystä. Esteiden jälkeen taipuminen oli jo hyvää, liike eteenpäin vievää ja aktiivisesti pohkeella. Tähän lopetin. Meidän työskentely kesti alle 40 minuuttia. Lopetin siis juuri parhaimpaan tilanteeseen, missä Tuikku kulki hyvin, muotoon hakeutuen, polkien hyvin eteenpäin. Nythän se varsinainen työ olisi vasta alkanut, mutta tarkoitukseni on päästä siihen, ettemme kovin pitkään kentällä tekisi työtä. Jotta säilyisi edes se vähäinen mielenkiinto ja keskittyminen Tuikulla kentällä. Tämä kun ei selvästi ole se paikka, minne Tuikku itse hakeutuu. Joten tavoitteeni on jatkossakin yrittää pitää työskentelyosuus reilusti alle tunnin ja jos pääsen vielä siihen, että alkuverryttelyn osuus lyhenisi, jolloin saavutettaiiin se oikea työskentelymuoto ja halu nopeammin, saisimme sen aktiivisen ratsastushetken osuuden pitenemään tavoitellun työskentelyajan sisään. Tätä siis tavoitellaan. Nyt se aktiivinen ratsastustuntuma jääkin varsin lyhykäiseksi, mutta pääasia, että Tuikulle ei jää muistoa siitä, että kentällä sitten väännetään vähintään se puolitoista tuntia, mihin helposti itse syyllistyn.


tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kypäräkamerasta nähtyä

Koirien kuulumiset ovat jääneet niin vähälle. Uusia kuviakaan en ole ottanut, mutta muutoin arki on sujunut hyvin. Lilo on kasvanut samoin Vili. :D Jälkimmäinen on joutunut dieetille.  Meillä oli lauantaina vanhimman tyttäremme yo-juhlat sekä nuorimmaisen peruskoulun päätös. Suurin haaveeni on ollut lapsesta lähtien keittiöala. Mutta äitini oli sitä mieltä, että käsityöala on yksinkertaisille ja jos on päätä lukea niin lukioon. Tämä ei toteutunut, mutta kävin kaupallisen koulutuksen. Ja käytännössä huomasin, ettei minulle sovi asioiden järjestely / sopiminen / organisointi vaan olen omimmillani käsillä tehden. Vaikka en nykyisin olekaan intohimoinen ruoanlaittaja tai leipoja (ehkä leivon tavallista enemmän), haaveilen edelleenkin omasta kahvilasta. Minulla olisi siihen selkeä visio. MUTTA... tällöin minulla ei voisi olla hevosta ja siitä en kykene luopumaan. Mutta olen siis päätynyt hiusalalle, missä olen sitten viikonloppuna joutunut toteuttamaan omien tyttärieni kampaukset. Ihan ei mennyt kuten suunnittelin, palautehan on rehellistä. :D Mutta kauniitahan he ovat.





Rakkaat <3
Ratsastuksellisesti elän mielenkiintoista jopa mietteliästä ja pohtivaa vaihetta. Meillä on Tuikun kanssa ollut kovin vaihtelevaa, johtuen osin minun kärsimättömyydestäkin. Sillä en jaksaisi vemputtaa niin hirmuisen kauan kentällä. Mielellään kymmenessä minuutissa pitäisi olla kaikki suoritettuna, mikä kuvaa sitä, että mielestäni Tuikun olisi oltava jo suoritettuna hyvä peräänanto ja minä kokisin niitä flow-elämyksiä. Maastoilu, kuten olen tästä jo niin monet kerrat maininnutkin, on se, missä koen pärjääväni ja olevani vahvoilla. Tällöin minulla on kärsivällisyyttä ja ymmärrystä sekä halua kohdata Tuikunkin taholta tulevat tilanteet harmistumatta. Jos Tuikku säikkyy, voin olla tuki ja turva, kertoa, ettei ole hätää. Voidaan turvallisesti mennä eteenpäin. Ja sama tilanne kentällä, vedän vähän jo kireyttä ja ihmettelen, että mitä nyt taas. Nyt yritän koulia siis itseäni. Ja eilenkin puolentunnin aikana hyppäsimme muutaman kerran, verkkasimme löysin ohjin siitä hieman tuntumaa kiristäen ja videota itse katsellessa olin toisaalta tyytyväinen ja toisaalta tyytymätön.

Ongelmani on selvästikin hätäisyys. Kun on kyse estelaukasta, vetkutan kuin pullataikinaa ja liikun. Maastolaukassa pysyn olemaan häiriöttömästi paikallaan. Minulle esteiden kohdalla koen, ettei minulla ole kyse pelkojännityksestä vaan jännittyneestä ennakoinnista, että osaankohan tulla hyppyyn mukaan oikeaan aikaan, joten istuntani kärsii tästä vääjäämättömästi. Onneksi en ole kuitenkaan ahne vaan menemme maltillista korkeutta ja niinkin mukavasti Tuikku hyppää ratsastajastaan huolimatta.

Mutta olen pyrkinyt siihen, että rauhallisesti etsin tasaista tuntumaa saaden Tuikun myötäämään ja taipumaan, tässä välillä onnistuimme oikein hyvin ja Tuikkuhan kulki rennosti. Toki kun katson videota, Jepa muistuttaisi pidätteestä, että ravin tahdin tulisi olla paljon, paljon rauhallisempi, ettei saa juosta alta pois. Mutta haluan alussa löytää rentouden ja jos lähden pidätteitä antamalla vaatimaan raviin hidastusta alussa, Tuikku jännittyy, se alkaa vastustamaan enemmän pyyntöä ja olen nähnyt itsenäisillä kerroilla parhaimmaksi antaa sen mennä melko reipasta ravia ja vähitellen saada sitä tahtia rauhoittumaan. Tämä on mielestäni Tuikun kohdalla osoittautunut rakentavaksi keinoksi saada pidätteet läpi. Ohjastuntuman suhteen itsenäisellä kerralla olen antanut ohjien olla melko löyhällä ja videota katsellessa minulle tulee ihan samat käskyt mieleen, lyhennä ohjia, lyhennä ohjia. Tässäkin kohden olen havainnut omaan tapaani ratsastaa alussa antaa ohjille pituutta, vähitellen lyhentää, jolloin Tuikku pitää tahdin paremmin yllä. Mutta myönnän, että ärsytti katsoa omaa ratsastusta löyhin ohjin. 

Jepa haluaa myös ryhtiä ratsastukseen. Meillähän on menty hyvässä muodossa, pää on luotiviivalla matalassa muodossa, mutta Tuikku kulkee tällöin helposti etupainoisena. Ja tätä Jepa on ohjannut pois, ohjista hieman huomauttamalla, vaikka se pää nouseekin luotiviivalta pois, mutta suomenhevoset helposti hakeutuvat matalampaan ja etupainoiseen menoon jos sen niille suo. Joissakin kohden huomaan, että meillä ryhti alkaa olemaan paikkapaikoin melko hyvä, mutta vielä pitäisi saada ryhtiä paremmaksi, jolloin kaula ei olisi ikäänkuin tipahtanut jalkojen väliin. Muutamissa kohden näen tässäkin hyviä pätkiä. 

Videolta huomaan myös istunnassani melkoista könötystä ja joustamattomuutta, mihin haluaisin puuttua. Mutta sitä ei itse näe paikanpäällä, vaikka sitä könötystä pyrkiikin välttämään. Mutta kaikenkaikkiaan mukava ratsastushetki.



Ja Tuikun laidunnukselle tulikin lyhyt loppu. Tuikun takakenkä oli irronnut, ulkosyrjässä paha lohkeama, mikä jouduttiin paikkaamaan ja tultiin siihen tulokseen, että on parempi laittaa Samuli-suokin kanssa takaisin ja yhteenpaluu oli lämmin ja herkkä. Hyvät ystävät saivat toisensa. Kengittäjä pääsi iltapäivällä korjaamaan ja jotta huono tuuri olisi täydellinen, iltamaaston jälkeen irtosi etukenkä  ja lohkeamat molemmin puolin ikävät. Joten näinkin voi sitten käydä. Sinne jäi sitten todennäköisesti Tuikun Match Show osallistuminen.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Laitumella

Maanantain tunnin jälkeen tiistaina lähdimme Tuikun kanssa pitkälle maastolle. Teimme sellaisen yli 10 km:n maastolenkin ja menimme myös uutta reittiä matkan varrella. Maastoilu sujui hyvin. Hiekkateillä menimme pääosin käyntiä, pehmeillä metsäteillä harjoittelimme ravia ja otimme vähän laukkaakin. Muutoin Tuikulla on tällä viikolla ollutkin vapaapäiviä kolme ja ansainnutkin ne. Normaalisti pidän viikossa paria vapaapäivää, jotta saa levätä. Eipä silti Tuikku tulee mielellään mukaan, vaikka työnteko olisi ollut kuinka raskasta. Se on niin aina valmiina kaikkeen. Toki on päiviä, jolloin valmiudesta huolimatta ei muutoin tekeminen tunnu luonnistuvan.

Perjantaina lakkiaisten valmistelujen lomassa lähdin ratsastamaan omasta mielestäni varsin rennoissa merkeissä. Toki olin kiireinen, aikataulu oli tiukka, mutta ratsastukseen suhtauduin myönteisesti. Tuikku ei keskittynyt lainkaan, ei maasto-osuuksilla eikä kentällä. Hiittisuoralla oli rusakkoja, heinäpelto on pitkää ja nyt Tuikku selvästi tiesi, että pellolla on jotain. Ja olihan siellä kaksi isoa rusakkoa, pariskunta ilmeisesti <3. Kentällä taas Tuikun mielenkiinnon vei mullilaidun kentän päädyn puoleisessa metsässä. Ja yritinhän minä saada työnteosta edes jollain tavalla onnistuvaa ja kun havaitsin, että ei oikein onnistu. Otimme laukkaa ja menimme maastolaukkaa yrittäen tehdä Vermon rataennätystä. Tämän jälkeen taas uutta yritystä ja keskittyminen oli hieman parempaa. Mutta on päiviä, jolloin hevosellakaan ei ole se paras päivä ja perjantai oli sellainen. Mutta muutoin oli kuuma ja Tuikku niin hikinen, etten varmaan koskaan ole nähnytkään sitä niin hikisenä. Menimme siis pesuun ja siitä tarhaan piehtaroimaan. 

Tänään sunnuntaina oli Tuikun laitumellelasku. Tuikku pääsi kahden tamman kaveriksi. Tuikkuhan on ollut Samuli -suokin kaverina talvitarhassa, mutta Samuli ei voi laiduntaa. Haikein mielin otin Tuikun pois. Samuli on pappahevonen ja nämä ovat tulleet hyvin keskenään toimeen. Olen useinkin miettinyt, miten me valitsemme hevosemme. Muistuttaako hevonen meidän omaa luonnettamme ja voiko edes niin ajatella. Eikä minulla ole tarkoitus inhimillistää hevosta, mutta jollain tavalla kun olen katsonut eri hevosia ja heidän omistajiaan, on kenties perää siinä, että ihminen, jolla on tempperamenttia enemmän, valitsee myös hevosen, jolla myös löytyy luonnetta. Ehkä kuitenkaan tämä ei ole yksi yhteen eikä varmasti kaikilta osin pidä paikkaansa. Mielestäni itse pyrin välttämään konflikteja, mukautumaan tilanteisiin kuin hakemaan omaa paikkaani. Välttelen viimeiseen asti sitä, että joutuisin vastakkain toisen kanssa ja pyrin olemaan joustava joskus, useinkin jopa oman etuni kustannuksella. Tuikku on ns. helppo, mukautuva ja sopeutuva hevonen, mikä alistuu laumassa ja on useinkin lauman alimmainen. Me molemmat olemme ns. kilttejä ja nytkin kun Tuikku pääsi laumaan, on se selvästi vielä tammoista erillään, välttelee johtajatammaa ja seurailee tilannetta. Ei haasta vaan on valpas, omassa tilassaan ja hakeutuu siihen paikkaan, minkä tammat sille antavat. Tuikku pitää myös rutiineista, joten tätä olen hyödyntänyt maastoillessa. Vaikka tutustummekin uusiin reitteihin, on maastossa hyvä olla myös tuttuja osuuksia, jolloin maastoilu on Tuikulle mukavaa kun se tietää, että täällä olemme olleet ennenkin. Nyt toivon, että vähitellen laumassa tulee rutiineja, mitkä Tuikulle ovat merkityksellisiä. Ainahan on jännittävää uuteen laumaan laitto, etenkin kun laumassa on vahva johtajatamma, jolla on omat erityispiirteensä. Tosin tämän tamman kanssa on Tuikulla maastoillessa ollut selvästi hyvä olla puolin ja toisin ja toivon, että tämä näkyy myös laiduntaessa kun hyväksyvät Tuikun laumaan vähitellen.




Ennen laitumellelaskua kävimme Tuikun kanssa maastoilemassa ja se meni hyvin. Teimme 7 km:n mittaisen maaston, minkä lomassa tein avotaivutuksia ja väistöjä. Maastoreitillä ne sujuvat hyvin ja Tuikkukin kulki maastossa todella kivasti, selkä pyöreänä, omalla moottorilla. Tänään meille oli hyvä päivä ja se näkyi Tuikustakin. Sen keskittyminen oli alusta lähtien jo hyvä kuten normaalisti. Nyt kun on laidunkauden ensimmäiset päivät ja varmasti tietyllä tapaa stressaavat, on syytä työnteko pitää rentona vastapainona ja vaatimukset vielä alussa pitää vähäisenä.