maanantai 27. kesäkuuta 2016

Aina paranee

Meillä oli tänään Jepan tunti ja se meni  hyvin. Jepakin huomautti, miten paljon paremmin Tuikku liikkui ja tähän on varmasti osasyynä vanhojen "asetusten" löytäminen. Kuolaintuntuman opettaminen tai siitä kirjoittaminen, sen kuvaaminen on erityisen vaikeaa. Kuinka vaikeaa sen opettaminen on oppilaalle? Jokaisella hevosella on omanlaisensa kuolaintuntuma, toinen tarvitsee vahvempaa, toiselle hevoselle tuntuma tulee olla erityisen kevyt, kuten Tuikunkin kohdalla. Tuikun kanssa olin päässyt jo hyvään tuntumaan, keveyteen ja siihen, että löysin myötäyksen hyvin. Mutta jostain syystä, vähitellen kuolaintuntuma muuttuikin puolin ja toisin roikkumiseksi tai voisiko sitä kuvata roikkumisena, mutta vedon kaltaisena kuviteltuna kevyenä tuntumana, jolloin myötään kyllä liikkeessä, mutta oikeanlaisen myötäyksen sijassa onkin pieni veto taaksepäin. Tilanteen teki vielä vaikeammaksi se, että vasemmalta puolelta oli erityisen hankala saada myötäämään vaan se ikäänkuin hanitti vastaan tein minä vaikka mitkä vippaskonstit niin tuntui vain siltä, että Tuikku pisti vastaan sen minkä ehti. Ei tullut sitä viimeistä pehmenemistä ennenkuin perjantaina maaston ja kahlailun jälkeen kävimme kentällä, missä työstin käynnissä ja sain kuin sainkin Tuikun pehmenemään ja peräänantoon. Tämän jälkeen ravi sujui helposti, kaikki tuntui vaivattomalta ja mukavalta. Ei vastustelua, ei kumpaiseltakaan. <3

Kuolaintuntumasta alan kirjallisuudessa puhutaan paljon, sen tärkeydestä.  Pienillä asioilla on kokonaisuudessa iso merkitys. Ohjissa ei tulisi roikkua, niitä ei saisi vetää, mutta samalla ohjat eivät saisi löystyä. Tasainen ohjastuntuma, tasainen käsi. Tuikun kanssa tästä tulee erityisen vaikeaa, sillä tuntuman pitää olla niin kevyt, ettei tule vetoa. Mutta ohjien pitäisi pysyä tuntumalla ilman löystymistä. Se on ikäänkuin niillä rajoilla, mutta ohjat pidettävä käsissä ja tunnet suun ja sen pehmeyden ja pystyy myös lukemaan, milloin kuolain on jommaltakummalta puolelta kiinni eli yhteyttä ei ole vielä kytketty.  Nyrkit pitää pitää kiinni, mutta ne eivät saa puristaa lainkaan, kuitenkin ohjien on oltava käsissä tukevasti, sillä niiden pitäisi pysyä käsissä silloinkin liukumatta jos Tuikku säikähtää jotain. Kun tuntuma on kevyt, liikkuu Tuikku hyvin, mutta jos erehtyy tekemään puolipidätteen liian tiukasti puristaen ohjista tai erehtyy vetämään, muuttuu Tuikullakin olo varautuneeksi, kysyväksi ja liike voi muuttua kiireiseksi ja jännittyneeksi. Jos tämä toistuu, on selvää, että selkä on jo mutkalla ja käynti on kiireistä, harjoitusravi on jännittynyttä.

Tämänpäiväisellä tunnilla väistöt sujuivat hyvin niin käynnissä kuin harjoitusravissa. Harjoitusravi oli jo alusta lähtien rauhallista ja siinä oli helppo istua. Saimme tänään myös myötäystä vasempaan erityisen hyvin lopussakin, jolloin ohjien mittaa tuli antaa lisää. Kun sitä kuullostelee sitä tuntumaa suuhun, ei jää roikkumaan ja pidätteet tulee antaa kevyesti nimettömällä, on tulos tänäänkin onnistunut ja pääsinkin kehumaan Tuikkua. Menimme myös tänään puomeja niin harjoitusravissa kuin kevyessä ravissa ja nostimme puomien jälkeen laukan. Avotaivutusta harjoittelimme ja tässä kohden minun ongelmani on se, että taivutan kaulaa kun pitäisi taipua rungostaan ja sisäohjaan jään jostain syystä roikkumaan. Mutta nämäkin onnistuvat hyvin. Kiva tunti ja seuraava Jepan tunti onkin elokuun ensimmäisenä maanantaina. Pidämme heinäkuun vapaan tunneista.

Sunnuntaina kävimme kärryajelulla ja päivä oli erityisen lämmin. Menimme pääosin käyntiä ja teimme 7 km:n mittaisen lenkin. Metsäteillä ravasimme ja Tuikulla oli vauhtia, jopa niin, että jouduin todella jarruttamaan sitä, ohjissa suorastaan roikkumaan ennenkuin sain Tuikun pysähtymään. Jarihan oli mukana ja häneltä puuttui kypärä, minkä  hän oli unohtanut kotiinsa, joten sitä suuremmalla syyllä rauhallista menoa. Mutta innokas Tuikku oli. Ja sen selkä vaikuttaa hyvältä. Vasen puolikin alkaa ristiselästä olla pehmeä.


 Koirien kanssa on mennyt mukavasti ja Lilokin on kasvanut. Se on aivan ihana tyttö ja nukkuu... minun vieressäni. En raaski laittaa sitä lattialle, no vaikka pitäisi. Mutta se nukkuu jalkopäässä ja se on niin minun perääni. Iltaisin se seuraa tarkasti, koska mennään nukkumaan. Miten voi yhdestä pienestä koirasta tykätäkin niin paljon. Vili on dieetillä edelleenkin ja jonkin verran ehkä vähän on paino tippunut.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.