lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kengityksestä ja kentältä

Tuikulla on ollut hieman ongelmalliset kaviot. Siinä mielessä, että kengät ovat tahtoneet irtoilla helposti, astuu takasilla etusiin jne. Edellisellä tallilla oli tuttu kengittäjä, jota sitten pyysin kengittämään Tuikun ja kengät pysyivät niin hyvin paikallaan, että niiden poisottaminenkin kävi työstä. Hän oli ravipuolen kengittäjä, mutta kengittää myös ratsuja. Vuolussa varvas jäi usein hieman pidemmäksi, mitä ratsulle toivottaisiin. Mutta kumpi sitten on pidemmässä juoksussa ikävämpi, ainaiset irtoamiset, löystyminen, kenkien liukuminen vai ehkä aavistuksen pitenevät varpaat.

Meillä toki irtoamisten syynä oli laidunnuksen yritys ja se, että Tuikku joutui yön aikaan väistelemään tammaa ja pohja epätasainen, kivikkoinen ja oksainen. Sinne jäi takakenkä, toinenkin löystynyt ja nämähän korjattiin maanantaina. Samana iltana irtosi sitten se etukenkä ja pidettiin parin päivän vapaat kun en saanut kengittäjää laittamaan kenkää takaisin. Joten kengät etusiin laittoi tallin kengittäjä, joka kengittää oman ravihevosensa. Kevyet kengät eteen. Nyt sitten päästiin liikkumaan. Mutta jälleen kerran olen sisuuntunut ja haluan itse oppia laittamaan sen irtokengän. Vihdissä asuu kengitysseppä, joka on ollut Lippanilla ja Jalilla. Mutta asiakkaan tehtävänä on sitten muistuttaa ajasta, mikä on varattu, jotta kengittäjä muistaa tulla tai merkitsee varmasti ajankohdan kalenteriinsa. Mutta on ollut yksi parhaista kengittäjistä, katsoo jalka-asennot, liikkeen, on rauhallinen ja tekee työnsä hyvin. Ja kaviot ovat juuri sellaiset, millaiseksi ne pitäisikin ratsulla tehdä. Hän kengittää siis molempia ratsuja ja ravureita. Häntä nyt aion pyytää uudelleen kun hevonenkin on sopivasti lähellä. Hänestä en ole kuullut moitetta, työ on ollut hyvää asiakkaiden mielestä, aikataulut ovat vain olleet hankalat saada sopimaan. Kengittää myös hankalia hevosia ja tulee näiden kanssa toimeen. Meillä siis alkoi jälleen kerran kengitysharmit. Ehkä minä vielä opettelen aikuisen oikeasti sen irtokengän laittamisen.

Torstaina lähdimme kovassa tuulessa Tuikun kanssa tallin maastoihin. Tuikku oli rauhallinen. Vaikka tosin vähän säpsyili ja kuullosteli, mutta mielenlaatu oli tyyni. Tuikullakin on niin erilaisia päiviä. Torstai oli hyvä päivä ja pääsimme mullivasikan ohi. Vasikat ovat niin söpöjä, pieniä, karvaisia söpöyksiä. Matkan varrella on myös tallinhevosten laidun, missä on yksivuotisvarsa tammansa ja toisen hevosen kanssa. Näitä hieman varotaan, katsotaan ja pysähdellään. Siihen jäisi mielellään Tuikku tutkailemaan ja katselemaan, miten mukavalta laidunelämä näyttää. Varsa on tosi nätti, sopusuhtainen punertavan kerman sävyinen vielä.

Saavuimme hiittisuoralla. Kuullostelin Tuikkua ja huomasin, että voimme ravata. Vaikka tuuli voimakkaasti, ääniä kuullosteltiin, ei Tuikku ollut sillä tavoin jännittynyt, että se olisi juossut jännittyneesti alla. Hyvin meni, nostettiin laukka ja oli hyvä tuntuma, kevyt ja sellainen, että ei ole tarvetta pidättää. Näistä hetkistä pidän, jolloin tuntuma on hyvä, luottavainen ja ei kiirehtimistä ja jännittyneisyyttä. On päiviä, jolloin Tuikku ei vain keskity ja tällöin ratsastuksesta tulee jatkuvaa pidättämistä, myötäyksen hakemista, mutta toinen on siinä omassa jännittyneisyyden tilassa, missä en saavuta yhteyttä. Nämä ovat niitä haastavia hetkiä, jolloin on parempi pysyä kentältä pois. Tämän kun vielä oppisin ja muistaisin. Teimme kevyen maaston ja tästä jäi hyvä mieli.

Ainahan ei ratsastuspäivät ole mukavia, on pettymystä, turhautumista siihen, että omat tavoitteet eivät täyty. Tuikku ei vastaa siihen, mitä olen halunnut, ja tämä jättää mieleen epäonnistumisen tunteen. Minullakin olisi niin paljon korjattavaa, mikä tulee esille ratsastuksessa. Ja silloin kun on päivä, milloin huomaan, että tällä kertaa keskittymiseen vaadittaisiinkin hyvää ja tasaista ratsastusta, on se minun taidoillani vaikea saavuttaa. Käsien kun pitäisi olla tasaiset, jolloin tuntuma suuhun on tasainen, mikä ei hermostuta jännittynyttä hevosta enempää. Istunnan pitäisi olla vakaa. Eli ratsastajan pitäisi olla häiritsemättä ja autettava keskittymiskyvytöntä hevosta ottamaan yhteys ratsastajaan, on se välillä sellaisina päivinä lähes mahdotonta. Paljon siis korjattavaa.

Perjantai-illalla töiden jälkeen tallille. Kovin motivoitunut en ollut, pohdin olisiko parempi mennä maastoon, mutta päätin kuitenkin yrittää ja laitoin kentälle vasemmalle sivulle puomit, ristikon diagonaalisesti noin 70 cm:n korkeuteen. Asensin taas kameran pylvääseen. Alkuverryttelyssä huomasin Tuikun jännittyneisyyden, se oli jo alusta lähtien hieman skarpimpi, seurasi ympäristöä ja kentälle mentäessä epäluuloinen mullilaitumesta, mitä sitten kyyräiltiin kentällä. Tahdin hidastaminen oli vaikeaa ja ympyrätyöskentelyssä yritin pidätteiden ja istunnan avulla saada rauhoittumaan, mutta tulos oli olematon. Otin mukaan puomit ja näiden jälkeen sain Tuikun paremmin mukaan ratsastukseen. Keskittymään siihen, mitä tehtiin. Tein myös laukkaharjoituksia yrittäen saada parempaa taipumista laukassa. Nyt pidin tuntuman niin kevyenä, etten varmasti ole ohjissa kiinni ja tämä oli Tuikusta selvästikin parempi tapa. Laukassa taipumista ei saa ihan loppuun asti, mutta selvästikin parempi kuin turpa pitkänä juokseminen tuntumaa vastaan. Tämäkin johtuu juuri siitä jos on liian tiukasti ohjissa, pitää ikäänkuin vastaan.

Aloin ottamaan hyppyjä mukaan tullen vasemassa laukassa ja minusta meidän hypyt onnistuivat melko hyvin, pari ensimmäistä oli vielä hakemista, mutta olin tyytyväinen. Saimme tehtyä laukanvaihdot esteen jälkeen onnistuneestikin ja jos ei mennyt oikein, en huomioinut lainkaan vaan uutta yritystä. Esteiden jälkeen taipuminen oli jo hyvää, liike eteenpäin vievää ja aktiivisesti pohkeella. Tähän lopetin. Meidän työskentely kesti alle 40 minuuttia. Lopetin siis juuri parhaimpaan tilanteeseen, missä Tuikku kulki hyvin, muotoon hakeutuen, polkien hyvin eteenpäin. Nythän se varsinainen työ olisi vasta alkanut, mutta tarkoitukseni on päästä siihen, ettemme kovin pitkään kentällä tekisi työtä. Jotta säilyisi edes se vähäinen mielenkiinto ja keskittyminen Tuikulla kentällä. Tämä kun ei selvästi ole se paikka, minne Tuikku itse hakeutuu. Joten tavoitteeni on jatkossakin yrittää pitää työskentelyosuus reilusti alle tunnin ja jos pääsen vielä siihen, että alkuverryttelyn osuus lyhenisi, jolloin saavutettaiiin se oikea työskentelymuoto ja halu nopeammin, saisimme sen aktiivisen ratsastushetken osuuden pitenemään tavoitellun työskentelyajan sisään. Tätä siis tavoitellaan. Nyt se aktiivinen ratsastustuntuma jääkin varsin lyhykäiseksi, mutta pääasia, että Tuikulle ei jää muistoa siitä, että kentällä sitten väännetään vähintään se puolitoista tuntia, mihin helposti itse syyllistyn.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.