maanantai 13. kesäkuuta 2016

Koiruuksia ja Tuikkuilua (Tuittuilua)

Olen tehnyt toistamiseen melko pitkän lenkin koirien kanssa. Lilo on jo yli neljäkuinen ja vieläkin pitää välttää pitkiä lenkkiä toistuvasti. Satunnaisesti niitä olemme tehneet. Päivittäin teemme noin 1 - 1½ km:n mittaisen lenkin x2 ja lisäksi omalla pihalla vapaana. Lilo tykkää myös lähteä ulos, se oikein odottaa kun aamusta laitan sille valjaat, että pääsee hihnalenkille. Vaikka Vili vaikuttaa välillä kovin väsyneeltä Liloon, on se kuitenkin kiintynyt siihen jo kovin. Lauantaisen pitkän lenkin jälkeen lähdimme aamulenkille sunnuntaina Jarin kanssa yhdessä. Hän otti Lilon ja minä Vilin. Lilolle vain lyhyt lenkki ja minä jatkoin Vilin kanssa pitkälle lenkille. Mutta miten reakoi Vili, se ei olisi millään tahtonut jatkaa matkaansa, toistuvasti se pysähtyi ja odotti tuleeko Lilo. Mutta ei, koko lenkki oli hieman apaattista. Ne ovat niin tottuneet toisiinsa ja siihen, että mennään yhdessä. 








Tuikun kanssa on mennyt mukavasti, olen ollut tyytyväinen meidän menoon. Nyt olen saanut melko mukavia pätkiä kentällä, ei kuitenkaan wow-elämyksiä, mutta tyydyttäviä. Lauantaina menin maastoon, tallin omille reiteille. Sunnuntaina kun oli tarkoitus lähteä pidemmälle maastolle niin en halunnut mennä ratsain samoja osuuksia. En mennyt kovin pitkää osuutta, mutta nyt kun oli uudet kuolaimet Happy mouth oliivikolmipala, olihan niitä testattava. En tiedä johtuiko uusista kuolaimista vai muuten vain oli niin kivaa yhdessä, mutta nautin kovasti meidän maastosta. Se tunne kun siellä selässä käyt keskustelua hevosen kanssa sanattomasti siitä, miten hyvä on olla. Ja ne laukkaosuudet, aivan mahtavat, pehmeää, etenevää, hyvässä tasapainossa kulkevaa laukkaa, missä oli helppo olla mukana. Ja raviosuudetkin pellolla ja käännöksissä, kevyessä istunnassa, nilkat joustaen käännöksissä, helposti mukautuen hevosen liikkeisiin. Tätä kun se aina olisi. Kun Tuikku kantaisi näin vaivattomasti itsensä, johtuiko minusta kun en häirinnyt, johtuiko Tuikun mielentilasta, uusista kuolaimista, mutta kaikki tuntui tässä hetkessä, tällä maastolla loksahtavan paikalleen täydellisesti. Juuri tällaista se pitäisi olla ja tällä maastolla koin olevani aika hyvä ratsastaja, tosin tämä tunne sai kyllä kolauksen tämän päiväisellä Jepan tunnilla. :D



Sunnuntaina lähdimme sitten Iidan (Tuikun vuokraaja) kanssa kärryillä Pipin tallin lenkki. Se oli noin 12 km:n mittainen ja menihän se hyvin. Vaikka olenkin rohkea ratsastaja maastossa, ei kokemusta vielä kärryillä ole niin paljon kertynyt, joten jälleen kerran tulin ja talutin Tuikun asfalttitieosuuden, missä on mutkainen kohta ja autojen tilannenopeus voi olla enemmänkin kuin sen sallitut 60 km/h. Vaikka tiedän, että Tuikku on luotettava, haluan silti pelata varman päälle. En kuitenkaan vielä luota omaan tekemiseeni niin paljon, joten Iida ohjaksiin ja minä riimunarun päähän taluttamaan Tuikku. Kun pääsimme sitten hiekkatieosuudella, menin kyytiin ja Iida sai ohjastaa. Mukava maasto. Aikaa meillä menikin yllättävän paljon, mistä näkee, ettemme kovin lujaa ole kulkeneet. Kärryillä kun on vähän hankala katsoa, miten kiviä on tiellä ja en kuitenkaan ehdointahdoin halua Tuikulle jalkoja saada kipeäksi satunnaisista kivistä. Ratsastaen ne näkee ja kykenee väistättämään Tuikkua parempaan kohtaan. Menimme lopuksi myös hiittisuoralla ja huippunopeus oli 36,3 km/ h. Olisin olettanut huomattavasti lujempaa, sillä siltä se tuntui. Kärryillä vauhti hämää ja tuntuukin paljon vauhdikkaammalta ja ratsain taas päinvastoin.


Tuikun uusi pehmustettu riimu.

Tänään maanantaina meillä oli Jepan tunti. Alkuverryttelyt menivät mukavasti ja minusta Tuikku vaikutti ihan kivalta. Mutta Jepan saavuttua huomaan, että tuntuman saavuttaminen käy hieman haastavammaksi. Tuikku tietää, että Jepan tunnilla p i t ä ä  tehdä töitä. Joten se osaa yhdistää Jepan ja työnteon ja sehän ei mukavuudenhaluiselle nuorelle miehelle aina ole kovin miellyttävää. Saimme hyviä osuuksia, mutta itsellenikin tuli täysin yllätyksenä laukka, se sai minut häkeltymään. Siis Tuikkuhan kävi täysin kuuroksi, ihan niinkuin ennenvanhaan pää pitkänä laukattiin ilman tuntumaa nyt niin tarkotuksellisesti kuurona kuolaimelle. Minä olin toki, että nyt sillä on jotain vikaa. Se oli niin hämmentävää, että jouduin miettimään, onko syytä soittaa eläinlääkärille. :D Vähitellen saatiin asetukset kohdilleen, mutta koin, että Tuikku ihan tarkoituksella haluaa välttää tuntumaa. Mutta miksi? Liikkeessä ei ontumista. Muutoin ei tuntunut kipeältä. Toki olemme liikkuneet to maasto (tallin metsissä ) kevyt, perjantaina kentällä (teimme töitä), la maasto kevyt ja sunnuntaina kärryttely, kevyt mutta pitkä. 

Tunnista jäi antina se, että ympyrällä, volteilla on minun nostettava ulkoistuinluutani välttääkseni sen, etten ala kylkeä kääntämään. Tämä myös auttaa hevosta kun painoavut ovat selkeämmät. Volteilla ja ympyröillä kun haluan sisäpohkeelle taipumista, on sisäpohje pidettävä edessä, jostain syystä vien sitä taakse. Tuikku on vasuri eli se on vahvempi vasempaan, jolloin sen myötäys kuolaimelle on haastavampaa ja saada aikaan taipumista. Tällöin on muistettava pitää ulko-ohjan tuki paikallaan, käsi takana ja niin, että ohja on kaulaa vasten, käsi sään yläpuolella. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.