tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kypäräkamerasta nähtyä

Koirien kuulumiset ovat jääneet niin vähälle. Uusia kuviakaan en ole ottanut, mutta muutoin arki on sujunut hyvin. Lilo on kasvanut samoin Vili. :D Jälkimmäinen on joutunut dieetille.  Meillä oli lauantaina vanhimman tyttäremme yo-juhlat sekä nuorimmaisen peruskoulun päätös. Suurin haaveeni on ollut lapsesta lähtien keittiöala. Mutta äitini oli sitä mieltä, että käsityöala on yksinkertaisille ja jos on päätä lukea niin lukioon. Tämä ei toteutunut, mutta kävin kaupallisen koulutuksen. Ja käytännössä huomasin, ettei minulle sovi asioiden järjestely / sopiminen / organisointi vaan olen omimmillani käsillä tehden. Vaikka en nykyisin olekaan intohimoinen ruoanlaittaja tai leipoja (ehkä leivon tavallista enemmän), haaveilen edelleenkin omasta kahvilasta. Minulla olisi siihen selkeä visio. MUTTA... tällöin minulla ei voisi olla hevosta ja siitä en kykene luopumaan. Mutta olen siis päätynyt hiusalalle, missä olen sitten viikonloppuna joutunut toteuttamaan omien tyttärieni kampaukset. Ihan ei mennyt kuten suunnittelin, palautehan on rehellistä. :D Mutta kauniitahan he ovat.





Rakkaat <3
Ratsastuksellisesti elän mielenkiintoista jopa mietteliästä ja pohtivaa vaihetta. Meillä on Tuikun kanssa ollut kovin vaihtelevaa, johtuen osin minun kärsimättömyydestäkin. Sillä en jaksaisi vemputtaa niin hirmuisen kauan kentällä. Mielellään kymmenessä minuutissa pitäisi olla kaikki suoritettuna, mikä kuvaa sitä, että mielestäni Tuikun olisi oltava jo suoritettuna hyvä peräänanto ja minä kokisin niitä flow-elämyksiä. Maastoilu, kuten olen tästä jo niin monet kerrat maininnutkin, on se, missä koen pärjääväni ja olevani vahvoilla. Tällöin minulla on kärsivällisyyttä ja ymmärrystä sekä halua kohdata Tuikunkin taholta tulevat tilanteet harmistumatta. Jos Tuikku säikkyy, voin olla tuki ja turva, kertoa, ettei ole hätää. Voidaan turvallisesti mennä eteenpäin. Ja sama tilanne kentällä, vedän vähän jo kireyttä ja ihmettelen, että mitä nyt taas. Nyt yritän koulia siis itseäni. Ja eilenkin puolentunnin aikana hyppäsimme muutaman kerran, verkkasimme löysin ohjin siitä hieman tuntumaa kiristäen ja videota itse katsellessa olin toisaalta tyytyväinen ja toisaalta tyytymätön.

Ongelmani on selvästikin hätäisyys. Kun on kyse estelaukasta, vetkutan kuin pullataikinaa ja liikun. Maastolaukassa pysyn olemaan häiriöttömästi paikallaan. Minulle esteiden kohdalla koen, ettei minulla ole kyse pelkojännityksestä vaan jännittyneestä ennakoinnista, että osaankohan tulla hyppyyn mukaan oikeaan aikaan, joten istuntani kärsii tästä vääjäämättömästi. Onneksi en ole kuitenkaan ahne vaan menemme maltillista korkeutta ja niinkin mukavasti Tuikku hyppää ratsastajastaan huolimatta.

Mutta olen pyrkinyt siihen, että rauhallisesti etsin tasaista tuntumaa saaden Tuikun myötäämään ja taipumaan, tässä välillä onnistuimme oikein hyvin ja Tuikkuhan kulki rennosti. Toki kun katson videota, Jepa muistuttaisi pidätteestä, että ravin tahdin tulisi olla paljon, paljon rauhallisempi, ettei saa juosta alta pois. Mutta haluan alussa löytää rentouden ja jos lähden pidätteitä antamalla vaatimaan raviin hidastusta alussa, Tuikku jännittyy, se alkaa vastustamaan enemmän pyyntöä ja olen nähnyt itsenäisillä kerroilla parhaimmaksi antaa sen mennä melko reipasta ravia ja vähitellen saada sitä tahtia rauhoittumaan. Tämä on mielestäni Tuikun kohdalla osoittautunut rakentavaksi keinoksi saada pidätteet läpi. Ohjastuntuman suhteen itsenäisellä kerralla olen antanut ohjien olla melko löyhällä ja videota katsellessa minulle tulee ihan samat käskyt mieleen, lyhennä ohjia, lyhennä ohjia. Tässäkin kohden olen havainnut omaan tapaani ratsastaa alussa antaa ohjille pituutta, vähitellen lyhentää, jolloin Tuikku pitää tahdin paremmin yllä. Mutta myönnän, että ärsytti katsoa omaa ratsastusta löyhin ohjin. 

Jepa haluaa myös ryhtiä ratsastukseen. Meillähän on menty hyvässä muodossa, pää on luotiviivalla matalassa muodossa, mutta Tuikku kulkee tällöin helposti etupainoisena. Ja tätä Jepa on ohjannut pois, ohjista hieman huomauttamalla, vaikka se pää nouseekin luotiviivalta pois, mutta suomenhevoset helposti hakeutuvat matalampaan ja etupainoiseen menoon jos sen niille suo. Joissakin kohden huomaan, että meillä ryhti alkaa olemaan paikkapaikoin melko hyvä, mutta vielä pitäisi saada ryhtiä paremmaksi, jolloin kaula ei olisi ikäänkuin tipahtanut jalkojen väliin. Muutamissa kohden näen tässäkin hyviä pätkiä. 

Videolta huomaan myös istunnassani melkoista könötystä ja joustamattomuutta, mihin haluaisin puuttua. Mutta sitä ei itse näe paikanpäällä, vaikka sitä könötystä pyrkiikin välttämään. Mutta kaikenkaikkiaan mukava ratsastushetki.



Ja Tuikun laidunnukselle tulikin lyhyt loppu. Tuikun takakenkä oli irronnut, ulkosyrjässä paha lohkeama, mikä jouduttiin paikkaamaan ja tultiin siihen tulokseen, että on parempi laittaa Samuli-suokin kanssa takaisin ja yhteenpaluu oli lämmin ja herkkä. Hyvät ystävät saivat toisensa. Kengittäjä pääsi iltapäivällä korjaamaan ja jotta huono tuuri olisi täydellinen, iltamaaston jälkeen irtosi etukenkä  ja lohkeamat molemmin puolin ikävät. Joten näinkin voi sitten käydä. Sinne jäi sitten todennäköisesti Tuikun Match Show osallistuminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.