torstai 23. kesäkuuta 2016

Yhdessä mennen

Tiistain olisi pitänyt olla vapaapäivä Tuikulla, mutta menin sen kanssa nopeasti kentällä. Tuikku oli rauhallinen ja pikaisen verryttelyn ja vasemman puolen myötäyksen jälkeen suuntasimme järvelle. Päivä oli lämmin. Olin sopinut seuraavalle päivälle Iidan kanssa esteistä. Kovin paljoa en ole itse hypännyt, varsinaista radantapaista pari kertaa ja kolmeen otteeseen olen ottanut puomit mukaan ja yksittäisen esteen. Olen varonut jalkoja rasittamasta liikaa. Sitä laskee kilometrejä, sitä miten paljon nuoren hevosen kanssa voi tehdä. Tosin Tuikun jalat ovat olleet kuivat, ei turvotusta, takapolvi ei oireile ainkaan näkyvästi, ei turvotusta siinäkään. Mutta siltikin sitä varoo. Vaikka meillä olisi perättäisiä päiviä monta, on liikutus ollut vaihtelevaa kävelymaastosta kevyttä kokeilua sileälle tai sitten raskaampaa menoa, mutta siten, että olen yrittänyt huomioida liikutuksen rasituksen. Ainahan tämä ei toteudu. Mutta vapaapäivistä olen pyrkinyt pitämään kiinni, pari päivää viikossa.

Entäs sitten kun oma heppa kulkee paremmin toisella
En tiennytkään, miten mukavaa on ratsastaa yhdessä toisen kanssa, jakaa kokemukset, miltä Tuikku tuntui ja miten se liikkui. Millainen se ylipäänsä on toisen kokemana ja omasta kokemusta. Hevosihmisiä yhdstää side ja ikä ei ole tässä harrastuksessa rajoitteena. Mutta se, mikä välejä voi kalvaa on kateus. Kateus toisen osaamisesta ja kirpaiseehan se kovin kun näkee, että se oma hevonen, jota olet työllä ja vaivalla totuttanut omaan käteen, tapaasi ratsastaa, kulkeekin paremmin toisella kuin itsellä. Kun katselet oman hevosesi menoa ja huomaatkin, että hei, sehän meneekin niin rentona, myötää niin helposti, vaivattomasti. Kateus on se, mikä syö kalatkin vedestä. Ja tämä on hevospiireissä kalvava, välejä hiertävä, arvostelua lisäävä negatiivinen piirre meissä hevosihmisissä. Ja näkeehän sen hevospalstoja lukiessa. 

Miten helposti arvostelemme toisen tapaa ratsastaa, etenkin silloin jos jostain syystä on väleissä ollutkin jännitteitä. Tällöin on helppo perusteettomastikin arvostella, olla julma ja kova. Mikäs se eniten satuttaakaan toista ratsastajaa kuin kielteinen arvostelu. Jokainenhan meistä haluaisi olla se hyvä ratsastaja, jota toiset ihailee ja osoittaakin sen. Tosin omassa elämässäni koen, että tähän tilaan en ihan helpolla pääse ja aikakin taitaa loppua kesken. :D Eilen menimme yhdessä esteitä, Iida ja lopuksi minä. Minäkin pääsin kameran taakse ja varoittelin, ettei taitoni ole tässäkään kovin hyvät. Hyvä kuva oikeaan aikaan esteillä ei aina onnistu. Etenkin kun aurinko asetti omat haasteensa. Näin jo alusta lähtien, miten kivasti Tuikku kulki Iidan kanssa ja tunsin pientä kirpaisua mielessäni. Minun hevonen, miksi se ei voisi olla vähän jännittyneempi. Ai, heillä onkin niin kivaa yhdessä. Eikö edes mitään syytä moittia, nähdä epäkohtia, huomauttaa niistä. 


Ensimmäisten hyppyjen kohdalla pientä epäröintiä, mikä johtui kentälle laitetuista mustista koreista. Ohitus ja uudelleen yritys. Mutta Tuikku oli reipas. Vaikka takana oli monen päivän liikutukset, tosin näissäkin eroja. Tiistaina olikin pääosin käyntipainotteinen, samoin maanantaina. Joten hyvällä mielellä Tuikku liikkui. Mukana oli hyviä hyppyjä ja ponnistuksia. Ja Tuikku liikkui innolla ja hyvillä mielin. 


Diagonaalisesti asetetut esteet olivatkin se haastavin osuus ja kentän koko asetti omat haasteensa. Kun oikeassa kierroksessa Iida hyppäsi pystyn siitä diagonaalisesti seuraavalle esteelle ja laukanvaihto esteellä, asetti jo seuraava este haastetta. Jos laukka ei vaihtunut, piti jo siitäkin huolimatta valmistautua seuraavalle pystyesteelle, mikä oli päädystä melkein heti jo hypättävä. Ja tämä olikin mustien korien päällä oleva puomi, mikä lisäsi ensimmäisten hyppyjen aikana haastetta. Tämä sai Tuikun hieman osoittamaan, ko. esteen haluaa kiertää. Kun tämä pysty oli ylitetty oli seuraavana vuorossa diagonaalieste ja laukanvaihto. Rata osoittautui sellaiseksi, että siinä oli oltava apujen antamisessa nopea, mutta Tuikku ja Iida onnistuivatkin hyvin, välillä laukanvaihto ei onnistunut tai askellaji vaihtui raviksi. Mutta haastava ja mielenkiintoinen rata.


Sitten oli oma vuoroni. Istuin alas ja otin aika nopeasti laukkaa, kevyessä istunnassa. Ja Tuikkuhan oli reipas, mielestäni reippaus oli jo kaahausta. Meillä oli raippa mukana, mikä vauhdittaa Tuikun menoa, antaa vireyttä. Välillä olen mennyt ilman raippaa, jolloin pääsen harjoittelemaan omaa menoani, vauhti pysyy tällöin rauhallisena, mutta silloin se tuo taas Tuikulle haastetta, jolloin hyppy on usein voimaton ja löysä. Tällä kertaa Tuikku olikin pirteä, reipas hevonen. Joten minun oli sitten hypättävä nopeassa vauhdissa ja jään myötäyksessä jälkeen ja asentoni jää pystyyn sekä olen jännittynyt selästäni. Näitä pitäisi siis harjoitella enemmän. Etenkin se, että jään liikaa jälkeen, jolloin käteni on myötäämätön ja kova.


Mutta Tuikkuhan jaksoi, lämmin sää ja se oli niin hikinen. Tämänkaltainen yhdessä hyppääminen osoittautui mielenkiintoiseksi. Oli kiva nähdä, miten toinen menee ja vuokraajalle nähdä, miten hevonen liikkuu omistajallaan. Mistäs sitä puhuisi kuin hevosista ja ratsastuksesta, iästä riippumatta. Sujuvasti onnistuu niin nuorelta kuin keski-ikäistyneeltä täti-ratsastajalta. 




Kun esteosuus oli suoritettu, lähdin satuloimaan Samulin. Samuli on seniorisuokki, jolle liikutus tuo vaihtelua ja olen huomannut, että se pitää näistä yhteisistä maastoista. Me siis menemme käyntiä. Ja niin nytkin. Suuntasimme järvelle. Tuikkuhan menee sinne kuin vanha tekijä, mutta Samulista järvi olikin jännittävä. Enkä minäkään aikonut antaa periksi, Samuli kun ei reakoi mitenkään suuresti sille pelottaviin tilanteisiin, voi jumittaa ja yrittää lähteä pois, mutta siihen en antanut mahdollisuutta. Oma tapani voi olla hössöttävä ja puhun paljon, hoputan, hössötän ja kiitän kyllä myös. Mutta laitoin videolta äänettömälle kun kuullostaa taas niin nololta julkaista. Mutta itselle nämä tilanteet kuvata on hyvät, näen toiminnassani liikaa hössöttämistä, mikä voi ennestään lisätä jännittyneen hepan hämmennystä. Ja kun olin aikani patistanut ja kehottanut, Samuli ratkaisi tilanteen itselleen edullisimmalla tavalla viemällä sen tädin ryteikköön. :D 

Mutta pääsimmehän me veteen, Tuikun perässä. Pyysin Iidaa odottamaan, että Samuli saa Tuikusta tukea ja sen tutun kaverin perässä uskaltauduttiin kastelemaan kaikki jalat. Ja näytti siltä, että Samulikin koki onnistumisen hetken, tyytyväisyyden itseensä ja kun olimme palaamassa kotiin, se oli tyyni ja niin tyytyväinen. Oli  hieno päivä, kiva yhteinen päivä jakaa kivat kokemukset. Tosin malttia voisin oppia siihen ylenmääräiseen hössöttämiseen. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.