torstai 28. heinäkuuta 2016

Hei me liikutaan

Onnettomuuden jälkeen pääsin jo lauantaina tallille. Tuikku on päässyt liikkumaan reippaasti siitäkin huolimatta, etten itse sen selkään pääse. Se on päässyt juoksemaan starttaavan lämminverisen kanssa maastoon, ravuri kärryillä ja Tuikku ratsain. Kuntoa riittää ja intoa mennä. Tuikulla on ollut vauhtia. Onnettomuuden jälkeen oli Tuikku yrittänyt myös vauhtia, mutta säännöllisesti oli hiittisuoralla menty myös hitaammissa askellajeissa ja oli tullut jääräpäisyyttäkin esiin ratsastajan kanssa. Sitäkin Tuikusta löytyy ja oli toki testaillut ratsastajaansa. Mutta kaikin puolin on hyvin mennyt.

Minä pääsin lauantaina. Ja odotin tätä hetkeä. Oli kiva nähdä Tuikku, se vireä, iloinen ja reipas poika, mikä sen olemuksesta heti välittyy. Se oli jo portilla syömässä kuivaheinää ja minä pääsin sen luokse. Tilanne oli niin koskettava, huomata Tuikusta, miten siitäkin välittyi lämpöä ja kiintymystä. Minua itketti. Tätä samaa tunnetta muistan kokeneeni Lippanin kanssa jos olin ollut erossa kauan. Tuikun kanssa tunnen, miten se tuttuus välittyy toisistamme ja sen matkan, minkä olemme kulkeneet yhdessä näkyy myös meistä oheisessa kuvassa. 


Maanantaina joutui vuorostaan Olli kuljettamaan minut tallille, sillä Tuikun mysli oli lopussa. Olli on sitä mieltä, että hevosharrastus on kallista ja nyt hän pääsee näkemään hevosliikkeeseen, miten paljon kaikki maksaa. Ja maksaahan ne. Onhan se kaikki raha poissa poikamme autorahastosta. :D Minun oli taas selitettävä, että Tuikku on muutakin kuin harrastus, sehän on minun kaverini, perheenjäsen, mikä kylläkin joutuu asumaan toisaalla kuin kotiosoitteemme. Mutta kyllä haluaisin paikan, missä se voisi asua samassa osoitteessa. Tämä haave saattaa olla, että päätyy vain haaveisiin. Olemmehan olleet vakavarainen perhe, mutta Jarin ollessa se hyvätuloinen, kansainvälisessä yrityksessä valmistumisestaan lähtien töissä, onkin tilanteessa jo kolmannen kerran vuoden sisällä, missä omaa paikkaa on taas haettava. Sekin voi siis olla edessä, että joudun oman hevoseni antamaan ylläpitoon siihen asti kun taloustilanne sallii sen itselläni pitämään. Minun tuloillani yksin kun ei selvitä perheen velvoitteista, lainoista ja hevosen ylläpitoon liittyvistä maksuista. Eli ei  se aina mene niin, että päällisinpuolin kaikki näyttää hyvältä. Mekin perheenä olemme siis uuden tilanteen edessä mahdollisesti eli on varauduttava muutoksiin jos niitä tulee. 

Mutta tiistaina oli Iida taas mennyt Tuikun kanssa kentällä. Ja Tuikkuhan oli toiminut alusta lähtien hyvin. Ollut  heti kuulolla ja Iida oli ollut niin tyytyväinen. Nyt kun mullit ovat olleetkin poissa kentän lähellä olevasta metsätarhasta, on se selvästi vaikuttanut Tuikkuun, se ei enää kyräile siihen suuntaan. Tämän huomasin myös silloin kun viimeksi menin Tuikun kanssa esteitä kentällä. Ja tiistaina ovat hienosti menneetkin ja sain paljon kuvia. Tuikku liikkuu hyvin ja kun se on kuulolla ja herkkänä, on kuin leijailisi Tuikun kanssa yhdessä. Kun toinen suorittaa tehtävät tyytyväisenä. Ja olihan se mennytkin kivasti. Näin toipilaana lukiessa viestiäon  kuin veistä liikutettaisiin haavoissa, sitä niin itse tahtoisi olla oman hevosensa selässä. Toisaalta on kiva huomata, että on päiviä, milloin Tuikku liikkuu kuin unelma ja kertoja taas kun sillä on se moodi päällä, että ei tällä kertaa huvita ja joutuu itse ratsastajana hillitsemään omaa reakointiaan ja yrittämään ratsastamaan siten, että saisi toisen tulemaan mukaan yhteiseen tekemiseen. Tämänkaltaiset onnistumiset, kuten selvästi Iidan viestistä tuli esille, jolloin kaikki menee nappiin ja voi lisätä sydänhymiöitä. 







Keskiviikko iltana lähdimme Jarin kanssa tallille. Tällä kertaa oli tarkoitus juoksuttaa Tuikku kentällä ja sen tekisi Jari elämänsä ensimmäistä kertaa. Olin varoitellut jo kaikesta, huomauttanut kengistäkin, mitkä oli laittanut mukaan. Lopputuloksena, että Tuikku oli rento ja Jari se jännittyneempi osapuoli. Mutta siitäkin huolimatta kaikki tuntui sujuvan hyvin, Tuikku liikkui rennosti, sivuohjat toista kertaa mukana ja vaikka säädöt sivuohjissa olivat toiseen kierrokseen vaihdettaessa vastakkaiset, Tuikku liikkui kuten pyydettiin tällä kertaa hieman ulospäin asettuneena. No sekin tekee hyvää. Korjauksen jälkeen taas uutta yritystä. Tuikku on hyvin toimiva, nuori heppa. Tosin Jari on allerginen Tuikulle, oireet käsittelyn jälkeen ovat voimakkaat, joten tämä liikutusmuoto voi jäädäkin itseni tekemäksi kunhan saan vähän kuntoa paremmaksi, jolloin voin seistä pisteessä vähäisellä määräällä liikkumista.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kun haaveet kaatuu

Meillä oli Tuikun kanssa haaveita tai siis minulla. Odotin kovasti ensi viikon Ypäjän leiriä ja sitä, että pääsisimme harjoittelemaan maastoesteitä, kokeilemaan maaneesia jne. Tutustumaan muihin hevosihmisiin. Mutta nyt valitettavasti tämäkin peruuntui. Ensin kuitenkin se, että olemme olleet Tuikun kanssa varsin kevyellä liikutusmäärällä. Olen säästellyt sitä Ypäjää varten, missä oli pari ohjattua tuntia hevosen kanssa päivittäin. Sehän olisi ollut meille melkoinen ponnistus, sillä meillä on pari kertaa kuussa Jepan tunti. Joten tämänkaltainen intensiivinen arkiviikon kestävä kurssi olisi vaatinut meiltä molemmilta ponnistelua. Sunnuntaisen estehyppelön jälkeen lähdimme tallin maastoihin kävelemään ja laitoin suitset, mihin kiinnitin juoksutusdeltan, mikä on selvästi Tuikulle iso, mutta ajoi asiansa. Meillä oli oikein kiva kävelymaasto ja molemmat pidimme. Sain hyviä kuvia, mutta uuden puhelimen kanssa minulla on vielä varsin paljon opettelemista.


Tiistaina Tuikku sai pitää vapaansa ja keskiviikona suuntasin tallille. Lähdimme kärryajelulle ja valjastin hevosen. Tuikku oli normaali itsensä ja vaikutti hyväntuuliselta. Teimme 7 km:n mittaisen maastolenkin ja huomasin, että virtaa riitti, mutta pysyi käsissä. Kun tulimme maastolenkiltä talliteille mietin vielä hiittisuoralle menoa. Kärpäset hieman pörräsivät Tuikun ympärillä ja ne sitä hieman ärsyttivät, mutta sillä oli virtaa niin ajattelin, että otetaan yksi juoksupätkä hiittisuoralla. Hiittisuora on 800  m pitkä ja tallille päin ajaettaessa se päättyy tiehen ja suoraan edessä oja sen jälkeen pelto. Hiekkatiellä oli omaehtoista ravia, minkä pyysin pois. Hiittisuoralle päästyäni ravi nousi ja ohjat minulla oli vielä liian pitkät. Pidän ne mielellään käynnissä löyhällä, jolloin Tuikku saa mennä rennosti kävellen. Ravissa jo tuntumalle, mutta nyt ne olivat tuntumalla, mutta pituutta sen verran, että pääsi pitkäksi. Ja huomasin, että nyt on vauhtia, pyrin jarruttamaan, vauhti kiihtyi entisestään ja se oli menoa. En saanut  niputettua sitä kasaan, kuten normaalisti kun ohjat ovat tarpeeksi lyhyellä. Onhan se innostunut aikaisemminkin, mutta kun ei ole antanut päästä pitkäksi on kuullut kieltoja. Vauhti on todella hurjaa, siinä ei ehdi pelätä, tietää vain, että toivon mukaan pysähtyy ennen kuin hiittisuora päättyy tiehen ja siitä 90 asteen käännös oikealle tallille tai vasemmalle. Toinen vaihtoehto on suoraan ojaan ja pellolle. 

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin. Varsinainen kärrylenkki meni hienosti, vaikka huomasin, että Tuikku on virrakas.
Tuikun vauhti pysyy hurjana, minä pidätän, mutta en saa sitä voimaa kuin tavallisesti, kuten kerroin ohjat olivat liian pitkät. Muutoinhan olisin voinut ottaa voimaa jaloista, nousta penkiltä ja vetää lyhyillä ohjilla nippuun, nyt ei onnistunut. Totesin mielessäni, että tipun joko selälleni tästä vauhdista tai kuten kauhukseni huomasin, auto meni juuri 50 metrin päästä tieltä, mihin suuntaamme, onneksi ehti pois. Tuikku juoksee niin lujaa ja yrittää kääntyä tallille päin. Sehän ei onnistu. Se voima, mikä on perässä tällä vauhdilla kärryillä ohjaa Tuikunkin suuntaamaan väkisin pellolle ojan yli. Minä sinkoan penkistä ja on mielenkiintoista, miten niin lyhyessä ajassa mielessä käy kaikki. En pelännyt, vaikka vauhtia olikin, pysyin rauhallisena, jopa liiankin, jolloin menetin osan toimintakyvystäni. En huutanut, pyysin vain hiljentämään yhtä rauhallisesti kuin mitään hätää ei olisi. Mutta kun päädyimme ojan ylitykseen lentäessäni koppakärryiltä tullessani pää edellä siten, että kasvoni tulivat edellä, niska hieman taittuen huomaan ajattelevani, että tähän tämä nyt päättyy, mutta hämmästyksekseni vain pientä narahdusta kuuluu kun niska taittuu, sinkoan vasemmalle pakaralleni ja olen maassa. Siinä samassa rekisteröin jo Tuikun kun makaan maassa ja tajuan, että nyt sattui ja pahasti. Tuikkukin kaatui kärryineen, örähteli ja nousi rauhallisesti ylös. Siinä mietin, että joudunko sen irroittamaan puukolla kärryistä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Heinäpellolla syömään ja etsi minua. Huhuilin sitä samalla kun nousin vaivalloisesti ylös. En siis halvaantunut, mutta seisominen tuotti tuskaa. Mutta Tuikku tuli rauhallisesti luokseni, pysyi siinä, kaikki oli ehjänä.


Soitin tallimestarille ja Seppo tuli ja otti Tuikun. Minä yritin päästä takaisin koppiksiin, mutta en onnistunut ja olin jo soittanut Jarille, joka oli tulossa poikamme kanssa katsomaan tilannetta. Siinä jäädessäni yksin, puhuessani Jarin kanssa vaivalloisesti seisten tajuan, että on pakko kutsua ambulanssi, alkoi pyörryttämään ja pääsin laskeutumaan alas heinälle ja makasin vatsallani. Ambulanssi saapui ja kyllä alaosa oli kipeä. Vammani ovat siis useat lannerangan ja lanteen murtumat. Sairaslomaa 6-8 viikkoa. Joten minun osaltani jäi Ypäjä ja Liesjärven matkaratsastuskisa, joita odotin kovasti. Ne olivat kohokohtia. Mutta en ole pettynyt. Pääasia, että näin vähällä säästyin. Huonomminkin olisi voinut käydä. Ymmärrän, että varovaisuutta tarvitsen lisää. Tosin nyt oli kyse virrakkaasta hevosesta, joka oli päässyt kevyemmällä. Ja tämä on myös syy, miksi säännöllinen liikutus Tuikun kanssa on tärkeää. Virtaa ei kerry liikaa vaan on maastoja, missä voi päästellä, sitten on kenttätyöskentelyä, esteitä ja monipuolista tekemistä rauhalliselle ja vakaalle, mutta vireälle nuorelle hepalle. Rajat on pidettävä minun tiukemmin mielessä. Tämä on minun syytä oppia ison eläimen kanssa. Minä päätän ja Tuikku tekee, mitä sanon kaikissa tilanteissa.

Tuikun liikutus on hoidossa. Tallilta saan liikutusapua ja Iida myös pääsee liikuttamaan useammin. Puolisoni Jari on suostunut kerran viikkoon juoksuttamaan liinassa sivuohjilla. Minä saan olla kentän laidalla.  Minulla virtaa riittäisi, mutta kunto ei anna myöten. Nytkin olisin valmis lähtemään hevostani katsomaan, mutta liian järkevät ihmiset pitävät minua väkisin kotona. :D Mutta sunnuntaina pääsen harjailemaan ja on minulla ikävä Tuikkua. Haluan nähdä sen onnettomuuden jälkeen, ettei mitään jää kaihertamaan mieltä. Koska en voi tietää, miten se oma mieli toimii, vaikka nyt sanonkin, ettei pelota. Minua ei pelota, päinvastoin. Olen sisukas, mutta elämänliekki sisällä voi olla toista mieltä tästä kokemuksesta, mikä varmasti tulee käytännössä esille. Sitä kun haluaa kieltää itseltään pelon ajattelunkin eikä mielellään anna sille edes sijaa. 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kohti esteitä

Meillä on menty melko kevyesti loman jälkeiset päivät. Torstaina menimme kevyen maaston, kuten edellisessä postauksessa kerroin. Perjantaina suuntasimme kohti kenttää ja aikomuksena juoksuttaa sivuohjilla. Tuikulla oli sivuohjat ensimmäistä kertaa ja asentelin niitä aluksi hyvin löysälle, jotta Tuikku ei ihmettelisi uusia härpäkkeitä sivussa. Tuikku toimi sangen hienosti, alussa oli valmis jo omaehtoiseen raviin ja pyysin käyntiä. Aika nopeasti siirsin raviin, sillä huomasin Tuikun malttamattomuuden. Sivuohjat vaikuttivat hyvältä idealta ja alkuravaamisen myötä kiristin sivuohjia, jotteivat ne heilu kuin pyykkinarut vaan tulee jo tuntumaa kuolaimiin. Tuikku alkoi myödätä ja menikin hyvässä muodossa, tosin selkä ei täysin vielä ollut pyöreänä. Laukassa tahtoi muoto jo nousta, mutta sivuohjista olisi apua Tuikun kanssa liikuttamiseen, mikä myös ohjaisi Tuikkuakin luontevampaan työskentelymuotoon. Lopussa päästin Tuikun vapaaksi ja se oli käskyn alla, liikkui ravissa ja käynnissä ympärilläni, kunnes tuli se hetki kun se sitten oli sitä mieltä, että nyt riittää. Ja Tuikku ei nyt kovin paljon yleensä riehaannu, vähän meni pukkilaukkaa ja päädystä kurvasi keskelle. Sen verran vielä tasapaino ei ole riittävä vaan liirasi irtohiekka takaosan alta ja liukui vasemmalta takaa maahan muks ja siitä hitaasti ja hämmästyneesti ylös. Tarkistin takaosan ja vasemman takapolven kohdalla pari nirhaumaa ja vuohisen yläpuolella pari rikamaa. Kylmäsin ja puhdistin eikä seuraavana päivän turvotusta eikä lämpöä.

Vuokraaja meni lauantaina luvan saatuaan ratsastamaan ja Tuikku oli toiminut alusta lähtien hyvin. Oli ollut kuulolla ja muutoinkin oli mennyt pitkästä aikaa hyvin ja vuokralainen oli ollut tyytyväinen menoon.

Joten tänään mietin, että Ypäjän reissumme lähestyy ja mehän emme ole kovinkaan usein esteitä hypänneet. Tälläkin kertaa maltillinen estekorkeus ja kentälle oli pitkälle sivulle toiseen päähän asetettu pystyeste ja toiselle sivulle lyhyen sivun puoliväliin päädystä noin 20 metrin päähän asetettu ristikko. Tarkoitus oli mennä tätä siten, että tekisin lyhyellä sivulla suunnanvaihdot.

Ratsastus alkoi tälläkin kertaa samoin kuin torstaina, Tuikku oli jännittynyt ja kulki kirahvina. Yritin alussa saada rentoutuneeksi. Alussa se tuntui olevankin melko hankalaa, sillä Tuikku olisi mieluummin tikittänyt ja juossut ravia. Kun mentiin raville oli se juoksemista eikä hidastamisesta ollut toivoakaan. Otin väistöjä keskihalkaisijalta siten, että väistön suuntaan kaksi askelta, suoristus, väistö taas vastakkaiseen suuntaan ja suoristus. Vielä ei reakointia. Mietin, onko istuntani sellainen, että annan sillä vihjeitä jännittymisestä, videolta katsottuna voisin toki istua rennommin. Mutta ohjien löyhääminen pyykkinarulle toi sitten tarvittavan rentouden ja ne olivat todella löyhällä, ei tuntumalla juurikaan, mutta selvästi auttoi siihen, että Tuikulta jäi vastustelu pois ja ympyrällä kulki pelkästään istunnan ja pohkeiden pyynnöstä. Tämän jälkeen lyhensin jalustimia ja pääsimme itse asiaan melko pian, sillä Tuikku oli selvästi jo mukana ja tyytyväisen oloinen. Ensimmäiset hypyt olivat tunnestelevia ja pyrin siihen, että ennen esteitä tuen pohkeilla, annan pidätteen hyppypaikan kohdalla ja yritän olla hypyssä mukana luontevasti.


Täytyy vain todeta, että ohjatuista estetunneista on jo aikaa reilusti kolme vuotta ja olisihan  niille tarvetta. Mutta meidän tämän kertainen esteiden ylitys olikin oikein mukavaa jälleen kerran. Sain nauraa kun Tuikun kanssa tuntui sujuvan kaikki niin mukavasti siitäkin huolimatta, että minä annoin epäselviä apuja, pari kertaa pudotettiin ihan ratsastajan vuoksi. Mutta siltikin tuntuu siltä, että siinä missä joku muu vastaava heppa vetäisi virheistäni herneet, lopettaisi hyppäämisen tai muutoin protestoisi, on Tuikku taas yhtä valmis seuraavalle esteelle ja liikkuu vauhdikkaasti. Pidän sen vauhdista. Minun ei tarvitse sitä hoputtaa esteillä eikä raippaakaan ollut mukana, sillä niin oli Tuikku vauhdikas. Raipan olin varannut mukaan, mutta verkan aikaan haluan pitää sen poissa ja niin se jäi pois hypyistäkin. Virtaa ja intoa riitti. Kauan emme hypänneet. Haluan pitää työskentelyosuuden melko lyhyenä ja tavoittelen myös sitä, että pääsemme haluttuun lopputulokseen ilman pitkällistä veivaamista ja toistoa. Ei minulle ole tärkeintä täydellinen onnistuminen vaan se ilo, mikä mielestäni välittyy Tuikusta kun sen kanssa hyppään esteitä. Sillä sen verran hyvin sen tunnen, että tiedän kyllä, mistä se pitää ja mistä ei.


Mikä minua tietysti on jo jonkin aikaa mietityttänyt, onkin se, että usein vuokraajan jälkeen vaikuttaisi siltä, että Tuikku on valmiiksi jännittynyt ja sellainen normaali rento työskentelymuoto alkuverryttelyssä on vaikea saavuttaa. Kun yleensä alusta lähtien käynti on ollut se, missä olemme päässeet hyvään tahtiin ja muotoon, mikä alkumenoon on ollut riittävä. Vuokraajahan on taidoiltaan huomattavasti parempi kuin minä, rauhallinen ja toimii harkitusti. Siitäkin huolimatta voi olla, että meillä on niin erilaiset tavat ratsastaa, että se saa hämmennystä aikaan ja minun tapaani ratsastaa vaatii Tuikulta enemmän sopeutumista, voi ollakin että se tuo jännittymistä Tuikulle ja kun on sitten päästy jo sunnuntain ohi ja ratsastuskertoja pari takana, toimitaan kuten ennenkin yhdessä ja Tuikku on hyväksynyt taas minun tyylini ratsastuksessa.

 








Kuvia laitoin paljon ja videonkin editoin. Jätin itselleni epämiellyttävät kohdat myös esille, viimeisenkin ylityksen mihin jätin työskentelyn, missä tehtiin myös laukanvaihto ei ihan täydellisesti onnistuen. Turha siis selitellä, eiköhän oleellinen tule videoltakin esille. Tuikulla on eteenpäinpyrkimystä ja intoa ja minulla paljon korjattavaa, toisaalta olen tyytyväinen etenkin siihen, että alun jännittyneisyyden onnistuimme selättämään, vaikka paikoin kulkeekin selättömänä ja olisin halunnut videon perusteella jos olisin itse ollut kentän laidalla ohjaamassa vielä verkata ja saada pyöristymään selästään eli olisi pitänyt vielä jatkaa. Mutta Tuikku on aivan mahtava heppa esteillä, sillä on riittävästi eteenpäinpyrkimystä ja selvästi innostuu esteistä kun oivaltaa, ettei kentällä ratsastus ole pelkästään taas sitä hienosäätämistä. :D Toki huomaan, että painoa on tullut Jalin myymisen jälkeen kolmisen kiloa lisää, mikä olisi hyvä saada pois. Nuoren ja pienen hepan kanssa olisi kuitenkin hyvä pitää kilot kurissa etenkin jos mennään esteitä enemmän, sillä istunnassani on vielä sen verran paljon puutteita, että sitä tulisi saada tasaisemmaksi hevosenkin kannalta. 

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Lomailua


Olin lomalla viikon ja se menikin leireillessä ja mökillä. Tuikkukin sai pitää lomaa - minusta :D. Teki molemmille hyvää. Torstaina oli kengitys ja pyysin ennestään tutun kengittäjän, joka onkin hyvä. Häntä on vain ollut hyvin vaikea saada kiinni ja toisaalta jos aika on varattu, on käynyt kertoja, jolloin on unohtanut tulla ja edes ilmoittaa tai tullut hyvinkin myöhässä. Kyllästyin tähän ja vaihdoin kengittäjää - ei olisi pitänyt. Mutta hän asuu Vihdissä, joten sijaintimme on nykyisin sopiva ja päätin sinnikkäästi sitten pyytää häntä ottamaan vielä meidät listoille. Ja olin tyytyväinen. Kengityksessä näki heti siistin, tarkan työn. Samoin nyt reilun viikon jälkeen siistit ja oikein laitetut kengät. Hänellä oli huomautettavaa Tuikun kavioista. Ja käsittely oli rauhallista ja sen huomasi Tuikustakin, että oli tyytyväinen.

Alkuloma meni leireillessä ja pääsin itsekin kiipeämään puuhun ja siitä naruille, mitä pitkin käveltiin ja laskeuduttiin alas. Eikä pelottanut, tosin en katsonut alas, sillä välimatka maahan voisi saadakin jalat hyytymään. Sen verran on ollut ratsastuksesta hyötyä, että tietynlainen rohkeus on ylittää itsensä. 



Mökkeilimme Raumalla ja siellä oli luontopolku, missä koirat saivat olla vapaana. Tätä reittiä kuljimme usein ja huomasin, miten koirat pitivätkään tästä vapaudesta. Ja Lilo löysi maa-ampiaispesän ja onnekseen vain yhdellä pistolla selvisi eikä käynyt pahemmin. 



Loman päätyttyä pääsinkin rutiineihin kiinni. Tallilla minua odotti vireä, hieman häslä Tuikku, mikä pörisi vähän minut nähtyään. Mentiin tallin maastoihin ja laitoin jalustimet estekorkeudelle, mikäli lentävä meno meidät yllättäisi. Tuikku oli yllättävän jännittynyt, säikkyi uusiakin asioita ja pidin lenkin rauhallisena, pääasiassa käyntiä. Tunsin selästä, miten jännittynyt se olikaan. Vähitellen rentous palasi, hiittisuoralla otimme rauhallista ravia ja pyrin istumaan kevyessä istunnassa, antaen ohjia, jotta saisi venytettyä itseään alas ja rentouttamaan selkänsä jännityksestä. Maaston lopussa otin pienen laukkapätkän ja se sujui niin hyvin, että siihen lopetin, tulin alas ja kiitin, taputtelin Tuikkua. Tämä kerta oli kuitenkin loman jälkeen, joten kevyt aloitus. Tosin vuokraaja oli käynyt lauantaina ratsastamassa, mikä oli päättynyt lyhyeen, sillä ukonilma oli yllättänyt ja Tuikku oli säntäillyt kentällä. Maanantaina olivat käyneet maastossa, Tuikku säikkynyt ja vuokraaja tippunut onnekseen pehmeästi alas kun Tuikku oli äkkiarvaamatta tehnyt uukkarin ravissa. 

Sitä on pitänyt Tuikkua maastovarmana hevosena, toki se säikähtää asioita, mutta ei lähde pitkälle eteen, voi ottaa muutaman pyrähdyksen ja se on siinä. Ja olemme hioutuneet yhteen ja siinä mielessä olen tottunut omaan hevoseen ja se minuun, joten maastoilun olen kokenut varmana. Yllättävää onkin, että on ollutkin varsin säikky toisen kanssa ja vuokraaja on kuitenkin taitava ratsastaja, tulee toimeen hankalien, vireiden ja kuumenevien hevosten kanssa. Joten siinä mielessä yllätys. Tosin voi olla, että nuoremmalta puuttuu iän tuomaa auktoriteettia, mitä ei saavuteta ratsastustaidolla vaan vuosien tuomalla kokemuksella. Näin sitä hevonen toimii niin erilailla kuin sitä olettaisi. 



maanantai 4. heinäkuuta 2016

Esteitä ja hyvää mieltä

Tuikulle kentällä ratsastus ei ole se mieluisin, mutta kun mukana ovat esteet, alkaa Tuikkukin syttymään. Jarilla alkoi loma, joten sain hänet mukaan ensimmäisenä lomapäivänä. Otettiin videota ja nyt ei ollut tarkoitus ottaa hyviä kuvia, tehdä töitä, jotta saadaan näyttämään kaikki niin hyvältä vaan haluan nähdä, miten paljon ja missä on korjattavaa. Ja kyllähän ne samat virheet kulkevat mukana. Toisaalta kykenen itsekin huomaamaan virheitäni, mutta niiden korjaaminen ei ihan niin vain onnistu. Tällä kertaa asennoiduin vanhojen oppien mukaan ja otin ohjat hivenen korkeammalle kuin sileällä mentäessä. Ei siis etukaaren tuntumaan vaan vähän ylemmäs, jolloin myötäisin luontevasti hypyissä paremmin enkä jäisi niin herkästi suuhun kiinni. Tämä auttoi. Tosin tiedostin jo hypätessäni, että ylävartaloni on jännittynyt ja jäykkä.

Mutta parasta oli Tuikun innokkuus, vauhti ja yritteliäisyys. Meillä oli hirmu kiva ja positiivinen ratsastus kentällä. Tykkäsin aivan älyttömästi, tosin en tykännyt kyllä lainkaan kun katsoin videota jälkikäteen ja no, päteekö tähän sanonta, että vanha koira ei opi uusille tavoille. Mutta tärkeintä on se yhteinen ilo, myönteisyys ja se, että yhdessä on ollut mukavaa. Tuikku on saanut kokea osaavansa, siitäkin huolimatta, että ratsastaja mokailee ja ei muista olla hypyissä mukana, pohkeet ja pidäte unohtuivat ja mentiin yli hieman Tuikun tehdessä sen suurimman osuuden. Siitäkin huolimatta Tuikku itse onnistui. Välillä tuli hypyt liian kaukaa, välillä läheltä, mutta hyvin silti mentiin. Vauhtia oli ja pidätteisiin ei tullut ihan sitä vastausta kuin olisin toivonut, mutta näitä on harjoiteltava lisää. Voi kun näitä hetkiä olisi enemmänkin. Etenkin silloin koetellaan sitä oman palautekyvyn positiivista antamista kun huomaa, että hevonen ei olekaan innostunut, laittaa vähän vastaan, ei myötää tai taivu pohkeelle ja koko ratsastus menee siihen, että yrität saada jotain tulosta aikaan. Kun sitä osaisikin löytää ne hyvät hetket niistä epäonnisista ratsastuskerroista kun mikään ei tunnu sujuvan siten kuin itse toivoisi. Näiden hetkien lomassa kun osaa olla positiivinen ja luoda hevoselle kuitenkin kokemuksen, että osasit ja teit minkä pystyit kun en ratsastajana vain saanut tällä kertaa toimimaan. Tähän kun itse vielä pääsisin, niin olisin mennyt jo ison harppauksen eteenpäin.














sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Jihaa - nyt mennään!

Meillä on Jepan tunnin jälkeen ollut ns. tasaista menoa. Ei sellaista, mikä olisi nostattanut tarpeen kirjoittaa ja purkaa ajatuksiaan. Tiistaina lähdimme Tuikun kanssa lähimaastoon ja tarkoitus oli tehdä vähän sellainen rento pätkä, mutta ei siitä sellaista tullut. Minua on jostain syystä viimeaikoina alkanut ärsyttämään Tuikun säikkyminen mulleille. Nämähän on menty ohi vaikka kuinka ja monesti. Joten tiistain lyhyestä ratsastuksesta tulikin pitkä ratsastus. Harjoittelimme mullien ohitusta toistamiseen ees ja taas. Ja lopuksi vielä teimme pientä ympyrää metsätiellä. Ajattelin, että Tuikku turtuu näihin mulleihin. Mutta vielä se tuntui reakoivan niihin, aina ne saa sen hieman varuilleen, ei niitä ihan löysäillen ohiteta. Muutoinkin se säikkyminen harmitti.

Perjantain maastoilu kolmen tamman seurana.
Mutta onko siitä apua jos itse suhtautuu hevosen säikkymiseen terävästi. Eipä taida, päinvastoin. Iidan kanssa oli ollut lauantaina erityisen säikky kentällä, tilannetta oli vielä pahentanut se, että mullien laitumella oli kuvaajia ja Tuikku ei voi nähdä, mutta kuulee ja tekeehän se tilanteen sietämättömäksi. Jos ei näe, on parempi varautua.

Perjantaina lähdimme kolmen tamman kanssa pidemälle maastolle ja maasto oli rentouttava ja kevyt. Ravipätkiä otimme ja Tuikku tuntui innokkaalta, mutta kertaakaan emme laukanneet. Tuikun käyntivauhti oli vetohevosta vetävämpi ja kotiinpäin tullessa Tuikku siirtyi eteen ja jätimme muun joukon jälkeemme, jouduin siis pidättämään ja odottelemaan, ettemme ikäänkuin lähde karkuun, jolloin toiset voivat tulla levottomaksi. Maasto meni mukavasti hyvässä seurassa ja sää oli lämmin,  helteinen. Lauantai oli sitten vuokraajan vuoro ja olikin lämmintä.

Tänään lähdin samaisen pitkän lenkin Tuikun kanssa kahdestaan. Aamu oli pilvinen, mutta ei satanut. Ei kovin tuullut ja lähestyimme mulleja. Annoin Tuikulle mahdollisuuden tarkastella hevosia laitumella tien vieressä, rauhassa silmäillä ja en pyrkinyt tällä kertaa hoputtamaan vaan omaan tahtiinsa tunnustellen. Hyvin pääsimme matkaan ja kovin suurta jännitystä ei mullilaidun saanut Tuikussa aikaan tällä kertaa.

Ypäjän viikko on heinkuun lopussa ja se on varmasti yksi jännittävimmistä tapahtumista meille molemmille. Tiedän, että jännitän tulevia tilanteita etenkin kun pääsen selkään ja siinä pitäisi itsekin saada vakuutettua jännittynyttä Tuikkua rauhoittumaan ja toimimaan. Emme ole olleet kertaakaan maneesissa ja saa nähdä pääsemmekö kokeilemaan maneesissa ratsastusta. Joten yksi isoimmista etapeista meille kaksikkona. Minäkin hermoilen silloin kun jännitän, Tuikku taas muuttuu jännittyessään säikyksi, reakoi avuille, mutta on kuin marionetti ja aistiessani sen jännityksen, lisääntyy uudessa paikassa minunkin turha tekeminen. Tällöin yleensä käytän liikaa apuja etenkin käsiäni.

Mutta tämänkertainen maastoon lähtö oli rauhallista ja yritin ymmärtää Tuikkua kun sitä jännittää mullit. Joten lähestysmistapa oli tällä kertaa kiireetön ja en paineistanut, pyrin rauhalliseen ja odottavampaan tapaan ohittaa paikka ja tästä tuntui olevan apua. Ei enää juurikaan reakointia ja palatessa kuljettiin mullilaitumen vieritse ilman halua mennä toiselle reunalle.


Minä pidän vauhdista ja niinhän pitää Tuikkukin. Menomatkalla otimme ravipätkiä, metsätielle mentäessä huomaan Tuikun halun jo juosta, mutta laukatessakin pysyy  vielä tietty kyräily ja ihan ei tule sitä vauhtipätkää, mitä haluaisin ja yritin saada. Se viimeinen innokkuus puuttuu. Mutta takaisinpäin tultaessa, antaessani luvan siirtyä laukkaan, sitä mentiin. Innokas, vauhdikas Tuikku. Mentiin lujaa, hypättiin vauhdista lätäköt yli, minä samalla harjoittelin ikäänkuin sitä, että olisimme kenttäradalla ja vauhtia saa olla. Miten pystyn mukautumaan vaihteleviin pohjiin kun ohjaan Tuikun kulkua tien pohjalla olevien kivien ohi, mihin voi kavionsa asettaa. Kun hypätään lätäkkö yli ja huomaan jääväni jälkeen, mutta tasapaino pysyy edelleen hyvänä. Olen koko vauhtipätkän kevyessä istunnassa ja maastossa pyrin myös ravipätkätkin menemään siten, etten kevennä enkä istu satulaan vaan annan tilaa selälle, jolloin huomaan Tuikun pyöristävän selkänsä. Metsätiellä on hyvä harjoitella vauhdikkaassa laukassa tien käännöstä kun ei näe, mitä käännöksen jälkeen tulee, mutta antaa hevosen mennä, mukautua liikkeeseen ja jatkaa vauhdilla eteenpäin pitkään, loivahkoon alamäkeen, missä samalla joutuu katsomaan mihin suuntaa hevosen kulun. Menemme lätäköt yli hidastamatta, Tuikku on innoissaan ja saan kehua sitä paljon. Meidän maastoilu oli positiivinen kokemus molemmille ja etenkin se, että voi kiittää hevosta, aidosti kehua sen suoritusta ja huomata, miten se pitääkin siitä, että se osaa. Tämän se osaa hyvin.


Meillä on suuntana Ypäjän viikon jälkeen ensimmäisenä elokuun lauantaina osallistua matkaratsastuskisoihin Liesjärvellä. Tällä kertaa suuntaamme 2-tasolle lyhimmälle matkalle n. 32 km. Siinä keskimatkanopeus on 10 - 16 km/h ja oma tavoitteeni on päästä tuohon 10 km:n keskinopeusvauhtiin. Tuikun kohdalla Ypäjän viikko on sille melko stressaava, ympäristönvaihdos ja arkiviikon olemme vieraalla pääsemättä omaan tuttuun talliinsa. Tästä palautuminen ja kisalauantai. Meillä on siis heinäelokuussa paljon muuttujia Tuikun elämässä. Saa nähdä, miten se ottaa nämä vaihdokset ja liikkumiset. Liesjärvelle olen halunnut päästä jo viimevuonna, mutta tuolloin olin ehtinyt jo ottaa asiakasvarauksia, joten tällä kertaa merkitsin päivän kalenteriin ajoissa.
 
Tallin tämänkesäinen orivarsa.