sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Jihaa - nyt mennään!

Meillä on Jepan tunnin jälkeen ollut ns. tasaista menoa. Ei sellaista, mikä olisi nostattanut tarpeen kirjoittaa ja purkaa ajatuksiaan. Tiistaina lähdimme Tuikun kanssa lähimaastoon ja tarkoitus oli tehdä vähän sellainen rento pätkä, mutta ei siitä sellaista tullut. Minua on jostain syystä viimeaikoina alkanut ärsyttämään Tuikun säikkyminen mulleille. Nämähän on menty ohi vaikka kuinka ja monesti. Joten tiistain lyhyestä ratsastuksesta tulikin pitkä ratsastus. Harjoittelimme mullien ohitusta toistamiseen ees ja taas. Ja lopuksi vielä teimme pientä ympyrää metsätiellä. Ajattelin, että Tuikku turtuu näihin mulleihin. Mutta vielä se tuntui reakoivan niihin, aina ne saa sen hieman varuilleen, ei niitä ihan löysäillen ohiteta. Muutoinkin se säikkyminen harmitti.

Perjantain maastoilu kolmen tamman seurana.
Mutta onko siitä apua jos itse suhtautuu hevosen säikkymiseen terävästi. Eipä taida, päinvastoin. Iidan kanssa oli ollut lauantaina erityisen säikky kentällä, tilannetta oli vielä pahentanut se, että mullien laitumella oli kuvaajia ja Tuikku ei voi nähdä, mutta kuulee ja tekeehän se tilanteen sietämättömäksi. Jos ei näe, on parempi varautua.

Perjantaina lähdimme kolmen tamman kanssa pidemälle maastolle ja maasto oli rentouttava ja kevyt. Ravipätkiä otimme ja Tuikku tuntui innokkaalta, mutta kertaakaan emme laukanneet. Tuikun käyntivauhti oli vetohevosta vetävämpi ja kotiinpäin tullessa Tuikku siirtyi eteen ja jätimme muun joukon jälkeemme, jouduin siis pidättämään ja odottelemaan, ettemme ikäänkuin lähde karkuun, jolloin toiset voivat tulla levottomaksi. Maasto meni mukavasti hyvässä seurassa ja sää oli lämmin,  helteinen. Lauantai oli sitten vuokraajan vuoro ja olikin lämmintä.

Tänään lähdin samaisen pitkän lenkin Tuikun kanssa kahdestaan. Aamu oli pilvinen, mutta ei satanut. Ei kovin tuullut ja lähestyimme mulleja. Annoin Tuikulle mahdollisuuden tarkastella hevosia laitumella tien vieressä, rauhassa silmäillä ja en pyrkinyt tällä kertaa hoputtamaan vaan omaan tahtiinsa tunnustellen. Hyvin pääsimme matkaan ja kovin suurta jännitystä ei mullilaidun saanut Tuikussa aikaan tällä kertaa.

Ypäjän viikko on heinkuun lopussa ja se on varmasti yksi jännittävimmistä tapahtumista meille molemmille. Tiedän, että jännitän tulevia tilanteita etenkin kun pääsen selkään ja siinä pitäisi itsekin saada vakuutettua jännittynyttä Tuikkua rauhoittumaan ja toimimaan. Emme ole olleet kertaakaan maneesissa ja saa nähdä pääsemmekö kokeilemaan maneesissa ratsastusta. Joten yksi isoimmista etapeista meille kaksikkona. Minäkin hermoilen silloin kun jännitän, Tuikku taas muuttuu jännittyessään säikyksi, reakoi avuille, mutta on kuin marionetti ja aistiessani sen jännityksen, lisääntyy uudessa paikassa minunkin turha tekeminen. Tällöin yleensä käytän liikaa apuja etenkin käsiäni.

Mutta tämänkertainen maastoon lähtö oli rauhallista ja yritin ymmärtää Tuikkua kun sitä jännittää mullit. Joten lähestysmistapa oli tällä kertaa kiireetön ja en paineistanut, pyrin rauhalliseen ja odottavampaan tapaan ohittaa paikka ja tästä tuntui olevan apua. Ei enää juurikaan reakointia ja palatessa kuljettiin mullilaitumen vieritse ilman halua mennä toiselle reunalle.


Minä pidän vauhdista ja niinhän pitää Tuikkukin. Menomatkalla otimme ravipätkiä, metsätielle mentäessä huomaan Tuikun halun jo juosta, mutta laukatessakin pysyy  vielä tietty kyräily ja ihan ei tule sitä vauhtipätkää, mitä haluaisin ja yritin saada. Se viimeinen innokkuus puuttuu. Mutta takaisinpäin tultaessa, antaessani luvan siirtyä laukkaan, sitä mentiin. Innokas, vauhdikas Tuikku. Mentiin lujaa, hypättiin vauhdista lätäköt yli, minä samalla harjoittelin ikäänkuin sitä, että olisimme kenttäradalla ja vauhtia saa olla. Miten pystyn mukautumaan vaihteleviin pohjiin kun ohjaan Tuikun kulkua tien pohjalla olevien kivien ohi, mihin voi kavionsa asettaa. Kun hypätään lätäkkö yli ja huomaan jääväni jälkeen, mutta tasapaino pysyy edelleen hyvänä. Olen koko vauhtipätkän kevyessä istunnassa ja maastossa pyrin myös ravipätkätkin menemään siten, etten kevennä enkä istu satulaan vaan annan tilaa selälle, jolloin huomaan Tuikun pyöristävän selkänsä. Metsätiellä on hyvä harjoitella vauhdikkaassa laukassa tien käännöstä kun ei näe, mitä käännöksen jälkeen tulee, mutta antaa hevosen mennä, mukautua liikkeeseen ja jatkaa vauhdilla eteenpäin pitkään, loivahkoon alamäkeen, missä samalla joutuu katsomaan mihin suuntaa hevosen kulun. Menemme lätäköt yli hidastamatta, Tuikku on innoissaan ja saan kehua sitä paljon. Meidän maastoilu oli positiivinen kokemus molemmille ja etenkin se, että voi kiittää hevosta, aidosti kehua sen suoritusta ja huomata, miten se pitääkin siitä, että se osaa. Tämän se osaa hyvin.


Meillä on suuntana Ypäjän viikon jälkeen ensimmäisenä elokuun lauantaina osallistua matkaratsastuskisoihin Liesjärvellä. Tällä kertaa suuntaamme 2-tasolle lyhimmälle matkalle n. 32 km. Siinä keskimatkanopeus on 10 - 16 km/h ja oma tavoitteeni on päästä tuohon 10 km:n keskinopeusvauhtiin. Tuikun kohdalla Ypäjän viikko on sille melko stressaava, ympäristönvaihdos ja arkiviikon olemme vieraalla pääsemättä omaan tuttuun talliinsa. Tästä palautuminen ja kisalauantai. Meillä on siis heinäelokuussa paljon muuttujia Tuikun elämässä. Saa nähdä, miten se ottaa nämä vaihdokset ja liikkumiset. Liesjärvelle olen halunnut päästä jo viimevuonna, mutta tuolloin olin ehtinyt jo ottaa asiakasvarauksia, joten tällä kertaa merkitsin päivän kalenteriin ajoissa.
 
Tallin tämänkesäinen orivarsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.