perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kun haaveet kaatuu

Meillä oli Tuikun kanssa haaveita tai siis minulla. Odotin kovasti ensi viikon Ypäjän leiriä ja sitä, että pääsisimme harjoittelemaan maastoesteitä, kokeilemaan maaneesia jne. Tutustumaan muihin hevosihmisiin. Mutta nyt valitettavasti tämäkin peruuntui. Ensin kuitenkin se, että olemme olleet Tuikun kanssa varsin kevyellä liikutusmäärällä. Olen säästellyt sitä Ypäjää varten, missä oli pari ohjattua tuntia hevosen kanssa päivittäin. Sehän olisi ollut meille melkoinen ponnistus, sillä meillä on pari kertaa kuussa Jepan tunti. Joten tämänkaltainen intensiivinen arkiviikon kestävä kurssi olisi vaatinut meiltä molemmilta ponnistelua. Sunnuntaisen estehyppelön jälkeen lähdimme tallin maastoihin kävelemään ja laitoin suitset, mihin kiinnitin juoksutusdeltan, mikä on selvästi Tuikulle iso, mutta ajoi asiansa. Meillä oli oikein kiva kävelymaasto ja molemmat pidimme. Sain hyviä kuvia, mutta uuden puhelimen kanssa minulla on vielä varsin paljon opettelemista.


Tiistaina Tuikku sai pitää vapaansa ja keskiviikona suuntasin tallille. Lähdimme kärryajelulle ja valjastin hevosen. Tuikku oli normaali itsensä ja vaikutti hyväntuuliselta. Teimme 7 km:n mittaisen maastolenkin ja huomasin, että virtaa riitti, mutta pysyi käsissä. Kun tulimme maastolenkiltä talliteille mietin vielä hiittisuoralle menoa. Kärpäset hieman pörräsivät Tuikun ympärillä ja ne sitä hieman ärsyttivät, mutta sillä oli virtaa niin ajattelin, että otetaan yksi juoksupätkä hiittisuoralla. Hiittisuora on 800  m pitkä ja tallille päin ajaettaessa se päättyy tiehen ja suoraan edessä oja sen jälkeen pelto. Hiekkatiellä oli omaehtoista ravia, minkä pyysin pois. Hiittisuoralle päästyäni ravi nousi ja ohjat minulla oli vielä liian pitkät. Pidän ne mielellään käynnissä löyhällä, jolloin Tuikku saa mennä rennosti kävellen. Ravissa jo tuntumalle, mutta nyt ne olivat tuntumalla, mutta pituutta sen verran, että pääsi pitkäksi. Ja huomasin, että nyt on vauhtia, pyrin jarruttamaan, vauhti kiihtyi entisestään ja se oli menoa. En saanut  niputettua sitä kasaan, kuten normaalisti kun ohjat ovat tarpeeksi lyhyellä. Onhan se innostunut aikaisemminkin, mutta kun ei ole antanut päästä pitkäksi on kuullut kieltoja. Vauhti on todella hurjaa, siinä ei ehdi pelätä, tietää vain, että toivon mukaan pysähtyy ennen kuin hiittisuora päättyy tiehen ja siitä 90 asteen käännös oikealle tallille tai vasemmalle. Toinen vaihtoehto on suoraan ojaan ja pellolle. 

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin. Varsinainen kärrylenkki meni hienosti, vaikka huomasin, että Tuikku on virrakas.
Tuikun vauhti pysyy hurjana, minä pidätän, mutta en saa sitä voimaa kuin tavallisesti, kuten kerroin ohjat olivat liian pitkät. Muutoinhan olisin voinut ottaa voimaa jaloista, nousta penkiltä ja vetää lyhyillä ohjilla nippuun, nyt ei onnistunut. Totesin mielessäni, että tipun joko selälleni tästä vauhdista tai kuten kauhukseni huomasin, auto meni juuri 50 metrin päästä tieltä, mihin suuntaamme, onneksi ehti pois. Tuikku juoksee niin lujaa ja yrittää kääntyä tallille päin. Sehän ei onnistu. Se voima, mikä on perässä tällä vauhdilla kärryillä ohjaa Tuikunkin suuntaamaan väkisin pellolle ojan yli. Minä sinkoan penkistä ja on mielenkiintoista, miten niin lyhyessä ajassa mielessä käy kaikki. En pelännyt, vaikka vauhtia olikin, pysyin rauhallisena, jopa liiankin, jolloin menetin osan toimintakyvystäni. En huutanut, pyysin vain hiljentämään yhtä rauhallisesti kuin mitään hätää ei olisi. Mutta kun päädyimme ojan ylitykseen lentäessäni koppakärryiltä tullessani pää edellä siten, että kasvoni tulivat edellä, niska hieman taittuen huomaan ajattelevani, että tähän tämä nyt päättyy, mutta hämmästyksekseni vain pientä narahdusta kuuluu kun niska taittuu, sinkoan vasemmalle pakaralleni ja olen maassa. Siinä samassa rekisteröin jo Tuikun kun makaan maassa ja tajuan, että nyt sattui ja pahasti. Tuikkukin kaatui kärryineen, örähteli ja nousi rauhallisesti ylös. Siinä mietin, että joudunko sen irroittamaan puukolla kärryistä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Heinäpellolla syömään ja etsi minua. Huhuilin sitä samalla kun nousin vaivalloisesti ylös. En siis halvaantunut, mutta seisominen tuotti tuskaa. Mutta Tuikku tuli rauhallisesti luokseni, pysyi siinä, kaikki oli ehjänä.


Soitin tallimestarille ja Seppo tuli ja otti Tuikun. Minä yritin päästä takaisin koppiksiin, mutta en onnistunut ja olin jo soittanut Jarille, joka oli tulossa poikamme kanssa katsomaan tilannetta. Siinä jäädessäni yksin, puhuessani Jarin kanssa vaivalloisesti seisten tajuan, että on pakko kutsua ambulanssi, alkoi pyörryttämään ja pääsin laskeutumaan alas heinälle ja makasin vatsallani. Ambulanssi saapui ja kyllä alaosa oli kipeä. Vammani ovat siis useat lannerangan ja lanteen murtumat. Sairaslomaa 6-8 viikkoa. Joten minun osaltani jäi Ypäjä ja Liesjärven matkaratsastuskisa, joita odotin kovasti. Ne olivat kohokohtia. Mutta en ole pettynyt. Pääasia, että näin vähällä säästyin. Huonomminkin olisi voinut käydä. Ymmärrän, että varovaisuutta tarvitsen lisää. Tosin nyt oli kyse virrakkaasta hevosesta, joka oli päässyt kevyemmällä. Ja tämä on myös syy, miksi säännöllinen liikutus Tuikun kanssa on tärkeää. Virtaa ei kerry liikaa vaan on maastoja, missä voi päästellä, sitten on kenttätyöskentelyä, esteitä ja monipuolista tekemistä rauhalliselle ja vakaalle, mutta vireälle nuorelle hepalle. Rajat on pidettävä minun tiukemmin mielessä. Tämä on minun syytä oppia ison eläimen kanssa. Minä päätän ja Tuikku tekee, mitä sanon kaikissa tilanteissa.

Tuikun liikutus on hoidossa. Tallilta saan liikutusapua ja Iida myös pääsee liikuttamaan useammin. Puolisoni Jari on suostunut kerran viikkoon juoksuttamaan liinassa sivuohjilla. Minä saan olla kentän laidalla.  Minulla virtaa riittäisi, mutta kunto ei anna myöten. Nytkin olisin valmis lähtemään hevostani katsomaan, mutta liian järkevät ihmiset pitävät minua väkisin kotona. :D Mutta sunnuntaina pääsen harjailemaan ja on minulla ikävä Tuikkua. Haluan nähdä sen onnettomuuden jälkeen, ettei mitään jää kaihertamaan mieltä. Koska en voi tietää, miten se oma mieli toimii, vaikka nyt sanonkin, ettei pelota. Minua ei pelota, päinvastoin. Olen sisukas, mutta elämänliekki sisällä voi olla toista mieltä tästä kokemuksesta, mikä varmasti tulee käytännössä esille. Sitä kun haluaa kieltää itseltään pelon ajattelunkin eikä mielellään anna sille edes sijaa. 

4 kommenttia:

  1. Huhhuh, aikamoinen äksidentti! Nyt vaan malttia kuntoutukseen. Tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen tämän tason onnettomuus hevosen kanssa. Tosin onhan sitä muutaman kerran tullut tiputtua, mutta nytkin onnettomuuteen nähden varsin vähällä pääsin. Tosin tuo 6 viikon ratsastuskielto on harmillisin, mutta nopeasti sekin menee ja voi taas tehdä muuta.

      Malttia tämä kuntoutus vaatii kun sitä ei ole tottunut siihen määrään lepoa, mihin on joutunut onnettomuuden jälkeen. :D

      Poista
  2. <3

    Hurja juttu! Onneksi ei tapahtunut tuon pahempaa, uudemmista postauksista näen että olet jo hyvän matkaa toipunut, mutta tsemppiä kovasti edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia tsempeistä. Hyvin on parantuminen edennyt. Nyt jo vähitellen pieniä pätkiä ilman keppejä voinnin mukaan.

      Poista

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.