tiistai 30. elokuuta 2016

Kengitystä ja ratsastusta

Tänään tiistaina oli Tuikulla aamupäivällä kengitys. Viime kengityksestä olikin mennyt lähes 8 viikkoa, mikä toisaalta ei ollut haitaksi, tosin varpaat olivat jo pitkät. Mutta kengittäjä sairastui ja tästä syystä aikataulut muuttuivat. Nyt saatiin sitten uudet kengät ja olihan varpaat jo repaleiset, mutta sen verran sai reippaasti vuolla, että kavioista tulikin varsin hyvät. Kengittäjä huomautti reakoivasta takapolvesta, mikä näkyi takajalkojen kengityksessä.


Kengityksen jälkeen suuntasin röntgeniin ja ortopedn vastaanotolle. Vaikka vointi on ollut hyvä ja olen tuntenut itseni terveeksi, heräsi mielessä tosin epäilys olenko sittenkin liikkunut liikaa. Mutta ortopedi totesi, että olen häkellyttävän hyvin parantunut, joten minun tulee liikkua paljon, jotta kunto kohenee. Ja sitähän olen jo tehnyt. Olen liikkunut sen mukaan, miltä on tuntunut. Koirien kanssa lenkkeily onnistuu jo hyvin. Ratsastus on luonnistunut myös, mutta kentällä meno on tuntunut vaikeammalta etenkin silloin jos joutuu käyttämään pohjeapua esim. väistöissä. Ja tänäänkin koin, että Tuikku on liian leveä minulle, mutta päättäväisesti vain ratsastin.





Hyvien uutisten jälkeen suuntasin kentälle. Edelliskertainen ratsastus kentällä oli vielä varsin löysää ja nyt päätin, että jotain tulosta on tultava. Ennen onnettomuutta koin meidän ratsastuksessa hankalamman jakson, Tuikku liikkui hyvin ja maastothan meillä oli mukavia. Mutta sieleällä ratsastus ei ollut sitä, mitä meillä oli jo ollut. Ohjasote oli muuttunut pidättäväksi ja koin enemmän vastustelua Tuikun taholta. Toki meillä oli tarkoitus saada Tuikkuun ryhtiä, jotta se ei menisi niin etupainoisena ja matalassa muodossa. Vaikka se taipuisikin kaulastaan, kulkisi paikoitellen selkä pyöreänä, mutta ryntäät jäivät alas ja niitä tulisi nostaa ja saada säkää ylemmäs. Ja tätä kun tavoiteltiin jäin useinkin kiinni, pidätin, yritin ja Tuikun taholta oli enemmänkin vastustelua. Nyt tämä äkillinen onnettomuus katkaisi tämän kierteen, jouduin pakkolomalle ja on myönnettävä, että se teki hyvää. Varmasti osuutensa myös vuokraajan hyvällä ratsastuksella. Mutta pääsin aloittamaan taas tuntuman pehmeänä, ohjien pituutta sain jätettyä enemmän ja siltikin Tuikku on tuntumalla. Tämän oli kadottanut.


Tosin huomasin tänään ratsastuksessa, että vasen kierros ravissa oli Tuikulla parempi, myötäsi paremmin ja tämä johtuu vuokraajan vahvemmasta omasta puolesta. Minulle taas oikea puoli on ollut parempi. Joten tässä kohden Tuikulla on ollut selvää parannusta taas kuitenkin siten, että oikeasta on tullut heikompi. Mutta muutoin Tuikku on ollut tyyni ja tyytyväinen. Laukkapidätteet ovat jollain tapaa heikentyneet, laukannostoissa on viivettä ja ulko-ohjan pidätteeseen nostaessa laukkaa ei vastaa, kuten olemme oppineet. Lähtee laukkaan hieman juosten, mutta vähitellen tätäkin taas pääsemme harjoittelemaan. Kokonaisuutena Tuikku on mennyt taas eteenpäin ja etenkin olin iloinen saadessani vanhan, tutun Tuikun takaisin ja sen tuntuman, minkä olin väliaikaisesti menettänyt. Tämänpäiväinen ratsastus kesti 45 minuuttia.

Mutta kaiken kaikkiaan mukava ratsastushetki ja huomenna menee tallillainen maastoilemaan Tuikulla. Tuikku pääsee laukkaamaan vauhdikkaasti.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Maastoilua ja koirien kanssa lenkkeilyä

Tuikulla oli perjantai vapaa ja niin se saa pitää maanantainkin. Tänään pääsin Tuikun kanssa maastoon ja sää oli hyvä, lämmin, ei sadetta. Tallilla on puinnit  menossa. Hiittisuoralle mentäessä on kuivurilato, missä kuivuri oli päällä ja traktorit parkissa. Lisänä vielä puimuri pellolla. Olin varautunut siihen, että Tuikku reakoi näinkin äänekkääseen samanaikaiseen toimintaan, mutta ohi mentiin pienellä jännityksellä, mutta liikkeissä se ei näkynyt mitenkään. Vielä kun ei ole viimeistä kontrollia tehty, on ennakoitava mahdolliset tilanteet etukäteen ja vältettävä äkkinäisiä nykäisyjä. Mutta maastoiluhan meni hyvin. Tuikku tarjosi hiittisuorallakin mummoravia, harjoitusravissa oli helppo istua ja ilmeisesti Tuikku ymmärtää jollain tasolla, etten kykene ihan normaaliin menoon vielä. Kävimme polulla ja tulimme metsäpolkua pitkin tallille päin.  Normaalisti olemme laukanneet tämän pätkän, mutta nyt halusin, että mennään käynnissä. Polulta käännyimme kapealle hiekkatielle ja siitä taas takaisin polulle, missä voi mennä vain käyntiä. Ja tämä tulee takaisin samaiselle niittypolulle. Tällä kertaa pyysin ravia ja kokeilin laukkaa. Olin kokeillut jo hiittisuoralla ja todennut laukan hyvin raskaaksi. Laukkapidätteet eivät heti mene läpi, puolipidätteellä ei laukka enää nouse täysin vaan on pyydettävä myös pohjeapua enemmän. Muutoin laukkasi mukavasti, vaikka tuntuikin tällä kertaa kovin raskaalta meno.

Emme tälläkään kertaa tehneet kovin pitkää maastoa. Tuikku on mielestäni ollut niin rauhallinen ja tyyni. Tyytyväisen oloinen, tosin pienoista happamuutta oli havaittavissa kun tulimme hiittisuoralla tallillepäin. Ensimmäistä kertaa tähän suuntaan onnettomuuden jälkeen ja kaikki kävi mielessä, vaikka Tuikku rauhallinen olikin, mutta ainahan kaikki on mahdollista. Mutta hyvin meni, mentiin käynnissä ja vähän ravia, takaisin käyntiin. Käännyttiin hiittisuoralla takaisin ja tässä kohden oli Tuikulle harmillista kun se tosiaan oletti, että nyt päästäisiin talliin. Mutta mitä vielä. Olinhan hiittisuoralla harjoitellut väistöjä ja siirtymisiä.  Joten Tuikunkin odotukset olivat palata kotiin ja kun ratsastaja vaatikin kääntymään takaisin, oli Tuikulla selävsti haluttomuutta liikkua reippaasti eteenpäin. Mutta minä en antanut moisen häiritä vaan vaadinkin eteenpäin. Ja teimme vielä metsäpolkusilmukan ja laukkasimme heinäpolun. Ja sitten pääsimmekin talliin, matkalla nappasimme omenan suoraan puusta. Ja olihan Tuikku rauhallinen. Minusta se on ollut hyvin tyytyväisen oloinen.

Koirien kanssa olen päässyt jo tekemään lenkityksiä kolmisin ja hyvinhän se meni. Lilo on kasvanut paljon ja sillä on ruokahalu hyvä. Mutta nyt olemme harjoitelleet omassa pedissä nukkumista. Onnettomuuden jälkeen olen nukkunut sohvalla ja Lilo on nukkunut vieressä. Se on kyllä niin valtavan suloinen ja minulle on ollut vaikeaa kieltää siltä läheisyyttä. Mutta minun on aika kovettaa itseni ja ohjatta Liloa omaan petiin, ettei meidän petiin sillä ole asiaa ja varsin hyvin se jo tottelee sitä ja nukkuu omassa pedissään sänkymme vieressä. Mutta olihan se sitten jossain vaiheessa kivunnut hipihiljaa jalkopäähän ja sieltä sen sitten löysin ja vaadin pienen pohdinnan jälkeen se alas sängystä ja omaan petiin. Kovaa on pienen koiran elämä. Vaikka tavat ne on oltava pikkufifilläkin. :D


torstai 25. elokuuta 2016

Pitkästä aikaa

Tänään pääsinkin tallille ja Iida tuli kuvaamaan. Tosin minun ratsastuksestani ei vielä saa kuvia, mitä erikoisemmin voisi esitellä, mutta muutoin olivat oikein mukavat. Sää oli hyvä ja värit hyvät, muutoinkin kuvien laatu oli hyvää. Vielä en ole kovin pitkiä pätkiä ravaillut ja olin asentanut vanhasta tottumuksesta jalustimet liian lyhyeksi. Nyt olikin koulusatula, joten kuvistakin huomaa, että jalustimet olisivat saaneet olla alempana. Mutta edelleenkin koulusatula tuntui oikein hyvältä. Tuikku oli mukava, rauhallinen ja tyyni. Vähän se katseli kentän kulmaa, mikä on ollut aikaisemmin kun mullit ovat asuneet tarhassa sille varsin jännittävä kohta, mutta suurempia eleitä ei tullut.

Tuikku on lihonut, minusta se on jo liian pullukka, vaikka kuvista sitä ei niin näekään, mutta kyllä se saisi olla hoikempi. Sillä on lapaläskiä jo ja kyljet eivät tunnu edes painellessa kunnolla. Näin sitä sokeutuu, toisaalta ei sillä ole ollut sellaista säännönmukaista rasitustakaan, mikä kuluttaisi syödyn energian. Vaikka Iidakin on mennyt ihan omilla kerroillaan sangen raskaasti ja tallilainenkin tehnyt pitkiä maastoja. Vapaapäiviäkin sillä on ollut.  Mutta näköjään ei riitä pitämään kilot kurissa.

Kentälle mennessä aloitin kävelemään pitkillä ohjilla tuntumalla. Tuikku on tuntunut kevyeltä kädelle, sellaiselta tutulta Tuikulta, mikä oli välillä kateissa. Vähitellen olin ajautunut huomaamattani vetämään ja pitämään ohjat liian lyhyenä. Ikäänkuin olisi ns. ainainen veto päällä pitäen sitä kuitenkin sopivana tuntumana. Ja tähän Tuikku reakoi. Nyt kun olen joutunut olemaan poissa satulasta, on se tuonut tietynlaista etääntymistä ja istuessani tauon jälkeen selkään, oli tuntuma se kevyt ja mukava, mihin olin päässyt jo Tuikun kanssa tottumaan. Tänäänkin sellainen sopiva. Tietyissä kohdissa, kuten väistöjen kanssa huomaan jääväni roikkumaan sisäohjaan, onneksi kykenen tämän itsekin havainnoimaan. Mutta nämä ovat ne kompastuskivet sekä myös se, että volteilla tahtoo tulla liian tiukkaa ohjasotetta, missä pitäisi myödätä sopivasti. Muutoin olin tyytyväinen menoon.

Emmehän me paljon tehneet, käynnissä siirtymisiä, peruustusta, vähän jo harjoitusravia, kevyttä ravia ja ympyrällä. Käynnissä väistöjä ja nämä selvästi tuntuvat vielä hankalilta minulle ratsastaa. Tunnen nivusten seudulla sisäreisissä pinkeyttä ja paine tulee lantioon. Muutoin voin hyvin istua selässä eikä liike satuta, mutta kuten väistöissä tulee jo tuntemuksia nivusten seutuville. Kovin kauan en tälläkään kertaa selässä ollut vaan pyysinkin Iidaa menemään loppuravit. Sillä Tuikku on päässyt eilen tekemään pitkän maaston, joten palauttava rento ravi tekee hyvää. Viikonlopun olen itse poissa, joten perjantaina Tuikku on vapaalla. Lauantaina vuokraajan vuoro ja sunnuntaina Tuikulla kevyt maasto.








maanantai 22. elokuuta 2016

Mummoravia :)

Tänään oli maanantai. Minun vapaapäiväni. Tänään sain aloittaa vapaapäiväni kuten normaalisti. Siivosin, järjestelin ja odottelin sateen vähenemistä. Tänään menisin tallille ja taas selkään. Nyt yksin Tuikun kanssa. Alunperin olin suunnittelut meneväni maastoon, mutta satoi, joten tienpohjat ovat märät ja sateen liukastamat. Sunnuntaina oli Iida käynyt, mennyt kentällä. Joten tästäkin syystä vähän mietin Tuikun kannalta, miten motivoivaa sille on taas perätysten päätyä kentälle. Mutta en oikeastaan kykenisi ratsastamaan raskaasti vaan enemmänkin oman kuntoni kannalta olisi tällä ratsastuksella merkitystä. Lihakset ovat osittain kadonneet, joten kevennetty ravi voisi olla hyväksi minulle pienissä pätkissä kentällä.

Tallilla alkoi satamaan juuri kun olimme lähdössä ratsastamaan. Laitoin Aiverin joustorunkoisen koulusatulan ja sehän oli muuten aika hyvä, ollakseen laadultaan edullinen, selkärangantila ei kovin tilava ole, mutta satulavyön kiristämisen jälkeen ei painanut lavoilta eikä sään päältä. Laitoin vielä satulahuovan lisäksi lampaankarvahuovan alle. Ja noustessani selkään, asettaessani itseni satulaan, oli tuntuma yllättävän hyvä. Ei tunnetta siitä, että olisin nöksähtänyt nenälleni kuten alkukuukausina. Paljon on siis Tuikku lihaksiltaan kehittynyt ja nyt se kantaakin itsensä paremmin. Toki jalustimet tuntuivat alussa pitkiltä, mutta kentällä mennessä, oli Tuikku hieman pyöreämpi selästään ja pidin kokonaisuudesta. Olin jopa tyytyväinen ja satula saakin jäädä edelleenkin käyttöön sileällä ratsastukseen. Tällä hetkellä se on oikein oiva satula käyttöön.

Tuikku oli niin mukava kentällä. Se teki kaiken mitä pyysin ja sain pohkeet hyvin, pidin ohjat riittävän pitkällä ja Tuikku oli rento, ei kulkenut kaula kirahvina vaan alusta lähtien kaula oli alhaalla. Jotenkin sain sen tuttuuden takaisin, mitä olen kaivannut. Eikä ratsastettavuus ainakaan ole huompaan mennyt kun olen ollut sairaslomalla. Hyvältä tuntui yhteinen meno. No, raviin siirryttäessä tarjosi Tuikku mummoravia. Viisas hevonen, se tietää, ettei nyt oikein voi isoja askelia ottaa. Mutta se olikin oikeaa mummoravia ja yritinhän minä siihen hieman muutosta saada. Ja vähitellen mentiin jo vähän säällisempää ravia, tosin ei sekään nyt ihan jippiitä aiheuttanut, mutta minulle oikein hyvä. Koulusatulan kanssa kevennys pysyi maltillisena, sain pidettyä itseni kasassa ja ryhti vaikutti hyvältä. Ja Tuikku oli kyllä ihan täyttä sydäntä, se kai oli vähän hämillään kun niin vähästä taputetaan ja saa jopa makupalan. :D 





Ylläolevissa kuvissa näkyy, miten Tuikku tulee luokse vielä toisen kerran tarhaan mennessäni ja tämäkin ratsastuksen jälkeen. Se olisi aina valmis tulemaan mukaan. Onhan se kiirehdittävä kun Samulikin tulisi tyköni, onhan sen ehdittävä ensin. Kaikki me ollaan kavereita. Lauantaisen ratsastuksen jälkeen leijuin pilvissä, olin tyytyväinen ja saan ratsatuksesta energiaa, iloa ja tämä rasti sai taas odottamaan tätä maanantaita. Miten tärkeää se itselle on päästä Tuikun selkään, kokea sitä yhteisyyttä oman hevosensa kanssa. Vaikka vähän jännittää, sillä en saa tippua. On siis vain pidettävä itsensä kasassa, vaikka pariin otteeseen tulikin kyttäilyä ja varautuneisuutta palatessa tallille. Mutta muutoin ei haitannut sade, eikä se tainnut haitata Tuikkuakaan. Me olemme taas yhdessä. :D




sunnuntai 21. elokuuta 2016

Pitkästä aikaa


Tämän sairaslomani aikana olen saanut tallilla paljon myötätuntoa ja toki onnettomuus aiheutti monessa huolestumista. Jotta samalta onnettomuudelta vältyttäisiin, olisi muutoksia tehtävä. Hiittisuora on kiva, mutta siinä on turvallisuuspuolet myös ratsastaessa ja ajettaessa otettava huomioon. Hiittisuorahan on 800 metriä pitkä ja toisella puolella on peltoa ja vastakkaisella metsää, missä männyn oksat tulevat ratsastaessa ikävästi niskaan jos menee liian reunaan. Toisaalta ruokkoamattomasta metsästä ei ole ennakoitavissa jos sieltä metsäneläin hyppää eteen ja näin on ikävä kyllä tuolla suoralla käynyt ja ratsastaja päätynyt ambulanssilla sairaalaan. Ajettaessa taas tallista poispäin, hiittisuora päättyy poikkeavaan tiehen ja siitä jatkuu peltotie. Jos hevonen lähtee, on mahdollisuus vielä ohjata hevonen suoraan ja jatkaa matkaansa. Vastakkaiseen eli tallin suuntaan hiittisuora päättyy poikkeavaan tiehen ja suoraan edessä iso oja ja pelto. Tähän pitäisi siis saada tehtyä ojarumpua ja tie. Näin saataisiin jos hevonen ei pysähdy, jatkettua matkaa eteenpäin ja lisäaikaa sille, että hevonen palaa takaisin kuulolle.

Aikaa on kulunut4 ½ viikkoa kun en ole ratsastanut. Lauantaiksi sovin sitten tallilaisen kanssa yhteisestä maastosta. Näin saan myös Tuikun kannalta rauhoittavaa seuraa. Vaikka selässä onkin tuttu omistaja, mutta jos omistaja jännittää, jännittyy myös hevonen. Joten kaveriheppa toisi rauhallisuutta mukaan maastoon, toisen ratsastajan seura rauhoittaa myös minua. Sillä nyt en saisi tippua ja muutoinkin ensimmäinen kerta tauon jälkeen kieltämättä mietin jo aamusta lähtien. Jopa siinä määrin kun lauantaiaamuna heräsin, oli ensimmäinen ajatus, että älä mene selkään. Siinä sitten oli mukava miettiä, mistä ajatus tupsahti mieleen. Vai oliko se osoitus myös omasta huolestumisesta. Minulla ei ole tapana antaa periksi helposti, ei edes itselleni. En halua myöntyä pelon edessä, sillä tiedän, miten helposti jos annan pelolle sijaa, on sen selättäminen vieläkin vaikeampaa. Tässä iässä kun vammoista selviäminen ei tapahdu nopeasti, etenkin oma mieli on se, mikä vielä lisää tilanteisiin isommat mittasuhteet. 

Jokaisen ratsastuksen / ajon alussa kristillisen vakaumukseni pohjalta rukoilen sille kerralle varjelusta. En siis tuudittaudu sen varaan, että kaiken jätän "Herran haltuun" vaan teen osuuteni ja en tietoisesti ota riskejä. Tosin myönnän edelleenkin sen, että vauhdista pitävänä ja siihen myös Tuikun kanssa oppineena, nautin edelleenkin vauhtipätkistä. Jopa siinä määrin, että Tuikkukin on siitä kiitosta saanut, omistaja pyytänyt lisää kun mikään ei tunnu riittävän. Onnettomuuteni olen kokenut, että siinä oli aimoannos varjelusta, niin paljon huonommin olisi käynyt ja siihen myös ilmalennon aikana olin jo varautunut kun tulin maahan pää edellä vasemmalta sivulta. Ehdin jo ajatella, että tämä nyt päättyy tähän. Mutta niskojen taittuessa maahan osuessa, lennähdinkin sitten vasemmalle puolelle takapuolen osuessa ensin maahan. 

Lauantain maastoiluun lähdin jännittynein mielin, kaikkeen olin varautunut. Toivoin toki, että omapäisyydestäni huolimatta pysyisin selässä ja retki onnistuisi hyvin. Tuikku oli rauhallinen, mikä oli hyvä. Siinä ei ollut minkäänlaista jännittymistä, pörinää vaan vakaata rauhallisuutta. Ja mikä voisi olla Tuikulle mukavampaa kuin saada tämän loppukesän omenoita. Sitä suuremmalla syyllä oli oltava ihan cool. :D Laitoin kuitenkin vanupallot korviin. Mukaan tuli tallin kaksi hevosta, toinen vireä heppa, minkä kanssa Tuikku yleensä innostuu, mutta tallilta lähdettäessä, Tuikku oli hyvin rauhallinen. Minä pidin ohjat löyhällä ihan siitäkin syystä, etten antaisi minkäänlaista yllykettä jännittymiseen, yritin tietoisesti välttää sitä, että jäisin ohjiin roikkumaan kiinni. Tämähän käy helposti jos jännittää ja on kaikkeen varautunut, peläten sitä, mitä hevonen voi mahdollisesti säikkyä. Mutta kaikki meni hyvin, Tuikku oli rento alusta lähtien, pää rennosti se liikkui eteen ja suurimmaksi osaksi tai oikeastaan pelkästään mentiin käyntiä. Minä jaksoin hyvin, toki nivusten seutuvilla alkoi lopussa tuntua painetta vasemmalla puolella enemmän, mutta ei sattunut mihinkään. Tuikku oli niin tyytyväinen. Toisella kierroksella kokeilimme hiittisuoran lopussa ravia ja sekin meni niin hyvin. Bambi tuli laukassa perässä, se pitää siitä ja hitaassa vauhdissa se laukkaa hyvin mielellään koottuna. Itse koin, että olin etupainoinen kevennyksessä, voimattomuutta huomasin lonkan etuosissa, ikäänkuin niistä puuttusi stopparit ja olisin hieman voimaton enkä kykenisi niin hyvin kontrolloimaan liikettä loppuun asti. Mutta Tuikku itse liikkui hyvin, ei ollut kiirettä vaan teki juuri niinkuin pyysin. Herkkyyttä pidätteille olisin halunnut paremmin, mutta Tuikku reakoi hyvin. Istunnalla pidätys oli itselleni selvästi työläämpää, se onnistui, mutta alaselän voimattomuus tuntui ja jouduin keskittymään istuntapidätteisiin enemmän. Tuikku reakoi tähänkin heti, se käänsi korviaan kuin kysyäkseen, että pyysit jotain. Kaikenkaikkiaan onnistunut kevyt maasto. 

Lopuksi Tuikun hoito ja vein sen karsinaan. Ja sinne se ei olisi jäänyt, se yritti tulla mukaan, työntää päällään ovea auki. Ehkäpä syynä oli ne maukkaat omenat, vaikka minä niin mielelläni haluaisin tulkita, että oli niin mukavaa yhdessä, että aika jäi liian lyhyeksi. Eikö tehtäisi vielä lisää yhdessä. Mutta tästä meidän normaali rytmi alkaa käynnistymään. Maanataina aion lähteä tallin maastoihin ja vauhdikkaammat maastot saakin tallilainen hoitaa vielä. Niihin en itse vielä kykene.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kiropraktikko



Meillä kävi taas Outi hoitamassa Tuikkua. Sillä oli jo kireyttä ristiselässä etenkin vasen puoli ja hoidon myötä helpottui. Alaselkä aiheuttaa kireyttä umpisuolen ja vatsakalvojen kohdalla. Ja tämä tulee siitä, ettei se astu alleen. Tuikullahan on takakorkeutta, mikä tuo lisää haastetta eli vaikeuttaa juurikin sitä alleastumista. Kaulassa oli hieman kireyksiä, muutoin etuosa hyvä kuten edelliselläkin kerralla. Ja vasemmalla puolella olevat patit, joita myös löytyi lautasen kohdalta, ovat todennäköisesti valkuaisesta johtuvia. Nythän on uutta heinää, mistä ei ole vielä analyysiä ja Tuikku saa valkuaisrehua, minkä pyysinkin jättämään pois. Kun tiedän analyysitulokset, osaan laskea tarvittavat määrät rehuja oikein.

Mutta Outin käynnistä on ollut apua ja Tuikku on ollut hyvin tyytyväinen hoidon jälkeen. Nyt näytti jo siltä, että se jaksaa olla aikuismaisesti loppuun saakka, tosin vähän osoitti jo kärsimättömyyttään. Mutta lopussa haukotteli kun tuntui vain niin hyvältä. 

Maanantaina kävin sitten selässä. Meillä oli tarkoitus tallimestarin kanssa lähteä yhdessä kärryillä, hän ohjissa minä kyydissä. Mutta tallilla oli tullut yön aikana vesivahinko, joten se jäi myöhäisempään ajankohtaan. Ja kun olin jo orientoitunut toimintaan, päätin satuloida Tuikun. Ja tämän lisäksi tallin ulkopuolella pajassa nikkaroi kartanon omistaja. Tuikku oli valmiiksi jo lentoon lähdössä ja minä mietin, onko järkevää nousta selkään. Mutta olenko minä muka järkevä aikuinen - not. Pihalle ja Seppo piti kiinni ja minä kipusin selkään. Ei kipua, tuntui samalta kuin töissä satulatuolin päällä. Tosin Tuikku on leveämpi ja minä toki huomasin, että pohjeapujen antaminen onnistuu, mutta voima puuttuu sisäreisistä. Pieni silmukka pihalla ja alas satulasta. No johan siitä nuori ruuna hämmentyy kun näin kiusataan ja takaisin talliin ja pöristään kuin pieni possu. :D Mutta tarkoitus on lähteä lyhyelle maastolle sunnuntaina. Vointini on jo sen verran hyvä, kuljen pääasiassa ilman keppejä. Käytän Lilon iltaisin lyhyellä lenkillä ja olo muutoinkin hyvä. Joten näillä näkymin jos suunnitelmani onnistuu, ratsastamamme Tuikun kanssa pienen maastolenkin. 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kun ei itse voi

Tuikku on päässyt liikkumaan säännöllisesti eikä sillä ole ollut kovinkaan monta vapaapäivää. Joten Tuikun ei ole tarvinnut jäädä pelkästään tarhassa liikkumisen varaan vaan on päässyt maastoilemaan, hyppäämään esteitä ja menemään sileällä. Parantumisen kannalta on hyvä, että on ratsastajia ja hevonen pääsee liikkumaan. Mutta kyllä sitä vain itse haluaisi sinne selkään päästä. Vähitellen olen liikkunut ilman keppejä aika mukavasti. Tämän viikonlopun olen käyttänyt lepäämiseen enkä ole juurikaan mitään tehnyt, sillä viikko tuntui siltä, että oli töitä ja muita menoja ja sille levolle jäi yllättävän vähän aikaa. Toisaalta vointi on ollut hyvä, toki huomaan vasemman nivusen kohdalla painetta ja lievää kipua kun olen mennyt liikaa, jolloin on syytä rauhoittaa menoa. Parantumisen myötä olen huomannut, miten paljon kylkilihakset ovat olleet käytössä, ne ikäänkuin pitävät kasassa ja tuntuma on sellainen kuin olisi tehnyt raskaankin harjoituksen ja huomatessa, miten kylkilihakset ovat kireällä.

Tuikulla on ristiselkä vasemmalta puolelta selvästi pinteessä ja oikeassa takapolvessa vähän turvotusta. Ennen perjantaista estehyppelyä ristiselässä oli jo pinkeyttä, mutta jonkin verran yleensä esteiden jälkeen voi tulla takapolveen turvotusta, toisinaan ei. Ja pitkien maastojen jälkeen jos on pitkiä, kovempia pohjia näkyy se myös takapolvessa. Tuikulla on kiropraktikko taas keskiviikkona ja todennäköisesti sään alueelta löytyy sanomista, ristiselkä on hieman jumissa ja kaulan alueelta löytyy hierottavaa. Olen ottanut tavakseni käydä hevonen läpi ennen ratsatusta ja nytkin kun käyn tallilla, käyn hevosen läpi. Pienetkin erot huomaa ja ristiselän alue on se herkin. Syynä osittan se, että Tuikku on takakorkea ja alle polkeminen ei olekaan ihan helposti saavutettavissa. Sekin vie oman aikansa. Yleensä ravi helpommin on taakse polkemista, ja tässä kohden tuleekin hevosen rakenteesta oma haasteensa.

Perjantaina oli Tuikku  mennyt esteitä ja oli mennyt kivasti. Tuolloin en käynyt tallilla vaan menin lauantaina töiden jälkeen. Olen nyt käynyt tallilla melko usein ja kävimme tänään sunnuntaina ja tarkoitus oli alunperin lähteä Tuikun kanssa kävelylle, mutta satoi ja ukkosti, joten jätimme harjaukseen ja siihen, että kävin Tuikun läpi. Hirmu mukava omistaja kun saa vain namit, rapsutukset ja hoidot. Sitten takaisin tarhaan, tosin kovin olisi tullut siltikin mukaan uudestaan kun Tuikun tarhaan veimme. Ja oli tulossa myös iloisena vastaan kun lähestyimme Jarin kanssa tarhaa. Pienetkin asiat saavat iloitsemaan kun huomaat, että hevosesi saapuu ravaten vastaan iloisena ja odottavana. Mitä kivaa tänään tapahtuu?









 







torstai 11. elokuuta 2016

Me ollaan kavereita


Meillä on ollut Tuikun kanssa historiamme pisin vapaa yhteisistä ratsastusretkistä ja -harjoituksista. Toisaalta se on tehnyt hyvää molemmille. Olen saanut käydä tallilla töiden jälkeen, rapsutellut ja antanut leipäpalan tarhaan. Olen ilmoittanut tulostani vislaamalla ja huomaan, että Tuikun korvat sojottavat kuin antennit eteen kun se kuullostelee tuloani. Yleensä Tuikkua ei tarvitse hakea, se tulee luokse kun tulen portille. Mutta jos on jotain vialla, vatsavaivoja tai on mentykin raskaasti, voi luoksetulo olla haluttomampaa. Kyllä se ilmoittaa kun asiat eivät sen mielestä ole hyvin, se ei hakeudu niin helposti luokse, mutta ei se juokse haettaessa karkuun - siltikään.

Eilen olikin ensimmäinen kerta kun kykenin hakemaan Tuikun tarhasta ilman keppejä. Vislasin jo kauempaa ja näin Tuikun ryhdistyvän, se nosti korvansa eteen ja oli suorastaan odottavan oloinen. Missä olen? Se tuli iloisesti portille ennekuin ehdin itse sinne ja odotti. Se tietää, että se haetaan. Vaikka kaveri onkin siinä ihan tykönä. Tämänkaltainen tuttuus on kieltämättä mukavaa ja antaa motivaatiota siihen, mitä se läheisyys ja ystävyys hevosen kanssa on. Tuikku ei sillä tavoin ole haliheppa, että se moisista halauksista erityisemmin välittäisi. Sitä kiinnostaa enemmän taskun sisältö ja jos olemme lähdössä retkelle, matkaanlähtö. Kaikki muu on ylimääräistä, minkä se hyväksyy olemalla paikallaan, toki pitäähän se rapsutuksista kun oikeasta kohdasta rapsuttaa. Tosin se on joutunut halailujeni ja rutistusteni kohteeksi ja käyn hepan läpi niin edestä kuin takaa. Tunnustelen takapolvet nojaten sen takapuoleen päälläni. Tämä on siitä erityisesti kiinnostavaa, mitä ihmettä puuhailen siellä takaosassa. Tuikun kanssa ei ole tarvinnut pelätä, että se potkisi. Olen alusta lähtien totuttanut sen siihen, että sen takaosassa voin olla ilman, että sen tarvitsee huolestua. Toki aina kun on kyse hevosesta, on syytä olla varautunut, vaikka luotankin siihen täysin.

Minusta hyvä kaveruus hevoseen syntyy siitä, että toimitaan rauhallisesti ja kiitos ja kehu ovat paras motivaattori hevoselle. Niinkin rutinoidussa toiminnassa kuin kavion nostaminen puhdistusta varten. Vaikka sitä on tehty jo sen sata kertaa, kiitän ja kehun, miten hieno Tuikku on kun nostaa kivasti kavion, omatoimisesti. Sivullisesta tämä osittain voi kuullostaa huvittavalta, siihenhän hevonen on jo opetettu varsasta lähtien, miksi siis tehdä asiasta sen suurempaa numeroa. Mutta mikä palkitsee ystävyyden, kohteliaisuus molemminpuolin.

Tämä tauko on varmasti tehnyt siinä mielessä hyvää, että itse olen kovin tunnollinen omistaja. Suoritan asioita kun koen ne velvollisuudeksi. Yksi on hevosen liikutus. Satoi tai paistoi, liikutan hevosen. Velvollisuudentunne on hyvä, mutta jos tekemisestä tulee suoritus, missä tehdään kun pitää tehdä, voi siitä kadota punainen lanka, jolloin tarkoitus olisi molemminpuolinen tyytyväisyys ja vapaaehtoisuus. Jälkimmäisestä hevosen kohdalla on vaikea arvioida. Todennäköisemmin hevonen valitsee laiduntamisen / tarhailun kaverin kanssa kuin työnteon.

Eilinen harjailu oli mukavaa, tarkistan Tuikun ja huomasin, että ryntäissä taitaa olla ötökän puremia, selän päällä satulan alla paukamia, mitkä eivät ole näyttäneet haittaavan illan ratsastusta. Ja sään molemmin puolin on hieman reakointia. Tuikun selkä on siinä mielessä hankala, jos satulan laittaa liian eteen, alkaa säkä reakoida, jos taas sitä säkää varoo, alkaa ristiselkä reakoida. Satulansija on hyvin vähäinen ja satuloidessani varon sitä, ettei tulisi liikaa eteen, jottei tule lapojen päälle liikaa.

Ohessa video, missä Tuikku nauttii sään rapsutuksesta ja huomauttaa lopussa kun ei tunnukaan enää niin mukavalla. Säkä hieman reakoi. Ensi viikolla onkin kiropraktikon vierailu ja kengitys. Kengitykselle onkin tarvetta.


maanantai 8. elokuuta 2016

Toipuminen edistyy

Torstaisen juoksutuspäivän jälkeen pääsin sitten itse auton rattiin ja sehän tarkoittaa sitä, että olen itsenäisempi ja pääsen halutessani tallille. Eli töiden jälkeen katsomaan ja rapsuttelemaan. Perjantainakin kävin töiden jälkeen, lauantainakin oli suunnattava ja on aina ilo nähdä oma hevonen, kun se korvat hörössä kuuntelee vihellystäni, tuttua ääntä, keppien kopsautusta maata vasten. Se tutkii kädet, hamuaa taskut, haistelee ja odottaa. Olen liikkunut kotona ilman keppejä enemmän, tallilla ollessakin menen lyhyitä etappeja ilman keppejä. Kuullostellen, millaiset tuntemukset ovat. Kun tulee liikaa painetta nivusiin, tiedän hellittää ja vähentää. Mutta lihaksia on ylläpidettävä. Yllättävän nopeasti etenkin tässä iässä lihakset tipahtavat pois ja tästä syystä yritänkin liikkua. Koirien ulkoilutus ei onnistu muutoin kuin omassa pihassa.

Sunnuntaina pääsin Iidan kanssa tallille. Näin pääsin itse mukaan näkemään ratsastusta ja edes vähän yhtäaikaa olemaan mukana kun Tuikku on työnteossa. Ilta oli lämmin, aurinkoinen ja maisemat kauniit. Itse istuin heinäpellolla kuvaten ratsukon menoa ja Tuikku ei tällä kertaa vaikuttanut kovin virtaisalta, pikemminkin hieman laiskalta. Joten Iida joutuikin ratsastamaan enemmän. Iidahan ratsastaa hyvin, istunta ja kädet ovat tasapainossa eivätkä häiritse Tuikkua ja se näkyy tyytyväisyytenä menossa. Tosin suun mutustelua näkyi, mutta syynä olikin lähestyvä tuttu Viivi -ravuri, minkä perässä Tuikkukin on päässyt ratsain maastoilemaan ja tähän se keskittyminen sitten hyytyikin. Tuikku alkoi katselemaan, missä kärryt meni, Tuikku alkoi haikeasti hirnumaan tutun hevoskaverin luokse. Ratsastajana tämä hetki ei ole niitä huippuhetkiä vaan sitä tuntee, miten hevonen ikäänkuin unohtaa, mitä oltiin tekemässä ja ratsastuksesta ei oikein tahdo tulla mitään ja menee kauan ennenkuin saa siitä keskittymisestä kiinni jos juuri saa edes jotain aikaiseksi. Lisänä vielä, että omistaja on pellon reunassa kuvaamassa tekee vuokraajalle tilanteesta vieläkin kiusallisemman. Tiedän itsekin, miten sitä toisen katseen alla on ikäänkuin yritettävä enemmän ja hevonen lukee ratsastajaansa kuin avointa kirjaa. Juuri silloin kun pitäisi saada hevosesta parhaimmat esille, tuleekin ympäristöstä niin monta muuttujaa, mitkä vaikeuttavat lopputuloksen saavuttamista.

Siellä ne kaverit menee, Tuikku tahtoisi niin mukaan. 
Mutta hyvinhän muutoin menivät. Halusin nähdä onko satulasta tullut liian leveä, painuuko sään päälle. Satulahuopa, mikä oli ollut käytössä onnettomuuden jälkeen ja olikin aika likainen, näytti siltä, että suurimmat likakohdat on sään alueen ympärillä ja mietinkin, että niinköhän se painuu liikaa säkään kiinni. Vielä kun perjantaina kävin rapsuttelemassa, tuntui sään alue hieman reakoivan ja Tuikku näytti pitävän kun siitä kohdasta hieroin. Mutta eilisen jälkeen näytti satulahuopa tasaisesti kostuneen hiestä eikä likalänteissä ollut huomautettavaa. Peltoratsastuksen lomassa kokeiltiin Aiverin joustorunkoista koulusatulaa, eikä se selkään laittaessa näyttänyt huonolta ja Iidakaan ei kokenut sitä erityisemmin heikkona satulana vaan voisi käyttää myös vaihtelevana satulana silloin tällöin jos kentällä menee sileällä. Joten koulusatula sai jäädä tallille ja karvasatulan kun saan vähän korjailtua, palaa sekin käyttöön.


Kuten aikaisemmin kerroin meidän perheen tilanteesta ja sen välillisestä vaikutuksesta oman hevosen pitoon niin kävihän siinä niin, että kolmas kerta toden sanoo. Jarin osasto lakkautettiin ja hän joutuukin hakemaan yrityksen sisältä uuttaa paikkaa oraganisaation muutosten keskellä. Useimmiten sitä kirjoitetaan, mitä oman hevosen pito kustantaa, harvemmin sitä, miten muutoin on omistajan taloudellinen tilanne. Suomessa tämänkaltainen koetaan kiusallisena ja sivuutetaan tai jätetään ylipäänsä kertomatta tai vastapuolen tulkintojen varaan. Toki kenellekään ei kuulu yksityishenkilöiden lompakon sisältö, mutta näin hevosenomistajan näkökulmasta sitä aina miettii, miten joillakin on varaa harrastaa niinkin arvokasta lajia kuin ratsastus, valmentautua, ostaa kuljetuskalustoa jne. Omalta kohdaltani olen toki ollut siinä hyvässä asemassa, että olen kyennyt itse suurimman osan kuluistani maksamaan, hyvinä aikoina parinkin hevosen ja siltikin rahaa oli. Nykyisen taloustilanteen vuoksi käteen jäävä raha alvin ollessa 24% ei elelläkään enää kovin leveästi. Mutta mistään ei oikeastaan ole tarvinnut tinkiä. Olen ostellut tavaroita Tuikulle ja voin sanoa, että siltä hevoselta ei puutu mitään, mitä se ei tarvitsisi. Onhan sillä kaikkea. Ennemmin olen säästänyt itseltäni. Tallipaikkojen suhteen en halua kallista paikkaa, vaikka siihenkin olisi mahdollisuus. Kun tyydyn puskaratsasteluun, en havittele kuuta taivaalta, vaikka tavoitteitakin on, mutta ne kykenen täyttämään tavallisella tallilla, missä hoito on hyvää ja koen saavani apua tarvittaessa. Tärkeintä kuitenkin on, että hevonen ja minä viihdymme tallilla ja voin keskittyä omaan hevoseeni. Sen olen oppinut näiden vuosien varrella, ettei missään tallilla säästy kukaan eikä mikään, etteikö tekemisistäsi tai hevosestasi puhuttaisi silloin kun et ole paikalla. Mutta kun itse keskittyy omaan tekemiseen ja pitää yllä hyvät ja reilut suhteet kaikkiin, pääsee sillä jo pitkälle.

Tulevaisuus on vielä avoin, mutta yritän ajatella positiivisesti. Tässä ajassa taloudellinen tilanne voi muuttua niin nopeasti, varakkaasta tulla varaton kun työpaikka meneekin alta. Olen toki miettinyt sitä vaihtoehtoa, että jos tilanne etenee pahimpaan mahdolliseen skenaarioon eikä omaa hevosta ole taloudellisesti mahdollista pitää antaisin sen ylläpitoon. Myynti olisi se viimeinen ja pahin vaihtoehto. Tuikku on kuitenkin kiltti hevonen, mutta vireä, innokas ja kaikkensa tekevä. Sen polttaisi helposti loppuun, se riski on minunkin kanssa. Itsekin kun pidän Tuikun kanssa menemisestä, joten joudun rajoittamaan omaa menoakin. Ylläpito taas mahdollistaisi sen, että Tuikku pysyy omistuksessani, mutta kuluista vastaisi ylläpitäjä. Tosin kolikolla ja todellisuudella on usein toinenkin puoli. Toivon mukaan Tuikun kohdalla ei tarvitse päätyä ylläpitoon eikä myyntiin. Ennenaikainen murehtiminen kun ei hyödytä ketään saati itseä.

torstai 4. elokuuta 2016

Juoksutuspäivä

Päivät ovat kuluneet niin vauhdikkaasti. Olen tiistaista lähtien ollut töissä. Tehnyt lyhyempää päivää, mutta siltikin lyhyelle päivälle kahdeksankin asiakkaan tekeminen ns. puoliteholla on onnistunut. Perjantaille oli jo pakko laittaa stoppi, sillä pitkiä töitä en voi kovin montaa ottaa samalle päivälle. Eilen oli myös totuuden hetki, kontrolliröntgen ja ortopedin vastaanotto. Tulokset olivat hyviä, olen parantunut hyvin, jopa siinä määrin, että lääkärikin hämmästeli. Kerroin myös käyväni töissä, mihin tämä nuori mieslääkäri vastasi, että sen saattoi arvata, olen ihminen, joka tekee mitä tahtoo ja siihen eivät lääkärin kiellot auta. Minullahan olisi virallisesti ollut sairaslomaa elokuun loppuun, mutta sellainen käsite ei yrittäjälle ole mahdollista. Pää ei ollut vielä kainalossa ja toisaalta olen luonteeltani sisukas ja periksiantamaton, mutta en suinkaan ylpeä. En vain voi jäädä lepäilemään, toki töiden jälkeen suuntaan petiin ja lepäilen. Suurin ongelma on se, että lantiossa oleva murtuma mukailee hermorataa pitkin, joten sen takia tulisi olla varovainen. Jos hermot vaurioituvat voi vaivana olla pidätyskyvyn menetys virtsatessa ja ulostaessa.

Joten uutiset olivat niin innostavat, että odotan päivää, milloin pääsen Tuikun selkään. En toki kiirehdi, seuraan vointiani ja kipulääkkeen määrää olen laskenut jo alle 2000 mgr/vrk eli aamulla en ota lainkaan, työpäivällä yhden ja illalla sitten isomman annoksen jos on tarve. Seuraamalla omaa vointiani, kertoo se parhaiten, mitä pitää varoa ja toki en halua riskeerata enempää. Mutta tänään pääsimme Jarin ja Tuikun kanssa kentälle. Minä menin onnettomuuden jälkeen ensimmäistä kertaa auton rattiin ja totesin, että voin varmaan jo jatkossa ajaa töihinkin. Ja näin pääsen itsenäisemmin tallille useammin niin halutessani. Sillä haluan pitää sitä sidettä yllä, mikä minulla Tuikkuun on. Ei pelkästään tehden töitä vaan käyden näyttäytymässä ja katsomassa, miten Tuikku voi.


Juoksutus meni hyvin ja kokeilin itsekin juoksutusta ja huomaan, että kyllä meillä keskinäistä kunnioitusta on puolin ja toisin. Näen Tuikusta, että hän suhtautuu minuun kuunnellen ja tekee mitä pyydän. On selvästi Tuikun olemus erilainen kanssani kuin Jarin, josta Tuikku näkee vielä kokemattomuuden tuomaa epävarmuutta, mutta toimii siltikin kuuliaisesti, mutta selvästikin säästellen itseään. Mutta saimme näin yhteistä tekemistä ja haluan tätä jatkaa edelleenkin, sillä juoksutus tuo vaihtelua ratsastukseen ja saa tätä kautta venyttää ylälinjaansa ja otetaan muutoinkin rennosti nämä juoksutushetket. Tällöin saamme vain olla yhdessä.



maanantai 1. elokuuta 2016

Meidän karvaiset kaverimme

Tuikku on keskiviikon juoksutuksen jälkeen saanut olla vapaalla pari päivää. Lauantaina meni Iida ja oli mennyt jälleen kerran hienosti. Toiminut alusta lähtien hyvin ja ollut kuulolla ja myönteinen. Toinen ratsastaja taas kertoo tykkäävänsä mennä Tuikulla, maastoilee pääasiassa ja sanoo, että Tuikun kanssa riittää haastetta eli sitä kuuluista suomalaista juntturaakin tulee esille. Se minkä olen havainnut Iidan ratsastaessa pelkästään keskiviikkoisen juoksutuksen lisäksi, oli selkälihakset ja ristiselkä hyvä, ei jännityksiä. Pitkien maastojen jälkeen maanantaina oli Tuikun ristiselkä edestä hieman turvoksissa, lihakset hieman kireinä, myös selkälihakset. Olivat tehneetkin edellisenä päivänä pitkän maaston ravikärryjen perässä. Mutta vapaat ja vähäinen liikunta sekä kentälläratsastus on ainakin Tuikun selän kannalta ollut hyvä.


Olen päässyt tallille kolmisen kertaa ja siivonnut kaapinkin. Ja tässä kohden olen myös kivunnut tikkaille ylös ja alas. Minähän voin liikkua ilman keppejä, mitä kylläkään ei saisi tehdä, sillä painoa ei saisi oikealle puolelle laittaa, joten yritän tämän sitten huomioida jos on tilanteita, milloin olen ilman keppejä, jolloin paino on enemmän vasemmalla jalalla. Päivittäinen kipulääkeannos on lähes puolittunut, alussa otinkin 4800 mgr / vrk ja viime päivien annostus on ollut siinä 2000 mgr / vrk tuntumassa joinakin kertoina enemmän riippuen siitä, millaista kipu on ollut. Yleensä hankalin aika on juuri nukkumaan mennessä, mihin olenkin säästänyt päiväannoksen suurimman osan.


Turvallisuuteenkin olen panostanut. Edellinen panssariratsastusturvaliivi hajosi ja en ole saanut sen jälkeen hankittua uutta. Ikäänkuin olen todennut sen tarpeettomaksi, mutta nyt kävin sitten lauantaina ostamassa uuden, mikä on samankaltainen kuin raviturvaliivi ja ratsastuksessakin mukavampi kuin panssariliivi. Joten tämäkin on hoidettu. Odotan kovasti parantumista, tosin huomaan, että se vielä vaatii aikaa, mutta jo tämän puolentoista viikon aikana on edistystä tapahtunut paljon. Tuikku on toki ihmeissään siitä, ettei se pääse mukaan. Voin harjailla sitä tai vain rapsutella tarhassa ja antaa makupaloja. Sitähän se ei laita pahakseen, mutta aina se olisi valmis lähtemään mukaan.



Meillä oli Lilo viikon mökkilomalla vanhemman tyttäremme kanssa. Se helpotti ulkoilutusta ja minähän en pääse koirien kanssa lenkille, joten Jari sai sitten hoitaa Vilin ulkoilutuksen. Lauantaina saimme Lilon kotiin ja kotiinpaluu on tehnyt Vilille hyvää. Se on piristynyt taas huomattavasti, sillä viikon ollessaan yksin se oli lähes huomaamaton ja nukkui. Ihmeekseni on vain sanottava, että kaiken sen Lilon komentelun jälkeen se siltikin tykkää kaveristaan, on eloisampi, hakee Liloa leikkiin mukaan ulkona. Juoksevat perätysten ja Vili on enemmän läsnä eikä vetäydy makuuhuoneeseemme lepäilemään. Ja Lilo on syönytkin hyvin kun on päässyt kotiin. Vaikka mökkiloma onkin ollut mukava ja viihtynyt hyvin, niin syöminen on jäänyt vähäisemmäksi. Kotiin tultuaan ruoat on syöty ja kaikki on mennyt, mitä eteen olen laittanut.




Sairaslomani on alustavasti elokuun loppuun. Tosin yrittäjänä sairaslomani päättyy huomiseen ja suuntaan kohti töitä. Apunani on satulatuoli, minkä hankin onnettomuuden jälkeen ja se on osoittautunut hyväksi. Viimeisenä kuva myös kotiakvaariosta, minkä sain puhdistettua Jarin avustuksella. Paljon oli kasvit taas rehevöityneet ja niitä pitikin karsia. Akvaario on silmänilo, mutta jännä, miten välillä sen hoitaminen tuntuukin vaivalloiselta, vaikkei se aikaa kovin paljon viekään.