torstai 11. elokuuta 2016

Me ollaan kavereita


Meillä on ollut Tuikun kanssa historiamme pisin vapaa yhteisistä ratsastusretkistä ja -harjoituksista. Toisaalta se on tehnyt hyvää molemmille. Olen saanut käydä tallilla töiden jälkeen, rapsutellut ja antanut leipäpalan tarhaan. Olen ilmoittanut tulostani vislaamalla ja huomaan, että Tuikun korvat sojottavat kuin antennit eteen kun se kuullostelee tuloani. Yleensä Tuikkua ei tarvitse hakea, se tulee luokse kun tulen portille. Mutta jos on jotain vialla, vatsavaivoja tai on mentykin raskaasti, voi luoksetulo olla haluttomampaa. Kyllä se ilmoittaa kun asiat eivät sen mielestä ole hyvin, se ei hakeudu niin helposti luokse, mutta ei se juokse haettaessa karkuun - siltikään.

Eilen olikin ensimmäinen kerta kun kykenin hakemaan Tuikun tarhasta ilman keppejä. Vislasin jo kauempaa ja näin Tuikun ryhdistyvän, se nosti korvansa eteen ja oli suorastaan odottavan oloinen. Missä olen? Se tuli iloisesti portille ennekuin ehdin itse sinne ja odotti. Se tietää, että se haetaan. Vaikka kaveri onkin siinä ihan tykönä. Tämänkaltainen tuttuus on kieltämättä mukavaa ja antaa motivaatiota siihen, mitä se läheisyys ja ystävyys hevosen kanssa on. Tuikku ei sillä tavoin ole haliheppa, että se moisista halauksista erityisemmin välittäisi. Sitä kiinnostaa enemmän taskun sisältö ja jos olemme lähdössä retkelle, matkaanlähtö. Kaikki muu on ylimääräistä, minkä se hyväksyy olemalla paikallaan, toki pitäähän se rapsutuksista kun oikeasta kohdasta rapsuttaa. Tosin se on joutunut halailujeni ja rutistusteni kohteeksi ja käyn hepan läpi niin edestä kuin takaa. Tunnustelen takapolvet nojaten sen takapuoleen päälläni. Tämä on siitä erityisesti kiinnostavaa, mitä ihmettä puuhailen siellä takaosassa. Tuikun kanssa ei ole tarvinnut pelätä, että se potkisi. Olen alusta lähtien totuttanut sen siihen, että sen takaosassa voin olla ilman, että sen tarvitsee huolestua. Toki aina kun on kyse hevosesta, on syytä olla varautunut, vaikka luotankin siihen täysin.

Minusta hyvä kaveruus hevoseen syntyy siitä, että toimitaan rauhallisesti ja kiitos ja kehu ovat paras motivaattori hevoselle. Niinkin rutinoidussa toiminnassa kuin kavion nostaminen puhdistusta varten. Vaikka sitä on tehty jo sen sata kertaa, kiitän ja kehun, miten hieno Tuikku on kun nostaa kivasti kavion, omatoimisesti. Sivullisesta tämä osittain voi kuullostaa huvittavalta, siihenhän hevonen on jo opetettu varsasta lähtien, miksi siis tehdä asiasta sen suurempaa numeroa. Mutta mikä palkitsee ystävyyden, kohteliaisuus molemminpuolin.

Tämä tauko on varmasti tehnyt siinä mielessä hyvää, että itse olen kovin tunnollinen omistaja. Suoritan asioita kun koen ne velvollisuudeksi. Yksi on hevosen liikutus. Satoi tai paistoi, liikutan hevosen. Velvollisuudentunne on hyvä, mutta jos tekemisestä tulee suoritus, missä tehdään kun pitää tehdä, voi siitä kadota punainen lanka, jolloin tarkoitus olisi molemminpuolinen tyytyväisyys ja vapaaehtoisuus. Jälkimmäisestä hevosen kohdalla on vaikea arvioida. Todennäköisemmin hevonen valitsee laiduntamisen / tarhailun kaverin kanssa kuin työnteon.

Eilinen harjailu oli mukavaa, tarkistan Tuikun ja huomasin, että ryntäissä taitaa olla ötökän puremia, selän päällä satulan alla paukamia, mitkä eivät ole näyttäneet haittaavan illan ratsastusta. Ja sään molemmin puolin on hieman reakointia. Tuikun selkä on siinä mielessä hankala, jos satulan laittaa liian eteen, alkaa säkä reakoida, jos taas sitä säkää varoo, alkaa ristiselkä reakoida. Satulansija on hyvin vähäinen ja satuloidessani varon sitä, ettei tulisi liikaa eteen, jottei tule lapojen päälle liikaa.

Ohessa video, missä Tuikku nauttii sään rapsutuksesta ja huomauttaa lopussa kun ei tunnukaan enää niin mukavalla. Säkä hieman reakoi. Ensi viikolla onkin kiropraktikon vierailu ja kengitys. Kengitykselle onkin tarvetta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.