sunnuntai 21. elokuuta 2016

Pitkästä aikaa


Tämän sairaslomani aikana olen saanut tallilla paljon myötätuntoa ja toki onnettomuus aiheutti monessa huolestumista. Jotta samalta onnettomuudelta vältyttäisiin, olisi muutoksia tehtävä. Hiittisuora on kiva, mutta siinä on turvallisuuspuolet myös ratsastaessa ja ajettaessa otettava huomioon. Hiittisuorahan on 800 metriä pitkä ja toisella puolella on peltoa ja vastakkaisella metsää, missä männyn oksat tulevat ratsastaessa ikävästi niskaan jos menee liian reunaan. Toisaalta ruokkoamattomasta metsästä ei ole ennakoitavissa jos sieltä metsäneläin hyppää eteen ja näin on ikävä kyllä tuolla suoralla käynyt ja ratsastaja päätynyt ambulanssilla sairaalaan. Ajettaessa taas tallista poispäin, hiittisuora päättyy poikkeavaan tiehen ja siitä jatkuu peltotie. Jos hevonen lähtee, on mahdollisuus vielä ohjata hevonen suoraan ja jatkaa matkaansa. Vastakkaiseen eli tallin suuntaan hiittisuora päättyy poikkeavaan tiehen ja suoraan edessä iso oja ja pelto. Tähän pitäisi siis saada tehtyä ojarumpua ja tie. Näin saataisiin jos hevonen ei pysähdy, jatkettua matkaa eteenpäin ja lisäaikaa sille, että hevonen palaa takaisin kuulolle.

Aikaa on kulunut4 ½ viikkoa kun en ole ratsastanut. Lauantaiksi sovin sitten tallilaisen kanssa yhteisestä maastosta. Näin saan myös Tuikun kannalta rauhoittavaa seuraa. Vaikka selässä onkin tuttu omistaja, mutta jos omistaja jännittää, jännittyy myös hevonen. Joten kaveriheppa toisi rauhallisuutta mukaan maastoon, toisen ratsastajan seura rauhoittaa myös minua. Sillä nyt en saisi tippua ja muutoinkin ensimmäinen kerta tauon jälkeen kieltämättä mietin jo aamusta lähtien. Jopa siinä määrin kun lauantaiaamuna heräsin, oli ensimmäinen ajatus, että älä mene selkään. Siinä sitten oli mukava miettiä, mistä ajatus tupsahti mieleen. Vai oliko se osoitus myös omasta huolestumisesta. Minulla ei ole tapana antaa periksi helposti, ei edes itselleni. En halua myöntyä pelon edessä, sillä tiedän, miten helposti jos annan pelolle sijaa, on sen selättäminen vieläkin vaikeampaa. Tässä iässä kun vammoista selviäminen ei tapahdu nopeasti, etenkin oma mieli on se, mikä vielä lisää tilanteisiin isommat mittasuhteet. 

Jokaisen ratsastuksen / ajon alussa kristillisen vakaumukseni pohjalta rukoilen sille kerralle varjelusta. En siis tuudittaudu sen varaan, että kaiken jätän "Herran haltuun" vaan teen osuuteni ja en tietoisesti ota riskejä. Tosin myönnän edelleenkin sen, että vauhdista pitävänä ja siihen myös Tuikun kanssa oppineena, nautin edelleenkin vauhtipätkistä. Jopa siinä määrin, että Tuikkukin on siitä kiitosta saanut, omistaja pyytänyt lisää kun mikään ei tunnu riittävän. Onnettomuuteni olen kokenut, että siinä oli aimoannos varjelusta, niin paljon huonommin olisi käynyt ja siihen myös ilmalennon aikana olin jo varautunut kun tulin maahan pää edellä vasemmalta sivulta. Ehdin jo ajatella, että tämä nyt päättyy tähän. Mutta niskojen taittuessa maahan osuessa, lennähdinkin sitten vasemmalle puolelle takapuolen osuessa ensin maahan. 

Lauantain maastoiluun lähdin jännittynein mielin, kaikkeen olin varautunut. Toivoin toki, että omapäisyydestäni huolimatta pysyisin selässä ja retki onnistuisi hyvin. Tuikku oli rauhallinen, mikä oli hyvä. Siinä ei ollut minkäänlaista jännittymistä, pörinää vaan vakaata rauhallisuutta. Ja mikä voisi olla Tuikulle mukavampaa kuin saada tämän loppukesän omenoita. Sitä suuremmalla syyllä oli oltava ihan cool. :D Laitoin kuitenkin vanupallot korviin. Mukaan tuli tallin kaksi hevosta, toinen vireä heppa, minkä kanssa Tuikku yleensä innostuu, mutta tallilta lähdettäessä, Tuikku oli hyvin rauhallinen. Minä pidin ohjat löyhällä ihan siitäkin syystä, etten antaisi minkäänlaista yllykettä jännittymiseen, yritin tietoisesti välttää sitä, että jäisin ohjiin roikkumaan kiinni. Tämähän käy helposti jos jännittää ja on kaikkeen varautunut, peläten sitä, mitä hevonen voi mahdollisesti säikkyä. Mutta kaikki meni hyvin, Tuikku oli rento alusta lähtien, pää rennosti se liikkui eteen ja suurimmaksi osaksi tai oikeastaan pelkästään mentiin käyntiä. Minä jaksoin hyvin, toki nivusten seutuvilla alkoi lopussa tuntua painetta vasemmalla puolella enemmän, mutta ei sattunut mihinkään. Tuikku oli niin tyytyväinen. Toisella kierroksella kokeilimme hiittisuoran lopussa ravia ja sekin meni niin hyvin. Bambi tuli laukassa perässä, se pitää siitä ja hitaassa vauhdissa se laukkaa hyvin mielellään koottuna. Itse koin, että olin etupainoinen kevennyksessä, voimattomuutta huomasin lonkan etuosissa, ikäänkuin niistä puuttusi stopparit ja olisin hieman voimaton enkä kykenisi niin hyvin kontrolloimaan liikettä loppuun asti. Mutta Tuikku itse liikkui hyvin, ei ollut kiirettä vaan teki juuri niinkuin pyysin. Herkkyyttä pidätteille olisin halunnut paremmin, mutta Tuikku reakoi hyvin. Istunnalla pidätys oli itselleni selvästi työläämpää, se onnistui, mutta alaselän voimattomuus tuntui ja jouduin keskittymään istuntapidätteisiin enemmän. Tuikku reakoi tähänkin heti, se käänsi korviaan kuin kysyäkseen, että pyysit jotain. Kaikenkaikkiaan onnistunut kevyt maasto. 

Lopuksi Tuikun hoito ja vein sen karsinaan. Ja sinne se ei olisi jäänyt, se yritti tulla mukaan, työntää päällään ovea auki. Ehkäpä syynä oli ne maukkaat omenat, vaikka minä niin mielelläni haluaisin tulkita, että oli niin mukavaa yhdessä, että aika jäi liian lyhyeksi. Eikö tehtäisi vielä lisää yhdessä. Mutta tästä meidän normaali rytmi alkaa käynnistymään. Maanataina aion lähteä tallin maastoihin ja vauhdikkaammat maastot saakin tallilainen hoitaa vielä. Niihin en itse vielä kykene.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.