maanantai 8. elokuuta 2016

Toipuminen edistyy

Torstaisen juoksutuspäivän jälkeen pääsin sitten itse auton rattiin ja sehän tarkoittaa sitä, että olen itsenäisempi ja pääsen halutessani tallille. Eli töiden jälkeen katsomaan ja rapsuttelemaan. Perjantainakin kävin töiden jälkeen, lauantainakin oli suunnattava ja on aina ilo nähdä oma hevonen, kun se korvat hörössä kuuntelee vihellystäni, tuttua ääntä, keppien kopsautusta maata vasten. Se tutkii kädet, hamuaa taskut, haistelee ja odottaa. Olen liikkunut kotona ilman keppejä enemmän, tallilla ollessakin menen lyhyitä etappeja ilman keppejä. Kuullostellen, millaiset tuntemukset ovat. Kun tulee liikaa painetta nivusiin, tiedän hellittää ja vähentää. Mutta lihaksia on ylläpidettävä. Yllättävän nopeasti etenkin tässä iässä lihakset tipahtavat pois ja tästä syystä yritänkin liikkua. Koirien ulkoilutus ei onnistu muutoin kuin omassa pihassa.

Sunnuntaina pääsin Iidan kanssa tallille. Näin pääsin itse mukaan näkemään ratsastusta ja edes vähän yhtäaikaa olemaan mukana kun Tuikku on työnteossa. Ilta oli lämmin, aurinkoinen ja maisemat kauniit. Itse istuin heinäpellolla kuvaten ratsukon menoa ja Tuikku ei tällä kertaa vaikuttanut kovin virtaisalta, pikemminkin hieman laiskalta. Joten Iida joutuikin ratsastamaan enemmän. Iidahan ratsastaa hyvin, istunta ja kädet ovat tasapainossa eivätkä häiritse Tuikkua ja se näkyy tyytyväisyytenä menossa. Tosin suun mutustelua näkyi, mutta syynä olikin lähestyvä tuttu Viivi -ravuri, minkä perässä Tuikkukin on päässyt ratsain maastoilemaan ja tähän se keskittyminen sitten hyytyikin. Tuikku alkoi katselemaan, missä kärryt meni, Tuikku alkoi haikeasti hirnumaan tutun hevoskaverin luokse. Ratsastajana tämä hetki ei ole niitä huippuhetkiä vaan sitä tuntee, miten hevonen ikäänkuin unohtaa, mitä oltiin tekemässä ja ratsastuksesta ei oikein tahdo tulla mitään ja menee kauan ennenkuin saa siitä keskittymisestä kiinni jos juuri saa edes jotain aikaiseksi. Lisänä vielä, että omistaja on pellon reunassa kuvaamassa tekee vuokraajalle tilanteesta vieläkin kiusallisemman. Tiedän itsekin, miten sitä toisen katseen alla on ikäänkuin yritettävä enemmän ja hevonen lukee ratsastajaansa kuin avointa kirjaa. Juuri silloin kun pitäisi saada hevosesta parhaimmat esille, tuleekin ympäristöstä niin monta muuttujaa, mitkä vaikeuttavat lopputuloksen saavuttamista.

Siellä ne kaverit menee, Tuikku tahtoisi niin mukaan. 
Mutta hyvinhän muutoin menivät. Halusin nähdä onko satulasta tullut liian leveä, painuuko sään päälle. Satulahuopa, mikä oli ollut käytössä onnettomuuden jälkeen ja olikin aika likainen, näytti siltä, että suurimmat likakohdat on sään alueen ympärillä ja mietinkin, että niinköhän se painuu liikaa säkään kiinni. Vielä kun perjantaina kävin rapsuttelemassa, tuntui sään alue hieman reakoivan ja Tuikku näytti pitävän kun siitä kohdasta hieroin. Mutta eilisen jälkeen näytti satulahuopa tasaisesti kostuneen hiestä eikä likalänteissä ollut huomautettavaa. Peltoratsastuksen lomassa kokeiltiin Aiverin joustorunkoista koulusatulaa, eikä se selkään laittaessa näyttänyt huonolta ja Iidakaan ei kokenut sitä erityisemmin heikkona satulana vaan voisi käyttää myös vaihtelevana satulana silloin tällöin jos kentällä menee sileällä. Joten koulusatula sai jäädä tallille ja karvasatulan kun saan vähän korjailtua, palaa sekin käyttöön.


Kuten aikaisemmin kerroin meidän perheen tilanteesta ja sen välillisestä vaikutuksesta oman hevosen pitoon niin kävihän siinä niin, että kolmas kerta toden sanoo. Jarin osasto lakkautettiin ja hän joutuukin hakemaan yrityksen sisältä uuttaa paikkaa oraganisaation muutosten keskellä. Useimmiten sitä kirjoitetaan, mitä oman hevosen pito kustantaa, harvemmin sitä, miten muutoin on omistajan taloudellinen tilanne. Suomessa tämänkaltainen koetaan kiusallisena ja sivuutetaan tai jätetään ylipäänsä kertomatta tai vastapuolen tulkintojen varaan. Toki kenellekään ei kuulu yksityishenkilöiden lompakon sisältö, mutta näin hevosenomistajan näkökulmasta sitä aina miettii, miten joillakin on varaa harrastaa niinkin arvokasta lajia kuin ratsastus, valmentautua, ostaa kuljetuskalustoa jne. Omalta kohdaltani olen toki ollut siinä hyvässä asemassa, että olen kyennyt itse suurimman osan kuluistani maksamaan, hyvinä aikoina parinkin hevosen ja siltikin rahaa oli. Nykyisen taloustilanteen vuoksi käteen jäävä raha alvin ollessa 24% ei elelläkään enää kovin leveästi. Mutta mistään ei oikeastaan ole tarvinnut tinkiä. Olen ostellut tavaroita Tuikulle ja voin sanoa, että siltä hevoselta ei puutu mitään, mitä se ei tarvitsisi. Onhan sillä kaikkea. Ennemmin olen säästänyt itseltäni. Tallipaikkojen suhteen en halua kallista paikkaa, vaikka siihenkin olisi mahdollisuus. Kun tyydyn puskaratsasteluun, en havittele kuuta taivaalta, vaikka tavoitteitakin on, mutta ne kykenen täyttämään tavallisella tallilla, missä hoito on hyvää ja koen saavani apua tarvittaessa. Tärkeintä kuitenkin on, että hevonen ja minä viihdymme tallilla ja voin keskittyä omaan hevoseeni. Sen olen oppinut näiden vuosien varrella, ettei missään tallilla säästy kukaan eikä mikään, etteikö tekemisistäsi tai hevosestasi puhuttaisi silloin kun et ole paikalla. Mutta kun itse keskittyy omaan tekemiseen ja pitää yllä hyvät ja reilut suhteet kaikkiin, pääsee sillä jo pitkälle.

Tulevaisuus on vielä avoin, mutta yritän ajatella positiivisesti. Tässä ajassa taloudellinen tilanne voi muuttua niin nopeasti, varakkaasta tulla varaton kun työpaikka meneekin alta. Olen toki miettinyt sitä vaihtoehtoa, että jos tilanne etenee pahimpaan mahdolliseen skenaarioon eikä omaa hevosta ole taloudellisesti mahdollista pitää antaisin sen ylläpitoon. Myynti olisi se viimeinen ja pahin vaihtoehto. Tuikku on kuitenkin kiltti hevonen, mutta vireä, innokas ja kaikkensa tekevä. Sen polttaisi helposti loppuun, se riski on minunkin kanssa. Itsekin kun pidän Tuikun kanssa menemisestä, joten joudun rajoittamaan omaa menoakin. Ylläpito taas mahdollistaisi sen, että Tuikku pysyy omistuksessani, mutta kuluista vastaisi ylläpitäjä. Tosin kolikolla ja todellisuudella on usein toinenkin puoli. Toivon mukaan Tuikun kohdalla ei tarvitse päätyä ylläpitoon eikä myyntiin. Ennenaikainen murehtiminen kun ei hyödytä ketään saati itseä.

2 kommenttia:

  1. Olet kyllä toipunut nopeasti!
    Niinhän se on, että aina puhutaan siitä, mitä hevosen pitäminen maksaa, mutta harvemmin siitä, mihin ei enää elämisessä ole varaa hevosten tähden. Välillä sitä aina miettii, että mitähän niilläkin kaikilla rahoilla oikein tekisi, mitä kahden hevosen elättämiseen menee kuukaudessa. Faktahan on se, että johonkin nekin kuluisi. Vaikka hevosiin rahaa meneekin, on se kaikki sen arvoista. Toivottavasti teidänkään ei tarvitse päätyä mihinkään ylläpito/myyntijuttuihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen toipumistani ihmetellyt itsekin. Ja riskinä tietysti, että rasittaa liikaa. Paikallaanolo kun on se vaikeimmin toteutettava.

      Hevosenpito vie tosiaan rahaa, itsekin sorrun ostamaan hevoselle paljonkin turhaa, mutta huomaan, että oikeastaan jossain vaiheessa jotain on tarvittu tai on voinut lainata toiselle, jos joltain on puuttunut. Voisihan ne rahat mennä paljon huonompaankin, tupakkaan ja alkoholiin. Siinä sitä onkin iso kuluerä. Mutta nykyisin on hyvä, että raha kiertää eikä jätetä sukanvarteen. Talous pyörii ja hevosihmiset kuluttavat omaan harrastukseensa aika ison osan tuloistaan. Saman tilanteen edessä on ollut moni hevostuttukin ja asioista vaietaan ja hävetään, ehkä on syytä vähän raottaa, ettei se aina mene muillakaan hyvin, vaikka sillä hetkellä näyttäisikin, ettei rahasta ole puutetta. Tilanteet muuttuvat, nopeastikin. Ensin on kuitenkin oma perhe, nuorten koulu ja kodin tuomat taloudelliset vaatimukset. Tosin lasken Tuikunkin perheeseen, vaikkei se fyysisesti samasta osoitteesta löydy.

      Poista

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.