torstai 1. syyskuuta 2016

Varustekaappi ja maastoilua

Tänään lähdin Tuikun kanssa maastoilemaan. Olin ottanut karvasatulan mukaani, sillä olin saanut vielä toisen satulatelineen, missä säilytän koulusatulaani ja tämän päälle voin laittaa säilytykseen karvasatulani. Karvasatula on siinä mielessä hyvä, että sen kanssa saa pitävämmän tuntuman selkään, vaikkakin sen kanssa menen nykyisin pääasiassa rennommat maastot. Nuoren Tuikun kanssa en ehkä ihan mielelläni tätä käytä vauhdikkaimmilla maastoilla, vaikka olen tällä myös saanut varsin vauhdikkaat laukkaosuudetkin koettua. Kuitenkin on kyse rungottomasta satulasta tai ns. satulahuovasta. Jalustimet ovat paikallaan antamassa valmiuden tiukoissa tilanteissa.



Lähdimme maastoon tekemään käyntilenkkiä ja Tuikulla on pitkästä aikaa oireillut takapolvi. Ei vahvasti, mutta olen tutkinut aina ennen ratsastusta Tuikun takapolvet ja olen huomannut lievää turvotusta. Eilen keskiviikkona meni taas tallilainen ja pyysin häntä menemään reippaammin, sillä itse olen mennyt sen verran kevyesti, että vauhdikkaita pätkiä emme ole ottaneet. Ja tämän lisäksi Tuikku on lihonut minun sairaslomani aikana, mikä myös lisää vähän paineita siihen, että kyljet saisivat hoikistua. Joten tänään tullessamme tallista ulos, luisui takajalka lattiaa pitkin. Maastoilimme pelkästään käynnissä, sillä palauttava liikunta tekee hyvää. Ja huomasin, miten hyvin Tuikku käytti selkäänsä ja tunsin selän liikkeet satulan alla. Ja maastossa oikea takajalka meni alta ja Tuikku selvästi reakoi tähän.

Tuikku oli rauhallinen, taas. Tämähän on vain hyvä, sillä vielä pitää pysyä rauhallisena eikä tippumisille ole sijaa. Kun tämän tiedostaa, tulee normaalistakin ratsastuksesta jännittävämpää, vaikka en sieltä yleensäkään nyt ole tipahdellut, mutta nyt erityisesti kun sitä pitää välttää, aiheuttaa se itsessä enemmän varovaisuutta. Sään puolesta oli aivan mukava ilma maastoilla. Ja istuin pitkän aikaa hiljaa, Tuikku käveli ja nautin siitä tunteesta kun sain olla selässä. Siinä istuessani halusin välittää Tuikullekin sen tunteen, miten se onkin läheinen ja tärkeä minulle. Joka kerta kun pääsen kotiin, alan odottamaan taas sitä kertaa kun pääsen tallille. 




Menimme maastoon hiittisuoran kautta. Hiittisuoralla oli puuskittainen voimakas tuuli. Tuikku oli silti niin tyyni, hieman olisi odottanut reippaampaa menoa, mutta käyntimaasto satulalla, missä ei ole runkoa painamassa takaselkää oli hyvä kireyksien poistaja. Maastoilimme metsäpolkuja pitkin ja menimme harvoin käyttämälle reitille, minne piti mennä Vesikansantien yli. Teimme tämän lenkin kahteen otteeseen ja paikoitellen on haastavampia osuuksia, missä hevonen joutuu katsomaan tarkoin mihin kavionsa asettaa. Ja tämänkaltainen mäkeä ylös kulkeminen auttaa takapolvivaivaisen hevosen kanssa. Karenko on tulossa nyt syyskuussa ja takapolvi täytyy nyt tällä kertaa piikittää. Piikki tulee lihakseen, joten liikutukseen ei tule taukoa. Tässä olikin nyt pidempi hyvä jakso, mutta jostain syystä takapolvi oireilee. Kaikenkaikkiaan maasto oli taas mukavan rentouttava ja lopuksi kävimme suoraan omenapuusta syömässä omenoita. Aivan aluksi ei Tuikku oikein ymmärtänyt, miksi pyysin sen menemään puun alle, mutta kun se oivalsi, että sieltähän ne omenat löytyvät, oli varsin hauskaa katsoa, miten se yritti saada oksasta omenaa siinä myös hyvin onnistuen. 

Tallilla on säilytystilat todellakin hyvät jokaiselle hevosenomistajalle. Ja minun on myönnettävä, että tavaroitahan minulla on sekä itselleni että Tuikulle. En tiedä, mitä siltä voisi puuttua. Mutta kaikkea sillä on ja nykyisin voin säilyttää tallilla niin ratsastus- kuin ajovälineet, omat kenkäni ja siellä on myös softsell -sadeasusteeni ja talviratsastuskäsineetkin olen sinne laittanut. Minulla on myös ötökköpäähine itselleni hirvikärpäskautta varten. Joten kaikkea löytyy. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.