tiistai 26. syyskuuta 2017

Syksyn ensimmäinen peltorallittelu

Maanantai jatkui edelleen lämpimänä ja aurinkoisena. Meillä oli Tuikun kanssa takana kolme päivää jo liikutusta, ei kovin raskaita, mutta sunnuntaikin kärrylenkillä hioten. Joten ajattelin, ettei siinä nyt kovin virtaa ole. Erehdyin 😋. Olimme lähdössä ratsastamaan maastokaverin kanssa. Ja suuntana Lohjansaarentien viereinen iso apilapelto, mistä apilat kaadettu ja muoviin pakattu. Ja pelto on iso. Mentiin uutta reittiä ja pellolle päästäkseen mentiin vanhaa tietä pitkin, missä oli jo keskusta ruohottunut ja mietin, että tämähän on hyvä laukkamäki takaisinpäin tullessa. Pellolle päästyämme aloitimme rauhallisesta käynnistä tutkien pohjaa, katsoen sopivat kohdat missä mennä. Sopivan kuivaa. Vielä pohjat varjoisilta paikoilta kosteat. Tälle pellolle paistaa aurinko, on avonainen, joten on kuivempi kuin varjoisissa paikoissa olevat pellot. Sänkkäri- /peltoratsastus ei kuulu siinä mielessä suosikkeihini. Tuikku on nopea käänteissään ja notkea, tekee käännöksenkin sujuvasti vauhdista ja olen aina varautunut näihin, vaikkei se käytännössä näitä juurikaan tee. Mutta avara pelto ja kaveri saavat taatusti innostumaan. Kaverilla takana liikutuspäiviä, joten saa nähdä innostuuko sekin.

Siirryimme raviin ja hyvinhän meni, alussa kiirehtimistä vähitellen jo taipumista ja pyöristymistä. On yllättävää, miten Tuikku hakeutuu itse mielellään hyvään muotoon ravissa. Pyöristyy kaulastaan ja siinä ei tarvitse tehdä mitään, ei ohjilla, ei istunnalla, ei millään. Ei puolipidätteitä, ei taivutusta saadakseen sen pyöristymään. Tästä huomauttavat myös ratsastuskaveritkin kun Tuikku pyöristyy ja menee nätisti. Hämmästynyt olen itsekin. Välillä vaikuttaa siltä, että se hakeutuu jopa liiankin alas, tuntuma säilyy hyvänä ja on herkkä avuille. Pellollakin ravatessa se kuuntelee pidätteet jos haluan hiljentää, suunnan muutokset, pohkeelle reakoi. Näistä olisi hyvä saada kuvaa, jotta itsekin pääsen näkemään, miltä ratsastustilanne sivulta katsottuna näyttää. Vaikutelma minulle on ikään kuin menisi jo luotiviivan alle, vaikka tuntuma säilyy ja herkkyys pysyy. En pidä itseäni ratsastustaidoiltani niin hyvänä, että osaisin ratsastaa hevosen tarkoituksella muotoon vaan tässäkin on Tuikun oma tapa liikkua, mihin se hakeutuu mielellään. Matalassa muodossahan Tuikku liikkuu ja tästä olisikin hyvä harjoittaa sitä jo hieman ylöspäin, enemmän kootumpaa, mutta vaatiikin jo osaamista. Tähän tarvitsemme ohjausta ja lokakuun lopussa olisi kaksipäiväiset ratsastustunnit sovittuna.

Seuraavaksi vuorossa laukka. Myönnän, että jännitin hieman tätä hetkeä. Avara pelto ja kaveri mukana. Tosin epäilin Tuikun jaksamista. Oletin, ettei virtaa olisi kuitenkaan niin paljon. Ja laukkaanlähtö sujui mukavasti, voimaa oli takana. Sen tunsi. Intoa ja vähän sellaista, että nyt mennään, mutta mitä ihmettä, minne kaveri jäi. Laukkaa hiljennettiin ja odoteltiin kaveria. Otettiin uusi nosto ja lähdettiin laukkaamaan vasempaan loivaan kaareen, voimaa tuntui takamoottorissa olevan ja kun kaveri oli vasemmalla takaviistossa, intoa ja menoa, tulikin Tuikulta pukki vasemmalle kaartaen, toinen ja kolmaskin. Olihan intoa. Kuin pienessä kylässä. Vähän hidasteltiin ja viimeinen rykäys loivaa ylämäen suuntaan ja tarkoitus antaa mennä viimeisetkin virrat pois. Eipä riittänyt. Lähdettiin metsätielle ja tässä sai nostaa laukan. Tuikussa oli voimaa takana, intoa niin, ettei takajalat tuntuneet riittävän alla ja ensimmäistä kertaa jouduin olemaan ohjassa kiinni, en voinut antaa ihan löysällä ohjalla mennä vaan oli pidäteltävä. Virtaa oli minun pienessä hevosessa. Huh!

Joten pari päivää lepoa, torstaina kärryajelulle ja perjantaina maastoon sillä ajatuksella, että saamme vähän väsytettyä. Lauantaina on matkaratsastuskisat ja ihan näillä asetuksilla en haluaisi lähteä. Kisamoodin ollessa päällä voi lähtö olla ihan mitä vain, rauhallisesta täysillä eteen. Onneksi matkaa on 18 km, siinä ajassa ehtii väsyttämään ennekuin maaliin päästään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.