maanantai 30. lokakuuta 2017

Maneesissa, toinen päivä

Sunnuntaina maneesiin. Traileriin mentiin mukavasti ja matka sujui yhtä auvoisasti kuin lauantainakin. Ori ja ruuna, ruunikot. Tällä kertaa oli Tuikku ensimmäisenä ja lämmittelin Tuikkua jo maneesissa. Se sai olla yksin, siltikin hyvin meni. Aloitimme maastakäsin harjoituksilla. Nyt sain minä olla ohjien päässä. Ensin myötäysharjoitukset eli reagoi ohjien paineeseen, kun antaa myöten, heti paine pois. Ja tämäkin, miten vaikeaa se on reagoida heti eikä kohta. Ohjeet luettuna helpot, mutta se toteutus. Hevoselle paineeseen palkinto on myötäys. Nämä maastakäsin harjoitukset ovat hyvät ja aion näitä tehdä tai ainakin yrittää ennen maastoilua. Etenkin peruutus on hyvä harjoitus ja siihen myös saada nopeutta.


Peruutuksessa pitää naputtaa polven alapuolelle, saada hevonen reagoimaan paineeseen. Tämä toimi hyvin. Sitten oli vuorossa liike eteen. Otin oikealla kädellä ohjasta kiinni, mutta on huomioitava, että ohjassa ei saa olla painetta, raipalla merkki taakse ja liike eteen, lapa ei saa mennä ihmisen edelle, sitten ollaan myöhässä. Välittömästi kiinni, peruutus ja pysäytys ja uudelleen. Tämäkin onnistui meiltä hyvin tai siis minulta. Tuikkuhan tekee, mitä pyydetään. Seuraavaksi olikin vuorossa minulle jo haasteellisempi harjoitus. Otetaan ulko-ohja tuntumalle, toinen käsi sisäohjassa ja siitä asetusta. Ulko-ohjan kädessä on pitkä kouluraippa, millä annetaan takaosalle merkki väistää eli sisätakajalka astuu alle ristiin, liike samanaikaisesti eteen. Tätä piti harjoitella hieman enemmän. Sillä asetus on saatava läpi, myös tuntuma ulko-ohjassa samanaikaisesti merkki takaosaan sisätakajalkaa väistämään. Monta yhtäaikaista tehtävää. Tätä on syytäkin harjoitella. Mutta nämä maastakäsin harjoitukset, vaikka ne luettuna kuullostavat yksinkertaisilta ja helpoilta, vaativat nämäkin oikeaa ajoitusta ja sitä, että hevonen tekee, mitä pyydetään eikä tee juttuja omin päin.

Maastoiluhan on siinä mielessä mukavaa, että siinä ei tule haastetta ratsastajalle. Hevosen on oltava kontrollissa, mentävä sitä vauhtia kuin halutaan, mutta myös niitä hetkiä kun saa mennä ja painatellaan lujaa. Maastoilussa ainakin omalla kohdalla jää se vaatimustaso kovin vähäiseksi hevosen muodon, liikkumisen kannalta. Pääasia on siis liike eteen sillä vauhdilla kuin pyydän ja tarvittaessa pitää reagoida hidastavasti ja oltava kuitenkin kuulolla. Välillä voidaan mennä löyhin ohjin, rennosti, katsellaan maisemia. Eli ei tule itsellekään painetta vaatia hevoselta tietynlaista suoritusta. Maastoilusta pidän, sen paineettomuudesta ja tunteesta, että nyt saa mennä, mutta ei ole kovin vaikeaa.

Kouluratsastuksessa ajatus on se, että ratsastaja määrittelee jalat, selän, liikkeen, tahdin jne. Eli tavallaan hevonen toteuttaa pyynnöt eikä tee oman päänsä mukaan vaan toimii ratsastajan ohjeiden mukaan. Kontrolli ratsastuksessa on sitä, että hevonen ei ole koskaan ratsastajan edellä vaan alla ja hallinnassa. Vähäinenkin herpaantuminen, on hevonen palautettava välittömästi keskittymiseltään ratsastajaan. Ja tämä vaatii myös ratsastajalta saumatonta keskittymistä ja joka kerta sama. Tietysti on ne huilitauot, pitkin ohjin jne. Mutta se mentaliteetti on eri kuin maastoilussa ja tämä on se vaikein asia, mikä itseltäni puuttuu. Jari oli tällä kertaa kuvaamassa ja hän sanoikin, että hevoset selvästi kunnioittavat Tippaa. Hän ihmetteli myös sitä, miten hän osaa ratsastaa vieraita hevosia jo niin hyvin alusta lähtien. Ottaen huomioon, ettei Jari ole sillä tavoin perehtynyt ratsastukseen, vaan on ikään kuin henkilön näkemys, jolla juurikaan ei ole omakohtaista kokemusta ratsastuksesta eikä termistökään ole tuttua. Havainnointi oli ratsastuksen ytimessä siinä, miten hevonen toimii ja liikkuu. Tippa tosiaan osaa vaatia, hevoset toimivat vaatimusten mukaan, analysoi hevosen kykyä vastata pyyntöön. Osaa myös nähdä hevosen kapasiteetin, ohjata harjoituksia ja voimaharjoittelua eteenpäin sekä jos on tarvetta lisätä kuntoa, jotta hevonen kykenee suoriutumaan vaaditusta tehtävästä. Tuikun harjoitukset olivat kevyitä, mutta Viljami sai tehdä töitä ja sen näkikin siitä. Mutta tavattoman kiltti ori, yhteistyökykyinen, nöyrä ja hyvä käytöksinen.


Maastakäsin harjoitusten jälkeen selkään ja teimme samoja tehtäviä kuin lauantainakin. Tällä kertaa ravi ei tuntunut ihan niin reippaalta kuin lauantaina ja nyt tuli jo tahditustakin kaarteissa mukaan. Mutta harjoittelimme tuttua asetusta eli sisäkäsi viedään sivusuunnassa (johtava ohjasapu) ja saadaan pää seuraamaan. Liikumme isolla ympyrällä. Minulla virheenä on se, että kun hevonen myötää ja tulee tuntumalle, oikean reagoinnin jälkeen minä ikään kuin heitän ohjasotteen pois. Tämä on tuttu virhe itselleni. Pitäisi rohkeasti pitää ohjasote mukana sen oikean reagoinninkin jälkeen. Näitä harjoituksia teimme molempiin suuntiin. Kun sitten ratsastimme suoraan, korjasimme asentoani hieman. Eli tulisi istua satulaan ja mukautua lantiolla hevosen liikkeeseen, alaselkä tukee liikettä myödäten, käteni liikkuvat liian paljon, mikä taas saa kädet liikkumaan eteen, mutta myöskin liian voimakkaasti taakse. Eli aina pitäisi ajatella, että kädet pysyvät sään päällä ja liike on aina eteen. Tämäkin tuttu virhe, mistä tulisi oppia pois. Kun tulimme kulmiin, ratsastan sen niin, että on ulko-ohjan tuki, mikä pitää hevosen kulmassa. Nyt tulikin aivan vastakkainen ohje ja haluttiin katsoa, miten käy. Sillä vanhalla tutulla kaavalla vasemmassa kierroksessa tahtoo Tuikku helposti kantata, tämän estän ulko-ohjalla ja sisäpohkeella, oikea kierros on minulla vahvempi, jolloin tätä ei niin helposti tapahdu, vasen on taas minun heikompi kierrokseni. Sitten vain kulmaan, jossa piti unohtaa se ulko-ohjan tuki, mikä pistää vastaan vaan nyt on johtavana sisäohja ja tämä toimi. Hevonen ei kantannut vaan yllätys-yllätys, kulkikin kulmat oikein. Tätä harjoiteltiin, käännöksiä kulmassa. Ajoissa sisäohjaa sivusuuntaisesti samassa tasossa sään kanssa ja hevonen seuraa ohjaa ja kääntyy. Sitten taas uraa pitkin eteenpäin. Meidän harjoitukset hyvinkin yksinkertaiset, mutta omia virheitä paljon havaittavissa. Videota en ole tehnyt, en aio sitä varmaankaan jakaa, ohjelma ei toimi, joten sen uudelleenasennus illalla. Kun näkee omaa ratsastusta, ei se aina tai useinkaan herätä innostusta. Enemmänkin, miksi ihmeessä sorrun aina samoihin virheisiin. Kuten siihen, että kallistun, könötän tms. ohjat eivät pysy paikallaan. Kun yrittää tunnilla liikaa, virheetkin tulevat korostuneemmin esille. Mutta ohjatut tunnit ovat hyvät, niissä juuri pyritäänkin korjaamaan virheet ja auttamaan ratsastajaa harjoituksiin kotioloissa itsenäisesti. Tästä viikonlopusta jäi paljon hyviä harjoituksia kotona tehtäväksi, etenkin maastakäsin suoritettavat, missä myös pyritään saamaan takaosaa toimivammaksi. Katsotaan, mitä tästä tulee, mihin tämä meidät vie.


Yritystä olisi lähteä säännöllisesti maneesille ratsastamaan ja näin se onnistuisikin kahden hevosen kanssa, jolloin matkanteko ja ratsastus olisi mielekkäämpää. Hevosillakin olisi toisista seuraa ja tietynlaista turvaa kun pääsevät yhdessä, vaikka onkin ori ja ruuna kyseessä.
 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Maneesissa, ensimmäinen päivä

Meillä oli Tuikun kanssa mielenkiintoinen, antoisa, ja jännittävä viikonloppu. Tuikun kanssa emme ole olleet neljän seinän sisällä aikaisemmin. Minä olin varautunut siihen, että Tuikku käy kuumana ja jännittyy kovin ja joudun sitä pidättelemään. Mutta ei. Ja kaiken lisäksi lähdimme samalla traikulla orin kanssa. Ajankohtaan tuli tunnin myöhästys, joten päätimme sitten kokeilla oria ja ruunaa ensimmäistä kertaa samaan traikkuun. Vein Tuikun tallin karsinaan orin viereen tottumaan toisiinsa ennen maneesille lähtöä ja yhteislastausta. Nämä ovat samanikäisiä, Tuikku taitaa olla pari viikkoa vanhempi. Molemmat ruunikkoja. Ori on 157 cm säkäkorkeudeltaan, työhevoskurssilla kehuttu ja rakenteeltaan jykevä, ryhdikäs, kompakti paketti. Ja mitkä liikkeet. Ja jalat hyvät, suorat, niistä se on saanutkin erityismaininnan, on nimittäin paksuutta ja luustoltaan hyvä. Se on hieno. Tuikku on noin 147 cm, oriin verrattuna pieni, mutta kun laitoimme traikkuun ei se itseasiassa niin pieneltä näyttänytkään. Hyvin Tuikku meni orin viereen ja siinä nuuhkaisivat nätisti, kuljetuskin onnistui hienosti. Kiltti, kiltti ori. Mutta aina on tietysti oltava valpas, kerran hyvin ja toisen kerran voikin tulla yllätys. Mutta jos toistamiseen menevät hyvin, voi olla, että käymme näiden kahden kanssa maneesissa ratsastamassa yhdessä.

Ensiksikin Tippa (Tarja Teräväinen) katseli kun ratsastin Tuikkua. Teimme siirtymisiä. Kerroin, ettemme ole juurikaan menneet kentällä, emme laukkaa. Viimeisestä ohjatusta tunnista aikaa lähes 1 ½ vuotta. Kerroin Tuikun historian, miten olen jättänyt pois sileällä menon välttääkseni rasittamasta takaosaa. Tippa kyseli, mikä on meidän tavoite. Tavoite saada apua takaosaan siten, että siitä olisi hyötyä takapolveen. Maastoiluhan on mukavaa ja hän kysyi, miten koen, miltä meno maastossa on vaikuttanut. Olenko saanut takaosaa alle? Pakkohan se on todeta, että mennään pitkänä, pidetään vauhdista ja ylämäkitreeniä teemme, menemme metsänpohjia, peruutuksia teemme maastossa, mutta ei muuta. Hän kysyi, mikä oli eläinlääkärin ohjeistus, mitä saamme tehdä. Pari viikkoa kevyttä sen jälkeen normaaliin treeniin: maasto, esteet, sileä jne. eli ei mitään estettä. Minä itse halusin ottaa varovaisesti ja välttää ympyrätyöskentelyä, sillä videolta nähtynä oikean takajalan liike etenkin laukassa näytti ikävältä. Ja näin olen edennyt, varovaisesti. Miten siis Tippa koki Tuikun menon?

Ensiksikin hän aloitti maastakäsintyöskentelystä. Hän otti ohjat, hänellä oli raippa. Minä sain istua selässä, mutta en saanut  tehdä mitään ohjilla. Hän aloitti naputtamaan ohjilla etujalan polven alapuolelle saadakseen reaktion ja peruuttamaan. Sillä takapolville peruutukset ovat hyviä ja liikkeessä pitää olla myös vauhtia ja peruuttamalla saadaan takaosaa paremmin alle. Hän vaati reaktiota ja sitä tuli, ensin hitaasti, mutta vaati ripeätä askellusta ja sitä saatiin. Ja kaikki piti tehdä siten, kuin ihminen vaati. Hevosen itse ei pidä liikuttaa jalkojaan vaan vasta silloin kun ihminen sitä pyytää. Kun peruutus pysäytettiin, ei saanut liikkua itse eteen, välittömästi kielto ja peruutus. Tätä toistettiin. Tuikku hiffasi, mistä on kyse. Sitten aloitettiin se, mitä on eteenpäin ajava merkki raipalla. Tippa vei raipan taakse ja tähän Tuikku reagoi eteenpäin menemällä eli oikein. Tipalla oli ohja toisessa kädessä, minä vain istuin. Ja kun ihminen pyysi pysähtymään, näin piti toimia jos liikutti etujalkojaan, kielto ja peruutus. Tippa kertoi, että kun hevosen etuosa on ratsastajan hallinnassa, määrää se myös takaosan käytön.

Kerron nyt varmaan vähän sekavasssa järjestyksessä, mutta yritän muistaa kaiken oleellisen. Oli niin perusjuttuja, mutta siltikin tärkeitä ja meiltä Tuikun kanssa kateissa, on vain myönnettävä. Tippa sanoi, että Tuikku on kiltti, se tekee nöyrästi, mutta hevonen menee omalla mukavuusalueellaan ja maastoillessa kun saa mennä pitkänä ja etenkin silloin jos takaosassa on jotain, mitä hevonen haluaa vältellä, se välttää. Pitkänä ratsastus on sille helppoa, takajalat potkivat taakse, ei tule ikäviä tuntemuksia takapolveen, kaula pitkänä. Takaosa ei ole käytössä ja oikeille lihaksille ei tule työtä, mitkä ylläpitävät taas ja vahvistaisivat takaosan lihaksia. Nämä siis tukisivat takapolvea. Kun hevonen saa jatkuvasti työskennellä pitkässä muodossa, omalla mukavuusalueellaan eikä siltä vaadita tekemään asioita, ei se silloin niitä tee. Vaikka Tuikku on kiltti, sillä on kuitenkin silti taipumus vielä nöyrästi ihmisen pyyntöä noudattaessaan tehdä se viimeinen oma liike eli tähän tulisi puuttua. Saada turha häslääminen pois ja hallita etuosaa, jolloin myös määrittelet takaosan. Kuullostaako loogiselta? Helpolta? Simppeliltä? Kyllä näin kirjoitettuna, mutta käytännöntoteutus vaatiikin omistajalta jo enemmän. Sileällä työskentely ei kuulu vahvuuksiini, se vaatii jo paljon enemmän. Ja tämä sileällä työskentely on mukavuusalueeni ulkopuolella ja kun koen, etten ole kovin osaava, välttelen näitä mielelläni.

Maastakäsintyöskentelyä tehtiin jonkin aikaa ja tästä siirryttiin ratsastusosuuteen. Aloitimme isolla ympyrällä. Aloitimme käynnissä ja tarkoitus oli tehdä asetuksia. Juuri niitä, mitkä olivat täysin hukassa meiltä. Maastossa näitä yrittäessäni havaitsin, että oikealle tehdessä, Tuikku reagoi pyyntöön kääntävänä apuna, joten ulko-ohjasta pidätystä ja takaosa uralta ulospäin. Vasen hieman parempi. Näitä yritin löytää maastossa ja ymmärsin myös, että pyyntöni ei kohtaa eikä Tuikku täysin ymmärrä, mitä pyydän, mutta yrittää tehdä kaikkensa, jotta se tekisi oikein. Eli tein jotain väärin, mutta mitä. Miten pitäisi siis opettaa asetukset oikein, joita olemme aikaisemmin tehneet silloin joskus.

Tippa näytti ensin maasta käsin, minkälainen on oikea asetus. Nyt en ihan sanatarkkaan osaa oikein kertoa, mutta ehkä jotain sinnepäin osaan referoida. Kun asetus tehdään, pitää kaulaan, posken kohtaan tulla pieni pitkulainen uurre hieman ylöspäin (muistinkohan nyt oikein), mikä näyttää, että asetus on oikein tehty, päänkin on siis hieman taivuttava asetuksen suuntaan. Tällöin hevonen vastaa pyyntöön oikein. Virheellisesti tehtynä kaula vain taipuu ja osa ajattelee, että siinä on asetus. Näin olen minäkin toiminut käytännössä Tuikun kanssa. Kokeilimme molempiin suuntiin maasta käsin, vasen helpompi, oikeassa vastustelua. Tippa sanoi, että asetus osoittaa myös usein sen, että se kumpaa puolta hevonen vastustaa asetuksessa, on takaosassa sillä puolella usein ongelmia. Kun olimme käyneet tämän läpi, siirryimme käytännön toteutukseen.

Käynnissä isolla ympyrällä minun tuli tuoda sisäkättä ulospäin niin, että hevonen seuraa kättä. Ei onnistunut. Tein siis väärin. Otettiin uudestaan, sisäohjaa tuoda ulospäin sivulle, ei saa vetää. Tähän on siis kerrottava, että Tippa ei halua, että hevosta ohjista vedetään taakse, se on virhe. Yhtään ei taakse! Kättä vietävä käynnissä voimakkaammin sivulle ja ulko-ohjan on tultava mukana, siis annettava tilaa sisäohjalle. Ei kuitenkaan siten, että ohjat pääsevät löystymään. Ja mitä tapahtui: Tuikku myötäsi hienosti! Asetus meni läpi ja näin peilistä, että Tuikku näytti hienolta, ratsuhevoselta! Kauniissa muodossa, asetuksessa se kulki käynnissä ryhdikkään näköisenä. Se tunne, se wow-elämys! Näin pieni asia, minulle täysin uudella tavalla opetettuna. Ja Tuikku ei protestoinut kun ei tarvinnut puolipidätteitä antaa vaan tehtiinkin asetus ihan eritavoin. Aloitimme vasemmasta kierroksesta. Ja toistettiin tätä. Se keveys, tuntuma ja asetus. Siirryimme raviin ja ihan tarkkaan en muista, miten menikään. Jotain virhettä tein, ja korjausta. Mutta ravissakin meni hyvin. Isossa ympyrässä. Ja mikä oli tässä tehtävässä parasta oli se, ettei tarvinnut kiinnittää siihen huomiota kun hevonen asetusta harjoitellessa pienensi ympyrää vaan se sai pienentää ympyrää, minun ei tarvinnut pistää vastaan vaan asetus läpi ja se oli siinä. Vielä tässä vaiheessa hevoselta ei vaadittu sitä, että piti pysyä siinä samalla isolla ympyräuralla vaan sai pienentää ympyrää kun tasapaino ei riittänyt ja asetus tuli kuitenkin onnistuneesti läpi. Teimme tämän molempiin suuntiin. Harjoitus ei ollut kovin pitkä. Mutta Tuikkua ei moitittu ravin huonoudesta, tahdituksesta, sillä Tuikku ravasi letkeästi ja rennosti. Saatiin hienoja raviaskelia ja siltä se tuntuikin.  Ja Tippa totesi, että oikea takajalan liike toimi hyvin, ettei se vaikuttanut niin huonolta vaan käytti myös hyvin oikeaa takajalkaa. Minun ei tulisi olla liian varovainen vaan hyvä jatkaa näitä harjoituksia kuten myös puomiharjoitukset olisivat hyvä apu takaosan vahvistamiseen. Kaikissa harjoituksissa ei tulisi vaatia liikaa kerralla, sen mukaan, että hevonen ei kuitenkaan rasittuisi liikaa. On annettava myös taukoa ja sai mennä harjoituksen jälkeen käyntiä. Harjoituksissa tulisi tehdä toistoja, jotta hevonen myös oppii ja osaa.

Tänään sunnuntaina menemme iltapäivästä, Jari pääseekin tällä kertaa kuvaamaan,vaikka tarkoitus olikin molempina päivinä, mutta myöhästymisen vuoksi lauantai jäikin pois. Tunnista jäi hyvä fiilis itselleni ja kaikin puolin onnistunut positiivinen päivä. Sunnuntaina harjoittelen samat maastakäsin harjoitukset kuin lauantaina. Näin voin jatkaa niitä kotioloissa.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Kukkulan kuninkaat

Pari viime päivää on mennyt  niin kevyesti, ettei tosikaan. Luminen maa ja ei tilsakumeja ja vain takakengissä kantahokit. Sain eilen illalla asennettua eteen kantahokit myös, pesun, kaivamisen ja putsauksen jälkeen. Viimeinen hokki vaatikin käsivoimia, Tuikku kärsivällisesti pönötti paikallaan. Tosin viimeisen väännön yhteydessä oli jo kärsimättömyyttä ilmassa. Kävimme eilen vain kävelyllä taluttaen. Takapolvi on ollut hyvä, parempaan päin. Eilen vielä laseroin sen ja katsotaan, miltä näyttää. Maanantaina kengitys, kuusi hokkia + tilsat. Ja kaviot ovat kasvaneet.


Pihattotarhassa on kaksi hiekkakasaa ja hevoset ovat näiden kasojen päällä aikaansa viettäneet. En ole vielä kertaakaan päässyt todistamaan, kuullut kylläkin niiden kasojen päällä olleen ja toivonut niin kovin todisteita näistä tilanteista. Parina päivänä olenkin päässyt juuri sopivasti paikalle ja eilen tulikin "Hole in One" -tilanne ja sain ikuistettua pojat kukkulan kuninkaina.

Tänään olisikin meillä Tuikun kannalta uusi jännittävä päivä. Maneesiin pääsemme ratsastamaan ja sinne mennään yhdessä tallinpitäjän kanssa, hän omallaan ja minä omallaan. Kaksi suomenhevosruunikkoa, toinen ori ja omani ruuna. Toinen taitava ja toinen puskis (minä ja Tuikku). Jokainen on yksityistunnilla. En jännitä, mutta mielenkiinnolla odotan, mitä päivä tarjoaa, saanko sellaisia ohjeita, mitä pystyn näillä taidoilla hyödyntämään. Yleensähän sitä ohjatusti meneekin hyvin, mutta sitten se yksin meno, välillä vähän sinnepäin. Tosin olen viimeisen vuoden aikana huomannut, että istuntani on vakautunut, keskivartalon lihakset jo paremmin käytössä ja ei vain pelkkää teoriaa vaan olen osannut ikään kuin luetun, koetun ja kokeilun kautta löytää keskivartalon lihasten käytön ja saanut vakautta istuntaan. Vielä olisi paljon parannettavaa, mutta kehitys näkyy tasaisuutena ja tunnen, miten Tuikku ei kulje selkä notkolla, mutta vielä haluaisin takajalat enemmän alle. Siinäpä sitä pulmaa.

Olen päässyt FB-sivuilla vanhojen talojen ryhmään, sinne linkkasi tallilainen. Mielenkiintoinen sivu. Jaetaan kuvia vanhoista rakennuksista, niiden kunnostusprojekteja jne. Olemme etsineet sitä omaa jo monta vuotta, yhdestä kävin jo henkilökohtaisesti omistajalle tarjousta esittämässä, mutta paikka meni jälkipolville. Sijainniltaan loistava. Ja nyt seuraillut pari viime vuotta, tuleekohan niille hevosia, hiekka- ja sorakasaa löytyy. Paikassa on ollut ravihevosia aikanaan, mutta siitä on jo niin monta vuotta. Laitumet sijaitsevat Hanko-Hyvinkää tien vieressä. Pari paikkaa on ollut läheltäpiti -tilanteita, mutta aina on ollut syy (ei sopiva nuorten kannalta, opiskelut yms.). Nyt on sitten hyvinkin todennäköistä, että rahoittaja on YT-neuvotteluissa lähtijänä. Ja ikää on juuri se, mikä jää työmarkkinoiden ulkopuolelle. Asiantuntemusta, osaamista, taitoa ja kokemusta riittää. Ollut valmistumisesta lähtien samassa työpaikassa. Ja samalla olisi kiinnostava kohde tarjolla, mikä vastaisi niitä odotuksia, mitä paikalta haluaisin. Ei luxusta, mutta vanhaa ja hyvin pidettyä. Mutta asiakkailta kuulleena maanomistajat eivät pidä hevosista ja tienkäytössä on tullut ongelmia. Ja tässä ympäristössä niitä hevosia riittää, ravi- ja ratsutalleja. Ei kannata hankkia tilaa kyselemättä, miten naapurit suhtautuvat hevosiin. Käy niin kuin talvella selvisi, että omistaja oli hankkinut vanhan rintamiestalon, vienyt hevosensa ostamalleen tilalle ja maanomistaja ei antanutkaan teillään ratsastaa ja hevoset oli vietävä pois.

Pidän tilastoinnista ja laskemisesta, tosin kirjanpito on se, mitä viimeiseen asti välttelen. Aina jää viime tippaan ja joskus vähän myöhäänkin. Blogin pitämisessä löytyy myös tilastoja, näkee käyttäjiä, missä sivuilla liikkuvat, kuinka paljon aikaa käyttävät, käyttävätkö älypuhelinta, tietokonetta tms. laitetta. Näkee ahkerimmat käyttäjät, mieltymykset jne. Näkee myös käyttäjien sijainnit jne. Omat sivuni ovat puskailijan, eivät kovinkaan vaihtelevat, eivät tarjoa uusia ideoita tai emme tee Tuikun kanssa vaikeita juttuja, me vain puskailemme maastossa. Siltikin löytyy käyttäjä, joka selvästikin on kiinnostunut, erityisen kiinnostunut siitä, mitä teemme. Ja tämä näkyy ajankäyttönä, kaikki sivut on kahlattu huolellisesti läpi ja alussa oli älypuhelin käytössä,  nyt on siirrytty näytön taakse. Käyttäjätilastoista näen, ettei ns. seuraajia ole juurikaan, on satunnaista kävijää, säännöllistä kävijää, jotka silloin tällöin vierailevat sivuilla. Mutta sitten joukosta erottuu yksi käyttäjä, joka vierailee sivuilla päivittäin monta kertaa 😩, joka päivä. Huh!

torstai 26. lokakuuta 2017

Tuulta päin

Tuikulla oli tiistai vapaa, muutoin olemme maastoilleet, melko kevyitä lenkkejä, pehmeillä osuuksilla ravattu ja laukkaakin kokeiltu. Emme ole törmänneet ensimmäisen pimeälenkin jälkeen metsästäjiin, mutta Iivarintietä olen vältellyt. Lokakuu väistyy pian ja se on ollut suhteellisen lämmin ja märkä. Mutta ei ole meidän menoa haitannut eikä eilinenkään. Tuuli oli jo aika kova, mutta siltikin töiden jälkeen suuntasin maastoon, heijastinloimi hevosella minulla liivi. Järvikin aaltoili ja laineet hieman pärskivät tien reunoihin, mikä vähän sai Tuikun valpastumaan. Rauhalantie ravattiin, ylämäki mentiin käynnissä ja kun pääsimme niittytielle, menimme niillä osuuksilla ravia, missä pystyi. Tällä kertaa vähän toiveissa hiota. Teimme peuransyöttölenkin x 2 laukaten ylämäen ja tästä käännyimme laukassa oikealle. Tuikku pystyy hyvin hidastamaan laukkaa ja katsomaan, miten ja mihin jalkansa asettaa. Vaikka emme kentällä juuri työskentele. Siitäkin taas aikaa. Olemme maastossa harjoitelleet peruutuksia ja nyt vähän jo asetuksia, jälkimmäiset hukassa meiltä täysin. Syynä näihin "harjoituksiin" on viikonlopun parin päivän maneesitunnit. On ensimmäinen kerta Tuikulle kun se seinien sisälle pääsee ratsastamaan. Saa nähdä, miten vireä on ja meneekö ensimmäinen vartti kipitellessä. Eikä näilläkään tunneilla ole tarkoitus raskasta kouluvääntöä, sen puitteissa, mitä Tuikun kanssa kykenee tekemään ja hyviä ohjeita maastoon haluaisin, millä voisin itse ratsastajana auttaa parantamaan takaosan käyttöä juurikin huomioiden oikean takapolven. Opettajana meillä on Tarja Teräväinen. Saas nähdä nauretaanko meidät pihalle, no ei.

Mutta tämä tuulinen maasto meni hyvin ja päämäärään päästiinkin hyvin, vähän hiottiin. Tosin osuutensa varmasti ratsastusloimellakin, mikä on lämmin ja pitää Tuikusta huokuvan lämmön, mutta takareidet, selkä ja kaula vähän hikiset. Meillä on vielä tavoite päästä hoikemmaksi. Kyljistä pois ja lavan takaa. Onhan Tuikku laihtunut mukavasti,  kylkiluut löytyy tunnustellessa juuri ja juuri, mutta vaatii vielä vähän painonpudotusta. Taannoin olinkin kaverin kanssa maastossa ja hän oli ottanut valokuvankin meistä, mistä näkyy, ettei ratsastaessa vatsa tule sivuilta enää esille ei siis ole kantava ruuna kyseessä. Joten uskottava se itsekin on, että hyvältä jo näyttää eikä näytä enää tonnikeijulta takaakaan kuvattuna. Hevosen laihduttaminen ei ole helppoa, hitaasti lähtee kilot pois, mutta miten nopeasti ne kilot sitten tulevatkaan. Liikuntaa pitää olla, jotta pysyy paino hallinnassa.

Myräkästä tuulesta huolimatta nautin tästä maastoilusta. Siitä harmaasta säästä, kylmästä tuulesta ja puhakasta, järven vaahtopäistä. Kävimme Tuikun kanssa kylmäämässä jalat taas järvessä, seisoimme kohti tuulta ja katselin kaukana olevia vaahtopäitä. Raikas sää. Tuikku olisi jo ollut valmis kotiin, mutta tämä on niin oivallinen keino kylmätä jalat ratsastuksen jälkeen. Tälläinen myräkkä sää kun ei sada ja mennään hevosen kanssa, voi sitä vapauden tunnetta, huolien unohtamista ja kun saa kaveria rapsuttaa sään päältä ja tuntea tyytyväisyyttä molemmista. Kylmäyksen jälkeen alas ja taluttelin tallille. Luvassa lumisadetta ja etukenkiin  en saanut kantahokkeja paikoilleen. Takakengissä kantahokit Tuikulla on, onneksi maanantaina kengitys. Saa nähdä, millaista talvea etelään saadaan. Onko taas samanlaista kuin viime vuonna, välillä jäistä, lunta ja sitten taas sulaa. Säät tosiaan ovat muuttuneet. Ei enää oikeita talvia. Mutta entäs jos tänä vuonna sellainen tulisikin.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Kraniota, maastoilua ja syrjähyppy


Kun tekeminen käy lukemisen kannalta tylsäksi, on otsikon oltava sitäkin raflaavampi. Tuikulla oli kraniohieronta tiistaina. Sille oli tarvetta. Oikea takapolvi on turvotellut, joten oli sopiva aika pyytää Maria, Hevospalvelu Turpa'sta hoitamaan Tuikku. Maria hieroo myös samalla eli yhdistää kraniota ja hierontaa. Oikea puoli oli jumissa ja oikea takapolvi on aiheuttanut vasempaan kainaloon kireyksiä, mikä näkyy satulavyötä kiristäessä. Hoidon yhteydessä saatiin avattua kainaloa ja takaosaa, ja Tuikku näytti alun hyörimisen jälkeen nauttivan takaosan hieronnasta. Pidän Marian tyylistä hoitaa ja se näkyy myös Tuikussa. Kun hän työsti takaosaa työntäen lihaksia takaa eteen, tuli Tuikku vastaan pyöristäen ja lyhentäen selkäänsä, samalla venyttäen  kaulaansa. Jos tuntui muikealta, alkoi Tuikku kuopimaan, kun hoito auttoi, alkoi alahuuli lerpattamaan ja silmät ummessa. Seuraava päivä olikin huilipäivä.

Liukkaat pohjat, lehdet teillä, märkyys toikin mukanaan pitkään poissa pysyneen oireilun. Eikä takapolven oireilu näytä vaikuttavan Tuikun mielentilaan. Hyväntuulinen ja iloinen, ratsastaessakaan ei vastustelua, mutta turvotusta takapolvessa. Nyt on turvotus vähitellen laantunut ja liikutus ollut kevyempää ja kärryajelut saaneet vielä jäädä, jolloin ei tule vetoa takapolveen. Ravi ollut tästäkin huolimatta hyvää, samoin laukannut, pääasiassa käyntiä ja metsässä samoilua. Eilen pääsimme kaverin kanssa maastoon, tällä kertaa kaverina oli shiretamma ja Tuikku sai olla vetohevosena. Molemmille teki hyvää käyntimaasto ja kävimme metsäpolkuja pitkin tamma perässä, pieni Tuikku edellä.

Varsan kanssa olen jonkin verran puuhastellut. Ja se on hurjan söpö, siihen kiintyy. Kun haen Tuikun, varsa haluaisi niin tulla mukaan. Sitä on vain häädettävä pois. Tänäänkin sitten ajattelin kahta kärpästä yhdellä iskulla. Maastoilun jälkeen laitoin Tuikun ulos kiinni, otin varsan ja laitoin nappulat sille pihattokarsinaan. Sehän hörisi minulle, ensimmäistä kertaa kun tulin Tuikun kanssa maastosta. Voi miten hyvältä se tuntui, sellaista hassua hörinää, ikään kuin olet minulle tuttu. Kyllä ne osaa vetää oikeasta narusta. Otin varsan, laitoin pihattokarsinaan ja siellä se söi nappulansa. Tuikun hoidin ja annoin sen omat nappulat. Tunnustelin takapolven ja liikutuksen jälkeen tuntuikin oikein hyvältä. Kun sain Tuikun hoidettua ja vietyä pihattoon. Lähdimme varsan kanssa kävelylle ja kävimme järven rannassa. Tämä on siitä jännittävää, mutta havaitsin, että se tulisi perässä jos vain itse menisin veteen. Joten huomenna ratsastuskumisaappaat jalkaan ja yritystä uudelleen. Vaikka sitä vähän jännittääkin uusi elementti, mutta näyttäisi siltä, että se esimerkin voimin tulisikin mukana.

Pari päivää sitten tein pahimman, mitä voi omalle hevoselleen tehdä. Syrjähypyn! Pihattokarsina oli varattuna ja seinässä on ruoka-astia, mistä varsa on saanut nappulansa. Joten nyt oli sitten otettava Tuikun ruoka-astia ja annettava siitä. Vein varsan ulos ja Tuikku portilla. Voiko enää pahempaa käydä omalle hevoselle kun sen silmien alla, sen omasta ruoka-astiasta annetaan ruokaa toiselle hevoselle! No paha saa palkkansa, varsa kaatoi nappulat maahan ja siihen ne sitten jäivät. Lohtu se oli tämäkin Tuikulle. Ei meille tämän kummempaa kuulu, maastoilua jatketaan edelleen. Tänäänkin käytiin uudella reitillä, missä olemme käyneet kerran aikaisemmin, Ahtialan kartanon teillä. Nyt kun on kelirikkoaika menossa, on silti tiet hyvässä kunnossa ja niittytiet nekin, märät ja liukkaat, mutta eivät muutoin kovin rikkoontuneet. Joten siltä osin näyttää hyvältä eikä moitteita ole tullut muilta tien käyttäjiltä.
 
 




maanantai 16. lokakuuta 2017

Kävelymaastosta kuvia

Tänään menimme Tuikun kanssa kävellen. Laitoin Barefootin satulan. Teimme rauhallisen, pitkän lenkin, ilman kiirehtimistä. Otin valokuvia, osa epätarkkoja, osa heilahtaneita, mutta näistä näkee niitä polkuja, missä kuljemme. Metsässä on hyvä mennä, epätasaista pohjaa. Vaikka sää on harmaa, kuraa joka paikassa, märkää, on maastoilu näissä maisemissa parasta.













Maastoilua ja kärryajoa varsan kanssa



Päivät ovat menneet nopeasti ja tuntuu siltä, että tekemisemme on sitä, että mennään maastoon ja siinähän se. Tosin nyt näyttää siltä, että näiden sateiden, pohjien liukkauden myötä on takapolvi ottanut lisää itseensä, oikea, mikä on välillä vihoitellut. Pitkään menikin hyvänä. Pientä turvotusta. Kärryajoa menimme lauantaina, saimme varsan mukaamme ja hyvinhän se meni. Kävimme myös uuden pätkän ja tien vasemmalla laidalla ennen jyrkkää ylämäkeä oli pari maitotonkkaa ja polkupyörä. Tuikku pysähtyi niille sijoilleen ravista, yritti kääntyä ympäri ja meillä varsa takana. Hyvin meni loppujen lopuksi. Vähän kehotusta, pienesti eteen, peruutusta ja peruutettiin puskiin, ei onneksi ollut ojaa. Koko tämän ajan olin rauhallinen, tyyni enkä säikähtänyt, enemmänkin hämmentynyt. Olisi pitänyt olla minun jämäkämpi, mutta toisaalta jos hevonen pelkää tilannetta, on sille annettava aikaa myös nähdä, mitä se pelästyy, oliko pelolle aihetta. Joten kaveri tuli alas kärryiltä varsa talutuksessa ja otti ohjista kiinni ja ohitettiin tuo pelottava paikka, palattiin takaisin ja taluttaen ja sitten kyytiin. Ja varsa oli tyyni koko tapahtuman ajan. Tätä sitä on ihmeteltykin, miten kaikkeen suhtautuu rauhallisen järkähtämättömästi tämä nuori varsa.

Perjantaina kävimme ratsastaen maastossa, kävimme Iivarintien lenkin valoisalla, ei metsästäjiä eikä Tuikku muistellut pimeämaastossa tapahtunutta pauketta. Reippaasti liikuimme. Tämä syksy on ollut sateinen, sitä toivoi kuivaa ja lämmintä syksyä. Lämmin syksy onkin ollut, muttei kuiva. Nyt aion laittaa takakenkiin hokit, jotta saa pitoa. Pohjat kun ovat kovin liukkaat ja vetiset metsäteillä. Kraniohoitaja tulee tiistaina, kiro tulee vasta marraskuun lopulla. Laseria olen käyttänyt takaosaan ja takapolveen. Sunnuntain maastossa oli järvellä kaksi joutsenta. Näitä Tuikku katseli sekä mennessä että tullessa. Vastaan tuli myös auto peräkärryn kanssa reipasta vauhtia, peräkärry rämisten. Joskus on näitä tilanteita, missä autoilija ei hidasta, vaikka vastassa on hevonen. Peräkärryn kohdalla Tuikku otti muutaman reippaamman askeleen, pidin tuntumalla ohjista, sillä räminän odotinkin aiheuttavan reagointia. Jos olisi ärsykkeeseen enemmän reagoiva hevonen, näissä tilanteissa voisi hevonen tehdäkin täyskäännöksen, käydä huonommin jos osuu peräkärryyn. Tilaa kun ei ole kovin paljon ohitukseen, sen tähden hämmästelin autoilijan tilannenopeutta. Kerran olen tehnyt tällä tiellä niin, että olen laittanut Tuikun keskelle tietä lähestyvän auton tilannenopeutta vähentääkseni. Joutuihan se hiljentämään kapealla tiellä. 



Tuikku on pihatossa liikutuksen jälkeen eilen sunnuntaina. Kävimme lyhyellä maastolla ja lopuksi menimme kentällä uraa pitkin. Olipa hieno sää monen päivän sateiden jälkeen. Sen huomasi Tuikustakin, miten se nautti auringon lämmöstä. Onnenlantitkin näkyy turkista. 😍


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Luottamus

Tämän syksyn ensimmäinen pimeämaasto takana. Eilen tallilla kuuden jälkeen ja Tuikku odotteli, milloin pääsee hoidettavaksi. Vettä on satanut, sitä on tosiaan tullut paljon. Tiet lainehtivat ja tietkin ovat märät. Saarelantielle on levitetty pientä soraa ja se on hyvässä kunnossa sateista huolimatta, kuiva ja tasainen. Mutta metsäteillä voi olla isoja lätäkköjä tai jopa pieni lampi jo ylitettävänä. Pohjat ovat liukkaat.

Tuikulla oli maanantai vapaa ja mietinkin, miltä meno vaikuttaa. Koska parin ratsastuskerran jälkeen vaikutti kulmikkaalta ja haluttomalta, vaikka innostuikin laukkaosuuksista. Vastassa oli pirteä hevonen ja kun sadevarustelu oli saatu tehtyä, satula selkään ja menoksi. Oli Tuikku rauhallinen, vielä sen verran valoisaa, ettei hämäräksikään voinut sanoa, mutta siinä matkatessa alkoi hämärtymään enemmän ja enemmän. Rauhalan mäessä laitoin jo otsalampun päälle ja se sai Tuikun säikähtämään, yhtäkkinen valo ilman etukäteisvaroitusta. Olimme jo menneet ravia Saarelantieltä lähtien ja nyt vaikuttikin hyvältä. Kulki mukavasti ja liikkui hyvin, ravasimme mäkeä ylös ja siirryimme yläosan tuntumassa käyntiin. Niittytiellä odottikin iso lampi ylitettäväksi, sitä vähän epäröitiin, sillä olihan se tutkittava, ettei lampeen voi hukkua jos se onkin riittävän syvä Tuikulle. Aina parempi varmistaa.


Niittytiellä kuivemmilla osuuksilla menimme ravia, reipasta vauhtia. Ilta hämärtyi, alkoi olemaankin pimeän ja hämärän välillä. Lähdimme Iivarintien lenkille. Mietin, ettei enää tähän aikaan ja näin pimeällä ole enää metsämiehiä. Erehdyin. Tosin metsämiesten talon kohdalla ei ollut ainuttakaan autoa, mutta Iivarintietä kulkiessa olikin yksi auto kääntyvän niittytien päässä. Todennäköisesti sienestäjä, ei voi olla metsästäjä. Ravasimme suurimmaksi osaksi ja lätäköiden välistä Tuikku kulki mielellään. Iivarintien lopussa olikin auto, takakontti avoinna ja siellä jo yksi saalis, joten totesin, että metsästäjät ovat paikalla. Ja koirat. Siinä pohdin kaikki mahdolliset vaihtoehdot jalkoihin ilmaantuvista koirista ja näin pimeällä miten Tuikku reakoisi. Kävimme siis tien risteyksessä kääntymässä ja palasimme takaisinpäin. Auton kohdalla alkoi sitten aseet paukkumaan. Metsästäjät olivat lammella, mikä on tämän tien puskien takana noin 200 metrin päässä. Kyllähän Tuikku säpsähti, mutta pysyi muuten siinä alla ja toki tunsin, että se jännittyi kuten eläin, mikä on valmiudessa, mutta tekee, mitä pyydetään. Ihmettelin vain, miten metsästäjät näkevät saaliinsa kun oli jo pimeää. Ja ammuntaa tuli, me kävelimme ripein askelin lammen ohi, annoin luvan laukata ja ei pakoreaktiota, mutta reippaasti liikuttiin. Hyvä laukkaosuus Iivarintiellä ja kun saavuimme mäkeen niin pistettiinkin hanaa lisää ja mentiin lujaa aivan mäen päälle saakka, vauhtia olisi riittänyt pidemmällekin. Ja toki pimeys, paukunta sai Tuikkuunkin lisäboostia ja olisihan se liikkunut ravissa. Mentiin käynnissä kun tuli Lohjansaaren tien ylitys. Kotimatka sujui reippaasti, Rauhalan mäki reippaasti alas. Ja mäen jälkeen laukalle, Saarelantiellä reipasta ravia, sillalta käyntiä ja taas raviin. Autokin tuli vastaan. Me olimme liikkuva heijastin, olimme molemmat varustautuneet näkyvästi.

Tallille päästyämme Tuikku sai ruokansa ja oli niin kovin tyytyväinen. Tämä kerta oli sellainen extrapositiivinen, missä erityisesti huomasi, kuinka tyytyväinen Tuikku oli omaan suoritukseensa. Se huokui sitä koko matkan. Säännöllinen liikunta on hyvä, paikat pysyvät vetreinä ja pidemmän tauon jälkeen huomaa, että jäykkyyttä tulee, mutta kun päästään taas rytmiin kiinni, toimii hevonenkin hyvin. Kehuin jo alkumatkasta ja silittelin korvista ja päästä kun suoritti hyvin. Mutta parasta oli se, että liikkui mukavasti ja ravi olikin letkeää. Yllättävintä oli se, että aseiden paukunta ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta kuin hätkähdys ja kuunteli ympäristöään, vaikka Tuikku ääniherkkä onkin. Siltikin se selvästi kuunteli, mitä saa tehdä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Arki ja syyssateet

Tuikun kanssa palasimme arkeen. Sai viettää viikon lepolomaa matkaratsastuskisojen jälkeen. Kävimme vain kävelemässä ja se teki hyvää meille molemmille. Alkuviikosta sää oli vielä hyvä eikä sadellut. Ja luonto, värikästä, niin kaunista. Tuikkukin tuntui pitävän näistä kevyistä päivistä. Nyt kun olen touhuillut myös tallin varsan kanssa, tulee Tuikku portille ja jos siellä on tämä varsa odottamassa, häätää sen pois ja haluaa olla ensimmäinen. Kävimme myös yhdessä tekemässä kävelylenkin taluttaen, Tuikku ja varsa. Menikin hyvin, alussa narujen kanssa asettelua. Mutta yllättävän hyvin meni lenkki, Tuikku niin rauhallinen. Kävelyreitit teimme metsäpoluilla ja niittytiellä. Matkaa kertyi lenkille noin 4 km:n verran.

Lauantaina meninkin sitten ensi kertaa selkään. Laitoin Barefootin satulan ja kuinka se onkaan hyvä istua. Nojatuoli. Suurimmaksi osaksi käyntiä, vähän jo ravia ja pieni pätkä laukkaa, mutta muutoin käyntiä. Ja syyssateet alkoivat perjantaista lähtien. Tämähän on varustelukysymys säällä kuin säällä. Niittytiet ovat vetisen liukkaita ja reippaita pätkiä näillä ei voi ottaa ellei sitten ura ole hiekkainen kuten peuransyöttöpaikan mäki. Teimme lyhyen reitin.

Sunnuntaina laitoinkin sitten normisatulan selkään, ratsastusloimen ja varustauduin sadetakilla ja sadesuojilla sekä nyt olivatkin oivalliset ratsastuskumisaappaat. Vettä satoi. Tuikku oli vastassa portilla, odotti heti kun tulin. Loimi niskaan sen ajaksi kun hain tavarat. Ja siitä varustautumaan. Vaikka satoikin oli lämmin ja miellyttävä sää. Tuikku kulki rauhallisesti. Minä napsin kuvia ja katselin järvimaisemia, muuttuvaa luontoa. Vielä jonkin aikaa lehdet pysyvät puissa, mutta vähitellen maisema muuttuu ankean harmaaksi kun pellotkin kynnetään. Metsätiellä raviin ja siitä laukkaan. Laukka oli ponnetonta ja innotonta. Viikon tauko. Ylämäkeen menimme vähän aikaa laukkaa ja laskimme käyntiin. Niittytiellä menimme ravia, rauhallista tahtia. Liukas pohja. Kävimme Iivarintien viereisellä tiellä laukat ottamassa ja Tuikku oli innokas, kiihdytti kun pyydettiin. Laukassa takaosa tuntui jäykemmältä, hieman kulmikkaalta. Palasimme takaisin Lohjansaarentien ylittäen ja teimme peuransyöttöpaikan lenkin. Tutuissa paikoissa Tuikku ehdotti reippaampaa menoa, mutta pohjien liukkauden vuoksi tyydyimme käyntiin. Kääntöpaikalta takaisin, rauhallista ravia, missä oli jo potkua ja tutulla laukkaosuudella annoin Tuikun itse valita laukan. Ja innostuihan Tuikku, matka kävi liian lyhyeksi ja vauhtia olisi riittänyt edelleenkin. Loppumatkan menimme käyntiä, pieni pätkä laukkaa tutussa kohdassa, missä pystyi. Tulevalla viikolla sateita, mutta onneksi kykenee varustautumaan, liikumme säässä kuin säässä.






maanantai 2. lokakuuta 2017

Lohjan Matkaratsastuskisat

Viime viikolla menimme Tuikun kanssa kärryillä keskiviikon ja torstain. Tiistai oli vapaa samoin perjantai. Valmistauduimme lauantain kisoihin kevyemmin. Kisoihin lähti mukaan tyttärieni lisäksi Jari ja hän oli huoltajana kisoissa. Tyttäret saivat viettää keskenään vapaata ja viettivätkin sen suurimmaksi osaksi kisapaikan kahviossa.


Myönnän jännittäneeni kisoja perjantai-iltana. Minulla oli töitä myöhään ja valmistautuminen saikin sitten jäädä lauantaiaamuun. Kisoissa oli matkana 18 km ja 27 km seuraluokassa ja alueluokassa kisamatkoja taisi olla kolme. Me osallistuimme 18 km reitille. Osallistujia oli 3 kpl meidän luokassa ja tuttu piensuokki oli myös samassa sarjassa kuin Liesjärvelläkin. Heräsin jo aikaisin ja lähdimme Jarin kanssa klo 6 aikoihin tallille. Minulla oli muistilista, jotta muistaisin kaiken oleellisen. Vielä oli pimeää ja laitoin pihattoon muille hevosille heinää, jotta pysyvät rauhallisena kun näkevät kuitenkin, että paikalle tullaan ja näin vältetään levotonta laumaa. Tuikku tuli mielellään, puunasin pikaisesti jalat, laitoin suojat ja loimen. Siitä sitten kohti traileria ja kyytiin. Matkamme alkoi koh
ti Pusulan Keräkankareen hiihtokeskusta, minkä maisemissa reitit olivat. Matkan varrella haimme tyttäret kyytiin.

Kisapaikalle saavuimme hyvissä ajoin vähän ennen reittiselostusta, mikä oli 8.15. Tuikku sai vielä jäädä traileriin odottamaan purkua. Reitti vaikutta suht mukavalta ja reittiselostuksen mukaan luottavaisin mielin. Kävimme purkamassa Tuikun. Se tuntui olevan kovin pöhinöissä ympäristöstä kun ympäriltä kuului muiden hevosten tervehdintää. Sekin otti alussa kierroksia kun totutusti taluttelin kisaympäristössä, jotta suurimmat pörinät jää pois. Ja jäiväthän ne. Lähtötarkastuksessa otettiin sykkeet ja tällä kertaa eläinlääkäri oli erityisen tarkka, tutki ympäri hevosen. Ei mikään pintapuolinen tarkastus ja toki annoin palautetta, miten huolellisesti suoritti tehtävänsä. Juoksutuksessa tehtiinkin pari kierrosta. Tuikkuhan levittää ravissa jalkansa ja oikea takajalka kiertää liikkeessä. Tällä kertaa pohja oli kovempi ja alamäkeen viettävä, missä tulee myös jarrutusta. Edellisessä kisapaikassa olimme hiekkapohjaisella ratsastuskentällä. Sielläkin huomautettiin levitetyistä jaloista ravissa, mikä on ilmeisen tyypillistä ravureille. Tällä kertaa katsottiin takajalan kiertoa. Saimme luvan lähteä matkaan, lähtösyke tällä kertaa alhaisempi kuin viimeksi 42, vaikka alussa tuntuikin pöhisevän enemmän.

Meidän ryhmässä lähti kuumana käyvä lämppäri ja halusin taktikoida siten, ettemme lähtisi samaan aikaan vaan antaisimme etumatkaa lämppärille. Ja näin teimme. Lähtö oli rauhallinen ja mitkä pohjat. Pehmeää metsätietä, välillä hiekkasantaa, niittypohjaa. Siis aivan mahtavat pohjat laukkaamiselle. Aluksi toki lähdimme liikkeelle käynnissä ja ruunakaveri edellä. Siirryimme raviin ja välillä laukkaan. Reitillä oli asfalttitienylityksiä ja olimme vielä hyvässä ajassa liikkeellä. Keskituntivauhti oli yli 10 km/h. Joten ei siis kiirettä, ettemmekö ehtisi hyvin maaliin. En ottanut karttaa mukaani taskuun, minulla oli sports tracker päällä. Ja meidän tuli seurata opasteita ja Jeppe-nauhoja. Tällöin tietäisimme olevamme oikealla reitillä.

Olimme ylittäneet asfalttitien. Päädyimme hiekkatielle. Tämä jatkui noin kilometrin verran ja siitä käännyimme vasemmalle. Oikealla lehmien laitumet kauempana. Olimme edelleenkin oikealla reitillä. Saavuimme T-risteykseen, nuoli oikealle mutta vastapäätä tietä vähän vasemmalla nauhoja ja siellähän oli Jeppe-nauha. Kaverikin kyseli, tänne suuntaan ja minä totesin, että kyllä. Nuoli oikealle on 27 km:n reitti. Luottavaisin mielin eteenpäin. Hiekkatietä, matkalla metsätraktori puita kaatamassa. Hyvin meni ohitukset. Tulimme asfalttitielle, ylitys ja kohti metsäpolkuja. Laukkaa tietysti välillä, ravia ja hyvillä mielin jatkoimme eteenpäin, kunnes... saavuimme kisa-alueelle! Tässä vaiheessa heräsi epäilys, ettemme voi olla oikealla reitillä. Ja kyselemään, etsimään karttaa ja tuomarin sekä toimihenkilön kanssa sitten katsoimme, missä olemme menneet väärin. Juuri siinä T-risteyksessä! Tässä vaiheessa mietin, kannattaako jatkaa matkaa. Edessä olisi 18 km. Olimme taivaltaneet jo 10 km vajaassa tunnissa. Ja meidän tulisi ehtiä jos hyväksytyn tuloksen saisimme 1 h 15 min. Se tietää sitä, että on mentävä reippaasti. Mietin, miten Tuikku jaksaa, kestääkö sen kunto.

Niin lähdimme takaisin, mistä tultiin, mutta teimme pienen fiban. Tällä kertaa suunnistajana kaveri ja sanoinkin, että olemme tekemässä mutkaa sports trackerin mukaan, mutta epäilin olevani itsekin väärässä. Päädyimme kuitenkin asfalttitielle, palasimme sitä tietä pitkin, mistä tulimme ja nyt saavuimme takaisin T-risteykseen, jatkoimme tästä eteenpäin suoraan. Olimme liikkeessä koko ajan joko ravissa tai laukassa. Onneksi tien keskusta oli pehmeää ja oikealla oli lehmälaidun, missä kohden Tuikku pukitti, sai vähän vipinää kaukana olevista lehmistä. Matka tuntui pitkältä, väsyttävältä, turhauttavalta ja hevoset ravissa tai laukassa. Hikisinä ja töitä tehtiin. Mietin vain, eikö tämä koskaan lopu. Jatkoimme matkaamme, tulimme risteykseen. Tästä oikealle asfalttitien reunaa pitkin, pehmeällä pientareella ravia, ravia ja ravia. Tämä silmukkalenkki ei ollutkaan niin lyhyt kuin odotin. Kun olimme tulossa tätä silmukkaa jo toisesta suunnasta, tulikin kauempana pitkämatkalaisia. Näihin Tuikku reakoi hieman virtaa lisäten, kipinää ottaen. Nyt olimme takaisin siinä risteyksessä, mistä lähdimme oikealle asfalttitien piennarta pitkin. Nyt takaisin hiekkatielle. Koko ajan ravia. Ja kun pääsimme siihen kohtaan, missä keskusta on pehmeää, nostimme laukan. Tuikku edellä, kaveri perässä ja pitkämatkalaiset saavuttivat meidät ja tämä sai Tuikkuun lisää vauhtia. Nyt menimmekin 35 km/h tuntivauhtia keskimäärin. Tulimme lehmien laitumien kohdalle. T-risteyksessä edellä olikin isompi joukko kisaajia tulossa toisesta ryhmästä, meidän iso, laukalla ja ravilla oleva hevosmäärä sai pari-kolme hevosta reagoimaan ja yksi peruutteli pellolle, toinen peruutti tietä pitkin, kolmas ympyrällä. Pari tuli hevoseltaan alas taluttamaan. Me yritimme saada hevosia hiljentämään, mutta takaa tulevat taas saivat Tuikun pysymään ravissa. Vauhtia saatiin hiljennettyä. Vastaantulevien ohitus meni hyvin ja pitkämatkalaiset pääsivät ohittamaan meidät turvallisesti.

Olimme Tuikun kanssa viimeisinä, pysyttelimme pääjoukon perässä. Nostin laukan, sillä tämä tuntui olevan helpompi meille molemmille. Menimme edelle välillä vaihdellen järjestystä, kunnes asfalttitien lähestyessä pitkämatkalaiset olivat edellä Tuikku perässä, kaverimme jääneenä. Hidastelin asfalttitiellä Tuikkua, jotta kaveri saisi meidät kiinni. Nyt pääsimme pehmeille teille ja annoimme mennä. Tuikku väsyneenä, minä myös. Tuikku oli niin hikinen. Menimme pitkämatkalaisen perässä, välillä jääneenä, välillä ottaen kiinni. Heille loppureitti oli pidempi. Me saavuimme maalialueelle ja viimeinen rutistus. Viimeiset puristukset Tuikusta ja reippaasti etenimme maalilinjan lähelle, kunnes Tuikku totesi, että se on siinä, ennen maalilinjaa! Minun oli vain saatava hevonen yli linjan ja siinä vaiheessa kaveri meni edelle ja Tuikku perässä. Ensimmäiset sanani oli, että eksyimme. Me menimme 28 km ja tämä oli todella pitkä maasto meille molemmille. Keskituntivauhtimme oli 12 km/h koko matkalta. Ja tuo viimeinen etappi eli aikaa vastaan ratsastus, oli keskivauhtimme 18 km 14 km/h. Kova aika meille. Ja ylitimme sallitun ajan 5 minuutilla. Loppujen lopuksi saimme hylyn.

Lopputarkastukseen, väsyneinä. Jari oli sitä ennen talutellut Tuikkua loimi yllään. Tuikku oli niin hikinen ja niin oli kaverikin. Minä olin väsynyt. Otti voimille. Eläinlääkäritarkastuksessa en sitten ollut uskoa, että Tuikulla on kova kunto. Eläinlääkäri suoritti jälleen kerran tarkastuksen huolellisesti ja sanoi, että hevonen on hyvässä kunnossa, vitaalitulosten perusteella Tuikku voisi tehdä saman lenkin uudestaan. Palautuminen oli ollut niin hienoa. Ja sanoi, että Tuikku on hyvässä kunnossa oleva hevonen. Minä olin hämmästynyt, yritin epäselvästi kertoa, ettei se kyllä jaksaisi enää mennä, on väsynyt. Ja että sillä on ollut hyvä kunto ennen klinikkakäyntiä, pienellä laitolla ravikisoihin se kuntonsa puolesta olisi voinut mennä, mutta nykyisin ei niin hyvä kunto, mutta tähän tilanteeseen nähden toki hyväkuntoinen se on. Olin ällistynyt suorastaan hämmästynyt ja samalla tietysti omistajana ylpeä. Olen tehnyt jotain oikein. Toisaalta tämä matka oli liian pitkä siihen nähden, mitä olemme harjoitelleet, vaikka sillä hyvä kunto onkin. Ottaen huomioon vielä senkin, että kunnon puolesta se kestäisi toisen mokoman reitin, mutta takaosa ei antaisi myöten. Rajansa on tiedettävä ja tämä matka meni tämän rajan yli. Loppujuoksutukset ja hyväksytyn tuloksen sai tarkastuksesta. Videolta näkyy, miten takajalka kiertyy liikkeessä ennen ja jälkeen kisareitin sekä Jarin editoimassa videossa kun saavumme maalialueelle, miten korkealle se nostaakaan etujalkojaan. Oikean takajalan kiertyminen ravissa on ollut aina, enemmän ja vähemmän. Pehmeällä pohjalla kiertoliike näkyy kavion pyörähtämisenä ulospäin. Hokkikenkäaika on siinä mielessä ikävä, että se sitoo taas kiertoliikkeen ja aiheuttaa tätä kautta jumituksia lihaksiin.

Ajatukset sekavina palasimme kotiin. Tuikun loppuhuolto tallilla ja hyvillä mielin se pääsi takaisin kavereiden luokse. Sunnuntaina kävin taluttelemassa ja takasissa oli turvotusta, ei lämpöä. Kävimme kävelyn lopussa järvessä seisomassa, tämän jälkeen linimentit jalkoihin, kävelyn aikana olivat turvotukset laskeneet. Meille riittää Tuikun kanssa lyhyemmät matkat. Hoidin myös laserilla takapolven ja takajalkojen vuohiset. Lihaksisto oli ihmeen hyvä, Tuikulla ei ole ollut kireyksiä takapuolen lihaksissa eikä lautasilla ja ne ovat olleetkin hyvät. Kireyksiä on ollut enemmänkin lannerangassa vasemmalla puolella, mutta kokonaisuuteen nähden sunnuntain ja maanantain kävelytyksessä ihmeen hyvältä Tuikku vaikutti. Pirteä. Sunnuntainakin oli vastassa portilla, utelias ja reipas. Tänäänkin, ikään kuin aina valmis palvelukseen. Mitä nyt tehdään. Minä taas olen kuin jyrän alle jäänyt, selkä, lonkka, reidet ja pohkeet. Kipeät ja kävelen kuin vanha mummo. Otti koville. Tuikulla on nyt vapaata perjantaihin asti. Lauantaina sitten ratsastamaan. Saa palautua rauhassa. Mutta siitä ei kyllä näy merkkiäkään lauantain rasituksesta. Pirteä Tuikku, eloisa ja virtaisa. Tänäänkin lauma riehakoi pellolla.

Sunnuntaiksi olisi ollut Hevosten biomekaniikkaluento Nurmijärvellä. Se jouduttiin peruuttamaan, mutta uuden ajankohdan myötä odotan tätä luentoa mielenkiinnolla. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta tai vahvistaa jo opittua.