sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Maneesissa, ensimmäinen päivä

Meillä oli Tuikun kanssa mielenkiintoinen, antoisa, ja jännittävä viikonloppu. Tuikun kanssa emme ole olleet neljän seinän sisällä aikaisemmin. Minä olin varautunut siihen, että Tuikku käy kuumana ja jännittyy kovin ja joudun sitä pidättelemään. Mutta ei. Ja kaiken lisäksi lähdimme samalla traikulla orin kanssa. Ajankohtaan tuli tunnin myöhästys, joten päätimme sitten kokeilla oria ja ruunaa ensimmäistä kertaa samaan traikkuun. Vein Tuikun tallin karsinaan orin viereen tottumaan toisiinsa ennen maneesille lähtöä ja yhteislastausta. Nämä ovat samanikäisiä, Tuikku taitaa olla pari viikkoa vanhempi. Molemmat ruunikkoja. Ori on 157 cm säkäkorkeudeltaan, työhevoskurssilla kehuttu ja rakenteeltaan jykevä, ryhdikäs, kompakti paketti. Ja mitkä liikkeet. Ja jalat hyvät, suorat, niistä se on saanutkin erityismaininnan, on nimittäin paksuutta ja luustoltaan hyvä. Se on hieno. Tuikku on noin 147 cm, oriin verrattuna pieni, mutta kun laitoimme traikkuun ei se itseasiassa niin pieneltä näyttänytkään. Hyvin Tuikku meni orin viereen ja siinä nuuhkaisivat nätisti, kuljetuskin onnistui hienosti. Kiltti, kiltti ori. Mutta aina on tietysti oltava valpas, kerran hyvin ja toisen kerran voikin tulla yllätys. Mutta jos toistamiseen menevät hyvin, voi olla, että käymme näiden kahden kanssa maneesissa ratsastamassa yhdessä.

Ensiksikin Tippa (Tarja Teräväinen) katseli kun ratsastin Tuikkua. Teimme siirtymisiä. Kerroin, ettemme ole juurikaan menneet kentällä, emme laukkaa. Viimeisestä ohjatusta tunnista aikaa lähes 1 ½ vuotta. Kerroin Tuikun historian, miten olen jättänyt pois sileällä menon välttääkseni rasittamasta takaosaa. Tippa kyseli, mikä on meidän tavoite. Tavoite saada apua takaosaan siten, että siitä olisi hyötyä takapolveen. Maastoiluhan on mukavaa ja hän kysyi, miten koen, miltä meno maastossa on vaikuttanut. Olenko saanut takaosaa alle? Pakkohan se on todeta, että mennään pitkänä, pidetään vauhdista ja ylämäkitreeniä teemme, menemme metsänpohjia, peruutuksia teemme maastossa, mutta ei muuta. Hän kysyi, mikä oli eläinlääkärin ohjeistus, mitä saamme tehdä. Pari viikkoa kevyttä sen jälkeen normaaliin treeniin: maasto, esteet, sileä jne. eli ei mitään estettä. Minä itse halusin ottaa varovaisesti ja välttää ympyrätyöskentelyä, sillä videolta nähtynä oikean takajalan liike etenkin laukassa näytti ikävältä. Ja näin olen edennyt, varovaisesti. Miten siis Tippa koki Tuikun menon?

Ensiksikin hän aloitti maastakäsintyöskentelystä. Hän otti ohjat, hänellä oli raippa. Minä sain istua selässä, mutta en saanut  tehdä mitään ohjilla. Hän aloitti naputtamaan ohjilla etujalan polven alapuolelle saadakseen reaktion ja peruuttamaan. Sillä takapolville peruutukset ovat hyviä ja liikkeessä pitää olla myös vauhtia ja peruuttamalla saadaan takaosaa paremmin alle. Hän vaati reaktiota ja sitä tuli, ensin hitaasti, mutta vaati ripeätä askellusta ja sitä saatiin. Ja kaikki piti tehdä siten, kuin ihminen vaati. Hevosen itse ei pidä liikuttaa jalkojaan vaan vasta silloin kun ihminen sitä pyytää. Kun peruutus pysäytettiin, ei saanut liikkua itse eteen, välittömästi kielto ja peruutus. Tätä toistettiin. Tuikku hiffasi, mistä on kyse. Sitten aloitettiin se, mitä on eteenpäin ajava merkki raipalla. Tippa vei raipan taakse ja tähän Tuikku reagoi eteenpäin menemällä eli oikein. Tipalla oli ohja toisessa kädessä, minä vain istuin. Ja kun ihminen pyysi pysähtymään, näin piti toimia jos liikutti etujalkojaan, kielto ja peruutus. Tippa kertoi, että kun hevosen etuosa on ratsastajan hallinnassa, määrää se myös takaosan käytön.

Kerron nyt varmaan vähän sekavasssa järjestyksessä, mutta yritän muistaa kaiken oleellisen. Oli niin perusjuttuja, mutta siltikin tärkeitä ja meiltä Tuikun kanssa kateissa, on vain myönnettävä. Tippa sanoi, että Tuikku on kiltti, se tekee nöyrästi, mutta hevonen menee omalla mukavuusalueellaan ja maastoillessa kun saa mennä pitkänä ja etenkin silloin jos takaosassa on jotain, mitä hevonen haluaa vältellä, se välttää. Pitkänä ratsastus on sille helppoa, takajalat potkivat taakse, ei tule ikäviä tuntemuksia takapolveen, kaula pitkänä. Takaosa ei ole käytössä ja oikeille lihaksille ei tule työtä, mitkä ylläpitävät taas ja vahvistaisivat takaosan lihaksia. Nämä siis tukisivat takapolvea. Kun hevonen saa jatkuvasti työskennellä pitkässä muodossa, omalla mukavuusalueellaan eikä siltä vaadita tekemään asioita, ei se silloin niitä tee. Vaikka Tuikku on kiltti, sillä on kuitenkin silti taipumus vielä nöyrästi ihmisen pyyntöä noudattaessaan tehdä se viimeinen oma liike eli tähän tulisi puuttua. Saada turha häslääminen pois ja hallita etuosaa, jolloin myös määrittelet takaosan. Kuullostaako loogiselta? Helpolta? Simppeliltä? Kyllä näin kirjoitettuna, mutta käytännöntoteutus vaatiikin omistajalta jo enemmän. Sileällä työskentely ei kuulu vahvuuksiini, se vaatii jo paljon enemmän. Ja tämä sileällä työskentely on mukavuusalueeni ulkopuolella ja kun koen, etten ole kovin osaava, välttelen näitä mielelläni.

Maastakäsintyöskentelyä tehtiin jonkin aikaa ja tästä siirryttiin ratsastusosuuteen. Aloitimme isolla ympyrällä. Aloitimme käynnissä ja tarkoitus oli tehdä asetuksia. Juuri niitä, mitkä olivat täysin hukassa meiltä. Maastossa näitä yrittäessäni havaitsin, että oikealle tehdessä, Tuikku reagoi pyyntöön kääntävänä apuna, joten ulko-ohjasta pidätystä ja takaosa uralta ulospäin. Vasen hieman parempi. Näitä yritin löytää maastossa ja ymmärsin myös, että pyyntöni ei kohtaa eikä Tuikku täysin ymmärrä, mitä pyydän, mutta yrittää tehdä kaikkensa, jotta se tekisi oikein. Eli tein jotain väärin, mutta mitä. Miten pitäisi siis opettaa asetukset oikein, joita olemme aikaisemmin tehneet silloin joskus.

Tippa näytti ensin maasta käsin, minkälainen on oikea asetus. Nyt en ihan sanatarkkaan osaa oikein kertoa, mutta ehkä jotain sinnepäin osaan referoida. Kun asetus tehdään, pitää kaulaan, posken kohtaan tulla pieni pitkulainen uurre hieman ylöspäin (muistinkohan nyt oikein), mikä näyttää, että asetus on oikein tehty, päänkin on siis hieman taivuttava asetuksen suuntaan. Tällöin hevonen vastaa pyyntöön oikein. Virheellisesti tehtynä kaula vain taipuu ja osa ajattelee, että siinä on asetus. Näin olen minäkin toiminut käytännössä Tuikun kanssa. Kokeilimme molempiin suuntiin maasta käsin, vasen helpompi, oikeassa vastustelua. Tippa sanoi, että asetus osoittaa myös usein sen, että se kumpaa puolta hevonen vastustaa asetuksessa, on takaosassa sillä puolella usein ongelmia. Kun olimme käyneet tämän läpi, siirryimme käytännön toteutukseen.

Käynnissä isolla ympyrällä minun tuli tuoda sisäkättä ulospäin niin, että hevonen seuraa kättä. Ei onnistunut. Tein siis väärin. Otettiin uudestaan, sisäohjaa tuoda ulospäin sivulle, ei saa vetää. Tähän on siis kerrottava, että Tippa ei halua, että hevosta ohjista vedetään taakse, se on virhe. Yhtään ei taakse! Kättä vietävä käynnissä voimakkaammin sivulle ja ulko-ohjan on tultava mukana, siis annettava tilaa sisäohjalle. Ei kuitenkaan siten, että ohjat pääsevät löystymään. Ja mitä tapahtui: Tuikku myötäsi hienosti! Asetus meni läpi ja näin peilistä, että Tuikku näytti hienolta, ratsuhevoselta! Kauniissa muodossa, asetuksessa se kulki käynnissä ryhdikkään näköisenä. Se tunne, se wow-elämys! Näin pieni asia, minulle täysin uudella tavalla opetettuna. Ja Tuikku ei protestoinut kun ei tarvinnut puolipidätteitä antaa vaan tehtiinkin asetus ihan eritavoin. Aloitimme vasemmasta kierroksesta. Ja toistettiin tätä. Se keveys, tuntuma ja asetus. Siirryimme raviin ja ihan tarkkaan en muista, miten menikään. Jotain virhettä tein, ja korjausta. Mutta ravissakin meni hyvin. Isossa ympyrässä. Ja mikä oli tässä tehtävässä parasta oli se, ettei tarvinnut kiinnittää siihen huomiota kun hevonen asetusta harjoitellessa pienensi ympyrää vaan se sai pienentää ympyrää, minun ei tarvinnut pistää vastaan vaan asetus läpi ja se oli siinä. Vielä tässä vaiheessa hevoselta ei vaadittu sitä, että piti pysyä siinä samalla isolla ympyräuralla vaan sai pienentää ympyrää kun tasapaino ei riittänyt ja asetus tuli kuitenkin onnistuneesti läpi. Teimme tämän molempiin suuntiin. Harjoitus ei ollut kovin pitkä. Mutta Tuikkua ei moitittu ravin huonoudesta, tahdituksesta, sillä Tuikku ravasi letkeästi ja rennosti. Saatiin hienoja raviaskelia ja siltä se tuntuikin.  Ja Tippa totesi, että oikea takajalan liike toimi hyvin, ettei se vaikuttanut niin huonolta vaan käytti myös hyvin oikeaa takajalkaa. Minun ei tulisi olla liian varovainen vaan hyvä jatkaa näitä harjoituksia kuten myös puomiharjoitukset olisivat hyvä apu takaosan vahvistamiseen. Kaikissa harjoituksissa ei tulisi vaatia liikaa kerralla, sen mukaan, että hevonen ei kuitenkaan rasittuisi liikaa. On annettava myös taukoa ja sai mennä harjoituksen jälkeen käyntiä. Harjoituksissa tulisi tehdä toistoja, jotta hevonen myös oppii ja osaa.

Tänään sunnuntaina menemme iltapäivästä, Jari pääseekin tällä kertaa kuvaamaan,vaikka tarkoitus olikin molempina päivinä, mutta myöhästymisen vuoksi lauantai jäikin pois. Tunnista jäi hyvä fiilis itselleni ja kaikin puolin onnistunut positiivinen päivä. Sunnuntaina harjoittelen samat maastakäsin harjoitukset kuin lauantaina. Näin voin jatkaa niitä kotioloissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.