maanantai 27. marraskuuta 2017

Kentällä

Tuikun kanssa olemme maastoilleet satoi tai paistoi. Ja nähneet 30 metrin päästä yli kymmenpäisen peuralauman Tuikun reakoimatta mitenkään. Maastossa ottaneet vauhtipätkän, mikä oli minulle tarpeen. Teki niin hyvää ja miten se saakaan "hyvän mielen hormonit" liikkeelle. Hullu minä, vanha täti, joka innostuu kun hevonen sitten juoksee lujaa ja pukittaa samalla. Loppumatka maasta käsin kotiin päin.

Aikaisemmin kerroinkin Lohjan raviradasta ja siitä, että se todennäköisesti lopetetaan, koska eritasoliittymän rakentaminen alkaa. Yhdistys pyrki siihen, että rata saataisiin pidettyä, mutta ei. Sen toiminta lakkaa, eritasoliittymän rakennus on käynnissä, maita ajettu, puita kaadettu ja vuokrasopimus kaupungin kanssa päättyy marraskuun lopussa.

Toinen iso asia on, että puolisoni jäi sitten työttömäksi. Valmistumisesta lähtien samassa työpaikassa, YT-neuvotteluiden yhteydessä sai vuoron lähteä. Tämän jälkeen olemme "velattomia köyhiä". Nämä ovat tietysti asioita, mitkä vaikuttavat välillä mielialaan. Minä en jää yleensä tuleen makaamaan ja ideoitahan minulla riittäisi, Jari taas järkevänä torpedoi ne kaikki :D. Mutta aina on pidettävä yllä haaveita, unelmia ja yrittämistä, vaikka viimeisin on välillä itseltänikin kateissa. 

Mutta mikä parasta, oman hevosen kanssa on ollut hienoja hetkiä. On ollut niin hyvä nähdä, miten hyvin meillä kaikki onkaan. Tuikku on ollut tyytyväinen ja se näkyy meidän tekemisessä. Emme ole paljon kentällä pyörineet, uskaltautunut vähitellen enemmän ja sain Jarin sunnuntaina kuvaamaan. Näkee, että on märkää, mutta siltikin sinnikkäästi liikumme. Kentällä meillä menikin kivasti ja etupainoisuus on tietysti se, mitä pitäisi saada pois. Ja laukkaa kokeiltiin molempiin suuntiin lopussa ja sen osuus saa jäädäkin vähäisemmäksi kentällä. Raviosuudet menivät hyvin ja puomejakin otimme mukaan molemmille sivuille. Kun näin videota ja ratsastustani sekä miten Tuikku meni, antoi se ymmärrystä, että virheistäni huolimatta (jalkojen tahaton paukuttelu, kädet, könötys) Tuikku liikkuu siihen nähden rennosti, tyytyväisenä ja pitkiä osuuksia hyvässä, avoimessa muodossa. Olin hämmästynyt. Näinhän se omaehtoisesti kulkee myös maastossa minun tekemättä mitään selässä. Saan vain istua siellä. Olin varautunut pahimpaan ja vaatteilla en koreillut. En laittanut ykkösiä päälle kun ajattelin, ettei minun ratsastuksesta saa taaskaan onnistuneita otoksia.











keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Luottamus 2

Omastaanhan saa olla aina ylpeä ja tyytyväinen. Siihenhän tämä blogikin perustuu, oman hepan kehumiseen kun mikään ei omistajalle riitä. Toki on aikoja, jolloin mikään ei tunnu miltään etenkin kuraisina, pimeinä aikoina kun on märkää, sataa, märkää, sataa, kuraa, sataa, märkää... tätä on riittänyt, ihan tarpeeksi. Mutta siltikin, sinnikkäästi me olemme Tuikun kanssa liikkuneet. Tuikku lähtenyt mukaan mielellään. Lauantain jälkeen tuli sunnuntai ja silloinkin satoi. Laitoin sadeviitan, mikä hulmuaa helmoista. Tuikkukin sai omat varusteensa ja lähdimme maastoon. Joka paikassa on vettä, niittytielle käännyttäessä on edessä valtameri, niin paljon on taas vettä tullut. Mutta parin päivän kuivan jälkeen, tämäkin iso koko tien leveyden peittävä valtava järvi katoaa. Mutta nyt tämä valtamerijärvi on taas tullut sateiden myötä. Liikuimme rauhallisesti ja kävimme metsäpolulla kävelyllä, tutkimme hieman reittiä pidemmälle ja käännyttyämme takaisin havaitsimme noin parikymmenen metrin päästä emohirven ja tämän vasan. Olivat isompia kuin peurat, Tuikku pysähtyi niille sijoilleen ja pari sydämentykytystä tunsin jalkaani vasten. Tuikku selvästi pohti, pitäisikö panikoitua vai onko tässä pelättävää, käänsi päänsä, tuuppasi jalkaani ja totesin, että ei tässä ole mitään pelättävää, nättejä hirviä ne vain olivat. Jatkoimme matkaa ja hieman kuulolla oltiin uusien tuttavuuksien jälkeen. Pari vuotta takaperin tipahdin kyydistä kun hirvi tuli pinon takaa ja minä jatkoin eteen, Tuikku teki täyskäännöksen. Tällä kertaa tyydyttiin vain pariin sydämentykytykseen.

Minulla oli sadeviitta ja laukatessakaan ei haitannut kun se piti tuulta vasten ääntä ja helmat hulmusivat korvissa. Ei mikään turvallisin viritys jos tulisi äkkitilanne, liian leveät helmat, mutta ei Tuikkukaan reagoinut hulmuaviin, lepattaviin helmoihin, mitkä tuulessa pitivät ääntä. Kaikkeen se on tottunut, suhtautuu rauhallisesti eikä ota kierroksia. Maasto ei tällä kertaa ollut kovin pitkä ja tämä viikko onkin varsin kevyt. Maanantaina kävimme taas kentällä, tällä kertaa laitoin puomit ja teimme siirtymisiä käynnistä raviin. Laukkaosuuksia ei lainkaan, joten Tuikkukaan ei hionnut, menimme noin 45 min ja hyvin Tuikku liikkui. Tiistain sai Tuikku pitää vapaansa.

Keskiviikkona oli kiropraktikkopäivä, joten aamupäivä oli vapaata. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja teimme kevyen lenkin. Satulana Barefoot. Sää on taas ollut kuivempi ja pakastanut, joten valtameri oli kutistunut eikä niin laaja kuin maanantaina. Teimme tälläkin kertaa lyhyen lenkin, jonkin verran ravasimme, lyhyitä laukkapätkiä, kävimme metsäpolulla ja takaisin kotiin. Ja nyt tuntui olevan hups, vähän virtaa Tuikussa ja jouduinkin pidättämään ja vähän varomaan, etten anna aihetta liian reippaaseen menoon. Kotimatka sujui mukavasti, loppulaukat ja ravit ja siitä sitten tallille odottamaan Outin tuloa. Tallille tullessa olin käynyt ostamassa villaloimen Tuikulle kun hikilenkkien jälkeen pitää saada hepo kuivumaan.

Outi saapui ja nyt säiden kylmettyä oli Tuikku pihattokarsinassa ja laitoimme liukuoven kiinni. Tuikku oli hyvässä kunnossa, pientä kireyttä lannerangassa ja vähäistä niskassa ei muutoin. Uskallan siis jatkaa kentällä ratsastusta. Takapolvikaan ei ollut huono, takareiteen laitettiin akupiikki ja muutoin Tuikku onkin hyvä. Tällä kertaa sattuikin episodi, odottamaton ja ihmeteltiinkin, miten järkevä hevonen Tuikku on. Pihatossa on iso puuliukuovi ja Tuikku väisti alussa siten, että astui takajalallaan liukuoven ja kynnyksen väliin. Liukuovi tipahti ja kaatui katoksen aitaa vasten ja ääntähän siitä lähti. Pihatosta pakenivat hevoset ulos, Tuikku riimuissa kiinni ja Outi korokkeensa päällä hieromassa Tuikun takaosaa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, näin tilanteen, painoin käsilläni korviani (tämä vaistomainen reaktio) ja siinä nopeassa hetkessä odotin, että kaaos on irti ja näen, että Tuikku säikähtää, liikahtaa, mutta ei siten, että Outille kävisi mitenkään. Menen Tuikun luo, otan riimusta kiinni ja tilanne on jo rauhoittunut. Tuikku on säikähtänyt, mutta tässä olisi ainesta ollut pahempaankin. Puinen liukuovi on iso ja raskas, mutta se ei mennyt rikki.  Ihmeteltiin, miten järkevästi Tuikku toimi, olisihan se voinut panikoitua ja repiä itsensä riimusta irti. Hoitoa jatkettin, toki se vähän katseli oviaukkoa ja itse menin siihen eteen, jotta ei tarvitse huolestua ja hyvin saatiin hoidettua. Parasta toki se, että Tuikku voi hyvin ja seuraava kirohoito onkin tammikuun lopulla.
 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Seuraaja

Tuikulla on hyvä kestäväisyyskunto maastossa, mutta sileällä sen lihaksisto ei riitä eikä kunto. Maastossa jaksetaan mennä pitkääkin osuutta ravilla tai laukalla. Mutta kentällä kunto loppuu. Sen totesin käytännössä. Menimme keskiviikkona kentällä ja alussa ravia, siirtymisiä, peruutuksia. Ja maasta käsin tehdyt harjoitukset peruutukseen on tuonut myös ratsastaen tulosta. Peruutus ei ole laahaavaa eikä hidasta vaan tekee reippaammin. Tästä olen paljon kehunutkin Tuikkua ja erityisen hienosti se tekee käännökset. Tässä kohden yritän toteuttaa Tipan antamaa ohjeistusta. Teimme siirtymisiä, suunnan vaihtoja ravissa. Ja kulmissa vein sisäkäden sivulle ja ulko-ohjalla annoin enemmän myöten, tämä toimi hyvin. Kun aloimme tehdä väistöjä, käännökset päädystä menivätkin Tuikulta täpäkästi ja tarkasti. Meinasi mennä pasmat minullakin sekaisin kun teki niin hyvin, säntillisesti. Mutta väistöihin kun pitäisi mennä suorassa, alkaa kaula taipumaan väistön suuntaan -> jotain teen väärin, yritin pitää kädet paikallaan, väistättää pohkeella ja muistaa, ettei sisäpohje ole esteenä väistölle. Tulimme taas uudessa kierroksessa, käännös sotilaallisen tarkasti ja sitten ennakointi -> viime kerrallakin mentiin väistöä, joten automaattiTuikku aloitti väistön, kaula taas taipui väistön suuntaan ja muutenkin näkemättä sivulta, etujalat väistää, takajalat ei niinkään. Seuraavalla kerralla päätinkin vähän sekoittaa ja tultiin taas samoin, mutta nytpäs en halunnutkaan väistöä, mitä Tuikku niin tehokkaasti tarjosi vaan halusin sen pysähtyvän. Vähän miettimistä, onko varma, että haluan pysähdystä, kyllä ja se tehtiin. Eteenpäin, yritystä suoruuteen. 

Tätähän se on, yritystä saada tehtyä asioita oikein. Väistöt ovat se hankalin, sillä takaosaakin pitää saada paremmin väistämään. Jos käyttää apuna pitkää raippaa merkkinä pohkeen taakse, alkaa kiihdytys. Perinteisellä vanhalla systeemillä, puolipidäte ulko-ohjasta - älä kiihdytä - saa taas jännittyneeksi eli yritin tehdä hieman toisin. Tulimme käännöksen jälkeen suoralla uralla, pidätin vatsalihaksilla ravia hitaammaksi ja tämän jälkeen kevyt merkki ulko-ohjaan, sisäpohkeella merkki väistöön ja hieman kumpaistakin kättä väistön suuntaan, ei kuitenkaan niin, että sisäohja painaisi kaulaa. Emme näitä harjoitelleet kovin kauan. Teimme välillä käyntiä pitkin ohjin ja sitten raviin. Tällä kertaa kaarevia uria pitkille sivuille kevyessä ja harjoitusravissa. Siitä sitten pienemmälle ympyrälle vieden sisäkättä ei taakse vetäen vaan sivulle, jolloin hevosen pään tulisi seurata ohjaa, tässä suuntaa vaihdettiin, ympyrä pieneni, vaatimusta ohjalle ja kun ympyrä meni pienemmäksi etenkin vasemmassa, alkoi Tuikullakin kiihdyttely, vaihdettiin käyntiin, jotta saadaan reaktio ja teki oikein, Tuikku taipui ja seurasi sisäohjaa. Tässä yritin muistaa ne ohjeet, ettei vedetä taakse, mutta se oma asento helposti unohtuu ja kallistuu sisäkäden suuntaan tuijottamaan, miten se Tuikku sitä päätään taivuttaa :D. Käyntiväli seuraavaksi ja kokeilinkin laukkaa molempiin suuntiin. Kentällä selvästi etupainoinen ja painaa ohjille, tätä ei ole maastossa. Laukattiin molempiin suuntiin uraa myöten ja tehden ison pääty-ympyrän. Ja tämän jälkeen loppuravit ja käynti maastakäsin. Tuikku oli hikinen, kaulasta lavoilta, selästä, pepusta. Yllätyksekseni se hikosikin kunnolla. Karvaahan sillä on ja lämmintä, mutta sen kunto ei ole kovin hyvä kentällä tehtäviin harjoituksiin. 


Keskiviikon jälkeen lähdimme Tuikun kanssa maastoon. Karvasatulalla. Kevyesti käyntiä. Ja säähän oli mitä parhain, sain mielestäni hyviä otoksia. Olen toivonut itselleni kameraa. Pieni, kompakti, millä saisi myös hyviä kuvia pimeässä. Joskus onnistun saamaan hyvän kuvan, käsittelen sen kuvankäsittelyohjelmalla ja kokenut saavani tallennettua olennaisen. Iltakuvauksessa haluaisin saada kuvaan vangittua sen hetken, pimeyden ja samalla erottuvat puiden ääriviivat, järven väreilevän pinnan, siitä heijastuvat kaukaiset valot, mutta puhelimen kameralla tämä ei onnistu. Jarikin totesi toiveeseeni, että sitten kun lehmät lentää 😁. Pimeällä maastoilu on ainutlaatuista, hieman jännittävää, mutta ei pelottavaa. Tuikkukin toimii hienosti, on sopivalla tavalla vireä, mutta ei jännittynyt, ei stressaantunut. Meillä on ollut Tuikun kanssa hienoja maastoja. Olen myös vaatinut käyntiin reippautta. En kuitenkaan halua, että se kiirehtii, mutta sopivasti reipas. Edelleenkin odotan tallille menoa etenkin vapaan jälkeen. 

Torstaina kävelimme, minä selässä. Ja Huhtasaarentien jälkeen käännymme Rauhalan mäkeen
vievälle tielle, täällä on jyrkkä, pitkä ylämäki. Sopivaa ylämäkitreeniä hevosille. Ennen mäkeä on polku, mikä myötäilee järven rantaa. Ennen tätä pyysin Tuikulta asetusta oikeaan ja vein oikeaa kättä sivulle, yrittäen saada seuraamaan kättä. Mutta ei Tuikku sitä tee, ja ihmettelen, että miksi nyt ei haluta. Kaiken lisäksi se pyrkii menemään vasenta reunaa, mahdollisimman reunaa. Hämmennyn vähän enemmän ja vaadin reaktiota kädelle, kunnes tajuan, että peuraahan se väistää, sehän on melkein siinä vieressä ja juoksee rantapolulle. Tämän jälkeen reaktio tuli, kuten toivottiin. Jatkettiin ylämäki käynnissä ja niittytieltä oltiin kääntymässä metsäpolulle. Ja siellähän on komea valkohäntäpeura, mikä säntää eteenpäin ja jää paikalleen ikään kuin odottaen meitä. Ja mehän seurataan, yritän saada kuvaa, mutta eipä onnistunut. Tuikku haluaa seurata samaa reittiä, mistä peura meni ja näemme sen kun se taas liikkuu eteenpäin, häntä pystyssä, joustavasti liikkeen mukana heiluen. Eikä Tuikkua jännitä, päinvastoin, se pysähtyy katsomaan, missä kaveri on. Teimme varsin lyhyen käyntimaaston. Mutta palatessa olikin hienot värit järvellä ja sain suht onnistuneet otokset.



Perjantai oli Tuikulla vapaata ja lauantaina lähdimme Jarin kanssa tallille. Alkuperäinen tarkoitus oli laittaa koppikset ja lähteä kärryttelemään, mutta luvassa sadetta, joten päädyttiin kevyempään versioon. Laitoin karvasatulan ja ratsastusloimen vesisadetta suojaamaan. Aamupäivä oli vielä kuiva ja sopivasti ehdimme juuri siihen kun alkoi ensimmäiset vesipisarat auton tuulilasia kastelemaan. Tuikku kulki mielellään Jarin perässä ja hän ottikin meistä kuvia. Teimme lyhkäisen maaston, kävimme Rauhalan mäen alla ja siitä takaisin, pari laukkaosuutta ja takaisin kotiin. Menin vielä kentälle, missä mentiin ravia ja vähän harjoiteltiin väistöjä, missä takaosakin väistää, mutta tulee etuosan jäljessä. Suoruutta pitää harjoitella. Kun meillä oli Tipan maneesiratsastus ja näin kaverin orin suorittavan väistöjä, olivat ne ihan toista kuin meillä. Editoin näistäkin videon ja tämän jälkeen into oman ratsastuksen videoinnista koki "lamaannuksen" 😅 . Ori väistää niin käynnissä kuin ravissa hyvin, suorana ja sisään astuminen on kunnollista. Käynnissä laajaa ristiin astumista. Hevonen toimii kun on ratsastaja, joka osaa. Joten tämänkin kertaisen taltioinnin jätin videolta pois. Harjoittelemme Tuikun kanssa salaa kameroilta 😊. Jättäydyn maisemakuvaukseen ja tunnelman taltiointiin. 

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Pimeällä

Maanantain sai Tuikku pitää vapaana. Kävin vapaapäivänäni tallilla ja harjailin Tuikun. Takapolvi on ollut hyvä, ei juurikaan sanomista. Ja liikkunutkin on hyvin. Joten siihen nähden hyvältä on vaikuttanut. Laseria olen käyttänyt säännöllisesti ja marraskuussa olisi kiropraktikon käynti. Ja talvikarva on Tuikulla tiheä ja paksu. Klippaus pari vuotta takaperin vaikutti jonkin verran edellisvuoden kasvuun. Nyt on selvästikin tiheämpi ja pitää hyvin sadetta. Sadeloimea ei ole Tuikulle tarvinnut laittaa, vaikka sateita onkin pidellyt. Vaivatonta ja harmitonta loimituksenkin suhteen.

Otsalampun valossa pimeämaastossa.
Eilen tiistaina lähdimme jälleen kerran pimeämaastoon, ilta hämärtyi ja minulla menee aikaa Tuikun satuloimiseen, hoitamiseen sen verran, että toiset ehtivät samassa ajassa hoitaa ja juoksuttaa hevosensa kun minulla on vielä tarkistettavana satulointi ja maastoiluun tarvittavat heijastimet. Tuikulla on heijastava ja sadetta pitävä Horzen sadeloimi, kavioissa heijastavat bootsit ja minulla heijastinliivi sekä otsalamppu. Hyvin erotumme pimeässä. Varustautuminen vie aikaa ja mihinkäs sitä on kiirettä. Maastoon lähtiessä kuului aseen pauketta pariin otteeseen. Ja aivan pimeää. Edelleenkin hämmästelen sitä, että metsästäjät liikkuvat vielä niin pimeällä riistan perässä. Tuikkukin hieman hätkähti kun matkasimme Huhtasaarentietä pitkin ja kieltämättä se herätti itsenikin. Mutta suunta päättäväisesti kohti maastoa. Sen verran se hätkäytti, että jännäkakat tehtiin tien vierelle ja ne potkimaan pois. Takaisin selkään ja menoksi. Siirryttiin raviin ja päästiin etenemään. Se täydellinen pimeys ja otsalampun valokeila, omanlaisensa rauhallinen tunnelma ja tällä kertaa myönnän hieman silmäilleeni metsiin nähdäkseni, onko siellä ylimääräistä. Kun tuntui vähän siltä, että rapsahduksia kuului tavallista enemmän. Toisaalta ajattelin, että jos metsästäjät ovat olleet juuri passissa niin peuratkin liikkuvat ja suunta Huhtasaaren suuntaan, missä metsämiehiä ei asutuksen vuoksi tule. Tuikku oli rauhallinen, valpas toki, mutta liikkui reippaasti. 


Ylämäen menimme käynnissä, vaikka Tuikku olisi sen totutusti mennytkin ravilla. Se ennakoi, rutiininomaisesti se tietää, missä on menty vauhdikkaammin, mutta tällä kertaa vapaan jälkeen menimmekin osuudet rauhallisemmin. Niittytiellä ravasimme ja laukkasimme niillä osuuksilla, missä voi ja Tuikku vaikutti kovinkin reippaalta. Säähän oli hyvä, vaikka töistä tullessani juurikin alkoi satamaan Lohjan välillä. Mutta sade taukosi tallille päästyäni ja koko päivän oli ollut kuivaa. Hyvä sää olikin maastoilla. Sadesäätkään eivät estä liikkumasta, mutta jatkuva harmaus, sade, vaikuttaahan se, vaikka sitä kuinka positiivisesti yrittäisikin ajatella. Toisaalta ei olla sokerista ja nyt kun sain taas saderatsastusloimen huuhdeltua mudasta Tuikulle, helpottaa se huomattavasti menoa sateellakin.

Meidän pimeälenkki oli tällä kertaa lyhyt, reippaita osuuksia, mutta enemmän rauhallista kävelyä. Olimme kovin tyytyväisiä molemmat. Sää oli pysynyt koko maastoilun ajan hyvänä, ei lainkaan sadetta, kosteaahan ilma on. Tuleva sää näyttää edelleenkin lämpimältä eikä lumipeitettä ole luvassa. Mielenkiintoiseksi on vuodenajat muotoutuneet eikä enää näytä kovin toiveikkaalta saada oikeata talvea, ehkä päivä pari lunta ja pakkasta, sitten taas lämpenee, sulaa ja pakastuu, jäätyy. Näihin kai se on tottuminen. Loka-joulukuu onkin pimeintä aikaa, mutta kuukausi eteenpäin ja lähestytään talvipäivän tasausta ja siitä alkaakin päivä pitenemään. Edessä joulu ja sen jälkeen katse kohti kevättä.

Kun toinen saa ruokansa pihaton hoitopaikassa (mikä on myös muunnettavissa sairaspaikaksi tarvittaessa), voi sitten etsiä olkien seasta jotain syötävää.

Pihatossa voi kuikuilla portista kuten Tuikku ja anella makupaloja. Kaveri, suomenhevostamma, lähdössä lenkille.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Harmaata, märkää ja maastoilua

Marraskuu on alkanut säiden puolesta kurjana, märkää, harmaata, kuraa, pimeyttä ja sadetta. Voisiko enää huonompia säitä olla. Hevosia tämä sää ei tunnu häiritsevän, pääasia on, että heinät tulevat ajallaan ja pihaton pehkuihin pääsee kun on tarve. Tuikun kanssa varauduttiin talveen, olisi vain pitänyt laittaa reiät ja itse kiinnittää hokit, tällöin olisi taatusti tullut talvi :D. Tuikku oli tarhassa astunut etujalan kannoille ja siinä oli hokinreikä. Ei aristellut, mutta puhdistanut olen ja seuraillut. Hyvältä näyttää. Pari päivää oli bootsit etusissa, eilen jätin pois. Sen verran olin mukavuudenhaluinen, ettemme lähteneet ratsastamaan vaan käytiin pyöröaitauksessa pitkästä aikaa. Ja Tuikkuhan näyttää hyvältä ravatessa, käynti on hyvää. Selkä on joustava ja näyttääkin liike oikeanlaiselta. Tuikku pysähtyy pyytäessä, lähtee raviin. Välillä tuntui oma into menevän pyyntöjen edelle ja pysäyttetävä oli, jotta pysyisi kuulolla. Tuikku liikkuu irtona pyörössä. Kun yritin saada käyntiin pyytämällä hitaasti seis, tehostaen vielä prrrr-komenolla,  meni se täysin ohi. Tällöin menin pyörön reunalle ja estin etenemisen. Tuikku pysähtyi, yritti vastakkaiseen suuntaan ja sama homma. Pyysin käyntiin. Ja pysähtyi, mietti ja seurasi, mitä minä teen. Pari-kolme kertaa jouduin näitä tekemään, kunnes päästiin siihen, että kuuntelee ohjaajan pyyntöjä. Harjoiteltiin siirtymisiä ja nämä toimivat, tosin kiire tuntui olevan ravaamaan. Tuikku liikkui hyvin ja välillä tulin juoksemaan rinnalle, se tehosti etuosan nostoa ja näyttikin hienolta kun kaula nousee, kaareutuu ja niskasta taipuu. Vähän kuin ori, jolla on kevättä rinnassa.

Minulla on asiakkaina vanhoja, kokeneita hevosihmisiä, heinäntuottajia, ravi- ja työhevospuolelta. On mielenkiintoisia keskusteluita etenkin silloin kun asiakas on elänyt sota-ajan ja hevosia on ollut suvussa aina. Ajat ovat muuttuneet ja tavat myös. Asiakkaat kyselevät, miten hevonen voi, mitä sille kuuluu ja mukava on kertoa kuulumisia. Etenkin kun on kyse ruoasta, mikä Tuikusta on työnteon jälkeen kohokohta. Sitäkin on hauska verrata kun tammavarsa saa nappuloita pari litraa ja Tuikku saa höpöhöpö-nappuloita vain pari desiä, jotta kivennäinen menisi mukana. No, varsin taitava Tuikusta on kivennäisen suhteen tullut, se osaa napsia ne pois ja syö höpöhöpö-nappulansa. Black Horse meni jonkin aikaa, sitten se valikoitui pois. Tilalle Krafftin kivennäistä vähän aikaa meni alas ja nekin valikoitiin pois. Puuroksi en ole halunnut laittaa, yrittänyt pitää kaiken vaivattomana ja myös ottanut huomioon, että mieluummin kuivana kuin märkänä, jotta tulee pureskelua ja syljen muodostusta. Mutta nyt palaamme Eggersmannin kivennäisbrickseihin. Nämä ovat Tuikulle maistuneet aiemminkin ns. makupaloina ja ei tule valikoitua ruoan joukosta pois. Tämän vanhan, kokeneen hevosmiehen kanssa puhelimme myös, miten hyvin on Tuikku tullut toimeen lähes pelkällä heinällä, sen johdolla jaksoi mennä matkaratsastuskisat saaden vielä hyvän palautteen hyvästä kunnosta. Tuolloin yritettiin kauraa antaa, sitäkin max 3 dl, mutta vatsassa oireili ja en uskaltanut pitää kauempaa. Olisihan se voinut tottuakin tai sitten ei.

Ruokinnan suhteen on paljon tullut uutta tietoa ja tavat ja ruokintakin muuttunut niin hevosten kuin ihmistenkin kohdalla. Jaan oheisen linkin, missä tuodaan esille ruokateollisuuden kaupallistuminen ja miten meihin kuluttajiin on vuosikaudet vaikutettu ns. oikean tiedon avulla. Perheessämme on yksi, jolla on chronin tauti, suolistosairaus on ikävä ja oireita tässä ovat väsymys, laihtuminen, vatsan löystyminen mm. Kun lääkityksellä saadaan tilannetta parempaan, alkaa ruokahalukin palautumaan, paino myös nousemaan. Ruokaa mietitty, meillä käytetään rypsiöljyä, kevytlevitteitä, minä Itä-Suomessa syntyneenä suosin edelleenkin voita leivonnassa ja ruoanlaitossa, kermaa jne., mutta käytän myös rypsiä. Kevytlevitteitä en itse käytä, mutta kaikkea kohtuudella. Mikä on sitten se "oikea totuus" vai onko se jossain tässä välillä? Pohjois-Karjala kuului alueeseen, missä ns. suolan ja rasvaisen (eläinperäinen) ruoan syömisellä todettiin yhteys sydän- ja verisuonisairauksiin. Aloitettiin kampanja 70-80 -luvun taitteessa, vähemmän suolaa ja vähemmän rasvaa, tuottanut tuloksia. Vähitellen siirryttiin kasvisrasvaan ja öljyn käyttöön ruokailussa. Suolistosairaudet lisääntyneet. Samoin on todettu Virossa myös viime aikoina suolistosairauksien lisääntymistä, näitä ei ole tiedostettu nykyisessä määrin. Olisiko syynä juuri kevyttuotteiden käyttö, rypsiöljy, kasvisrasvalevitteet jne. ? Miten kuluttajana voin tietää, mitä tulee varoa, mitä käyttää?  Miten paljon voi luottaa tutkittuun tietoon, mikä on sen alkuperä? Teollisuusko, mikä tutkimusta rahoittaa, onko sillä vaikutusta lopputulokseen? Paljon kysymyksiä, mihin ei välttämättä löydy yhtä oikeaa vastausta vaan useampia, erilaisia riippuen vastaajasta ja lähteestä. Olisiko lähiruoka-ajattelu lähempänä oikeaa tapaa toteuttaa terveellistä ja turvallista ruokailua? Kaikkea kohtuudella kasviperäistä kuin eläinperäistä rasvankäyttöä? Tätä samaahan on hevosten puolella. Paljon tietoa, informaatiotulvaa. Ja tieto on lisääntynyt ja useammassa FB-ryhmässä aiheena hevosen ruokinta.

Olin Tuikun kanssa eilen perjantai-illalla pimeän aikaan maastossa. Edellinen kerta olikin kun osui metsästäjät paikalle. Kun maa on lumeton, on niin pimeää, jolloin vaikeaa on nähdä ilman lamppua mitään ellei sitten taivaalla paista täysikuu. Eilenkin oli pimeää, yhdessä mentiin, rauhallisesti. Tuikku tarkkailee, mutta ei ole levoton ja käynti on rauhallista. Toivoisin kovasti jo lunta, mutta luvassa edelleenkin vielä lumettomia päiviä. Teimme lyhyen lenkin ja laukkasimme sekä ravasimme niissä paikoissa, missä pystyi. Hyvin näkee liikkua ja Tuikkukin vaikuttaa reippaalta. Pimeässä maastoilu tuntuu pienoiselta seikkailulta, mikä antaa oman tunteensa. Mennä seudulla, missä ei ole katulamppuja, omakotitalojen piha- ja sisävalot valaisevat pientä aluetta. Siirryttäessä metsäteille ja niittyteille, on täysin pimeää. Mikä tunne ja niin rauhallista. Tuikkukin on rauhallinen, samalla valpas ja korvat tötteröllä eteenpäin. Pimeämaastoilussa on oma tunnelmansa ja pidän näistä kahdenkeskisistä maastoista.

Lauantaina kävimme pikaisesti tekemässä lyhyen lenkin, sää ei suosinut tälläkään kertaa ja töistä suoraan tulleena ei motivaatio ollut kovin suuri eikä Tuikkukaan pistänyt pahakseen lyhyttä maastoilua. Tänään taas joutuikin työskentelemään kevyiden päivienkin edestä. Lähdimme maastoon ensin ja vaadin käyntiin vauhtia ja ylämäkeen vauhtia. Sateiden myötä tiet ovat märkiä, ajourilla pienet purot, keskusta vielä kuivahko jos nyt kuivaksi voi edes sanoa. Mutta joka paikassa märkää. Tänäänkin satuloituani alkoi satamaan juuri sopivasti, joten kastuttiinhan sitä. Mutta maasto  meni mukavasti ja sieltä kentälle, missä menimme ravaten ja Tuikku oli alussa hieman hätäinen. Mutta vähitellen päästiin jo rennompaan raviin, tehtiin siirtymisiä, peruutusta ja siitä käyntiin. Aloitimme myös kaarretyöskentelyä, tämänkin ravissa. Hyvin Tuikku taipui ja kokeilimme väistöä. Vasempaan väistöt sujuvat helpommin, oikealle vaikeampaa, mutta parin onnistumisen jälkeen loppuraviin ja -käynteihin. Lopuksi loimea päälle, jotta hiki saadaan pois ja kivennäisbricksit maistuivat, niitä olisi syöty enemmänkin.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Marrasmaastoilua

Tuikun kanssa olemme ahkerasti maastoilleet. Käyneet myös ennen maastoa kentällä tekemässä maastakäsin harjoituksia sekä kerran kentällä myös selästä käsin, mutta näidenkin jälkeen maastoon. Ja niinhän siinä kävi, että syyskesä se takaisin tuli, vaikka täysin olimme kengityksen puolesta varautuneet talveen. Märkää ja välillä sadetta, mutta tämän päiväinen korvasi kaiken, sää oli mitä parhain. Olemme menneet nyt kolme päivää perätysten, sunnuntaina ja maanantaina maastoiltiin hikeen asti ja tänään tehtiin kevyt lenkki karvasatulalla, mistä olen poistanut jalustimet pois. Maastoilu on tuottanut tulosta ja se näkyy myös karvasatulan kanssa. Koulusatulavyössä päästiinkin jo uusille reikäriveille ja vaikka välillä tuntuu siltä, että painonpudotus ei tuota tulosta niin kyllä se näkyy. Vyötä on päästy jo kiristämään karvasatulassa taas yhden reikärivin verran. Talvellahan tämä koulusatulavyö ei enää mahtunut Tuikulle vaan oli hankittava pidempi.

Tuikku on ollut hyväntuulinen ja myönteinen kuten aina. Tyytyväisen oloinen hevonen, maastoilu menee mukavasti, sunnuntaina käytiin kartanon reiteillä ja laukattiin ylämäki, mentiin niin paljon kuin mahdollista reippaampia askellajeja ja olihan maaston jälkeen hikinen hevonen. Maanantainakin tehtiin juoksulenkki ja hiottiinkin kunnolla, vaikka sade olikin jo kastellut päältä, mutta ryntäistä ja jaloista hiottiinkin ja satulahuopa meni pesuun. Töitä olemme siis tehneet. Tänään lähdettiinkin rauhallisempaan maastoon, sillä huomisen Tuikku saa pitää vapaana. Karvasatulalla on mukava istua ja maisemia tulikin jälleen kerran ihailtua ja sainkin yhden onnistuneen kuvankin otettua, missä vuodenajan vaihtuminen näkyy lehdettöminä puina, mutta siltikin luonto tarjoaa vielä varsin kivat värit ja kun taivas oli seesteinen, kevyt pilviharso ja viimeiset auringonsäteet. Järvessäkin olemme käyneet kahlailemassa ja maanantaiselta maastolta otin kypäräkameralla kuvaa käsivaralla. Pitkästä aikaa videokuvaa maastomaisemista, järvikahlailusta ja lopussa kävelimme rinnakkain Tuikun kanssa. Enkä pidä sen ohjista kiinni vaan se kävelee rinnalla vapaana. Tätä välillä teemme loppumaastossa. Siinä se kulkee kivasti mukana, toki pieni vara on oltava jos säikkyy jotain, mutta sen verran se vaikuttaa luotettavalta, että sen kanssa kykenee kävelemään ilman ohjista kiinni pitämistä.

 

torstai 2. marraskuuta 2017

Talvikengät

Viikonlopun uurastuksen (kevyen harjoittelun) jälkeen palasimme arkeen. Maanantaina oli kengitys. Tuikulla pidetty väli 6 viikkoa ja se on todettu hyväksi. Viimeksi kengät vaihdettiin uusiin ja nyt myös, niin olivat kuluneet. Olihan näillä kengillä taivallettu eksytty matkaratsastuskisa, tosin pohjat olivatkin paremmat kuin edellisessä. Mutta kulutusta kengille on tullut. Nyt laitettiin tilsakumit, hokit 6 taakse, 4 eteen. Yleensähän siinä käy niin, että kun ei laita vielä tilsoja tulee talvi ja kun sitten asennetaan etukäteen, tulee lämmintä. Maanantaina ei ollut lämmintä. Todella kylmä päivä.

Kengityksen jälkeen suuntasimme Tuikun kanssa maastoon ja olihan kylmä. Tästä syystä lähdimmekin jo lähes alusta lähtien ravilla, jotta pysyisi edes hieman lämpimänä. Tiet ovat hyvät ja nyt kun alla on pitoa, ei lipsu niittyteilläkään niin helposti. Kävimme tekemässä Iivarintien lenkin ja melko paljon menimme niin ravilla kuin laukalla. Ja väsynyt Tuikku oli lenkin jälkeen, hikinenkin vielä. Tuikulla olen pitänyt heijastinratsastusloimea (hirvenmetsästysaikaan), missä on fleecevuori, sekin lämmittää ja lisää hikoilemista. Muutoinhan Tuikkua ei ole loimitettu tänä syksynä lainkaan. Ei sateillakaan. Pihatto on iso, sinne mahtuvat koko lauma ja pihatossa on vielä katettu eteinen, missä toinen aukko on muoviliuskoja. Ja paljon kuiviketta, olkipehmuste päällimmäisenä. Hassuinta on vain se, että hevoset tulevat ulkoa ihan varta vasten  pissalle pihattoon, mikä logiikka 😀. Tuikkua hoitaessa on käynyt niin, että ensin tulee pissalle tamma, sitten vähän ajan päästä Billy ja sitten viimeisenä vuorossa Reiska. Ja viihtyvät ulkonakin hyvin, vaikka sataisi rättejä taivaalta. Tuikulla turkki on tiivistä ja ei näytä palelevan.

Tiistai oli Tuikulla vapaata ja eilen keskiviikkona suuntasin tallille. Ja keskiviikkoaamuna oli tullut ohut vaippa lunta maahan, pientä pakkasta ja olinpas tyytyväinen kun kerrankin oli kengitys osunut kohdalleen. Edes sitten yksi kerta kun on talvikengät ja oikea keli. Viikonlopuksi ja seuraavalle viikolle luvattu lämmintä, mutta säiden vaihtelut ovat niin nopeat, joten voihan olla, että tälle kengitysvälille osuukin toinen "talvipäivä". Meillä on Tuikun kanssa ollut kaikin puolin mukavaa, mistään ei ole tullut haastetta vaan tekeminen on ollut helppoa ja maneesivierailukin osoittautui onnistuneeksi. Monitoimipolle, vaivaton ja helppo. Kaikki käy. Kun on kaikki hyvin se näkyy tekemisessä. Hevosen perustarpeet ovat kunnossa, on harrastaminenkin helpompaa. Tärkeä merkitys on laumalla💕 ja ympäristöllä. Viimeiset kuukaudet ovat kieltämättä olleet parhaimpia ja vaivattomampia, mitä meillä Tuikun kanssa on ollut. On ollut vain helppoa ja sujuvaa, tyytyväinen hevonen. Etenkin kun on soljahtanut laumaansa hyvin, tietää paikkansa ja laumassa Tuikku ei ole alimmainen, mutta ei pomokaan. Harrastaminen on monipuolista ja mielenkiintoa pitää yllä ikään kuin olisi aina uutta edessä. Ja odotan oikeata talvea, järvien jäätymistä ja sitä, että päästään jäälle rallittelemaan.

 

Keskiviikon maasto oli onnistunut. Jätimme tällä kertaa Iivarintien osuuden pois, menimme peurasyöttöpaikan pariin otteeseen. Vaikka oli lunta maassa, paikoin jo jäistä hilettä pinnoilla, pystyimme ravaamaan ja laukkaamaan. Teillä oli osittain keskustassa lunta paljonkin, minkä päällä voi mennä kun on pitoa. Ja kun laukkaan lähdöt ei ole rynnimistä vaan sujuvat maltillisesti ja siitä lisätään vauhtia, voi tunnustella pitoa ja katsoa, mitä vauhtia voidaan mennä. Tuikku oli selvästi innoissaan jo toisella kierroksella piti tarjota pukkia ja tämä reitti on ympyrälenkki. Ja loppulaukkaosuudessa pitää hieman vaihtaa kaistaa, minkä jo Tuikku tietää, miten mennä. Siitäkin huolimatta voi pitää vauhtia ja  näissä kohden se tuntuukin innostuvan. Tuikusta näyttää nämä kaistojen vaihdot olevan piristävää ja kun joutuu menemään kahden lätäkön välistä. Viimeisellä osuudella vaikutti siltä, että olisi halunnut jatkaa uutta reittiä eteenpäin eikä olisi malttanut vauhtiaan hiljentää. Hieno, kiva maasto ja miten tyytyväisiä me molemmat olimme. Kun saa oman hevosen rinnalla kulkea loppukäynnit kotiin ja näkee hevosesta tyyneyden, rauhallisuuden ja tyytyväisyyden. Kun on sitä itsekin. Me viihdymme täällä, nämä maisemat ovat juuri sitä, mistä pidän. Kuusi- ja honkametsää, lehtometsää, peltomaisemaa, järvi. Syksyn harmaudesta huolimatta.

Olemme myös tehneet ennen näitä maastoja maastakäsin harjoituksia ja ne ovat menneetkin kivasti. Tuikku on skarppina ja tekee pyydetyt tehtävät hyvin, peruutukset onnistuvat reippaasti ja pitää katsoa kuukauden päästä, mitä tulosta näistä on syntynyt. Takaosan väistöt, missä tehdään asetus ja ulko-ohja toisessa kädessä, tähän Tuikku reakoi hyvinkin herkästi, ennakoi. Ja tässä vaatii vielä harjoitusta ja malttia. Jos viikonloppuna tuleekin lämmintä, kokeilemme kentällä ratsastusta vähän aikaa, jolloin pääsemme myös tekemään selästäkäsin harjoituksia. Olen myös maastoillessa kiinnittänyt huomiota käsiini, juurikin siihen, että jäisi se liike taaksepäin pois käynnissä ja laukassa, missä tämä korostuneesti on näkynyt. Piintyneitä tapoja on hidasta poistaa, mutta vähitellen, pikkuhiljaa. Koskaan ei ole valmis.