maanantai 27. marraskuuta 2017

Kentällä

Tuikun kanssa olemme maastoilleet satoi tai paistoi. Ja nähneet 30 metrin päästä yli kymmenpäisen peuralauman Tuikun reakoimatta mitenkään. Maastossa ottaneet vauhtipätkän, mikä oli minulle tarpeen. Teki niin hyvää ja miten se saakaan "hyvän mielen hormonit" liikkeelle. Hullu minä, vanha täti, joka innostuu kun hevonen sitten juoksee lujaa ja pukittaa samalla. Loppumatka maasta käsin kotiin päin.

Aikaisemmin kerroinkin Lohjan raviradasta ja siitä, että se todennäköisesti lopetetaan, koska eritasoliittymän rakentaminen alkaa. Yhdistys pyrki siihen, että rata saataisiin pidettyä, mutta ei. Sen toiminta lakkaa, eritasoliittymän rakennus on käynnissä, maita ajettu, puita kaadettu ja vuokrasopimus kaupungin kanssa päättyy marraskuun lopussa.

Toinen iso asia on, että puolisoni jäi sitten työttömäksi. Valmistumisesta lähtien samassa työpaikassa, YT-neuvotteluiden yhteydessä sai vuoron lähteä. Tämän jälkeen olemme "velattomia köyhiä". Nämä ovat tietysti asioita, mitkä vaikuttavat välillä mielialaan. Minä en jää yleensä tuleen makaamaan ja ideoitahan minulla riittäisi, Jari taas järkevänä torpedoi ne kaikki :D. Mutta aina on pidettävä yllä haaveita, unelmia ja yrittämistä, vaikka viimeisin on välillä itseltänikin kateissa. 

Mutta mikä parasta, oman hevosen kanssa on ollut hienoja hetkiä. On ollut niin hyvä nähdä, miten hyvin meillä kaikki onkaan. Tuikku on ollut tyytyväinen ja se näkyy meidän tekemisessä. Emme ole paljon kentällä pyörineet, uskaltautunut vähitellen enemmän ja sain Jarin sunnuntaina kuvaamaan. Näkee, että on märkää, mutta siltikin sinnikkäästi liikumme. Kentällä meillä menikin kivasti ja etupainoisuus on tietysti se, mitä pitäisi saada pois. Ja laukkaa kokeiltiin molempiin suuntiin lopussa ja sen osuus saa jäädäkin vähäisemmäksi kentällä. Raviosuudet menivät hyvin ja puomejakin otimme mukaan molemmille sivuille. Kun näin videota ja ratsastustani sekä miten Tuikku meni, antoi se ymmärrystä, että virheistäni huolimatta (jalkojen tahaton paukuttelu, kädet, könötys) Tuikku liikkuu siihen nähden rennosti, tyytyväisenä ja pitkiä osuuksia hyvässä, avoimessa muodossa. Olin hämmästynyt. Näinhän se omaehtoisesti kulkee myös maastossa minun tekemättä mitään selässä. Saan vain istua siellä. Olin varautunut pahimpaan ja vaatteilla en koreillut. En laittanut ykkösiä päälle kun ajattelin, ettei minun ratsastuksesta saa taaskaan onnistuneita otoksia.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.