keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Luottamus 2

Omastaanhan saa olla aina ylpeä ja tyytyväinen. Siihenhän tämä blogikin perustuu, oman hepan kehumiseen kun mikään ei omistajalle riitä. Toki on aikoja, jolloin mikään ei tunnu miltään etenkin kuraisina, pimeinä aikoina kun on märkää, sataa, märkää, sataa, kuraa, sataa, märkää... tätä on riittänyt, ihan tarpeeksi. Mutta siltikin, sinnikkäästi me olemme Tuikun kanssa liikkuneet. Tuikku lähtenyt mukaan mielellään. Lauantain jälkeen tuli sunnuntai ja silloinkin satoi. Laitoin sadeviitan, mikä hulmuaa helmoista. Tuikkukin sai omat varusteensa ja lähdimme maastoon. Joka paikassa on vettä, niittytielle käännyttäessä on edessä valtameri, niin paljon on taas vettä tullut. Mutta parin päivän kuivan jälkeen, tämäkin iso koko tien leveyden peittävä valtava järvi katoaa. Mutta nyt tämä valtamerijärvi on taas tullut sateiden myötä. Liikuimme rauhallisesti ja kävimme metsäpolulla kävelyllä, tutkimme hieman reittiä pidemmälle ja käännyttyämme takaisin havaitsimme noin parikymmenen metrin päästä emohirven ja tämän vasan. Olivat isompia kuin peurat, Tuikku pysähtyi niille sijoilleen ja pari sydämentykytystä tunsin jalkaani vasten. Tuikku selvästi pohti, pitäisikö panikoitua vai onko tässä pelättävää, käänsi päänsä, tuuppasi jalkaani ja totesin, että ei tässä ole mitään pelättävää, nättejä hirviä ne vain olivat. Jatkoimme matkaa ja hieman kuulolla oltiin uusien tuttavuuksien jälkeen. Pari vuotta takaperin tipahdin kyydistä kun hirvi tuli pinon takaa ja minä jatkoin eteen, Tuikku teki täyskäännöksen. Tällä kertaa tyydyttiin vain pariin sydämentykytykseen.

Minulla oli sadeviitta ja laukatessakaan ei haitannut kun se piti tuulta vasten ääntä ja helmat hulmusivat korvissa. Ei mikään turvallisin viritys jos tulisi äkkitilanne, liian leveät helmat, mutta ei Tuikkukaan reagoinut hulmuaviin, lepattaviin helmoihin, mitkä tuulessa pitivät ääntä. Kaikkeen se on tottunut, suhtautuu rauhallisesti eikä ota kierroksia. Maasto ei tällä kertaa ollut kovin pitkä ja tämä viikko onkin varsin kevyt. Maanantaina kävimme taas kentällä, tällä kertaa laitoin puomit ja teimme siirtymisiä käynnistä raviin. Laukkaosuuksia ei lainkaan, joten Tuikkukaan ei hionnut, menimme noin 45 min ja hyvin Tuikku liikkui. Tiistain sai Tuikku pitää vapaansa.

Keskiviikkona oli kiropraktikkopäivä, joten aamupäivä oli vapaata. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja teimme kevyen lenkin. Satulana Barefoot. Sää on taas ollut kuivempi ja pakastanut, joten valtameri oli kutistunut eikä niin laaja kuin maanantaina. Teimme tälläkin kertaa lyhyen lenkin, jonkin verran ravasimme, lyhyitä laukkapätkiä, kävimme metsäpolulla ja takaisin kotiin. Ja nyt tuntui olevan hups, vähän virtaa Tuikussa ja jouduinkin pidättämään ja vähän varomaan, etten anna aihetta liian reippaaseen menoon. Kotimatka sujui mukavasti, loppulaukat ja ravit ja siitä sitten tallille odottamaan Outin tuloa. Tallille tullessa olin käynyt ostamassa villaloimen Tuikulle kun hikilenkkien jälkeen pitää saada hepo kuivumaan.

Outi saapui ja nyt säiden kylmettyä oli Tuikku pihattokarsinassa ja laitoimme liukuoven kiinni. Tuikku oli hyvässä kunnossa, pientä kireyttä lannerangassa ja vähäistä niskassa ei muutoin. Uskallan siis jatkaa kentällä ratsastusta. Takapolvikaan ei ollut huono, takareiteen laitettiin akupiikki ja muutoin Tuikku onkin hyvä. Tällä kertaa sattuikin episodi, odottamaton ja ihmeteltiinkin, miten järkevä hevonen Tuikku on. Pihatossa on iso puuliukuovi ja Tuikku väisti alussa siten, että astui takajalallaan liukuoven ja kynnyksen väliin. Liukuovi tipahti ja kaatui katoksen aitaa vasten ja ääntähän siitä lähti. Pihatosta pakenivat hevoset ulos, Tuikku riimuissa kiinni ja Outi korokkeensa päällä hieromassa Tuikun takaosaa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, näin tilanteen, painoin käsilläni korviani (tämä vaistomainen reaktio) ja siinä nopeassa hetkessä odotin, että kaaos on irti ja näen, että Tuikku säikähtää, liikahtaa, mutta ei siten, että Outille kävisi mitenkään. Menen Tuikun luo, otan riimusta kiinni ja tilanne on jo rauhoittunut. Tuikku on säikähtänyt, mutta tässä olisi ainesta ollut pahempaankin. Puinen liukuovi on iso ja raskas, mutta se ei mennyt rikki.  Ihmeteltiin, miten järkevästi Tuikku toimi, olisihan se voinut panikoitua ja repiä itsensä riimusta irti. Hoitoa jatkettin, toki se vähän katseli oviaukkoa ja itse menin siihen eteen, jotta ei tarvitse huolestua ja hyvin saatiin hoidettua. Parasta toki se, että Tuikku voi hyvin ja seuraava kirohoito onkin tammikuun lopulla.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.