torstai 28. joulukuuta 2017

Puuhailuja

Tämäkään talvi ei taida tehdä poikkeusta menneistä talvista. Epävakaista, sadetta, jääkelejä, välillä lunta, räntää, vettä. Ja aiheuttaahan tämä liikkumiselle omat haasteensa. Hevosella on onneksi kunnon hokit alla, joten liikkumaankin päästään. Tuikkukin on liikkunut keleistä huolimatta. Reippaasti, hikilenkkejä, kevyempiä palauttelupäiviä. Aattoaamun aloitimme reippaasti, Jari mukaan kameransa kanssa ja
kovin suuria tavoitteita minulla ei ollut. Jarilla sitä vastoin oli omat suunnitelmansa kuvaamisen suhteen ja sen mukaan liikuimme. Kenttä oli aurattu jo ennen pakastumista, se oli tasainen, mutta säiden vaihteluista johtuen liukas. Menimme kävellen, teimme siirtymisiä, peruutuksia. Ja videotakin saatiin. Siirryimme pellolle. Se ei ollut liukas, mutta pohjaltaan parempi, paikoin märkä ja upottavuus toi mukanaan omat haasteensa. Ja sen huomasi Tuikun liikkeestä selästä käsin, vaikka kuvia katsoessa mielikuva ja se, miltä meno näytti ei vastannut toistaan. Tuikku liikkui olosuhteisiin nähden hyvin, mutta se tuntemus selässä kun huomaa, ettei liikuta ihan niin mielellään kuin on menty kentällä kun on hyvä, sula pohja. Nyt oli jäistä, välin upottavaa ja märkää. Kastuuhan siinä "tassut".

Joulupäivä oli ansaitusti vapaapäivä. Tapaninpäivänä lähdimme Tuikun kanssa reippaalle lenkille, sulatellen molempien omaa ylimääräistä vararavintoa ja Tuikullekin toki tekee hyvää pitää kiloja kurissa. Teimme normaalin lenkin ja liikuimme reippaassa tahdissa hikeen asti. Sää oli hyvä ja saimme tehtyä laukkaosuuksia, raviakin päästiin menemään. Liikuimme teiden keskustassa niittyosuuksilla, sen verran on pehmeä, märkä pohja. Paikoin on vielä jäljellä lunta, jolloin keskusta ei ole tallaantunut. Autoilla kun on liikuttu, on se painanut ajourat ja kun ne ovat jäätyneet, on ne liikkumisen kannalta liukkaampia. Tuikullakin oli jonkin verran virtaa ja innostusta, kotiinpäin mennessä kävimme tutun metsäpolun kävelemässä ja näin saadaan vähän palauteltua juoksuosuuksia. Videonkin tein meidän Tapaninpäivän ratsastuksesta. Nämä ovat siitä hyvät tallenteet, että vuodenaikojen ja säiden vaihtelut näkyvät. Ja eipä tänäkään Tapanina lunta juurikaan ollut.


Oma arkeni alkoi ja välipäivät töissä, mutta töiden jälkeen suuntasinkin Tuikun kanssa maastoon. Tällä kertaa kevyttä lenkkiä, karvasatula alla, pimeällä ja kamera mukana. Hieman tihkutti vettä ja tiet ovat liukkaita. Mutta siltikin Huhtasaarentie on yllättävän hyvässä kunnossa ja sitä se on ollut kelirikonkin aikaan. Pysynyt kuivana eikä kertaakaan ole ollut sillä tavoin kurainen, että olisi upottavia kohtia. Metsä- ja niittytiet ovat sitä vastoin olleet melko kuraiset, märät, mutta liikkumaan on päästy.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää Joulua

Tuikun kanssa liikumme säännöllisesti joulusta huolimatta. Joulupäivä jää vapaaksi, mutta muutoin sulatamme molemmilta ylimääräistä pois. Satula tuli toppauksesta ja sehän on hyvä, kuten alussakin. Viime talvi se oli liian ahdas, puristi. Nyt kävi liian leveäksi ja varmasti laihtumisen myötä osa lihaksistakin pudonnut, vaikka liikummekin. Mutta vähitellen löydetään ne piilolihaksetkin oikeille paikoilleen. Kuviakin tuli tänään otettua, tallilla väki kokoontui viettämään joulun aloitusta glögin ja leivonnaisten kera.










maanantai 18. joulukuuta 2017

Huoltopäivä

Tuikulla oli kolmen päivän vapaa. Takakenkä oli jo irtoamassa, joten se otettiin pois ja sai lisävapaita. Tänään maanantaina Tuikulla oli kengitys ja sekin meni hyvin. Saatiin uudet kengät ja nastat alle, eteen neljä, taakse kuusi nastaa. Ja näillä on mennyt hyvin, tilsakumit laitettiin myös.

Kengityksen jälkeen lähdimme maastoesteradalle, missä ensimmäinen kierros käyntiä, toinen kierros käyntiä ja ravattiin puolesta välistä. Kolmannella kierroksella jo laukkaosuudet, neljännellä reipas, viides käyntikierros, kuudennella mentiikin jo laukkaa ja ravia. Tästä siirryimme maastoon. Tieosuudet ovat jo liukkaita ja kovia. Metsäteillä oli taas lunta ja näillä osuuksilla päästiinkin reippaammin. Tehtiinkin reipas lenkki ja otin muutamia valokuvia. Kävelimme Rauhalanmäeltä tallille rinnakkain ja Tuikku pystyy tulemaan mukana ilman ohjista kiinnipitämistä.

Iltapäivästä satulansovittaja katsoi satulan, Albion Legend K2 ja sanoi, että satula on hyvä, sopii Tuikulle hyvin, mutta on sen verran laihtunut, että joudutaan edestä toppaamaan, edestä käynyt leveäksi. Joten satula lähti topattavaksi ja saadaan se ennen joulua.

Karenko tulikin sitten illasta ja takapolvi tarkastettiin, eikä ollut mitään vaivaa eikä huomautettavaa. Joten normaalisti liikutusta kuten tähänkin asti.










torstai 14. joulukuuta 2017

Luottamus 3

Luotanko hevoseeni? Siinäpä kysymys. Minullekin. Kuten kirjoitinkin viikonlopun lauantaista ja siitä, miten epätavanomaisesti Tuikku käyttäytyi. Olemme olleet Tuikun kanssa yhdessä jo yli kolme vuotta. Luottamus on kasvanut puolin ja toisin. Välillä ollut kausia, jolloin sitä on koeteltu, on oltu herkempiä säikkymään, otettu kimmoketta vähästäkin, miettinyt vaihtoehtoja, syitä. Niitähän löytyisi monia: selkä, jalat, vatsa ja kaikille perusteensa, jokainen väittämä voisi olla oikea. Hiekkaa vatsassa, mahahaava, nivelvaivat, lanneranka. Näistä jokainen syy voisi olla Tuikun käytöksen takana ja pitääkin paikkansa.

Perusluonteeltaan Tuikku on rauhallinen ja vakaa, hieman hösöttävä, kiirehtivä, huolestuvakin, mutta ei reakoi suuresti. Säikkyminen voi olla säpsähdys, paikallaan hypähdys, kiemurtelua banaanina, mutta se jää siihen. Tilanteesta selvitään vähäisellä huomiolla, jatketaan eteenpäin, ja maastoilussa rentous tulee näkyviin. Jotkut kohdat saavat aistit herkemmäksi ja kun on todettu, ettei tarvitse asiasta huolestua, se onkin siinä. Lauantai oli normaalikäytökseen poikkeavaa. Ja mietinkin, että niinköhän vatsassa on jotain, olihan meillä rehuun reakointia ja sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mutta tasoittunut. Entäs jos jotain jäikin.

Aina ei löydy selitystä ja onhan päiviä, että säpsytään enemmän, on vireyttä, ei ole mielenkiintoa, innostusta. Eikä näistä numeroa tehdä, mutta tavanomaisuudesta poikkeava käytös herättää kysymyksiä kuten lauantainen. Lähdimme eilen pitkästä aikaa kaverin kanssa käyntimaastoon. Karvasatulalla ja rennosti. Tuikun kanssa liikumme reippaasti, mutta nyt olikin vaihtelua käyntimaasto. Tiistaisen lumisateen jälkeen oli lunta edelleenkin, tien pohjat jo hivenen koppuraiset ja liukkaat. Kävimme tekemässä samoja reittejä kuin tiistainakin, tosin Rauhalanmäen alta käännyimme takaisin. Ja tällä maastolla selvisikin, että tuon Rauhalan mäen tien ojan pientareella on peuran suolet vielä jäljellä ja siinä oli vielä ollut lauantaina veret ja suolet selvästi esillä. Hirvenmetsästäjät olivat olleet jahdissa aamupäivästä ja me Tuikun kanssa tulimme maastoon tämän jälkeen. Minä en edes huomannut suolenpätkiä ja verta, vaikka ne niin selvästi olivat siinä näkyvillä ennen kuin kaveri ne osoitti, mutta Tuikkuhan on haistanut ja nähnyt. Ilmankos tällä osuudella oltiinkin kovin jännittyneitä sekä pitkin maastoreittiä, tämä paikka kun ohitetaan tullessa ja mennessä. Sekin vielä, että Rauhalan mäen jälkeinen reitti, missä liikkuu peurat ja hirvet metsässä ja pusikoissa. Panikoineet varmasti kun Tuikun kanssa tulemme kun on aamujahdista selvitty ja uusi kulkija taas tulossa. Tämä mitä todennäköisemmin on ollut syynä Tuikun erikoiseen käyttäytymiseen. Niin näillä maasto-osuuksilla kuin palatessa kun jouduimme toiseen kertaan ohittamaan teuraspaikan. Ja minä en edes arvannut katsoa tien varsiin. Hevonen pysyi hyvin käsissä, mutta mielentila oli selvästi jännittynyt ja pelkoa, jälkimmäistä kun ei ole tullut esiin normaalisti maastoillessa. Hevoset ovat viisaita, itse kun osaisikin aina ymmärtää, mitä omakin yrittää kertoa. Eilen tuli sellainen ahaa-elämys kun kuulin kaverilta aamujahdista ja näin teuraspaikan. Palaset loksahtivat paikalleen, hämmästys valtasi mielen sekä sen, miten viisas se oma hevonen on💗. Kun sitä oppisikin ymmärtämään vieläkin paremmin.

Ja entäs kelit. Tänään tiet liukkaita, mutta tallilla pystyy menemään kentällä, pyöröaitauksessa ja mikä parasta, maastorata on käyttökunnossa. Oli lunta, pohja märkää, mutta ei liukasta. Ja niin lähdimme Tuikun kanssa tälle radalle, kolme kierrosta käyntiä, Tuikku oli vireä, kaikki tuntui olevan jännittävää, metsässä olevat laitteet, siniset pöntöt, auton renkaat. Oli mentävä pyöröaitaukseen, sillä virtaa oli sen verran, että pyörössä juoksutusta ja sen jälkeen takaisin selkään ja radalle. Tuikussa oli puhtia ja ensimmäinen laukkaosuus ylämäkeen meni hieman hätäiseksi, toisella kierroksella jo paremmin ja kunnon spurtit, laukattiin tarhojen kohdalle. Tuikulla oli virtaa edelleenkin. Mentiin taas radan alamäki, nostettiin oikea laukka, mukavan reippaasti eteenpäin, laukkaa lyhennettiin, hyvin liikkui alla ja siirryttiin raviin. Kaarroksesta taas laukkaan ja kyllähän taas lähdettiin. Mentiin muutama kierros ja olihan Tuikku hionnut. Viimeinen kierros käyntiä. Voi kun olikin virtaa ja vauhtia. Onnistunut harjoitus, vaikka alussa mietinkin, mitähän tästä tulee. Mutta onhan se hyvä, että hevosessa on virtaa ja intoa.

Tämän jälkeen Tuikun ruoka ja otinkin tammavarsan. Sen kanssa menimme pyöröön ja juoksutin tammaa. Vaihdettiin suuntaa, välillä vauhtia, mutta pääasia, että virtaa saatiin pois. Tämän jälkeen liinat kuolaimiin ja ratsastusvyön lenkeistä läpi ja ohjasajoharjoitukset kentällä. Ja menikin hyvin. Varsahan toimi hienosti, vaikka portin kohdalla välillä neuvoteltiin pitäisikö jatkaa vai saako mennä pihattoon syömään nappulansa. Hienosti toimi tammavarsa ohjasajossa. Nämä onnistuneet hetket ovat mukavia. Huomata, että yhteistyö tammavarsan kanssa toimii, vaikka on sillä selvästi omakin mielipide ja kokeilee, onko ihan pakko. Mutta rauhallisuus ja päättäväisyys sekä kehuminen tuo tulosta. Varsahan toimii hienosti.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Lumimaasto

Oi, miten sitä vanhanakin ilahtuu lumesta!!! 💖 Eilen tiistaina oli luvattu lumimyräkkää ja töihin lähtiessä meninkin Muijalan kautta Vihtiin, jotta vältyn moottoritien kiihdytysajelulta. Ja satoi lunta, isoja hattaroita, valkoinen maa. Aamulenkilläkin koirien kanssa näki hyvin mennä metsäpoluilla.


Pääsin tallille pimeän aikaan ja ajokeli oli haasteellinen. Porintien liittymästä Hanko-Hyvinkää tielle oli ylämäkeen juuttunut rekka, se ei päässyt etenemään, jonoa oli takana. Ja olin juuri liittymän alkuosuudella, aikani katseltuani, koukkasin takaisin Porintielle ja sieltä sitten Vanhan Turuntien kautta motarille ja Hyvinkää-Hankotietä pitkin tallille. Oli ajettava kieli keskellä suuta. Polanteet ja painunut lumi ajourille teki kelistä haasteellisen, röpelöinen, osittain märkä lumi oli tallaantunut ja eipä uskaltanut kovaa ajaa. Ennen Kirkniemeä lumisade muuttui vesisateeksi, tien pinnat märät, mutta ei lumiset. Siinä meni näköjään raja. Lohjansaaren tie oli taas luminen ja tallille päin pystyi vielä hyvin ajamaan, mutta kotiinpäin tullessa vesisade oli muuttanut sataneen lumen pehmeäksi ja ajaessa välillä vei kohti ojaa, välillä kohti keskustaa ja vastakkaista kaistaa. Ajovauhdit olivat kaikilla maltilliset.

Tallilla odotti hevoset ulkona. Ketään ei ollut pihatossa. Ja hevoset viihtyivät heinäkaukalon läheisyydessä ja tallin pomokin tarkkaili pihattorakennusta. Syynä oli katolle satanut lumi, mikä oli märkää ja se piti hevosten mielestä ikävää ääntä ikään kuin katto romahtaisi niskaan pihatossa kun märkä lumi vieri peltikattoa pitkin alas. Siltä se näköjään niistä vaikutti. Etenkin tämän huomasi siitä kun tulimme Tuikun kanssa maastosta ja olin saanut ruokittua Tuikun ja laitettua varsalle oman ruokansa pihattokarsinan astiaan, oli varsa levoton syödessään. Ja levottomammaksi muuttui kun Tuikku poistui pihatosta. Menin tällöin varsan vierelle syöttöastian luo ja silittelin kaulasta, jotta malttaa syödä nappulansa. Vähäinenkin lumen vieriminen peltikattoa pitkin aiheutti hätäisyyttä, mutta sai kuin saikin syötyä nappulansa. Ja kun ruoka oli syöty, avasin pihattoon vievän portin ja niine hyvineen varsa juoksi ovesta ulos, ettei se katto ehdi pudota niskaan.


Maasto olikin pukeutunut lumivaippaan. Teillä oli lunta ja metsäteillä oli polkemattomat tiet. Saimme Tuikun kanssa vähän vastusta lumesta. Teimme kevyen lenkin, tällä kertaa suurimmaksi osaksi käyntiä. Vaikka tilsakumit ovatkin kengissä, tahtoo niihin kertyä lunta ja aiheuttaa toki riskinsä venähdyksille jos kovin kovaa olisi paineltu menemään. Lähteehän ne lumipaakut sieltä pois. Puutkin olivat taipuneet teiden ylle, jopa niin, että niiden paino sai etenemisen hankalaksi. Paksut oksat, lumivaippa ja niiden alitus kasteli ratsastajan kun lumi valui vaatteiden sisään. Oli melko aavemainen näky tiellä kun esteenä oli lumiset puunoksat ja jouduin painautumaan Tuikkua vasten, jotta päästään etenemään ja luottamaan siihen, että se osaa kulkea oikeaa reittiä eteenpäin. Itse kun en pystynyt ohjaamaan enkä näkemään mitään lumisten oksien estäessä näkyvyyden ja niihin olisin jäänyt kiinni jos olisin suorassa istunut. Tämä oli aika jännää Tuikun mielestä. Mutta hyvin rauhallisena muutoin pysyttiin. Ja maisemat olivat kuin postikortista niittytielle käännyttyämme. Harmi vain kun ei ollut kameraa mukana, sain otettua epätarkkoja kuvia kännykällä. Mutta kaunista oli, hiljaista, pimeää. Pehmyt lumivaippa tiellä, otsalampun valossa suuntasimme eteenpäin. Tämän kaltaisissa tunnelmissa haluaisi viipyä paljon kauemmin. Kiireetöntä, tyytyväistä, Tuikku on rauhallisen tyyni, askeltaa eteenpäin kun näinä maastokertoina ei vaadita käyntiin ripeyttä, saa vain puksutella eteenpäin. Märkiä me olimme. Tuikulla oli saderatsastusheijastinloimi päällä, joten se suojasikin hyvin. Vettähän satoi maastomme ajan. Lumisateesta oli tullut jo vesisadetta. Mutta onneksi ehdin ajoissa maastoon, näin pääsimme lumen seassa tarpomaan. Kun talvet ovat muuttuneet epävakaiksi niin jokaisesta hetkestä, minkä saa olla ns. talvisessa säässä ratsastamassa, on hyödynnettävä.




maanantai 11. joulukuuta 2017

Intuitio vai tieto ja intuitio

Mistäs sitä muusta aloittaisi kuin säästä. Tätä säätä on parjattu niin asiakkaiden kuin kotiväen,  naapurien ja tuttujen kanssa. Ihmeellinen vuosi ja ennuste on, että sää tulee olemaan tällainen tänäkin talvena😒. Miten voi ollakin näin kurjasti. No, hankin sitten kunnon heijastavan sadetakin maastoilua varten, on sille tilausta. Olemme maastoilleet, menneet kentällä säästä huolimatta. Sinnikäs olen, tunnollinen ja koko ajan on tavoite pitää hevonen sopivassa lihavuuskunnossa. Yritän välttää ylipainoa ja helppoa se ei ole kun syödäkin pitää ja kyllähän sitä laardia vielä löytyy.

Itsenäisyyspäivän aamuna lähdin tallille jo klo 8:n jälkeen. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja sää oli hieno. Pakkasta ja vähän lunta. Oli todella kiva maasto ja aikainen lintu  madon nappaa. Tuikkukin oli kovin tyytyväisen oloinen. Kentällä menimme torstaina, mutta ei kovinkaan kauan. Ja voi kun menikin hienosti. Vaikka oli pimeää ja toisella pitkällä päädyllä, missä on laidunta, säpsyttiin vähän olemattomia mörköjä, pientä sivuslaidia otettiin, mikä ei heilauttanut. Mutta samasta kohden mentiin uudelleen, tällä kertaa tarkkailua ja toisella kierroksella; ei siellä mitään ole. Mutta nämä kentällä ratsastuskerrat antavat itselleni sen valheellisen kuvan, että ehkä jo osaan ratsastaa edes jotenkin auttavasti. Maastossa tykkään mennä ja minulla on pienoinen tuntemus, että Tuikku jäisi mielellään kentälle. Maastot kun ovat sen verran liukkaat, märät, osittain paljon lätäköitä ja muita esteitä. Mutta maastoillaan säällä kuin säällä ja tuuli ja sade ei haittaa. Eikä ne aiheuta Tuikullekaan vaikeuksia, voi säikkyä jotain, mutta ei tule suurempia haittoja.

Tästä päästäänkin sitten lauantaiseen maastoon. Tuuli oli voimakas, välillä satoi. Hevoset ovat ylipäänsä olleet ehkä puolentoista viikon ajan sellaisia energisiä, pihatossakin otetaan spurtteja ja tarkkaillaan toisen reaktiota, onko syytä paeta. Ai on, se sitten lähti, pitäisikö minunkin, pitää ja menoksi. Tuikku suhtautuu näihin hoitopaikalla, että mitä ihmettä, pitääkö säikkyä, silmät pyöreänä, korvat höröllä ja siihen asettuu kun jatkaa harjaamista ja juttelee. Jos maastossa säikytään, se on vain sitä, että voidaan ottaa pieni nopea askel eteen ja se on siinä. Tai sitten korvat kääntyy kohteeseen, mennään jännittävä osa banaanina ja katsotaan, mutta tämä ei aiheuta suurempia ongelmia. Itse pystyn olemaan rauhallinen ja tilanne voi naurattaa. Kykenen olemaan rauhallinen, myös paniikkitilanteissa, jatkan kuin kaikki olisi normaalia. Jos on tilanne, missä tulee enemmän kuin säpsähdys.

Tuuli todella voimakkaasti, puuskittaisesti ja näihin Tuikku reakoi. Päättäväisesti eteenpäin. Menimme ravilla ja otettiin laukkaosuus Rauhalantien mäkeen, siitä käyntiin, loppumäki ravaten, siirto käyntiin. Käännyimme niittytielle. Tuikku oli tarkkaavainen. Kuulimme aseen laukauksia, metsämiehet ovat Iivarintiellä. Näihin Tuikku reagoi, valpastui ja jatkoimme matkaamme. Kun tulimme niittytien ylämäkeen, missä yleensä laukkaamme. Mäessä tunnen, miten ikään kuin kylmä, pelon kaltainen tunne nousee vatsan yläosasta ja olen varuillani. Mitään syytä ei ole, ei ympärillä, mutta Tuikku on epävarma ja tässä koen, että tämä tunne siirtyy minuun hevosesta. Minä en ole ollut jännittynyt, en peloissani enkä säikähtänyt, mutta Tuikku on varautunut ilman, että minä olisin siihen vaikuttanut. Ja ensimmäistä kertaa nousen selästä näillä maastoilla ja ennakoin. Sillä mietin, haistaako Tuikku jos peuransyöttöpaikalla olisikin metsämiehiä ja koirat. Joten tulen alas, kävelemme mutkan, niittytien mäen alas ja välillä Tuikku pysähtyy kuulostelemaan ja rohkaisen eteenpäin. Passipaikalla eikä peuransyöttöpaikalla ole ketään. Nousen takaisin selkään, käännymme ympäri ja laukkaamme ylämäen reippaasti, käännymme oikealle ja tässä kohden Tuikkukin on varautunut. Yleensä jos metsämiehet ovat Iivarintiellä, hirvet / peurat voivat tulla tälle puolelle Lohjansaarentietä, joten se voisi toki olla syynä Tuikun reakointiin. Jatkamme eteenpäin, polulta alas ja käännymme taas samalle reitille. Tuikku haluaisi lähteä jo kotiin, mutta liikuttava on. Tällä toisella kerralla Tuikku on erityisen valpas ja kun pääsemme kääntymään peuransyöttöpaikalta takaisin päin, on Tuikku vahvempi. Se myös heilauttaa ärtyneesti päätään kun huomautan sitä. On mielenkiintoista tuntea, että tällä maastoilukerralla Tuikku on poikkeava, se on jännittynyt ja jossain määrin peloissaan. Kun käännymme niittymäeltä oikealle, Tuikulla on laukassa vauhtia ja nyt tuleekin pukki, kunnollinen ja äkäinen, tästä sitä huomautan. Se on kiihtynyt ja käännymme takaisin. Haluan ottaa uusiksi osuuden ja Tuikku on selkeästi kiihtynyt, jännittynyt. Annan sen katsoa ja tarkkailla, ettei ole mitään huolestuttavaa. Käännymme takaisin, nostetaan laukka ja vahva on, mutta ei pukkia.

Ratsastaessa huomaan, että Tuikku on selästään satulan alta kova, joustamaton. Tällaista ei ole ollut sitten edellisen talven / alkukevään. Menemme metsäpolulle ja jonkin verran Tuikku rentoutuu. Tällä maastolla Tuikulta tulee viisi kakkakertaa (ennätys 😀) ja tämä on paljon. Jännäkakat, mutta lanta on hyvää, kokonaista, kosteaa. Kun pääsemme Huhtasaarentielle, on Tuikku kovin kiireinen. Järven väli mennään ripeästi, hieman jännittyneesti ja Tuikulla on selvästi pelkoa, erilaista kuin normaalisti. Sillan ohitettuamme sen kaula on pitkänä, kapeana, jännittyneenä ja korvat ovat pitkällä, Se osoittaa selvästi, että jännittää. Tuttu tieosuus. Annan enemmän ohjaa, löyhemmälle, roikkuen. Koen, että tilanteeseen ja olosuhteisiin nähden Tuikku ei ole se normaali itsensä. Nousen alas ja talutan. Nyt on tosin viimeisen viikon aikana hevoset olleet kovinkin säpsyjä pihatossa ja energisiä. Mutta olipa mielenkiintoinen maasto, etenkin se kun näki, miten tutulla tieosuudella kaula on ohut, pitää pitkänä, korvat kuin antennit eteenpäin. Ja se, miten itseeni välittyy hevosen tunne ilman, että edes tiedostan, että olisi tarve pelätä tai jännittyä.

Sunnuntai sai olla Tuikun vapaa. Maanantaina aikaisin tallille, tarkastettuani kalenterin, oli kengityspäivä.  Menimme kentälle, sinne puomit ja meidän ratsastus meni hyvin. Aloitimme pitkillä ohjilla uraa pitkin, lisäsimme parin kierroksen jälkeen pysähdykset molempiin lyhyisiin päihin. Ohjat lyhyempänä. Lisättiin peruutukset pitkille sivuille, välillä vaihdettiin suuntaa. Pikkuhiljaa lisättiin ravia ja Tuikku liikkuu niin pehmeästi, ravi on kivan tuntuista ja joustavaa. Otettiin puomit mukaan ja niihin tuntui välillä tulevan vauhtia reippaasti. Otettiin siten, että puomien jälkeen laukannosto. Oikeanpuolinen on parempi, vasen laukka selvästi heikompi. Näitäkin harjoiteltiin. Seuraavaksi siirryttiin ravaamaan uralle siten, että pitkillä sivuilla pyysin pidentämään askelta, päätyihin hidastettiin. Ja välillä siirto laukkaan, siitä raviin. Mutta hienosti liikkui. Lähdimme maastoon, kävimme lyhyen lenkin Rauhalanmäen ylös ja metsäpoluille. Sieltä takaisin. Ja maastossa harjoiteltiin käyntiä, reipasta ja siten, että takaosa liikkuu hyvin mukana. Tuikku kun tahtoo liikkua siinä oman mukavuusalueen sisällä löntystäen. Ja saatiinkin ihan hyvää askellusta mukaan. Mutta vaatii muistutusta. Niin helposti se meillä menisi siihen, että minä ihailen maisemia, istun selässä ja Tuikku löntystelee eteenpäin. Mukavaa ja niin kivaa, mutta hyvä käynti on paras lääke selkään ja sitä ei tule itsestään. Maaston lopuksi vielä tammavarsa ja Tuikku juoksemaan kentälle. Siellä viimeisetkin lukot avautuivat kun Tuikku pukitteli, laukkasi ja spurttaili. Esitti niin hienoa ravia, jolloin mietin, että koskakohan saan sen niin ilmavasti ravaamaan kun olen selässä.

 

maanantai 4. joulukuuta 2017

Mitä meille kuuluu

Uusi kamera
Panoraamakuva Huhtasaareen vievältä tieltä ennen siltaa.
Vuosi takaperin hankimme kameran, millä saisi kuvattua pimeällä. Onnistuihan se, mutta se oli isokokoinen ja hankala pitää mukana ratsastaessa. Sen käyttö jäi vähäisemmäksi ja mitä enemmän on säätömahdollisuuksia sitä varmemmin tulee kuvaustilanteessa ongelmia kun sormet "tahattomasti" painavat ties mitä valitsinta. Black Friday'ssä oli tarjous Sonyn kamerasta rx100, pienikokoinen, mutta laadukas ja saa hämärässä sekä pimeässä otsalampun valossa melko hyvälaatuisia kuvia. Sellaisen ostin itselleni ja se on ollut ahkerasti mukana tallilla. Siinä, missä ikäiseni vilauttavat lompakosta lapsenlapsensa kuvia, vilautan minä kuvapankista hevosen kuvia nopeammin kuin vastapuoli ehtii kieltäytyä 😊. Maastoilun ja kuvaamisen yhdistäminen on välillä melko haasteellista. Leppoisina maastoilukertoina, jolloin tarkoitus on vain humputella, onnistuu kuvaaminen hyvin, mutta niinä kertoina, missä jo vauhtipätkiä otetaan, alkaa hidastelu ja odottaminen välillä saada Tuikun kärsivällisyyden loppumaan. Eteenpäin olisi mentävä, onneksi ratsastus onnistuu ilman ohjia, mutta riskinä taas on, että ohjat jäävät hevosen kavioihin, niiden valuessa kaulaa pitkin alas jos hevonen sattuu maata tutkimaan.

Kameralla saa otettua myös panoraamakuvaa ja näitäkin olen harjoitellut hevosen selässä. Osa onnistunut melko hyvinkin, hevosen korvat voivat olla osittain epämuodostuneet, mutta muutoin pääasia eli maisema on tullut tallennettua kameraan ja vietyä kuvapankkiin. Kameralla saa myös hämärässä / pimeässä otettua videotakin. Sekin testattiin kun tallin suomenhevosvarsa ja Tuikku pääsivät irtojuoksutukseen kentälle. Toki kuvanlaatu on kohinaisempi, mutta siltikin varsin tarkka. Ja olihan hevosilla intoa, tammavarsa vaan hakeutuu luokseni ja joudun sitä hätistelemään, joten yhdellä kädellä otettu videotaltionti on varsin levoton.

Maastoilusta
Pääasiassa olemme Tuikun kanssa maastoilleet. Niittytiet ovat märkiä ja ajourilla solisee purot. Torstaina lähdimme maastoon ja Rauhalan mäen yläpäässä on talo. Tien poikki oli laitettu mäen päälle sininen, kuminen vesiputki. Ja tämähän sai Tuikun varuilleen. Sitä putkea ei ole aikaisemmin siinä ollut. Vasemmalla puolella on puita, koivu, missä katkonaiset oksanpätkät. Tuikku peruuttaa ahkerasti, yli ei voi mennä, sininen vesiputki syö hevosen😜. Ja noin kymmenen metrin päässä kuusipuun takana katselee iso hirvilehmä, paikallaan. Tätä ei Tuikku ole huomannut. Keskittyminen on sinisessä vesiputkessa, mikä kulkee tien poikki. Minä mietin, että tässä on ainekset takavasemmalle poistumiseen, oksatynkäinen puu liki vasemmalla vieressä, vesiputki, mitä Tuikku arkoo ja edessä hirvi, mitä Tuikku ei ole hoksannut. Jos se hoksaisi, saisiko vesiputken nostattama vireystila reakoimaan sen poistumalla paikalta. Sitä oksatynkäpuuta mietin, että pahaa jälkeä tulee jos siihen saa osumaa. Istun paikallaan, annan Tuikun katsoa putkea ja vähän painostan pohkeilla ja äänellä. Liikumme eteen, putken kohdalla peruutusta ja pyydän eteen ja yli päästään ja kun pääsemme niittytieosuudelle on Tuikku haistanut, ettei se ole paikalla yksin. Hieman levoton, mutta matkaa jatketaan. Kotiinpäin palatessa vesiputki ei saanut enää Tuikkua yhtä varautuneeksi ja lauantaina ylitimme putken kuin se olisi siinä ollut aina.

Ylipaino ja slimheinä
Tämä on nittytien päästä, mikä vie peuran-
syöttöpaikalle. Maisema kuin talvinen 
postikortti ja yritin saada
sen tallennettua kuvaksi.
Olen tilannut Hevosurheilu lehteä. Hipposkin tulee. Ja olipa mielenkiintoista, että molemmissa sivuttiin samoja aiheita, nykyhevosen ylipainoa. Elintasosairaudet niin ihmisten kuin hevostenkin kohdalla ovat lisääntyneet. Hyvinvointi näkyy. Liikumme vähemmän, syömme enemmän. Tämä näkyy vyötärössä. Kirjoittaja (Kirsi Haapamatti) totesi palstalla, miten iso osa hevosista elää hyvin epäliikunnallista elämää.  Ruokintaa tulisi muuttaa siten, että se vastaisi kulutusta eli liikuntaa. Markkinat tarvitsisivat vähäenergisempää syötävää. Artikkelissa mainitaan myös, että vähäenerginen heinä ei tarkoita "huonoa heinää", näin Markku Saastamoinen oli kommentoinut. Vähäenerginen heinä olisi ns. erikoisrehu ja hinta myös sama kun heinän tekeminen vaatii saman kuin siltä energisemmältäkin heinältä. Kirjoittaja toteaa, että "huonon heinän" maine istuu matalaenergisessä, kortisessa heinässä. Hevosenomistajat kun tuntuvat haluavan hevoselleen samaa voimakasta heinää kuin tallin kilpahevosillekin annetaan. Kun sama heinä sille vähän liikkuvalle ei olisi niin hyvää kuin se vähäenergisempi slimheinä.

Kirjoittaja toteaa, että vähäenergiselle heinälle markkinat olisivat valtavat. Niin paljon pihanperän hevosia meillä on. Tällainen omanikin on pihanperän hevonen💕, painonhallinta vaatii säännöllistä liikuntaa ja välillä tuntuu, että pitäisi liikkua enemmän. Tuikulla ei ole rasvaa takaosassa, kaulakin kaventunut, lavoista löytyy ja kylkiluita saa vielä tunnustella, mutta näyttää jo hyvältä.  Pihatossa hevoset saavat runsaasti heinää ja Tuikku ei ole se heinäkaukalolla alituiseen viihtyvä. Sitä heinäkaukaloa käyttää eniten lauman pomo ja melko usein suomenhevostamma, millä painon kanssa ei ole lainkaan ongelmia. Sutjakka tyttö. Muutoin tallissa on suomenhevosia, joiden syömistä onkin hallittava, muidenkin kuin Tuikun 😏. Artikkelissa todetaan, että niukkaenergistä heinää pystytään viljelemään. Hyvin typpilannoitettu maa (kallista lannoitetta, hinnat tänä syksynä nousseet), mihin kylvetään kuitupitoisia ja heikommin sulavia kasveja kuten koiranheinää ja ruokonataa, myöhäisen korjuun myötä laadukasta erikoisrehua lihavuudesta kärsiville hevosille. Artikkelissa mainitaan myös metsäteiden varsilta hakatut risut, viljanolkea korvaamaan osa heinästä. Näillä keinoin ruokinta vastaamaan kulutusta. Ennenhän näin toimittiinkin, toiset edelleenkin, havuja, risuja, pajukkoa, olkea. Hevonen saa jatkuvasti pureskeltua ja välttyy maan syönniltä ja vyötärökin pysyy suht hallinnassa. 

Hippoksessa oli artikkeli Liisa Harmosta, eläkkeelle jäävästä eläinlääkäristä. Hän totesi, että elintasosairaudet ovat lisääntyneet. Vaikka nykyhevoset voivat paremmin, talliolosuhteet parantuneet, säilöheinän myötä puhkurit vähentyneet jne. niin lihavia hevosia on nykyisin enemmän. Hevoset liikkuvat vähemmän ja saavat liian paljon ruokaa. Harmokin toteaa, että nykyhevosille halutaan heinää, missä on vähän sokeria, paljon valkuaista. Monelle hevoselle tekisi hyvää saada ravintoköyhempää heinää tai vaikka olkea syötäväksi, vahvan heinän ohella.

Ei se heinän teko helppoa ole, edelleenkään. Eikä hevosen pitäminen aina hoikkana ellei sitten juokse taaloja tai ole kenttähevonen / estehevonen. Nämä kun vaikuttavat niin sutjakoilta. On se tämän tavishevosen omistaminen melkoista tasapainoilua. Pitäisi liikkua, paljon, yhtäjaksoista sykettä yllläpitävää liikettä, tasaista hölkkää, vauhtipätkiä jne. Jos hevoselta kysyy, heinää pitäisi saada aina ja aina vain enemmän. Tuikun kanssa olemme liikkuneet, näiden vetisten säiden ja teiden pohjien vuoksi, ei niin paljon kuin ehkä pitäisi. Mutta juosseet olemme, yhtä ympyräreittiä kolmekin kertaa putkeen, johan siinä pian osaa laskea puun neulasetkin. Näin metsästysaikaan emme ole viikonloppuisin käyneet Iivarintienlenkkiä tekemässä.  Paino on pysynyt hallinnassa kutakuinkin, kyljet vielä vaatisivat rasvaimua 😋. Tähän voi toki osasyynä olla virheellinen tapa liikkua, jolloin sitä "lihasta" tulee väärään paikkaan ja kylkifileet ovat tästä syystä vahvemmat ja kylkiluut ei näy / tunnu ihan heti. Selitystähän se on tämäkin.

Vatsa on ollut hyvä, käyty vieraissa paikoissa, menty trailerilla, lanta hyvää. Heinä on ollut sopivaa ja Tuikku on ollut tyytyväinen. Lauma toimiva ja sopivasti liikuntaa. Tarkoitus oli laittaa Tuikulle mukaan valkuaispitoisempaa (ei soija/rypsi) rehua, mihin se reakoikin välittömästi ja oireena hännässä lantapaakut, ilmavaivat, perä pörisi paljon maastoillessa ja siihen jäi se rehu. Totutus pienillä annoksilla ja annoskokokaan enimmillään ei ollut kuin 4dl ja se riitti. Mutta rehu annettiin varsalle ja tälle se sopi hyvin. Laadukas rehu, missä ei tärkkelystä, ei viljoja, ei sokeria, mutta ei vain sopinut. Palasimme Selectidiin, annoskoko on 2 dl joten sen mukana saa elektrolyytin ja hiivavalmisteen. Tuikulla oli rehun jälkeenkin vielä oireita, kannikoissa norot, mutta nämä ovat jääneet pois.  Tämä syksy onkin monelle haasteellista, märkää riittää ja lunta ei maassa. Maatahan ne tonkivat ja niin luulen Tuikunkin tekevän, mutta hiekka tulee myös lannan mukana pois. Hiekkakuuri olen antanut varoiksi, mutta varsin pienellä annoskoolla, aloittaen 1/2 dl:sta nostaen 2 dl:aan / pvä (vastaa noin 150 gr) ja sekin 6 pvän ajan. Tällä ei nyt varsinaista merkitystä ole näin pienellä määrällä, mutta vähäinen hiekka jos jää niin poistuu tällä määrällä.

Kentällä ja maastoilua
Sunnuntaina satoi vettä, taas kerran. Lauantaina oli yhden päivän talvi ja seuraava päivä sateisen harmaa. Siitäkin huolimatta tallille ja ratsastamaan. Tällä kertaa kentälle. Tuikulla fleecesaderatsastusloimi päällä, mikä on hyvä näillä säillä. Minulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa etukäteen, mitä tekisimme kentällä ja kävellessämme halusin pitää harjoitukset kevyenä ja mieluummin vain sen, että kunhan nyt liikumme. Aloitimme käynnistä löyhin ohjin ja olihan Tuikku etupainoinen. Hevonen oli ikään kuin kahdella saranalla varustettu, jolloin takapää on erillinen, selvästi satulan takana koholla, jalat polkee taakse ja etupää on reilusti alempana. Tästä aloitimme, pari kierrosta kumpaankin suuntaan. Aloitin siirtymiset. Pysähdys. Siitä käyntiin. Molemmilla sivuilla. Lisättiin mukaan pääty. Tuikku alkoi jo ryhdistäytymään. Ohjia lyhensin, vielä melko löyhällä. Lisättiin ravia mukaan. Harjoiteltiin edelleenkin siirtymisiä. Käyntiin. Raviin. Ravasimme uralla, suunnanvaihdot teimme joka kierroksella siten, että tulin päädystä pitkälle sivulle ja noin 1/3 pituudesta käännyimme kentän poikki, vaihdoimme suuntaa. Tuikku ryhdistäytyi. Menin paljon myös harjoitusravissa ja Tuikkuhan toimi hyvin. Liikkui hyvin, miellyttävästi ja kuunteli. Ohjat oli tuntumalla. Otimme myös siirtymiset mukaan, ravista käyntiin, käynnistä raviin. Ja nämä toimivat hyvin, täsmällisesti. Tuikku oli kuulolla, mukana ja keskittynyt. Harjoitusravissa teimme myös kiemurauraa ja menikin hyvin. Tuikku oli kovin herkkä, välitön reaktio, liikkui ja etupainoisuus oli vähentynyt, selkä ei enää vaikuttanut siltä kuin satulan takana olisi ollut saranat ja ikään kuin hevonen kasattu kahdesta eri osasta. Nyt alla oli mukavassa muodossa kulkeva Tuikku, mikä liikkui vaivattomasti ja iloisesti ja tyytyväisenä. Kun tuntuma oli wow, se hetki kun huomaa, miten helppoa tämä on, ravaa hyvin, on kuulolla, lopetin tähän wow-hetkeen ja meidän ratsastus kesti vain sen 15 min. Paljon kiitosta Tuikulle, mikä tuntui olevan hämmentynyt kun vietimme niin lyhyen ajan kentällä ja lähdimme taluttaen tielle kävelemään.

Tänään teimmekin pitkästä aikaa Iivarintienlenkin. Metsästäjät eivät ole paikalla tähän aikaan ja tutkaillen lähdimme reitille. Tien pohjat ovat osin lätäkköiset, muutoin hyvät ja teimme melko reippaan lenkin, paljon myös käyntiosuuksia, mutta nyt saimme tehtyä pitkän laukkaosuuden ja vauhtia koko ajan kiihdytellen. Tuikkukin oli hikinen lenkin jälkeen, mutta välillä jotain muuta kuin tutun reitin toistoa ja odotellaan kovin, että tulisi pakkaset, järvet jäätyisivät, tulisi lunta ja pääsisi jäälle ratsastamaan. Tällöin vaihtoehdot lisääntyisivät taas ja vaihtelu tekee hyvää.

Panoraamakuva metsäpolulta, missä käymme. Täällä on nähty pari hirveä, seurattu peuraa.

Niittytieosuus, mikä vie peuransyöttöpaikalle. Tässä laukkaamme kotiinpäin tullessa. Pohjat ovat kovin vetiset syksyn sateiden vuoksi.

Tämä reitti vie Lohjansaaren tielle siitä yli ja Iivarintien lenkille. Tämä oli livenä aivan erilainen kuin kuvassa. Väreiltään kuin seepia, lievää utua mäen alla ja sen tähden tahdoin kuvan taltioida. En saanut sitä värimaailmaa tallennettua ja kun on automaattisäädöt, voin tietysti yrittää jälkikäsittelyllä päästä edes jotakuinkin lähelle.

Huhtasaarentiellä. Taustalla Lohjanjärveä.