maanantai 11. joulukuuta 2017

Intuitio vai tieto ja intuitio

Mistäs sitä muusta aloittaisi kuin säästä. Tätä säätä on parjattu niin asiakkaiden kuin kotiväen,  naapurien ja tuttujen kanssa. Ihmeellinen vuosi ja ennuste on, että sää tulee olemaan tällainen tänäkin talvena😒. Miten voi ollakin näin kurjasti. No, hankin sitten kunnon heijastavan sadetakin maastoilua varten, on sille tilausta. Olemme maastoilleet, menneet kentällä säästä huolimatta. Sinnikäs olen, tunnollinen ja koko ajan on tavoite pitää hevonen sopivassa lihavuuskunnossa. Yritän välttää ylipainoa ja helppoa se ei ole kun syödäkin pitää ja kyllähän sitä laardia vielä löytyy.

Itsenäisyyspäivän aamuna lähdin tallille jo klo 8:n jälkeen. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja sää oli hieno. Pakkasta ja vähän lunta. Oli todella kiva maasto ja aikainen lintu  madon nappaa. Tuikkukin oli kovin tyytyväisen oloinen. Kentällä menimme torstaina, mutta ei kovinkaan kauan. Ja voi kun menikin hienosti. Vaikka oli pimeää ja toisella pitkällä päädyllä, missä on laidunta, säpsyttiin vähän olemattomia mörköjä, pientä sivuslaidia otettiin, mikä ei heilauttanut. Mutta samasta kohden mentiin uudelleen, tällä kertaa tarkkailua ja toisella kierroksella; ei siellä mitään ole. Mutta nämä kentällä ratsastuskerrat antavat itselleni sen valheellisen kuvan, että ehkä jo osaan ratsastaa edes jotenkin auttavasti. Maastossa tykkään mennä ja minulla on pienoinen tuntemus, että Tuikku jäisi mielellään kentälle. Maastot kun ovat sen verran liukkaat, märät, osittain paljon lätäköitä ja muita esteitä. Mutta maastoillaan säällä kuin säällä ja tuuli ja sade ei haittaa. Eikä ne aiheuta Tuikullekaan vaikeuksia, voi säikkyä jotain, mutta ei tule suurempia haittoja.

Tästä päästäänkin sitten lauantaiseen maastoon. Tuuli oli voimakas, välillä satoi. Hevoset ovat ylipäänsä olleet ehkä puolentoista viikon ajan sellaisia energisiä, pihatossakin otetaan spurtteja ja tarkkaillaan toisen reaktiota, onko syytä paeta. Ai on, se sitten lähti, pitäisikö minunkin, pitää ja menoksi. Tuikku suhtautuu näihin hoitopaikalla, että mitä ihmettä, pitääkö säikkyä, silmät pyöreänä, korvat höröllä ja siihen asettuu kun jatkaa harjaamista ja juttelee. Jos maastossa säikytään, se on vain sitä, että voidaan ottaa pieni nopea askel eteen ja se on siinä. Tai sitten korvat kääntyy kohteeseen, mennään jännittävä osa banaanina ja katsotaan, mutta tämä ei aiheuta suurempia ongelmia. Itse pystyn olemaan rauhallinen ja tilanne voi naurattaa. Kykenen olemaan rauhallinen, myös paniikkitilanteissa, jatkan kuin kaikki olisi normaalia. Jos on tilanne, missä tulee enemmän kuin säpsähdys.

Tuuli todella voimakkaasti, puuskittaisesti ja näihin Tuikku reakoi. Päättäväisesti eteenpäin. Menimme ravilla ja otettiin laukkaosuus Rauhalantien mäkeen, siitä käyntiin, loppumäki ravaten, siirto käyntiin. Käännyimme niittytielle. Tuikku oli tarkkaavainen. Kuulimme aseen laukauksia, metsämiehet ovat Iivarintiellä. Näihin Tuikku reagoi, valpastui ja jatkoimme matkaamme. Kun tulimme niittytien ylämäkeen, missä yleensä laukkaamme. Mäessä tunnen, miten ikään kuin kylmä, pelon kaltainen tunne nousee vatsan yläosasta ja olen varuillani. Mitään syytä ei ole, ei ympärillä, mutta Tuikku on epävarma ja tässä koen, että tämä tunne siirtyy minuun hevosesta. Minä en ole ollut jännittynyt, en peloissani enkä säikähtänyt, mutta Tuikku on varautunut ilman, että minä olisin siihen vaikuttanut. Ja ensimmäistä kertaa nousen selästä näillä maastoilla ja ennakoin. Sillä mietin, haistaako Tuikku jos peuransyöttöpaikalla olisikin metsämiehiä ja koirat. Joten tulen alas, kävelemme mutkan, niittytien mäen alas ja välillä Tuikku pysähtyy kuulostelemaan ja rohkaisen eteenpäin. Passipaikalla eikä peuransyöttöpaikalla ole ketään. Nousen takaisin selkään, käännymme ympäri ja laukkaamme ylämäen reippaasti, käännymme oikealle ja tässä kohden Tuikkukin on varautunut. Yleensä jos metsämiehet ovat Iivarintiellä, hirvet / peurat voivat tulla tälle puolelle Lohjansaarentietä, joten se voisi toki olla syynä Tuikun reakointiin. Jatkamme eteenpäin, polulta alas ja käännymme taas samalle reitille. Tuikku haluaisi lähteä jo kotiin, mutta liikuttava on. Tällä toisella kerralla Tuikku on erityisen valpas ja kun pääsemme kääntymään peuransyöttöpaikalta takaisin päin, on Tuikku vahvempi. Se myös heilauttaa ärtyneesti päätään kun huomautan sitä. On mielenkiintoista tuntea, että tällä maastoilukerralla Tuikku on poikkeava, se on jännittynyt ja jossain määrin peloissaan. Kun käännymme niittymäeltä oikealle, Tuikulla on laukassa vauhtia ja nyt tuleekin pukki, kunnollinen ja äkäinen, tästä sitä huomautan. Se on kiihtynyt ja käännymme takaisin. Haluan ottaa uusiksi osuuden ja Tuikku on selkeästi kiihtynyt, jännittynyt. Annan sen katsoa ja tarkkailla, ettei ole mitään huolestuttavaa. Käännymme takaisin, nostetaan laukka ja vahva on, mutta ei pukkia.

Ratsastaessa huomaan, että Tuikku on selästään satulan alta kova, joustamaton. Tällaista ei ole ollut sitten edellisen talven / alkukevään. Menemme metsäpolulle ja jonkin verran Tuikku rentoutuu. Tällä maastolla Tuikulta tulee viisi kakkakertaa (ennätys 😀) ja tämä on paljon. Jännäkakat, mutta lanta on hyvää, kokonaista, kosteaa. Kun pääsemme Huhtasaarentielle, on Tuikku kovin kiireinen. Järven väli mennään ripeästi, hieman jännittyneesti ja Tuikulla on selvästi pelkoa, erilaista kuin normaalisti. Sillan ohitettuamme sen kaula on pitkänä, kapeana, jännittyneenä ja korvat ovat pitkällä, Se osoittaa selvästi, että jännittää. Tuttu tieosuus. Annan enemmän ohjaa, löyhemmälle, roikkuen. Koen, että tilanteeseen ja olosuhteisiin nähden Tuikku ei ole se normaali itsensä. Nousen alas ja talutan. Nyt on tosin viimeisen viikon aikana hevoset olleet kovinkin säpsyjä pihatossa ja energisiä. Mutta olipa mielenkiintoinen maasto, etenkin se kun näki, miten tutulla tieosuudella kaula on ohut, pitää pitkänä, korvat kuin antennit eteenpäin. Ja se, miten itseeni välittyy hevosen tunne ilman, että edes tiedostan, että olisi tarve pelätä tai jännittyä.

Sunnuntai sai olla Tuikun vapaa. Maanantaina aikaisin tallille, tarkastettuani kalenterin, oli kengityspäivä.  Menimme kentälle, sinne puomit ja meidän ratsastus meni hyvin. Aloitimme pitkillä ohjilla uraa pitkin, lisäsimme parin kierroksen jälkeen pysähdykset molempiin lyhyisiin päihin. Ohjat lyhyempänä. Lisättiin peruutukset pitkille sivuille, välillä vaihdettiin suuntaa. Pikkuhiljaa lisättiin ravia ja Tuikku liikkuu niin pehmeästi, ravi on kivan tuntuista ja joustavaa. Otettiin puomit mukaan ja niihin tuntui välillä tulevan vauhtia reippaasti. Otettiin siten, että puomien jälkeen laukannosto. Oikeanpuolinen on parempi, vasen laukka selvästi heikompi. Näitäkin harjoiteltiin. Seuraavaksi siirryttiin ravaamaan uralle siten, että pitkillä sivuilla pyysin pidentämään askelta, päätyihin hidastettiin. Ja välillä siirto laukkaan, siitä raviin. Mutta hienosti liikkui. Lähdimme maastoon, kävimme lyhyen lenkin Rauhalanmäen ylös ja metsäpoluille. Sieltä takaisin. Ja maastossa harjoiteltiin käyntiä, reipasta ja siten, että takaosa liikkuu hyvin mukana. Tuikku kun tahtoo liikkua siinä oman mukavuusalueen sisällä löntystäen. Ja saatiinkin ihan hyvää askellusta mukaan. Mutta vaatii muistutusta. Niin helposti se meillä menisi siihen, että minä ihailen maisemia, istun selässä ja Tuikku löntystelee eteenpäin. Mukavaa ja niin kivaa, mutta hyvä käynti on paras lääke selkään ja sitä ei tule itsestään. Maaston lopuksi vielä tammavarsa ja Tuikku juoksemaan kentälle. Siellä viimeisetkin lukot avautuivat kun Tuikku pukitteli, laukkasi ja spurttaili. Esitti niin hienoa ravia, jolloin mietin, että koskakohan saan sen niin ilmavasti ravaamaan kun olen selässä.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.