keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Hyvä ratsastus


 Tapaninpäivänä on aikaa kirjoittaa. Takana kiireiset päivät ja Tuikku sai tämän vuoksi pari päivää vapaata. Melko kevyesti olemme menneet ja lumen saapuessa on se mahdollistanut taas reippaammat lenkit. Poikkeuksellisesti kävin myös joulupäivänä tallilla, sillä edellisenä päivänä teimme reippaan lenkin, missä Tuikku hikosi.

Olen tehnyt muutamaan otteeseen aamutalleja ja niistä pidän paljon. Kun tekee tallia, mikä ei ole omaa työtä, on se vaihtelua omaan arkeen. Samalla saa nähdä hevosten aamun ja myös oman hevosen arkea muutoin kuin normaalien tallikäyntien yhteydessä. Säistä riippuen on osa loimitettava ja suurin osa pihattolaisista mukaan lukien myös Tuikku ovat ilman loimea. Mikäli sää on sateisen vilakka, tuulinen, tarvitsee Tuikku loimea. Mutta muutoin se on ilman loimea ellei sitten ole hionnut lenkillä, jolloin se saa loimen kuivatuksen ajaksi joko yhden tai kovemmilla pakkasilla hikilenkin jälkeen fleece / villaloimi ja ulkoloimi. Kun tulen talliin ja valojen sytyttyä ensimmäinen hevonen ulos, muille pieni nokare heinää, joillakin aamupuuro ja siitä sitten alapihattoon. Tätä ennen olen tarkastanut ylätarhojen heinät, antanut kolmen koplalle heinänsä. Alapihattolaisille heinää kaukaloon tuttujen hörinöiden säestäminä. Aamun pimeys, hevosten odottava pöhinä ja ripeä toiminta saavat myös hieman omaa sykettä nousemaan. Pyrin tekemään reippaasti tehtävät, ajoittamaan niin, että pääsen karsinahevoset viemään ulos. Hevoset ovat hyväkäytöksisiä ja tulevat kiltisti ulkotarhoihin. Ori viedääna aina ensimmäisenä ja sillä on välillä hieman virtaa, mutta kiltti kuin mikä.

Orilla ratsastin kentällä tallinpitäjän asetuksilla. Hän ratsasti ensin ja minä selkään. Alla oli Tuikun koulusatula. Tuttu minulle ja pidän satulasta. Se sopii minulle. Ja ori liikkui hienosti, täytyy myöntää, että menimme hyvin. Olin ihan orin lumoissa ja mietin, menikö hyvin siksi, että ratsastin vai satulan vuoksi vai oliko syynä kenties se, että tallinpitäjä ratsasti ensin. Sen illan lilluin pilvissä nauttien siitä tunteesta, miten hyvin ratsastin, parhaiten koskaan. Laukannostot olivat vaikeita, näissä kohden tuli haastetta. Mutta seuraavana päivänä halusin nähdä, menikö ori hyvin siksi, että osasin ratsastaa vai oliko kyse kuitenkin toisen ratsastajan esityöstä. Menimme kentälle kahdestaan, alussa vähän käyntiä ja sitten ravia. Tällä kertaa laukannostot sujuivat jo hyvin myös käynnistä. Mutta sen huomasin, että se sama tunne, mikä oli ed. päivänä ei ihan saavuttanut tätä kertaa ja tunnustin itselleni harmikseni, että ori liikkui hyvin kun oli toisen ratsastajan ensin tekemä työ. Nyt kun menimme minun tavallani ratsastaa, ei  ori ollut ihan niin pyöreä ja nostanut säkäänsä eikä näyttävyyttä ja helppoutta ollut mukana. Kumpaisellakin kerralla olin myös itse hikinen sekä ori myös. Töitä teimme. Ei mennyt huonosti tämä toinenkaan kertaa, mutta nyt puuttui se tunne, että osaan. Nyt olin ihan se tavallinen ratsastaja kuin aikaisemminkin ja tunnustan, että olin hieman pettynyt. Olisin toki tahtonut, että olisin se hyvä ratsastaja, millaiseksi koin ed. päivänä, mutta ratsastuksessa ei yleensä päästä huippuun yhdessä päivässä ja sen jouduin karvaasti toteamaan. Mutta sen toki huomasin, että en ollut enää märkä rätti orin selässä vaan kykenin istumaan harjoitusravissa myödäten paremmin sekä laukka sujui huomattavasti helpommin kuin syksymmällä. Orin liike on niin paljon isompaa kuin Tuikun, joten se vaatii minultakin lihastyötä ja sen huomasi myös siitä, että hikosin itsekin, mitä ei niin vain tapahdu Tuikun kanssa. Tässä on tietysti se puoli, että niin Tuikku kuin minä tiedämme toistemme tavat ja Tuikku toimii ohjeillani kovin kevyesti. Orin ratsastaminen vaati jo lihastyötä minulta kun yritin istua mahdollisimman häiriöttömästi selässä.


Tuikun kanssa olemme menneet myös pellolla pariin otteeseen. Tehneet laukkatyöskentelyä ja olemme työstäneet harjoitusravia, mikä sujuu jo yllättävän hyvin. Kykenen olemaan satulassa tasainen enkä koe istuntani häiritsevän Tuikkua. Tämä näkyy myös Tuikusta, pää pysyy alhaalla ja paikoitellen tulee myös pyöristymistä. Olen pyrkinyt siihen, ettemme menisi kovin usein ns. sileällä vaan enemmän maastossa, missä voimme edetä suoralla linjalla. Ennen joulua olemme menneet paljon tallialueella, pellolla ja kentällä. Joten aattona suuntasimme maastoon, lähdimme jo heti ravilla, sillä oli niin kylmä, että halusin meidän molempien lämpenevän kun pitäisimme yllä reippaampaa tahtia. Käyntiosuuksia menimme myös ja maisemat olivat niin jouluiset, puiden oksilla hattaralunta, kirpakka pakkanen ja Tuikkukin huurtui. Se hikosi lenkin myötä. Kävimme Iivarintiellä, laukkasimme takaisinpäin, suuntasimme ankkalammen vieritse peltoa pitkin, missä laukkasimme pehmeästi ja reippasti eteenpäin. Niittytien pätkän peltojen välistä menimme käyntiä ja metsätielle käännyttyämme nostimme laukan, hieman käyntiin ja laukkasimme Lohjansaaren tielle asti. Ylitettyämme tien suuntana kohti peuransyöttöpaikka ravilla ja siirryimme laukkaan. Laukka eteni rauhallisen reippaasti. Käännyimme oikealla, mikä johtaa vanhan kaatopaikan läpi, siitä polkua pitkin alas ja tutulle osuudelle, missä Tuikku aina haluaa nostaa laukan ja menee sitä mukavasti. Tämä osuus on minusta paras laukan kannalta, sillä tässä kohden Tuikku laukkaa hyvin, kantaen itsensä, laukka on hyvää ja tähän kun pääsisimme kentälle.

Tuikulla oli kiropraktikko 17. joulukuuta ja Tuikku on hyvä. Sillä on hyvät vasteet ja näitä olen itse myös harjoittanut sen kanssa. Stimuloinut vatsan alta ja hännän tyvestä ja Tuikku pyöristyy herkästi. Ei ollut juurikaan jumeja, pientä kireyttä vasemmalla lannerangassa, mutta muutoin oikein hyvä. Tarvitsisiko Tuikku kirohoitoa varsinaisesti? Ei, mutta tätä pidetään 8 - 10 vkon välein ihan siitä syystä, että haluan Tuikun pysyvän toimintakuntoisena ja en luota omaan ratsastukseeni, että sillä osaisin pitää Tuikun toimintakuntoisena pelkästään. Minulle kirokäynti myös kertoo sen, missä mennään. Tuleehan hoitokerralle hintaa, mutta on sen arvoista. Tuikku on antanut minulle niin paljon hevosena ja sen toimintakyvyn ylläpitäminen on ollut minun tavoitteeni. On ollut ilo nähdä, miten mielellään se tulee vastaan tarhasta. Se on valmis lähtemään mukaani, vaikka ed. päivänä olisimme vetäneet raskaan lenkin. Siltikin se tulee vastaan. Se tulee vastaan, vaikka ed. päivänä olisin ollut kireä ja huonotuulinen, minkä se tunnistaa. Se tulee vastaan, vaikka ratsastaessa olisin ollut epäoikeudenmukainen sitä kohtaan, siltikin se seuraavana päivänä tulee vastaan yhtä optimistisen iloisena kuin aikaisemmin. Se ei muistele ed. päivää, mutta hevosen kanssa on oltava oikeudenmukainen, rauhallinen, johdonmukainen jne. Tuikun kanssa olen rauhallinen kuten yleensä hevosten kanssa. Mutta on päiviä kun on kireä, harmistunut, hermostunut ja sen Tuikku tunnistaa. Se osaa olla herkkä ja näissä hetkissä se toimii rauhoittavasti. Ei jokainen kerta hevosen kanssa ole tasaisen hyvää, on niitä päiviä, mitkä olisi halunnut jättää väliin, mutta kokonaisuutena päivät hevosen kanssa ovat parasta, mitä voi olla. Se yhteys ja luottamus, mikä on syntynyt vuosien varrella, se kun ei tarvitse ansaita suorittamalla hyvin vaan se riittää kun voi olla yhdessä ja on tehty mukava laukkasuora tai kuljettu rauhallisesti käynnissä tai vain se, että olemme vain - yhdessä. Omalle hevoselleen voi antaa luvan oikoa mutkia, mennä siitä, mistä aita on matalin ja tietää, ettei se vaikuta tulevaan. Se toimii aina yhtä kuuliaisesti ja käytös on moitteetonta. Yhtä viisas ja varma, rauhallinen ja vakaa. Ja on niitä hetkiä kun jäätynyt matto katoksessa saa Tuikun puhisemaan kun ei voi olla varma, syökö se, käykö se kiinni kun sitä jäätynyttä mattoa ei ole siinä ollut koskaan aikaisemmin. Ja tähän loppuun hauska episodi maastossa: jouluruokailusta aiheutuneita ilma-vaivoja on pakko helpottaa päästöllä ja tällaisen pöräyksen päästin Tuikun selässä. No, miten Tuikku reagoi: se säikähti ja otti spurtin. Ei ollut kovin iso jysäys, mutta riittävä :D. Ja nauratti.
 



sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Hyvää Joulua

Toivotan hyvää joulua oheisen videon muodossa. Kotona olen päätä ja käsiä myöten taikinassa ja valmistan joululeivonnaisia. Kiirettä siis pitää ja tällä hetkellä olo on kuin jyrän alle jääneenä. Aikaisia herätyksiä aamusta leipomista, vähän taukoa, leipomista, vähän taukoa ja illasta leipomista, mitkä saavat yön yli valmistua seuraavaan päivään. Hevoset voivat hyvin, yksi ruotsalainen ja kaksi suomalaista ovat sellainen virikkeellinen lauma, mikä aiheuttaa välillä ylimääräistä puuhaa tallinpitäjälle ja lomittajalle. Kiva kun on reippaita hevosia.

https://www.youtube.com/watch?v=eR9pKqNfRj4&feature=youtu.be&fbclid=IwAR0D9EVXtEKeMT1TwyAgWSYTpvqbT9YNUjrSOO8v9ls5oSvLlXkFg_pejHA

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Paras joululahjamme

Talousasioista ei helposti kirjoitella. Raha-asiat ovat enemmänkin tabu. Hevosenpito ei ole edullista, se vaatii jo jonkinlaista tuloa. Köyhällä kun ei pitäisi olla hevosta ja meidätkin on tähän listaan lisätty vielä somepalstalla toisen toimesta, harmittomia lausahduksia ei pitäisi kuopuksen päästää väärässä paikassa :D. Vuosi takaperin Jari sai YT-neuvotteluissa lopputilin. Hän oli ollut samassa paikassa valmistumisestaan lähtien. Minä taas pienyrittäjä nuorimmaisen aloittaessa eskarin. Olin ansainnut hyvin, mutta meille tuli hevonen. Alussa muistan, että tein työtä ja ansioni olivat  melko mukavat. Kunnes sitten hevoseni vuoksi päädyin tekemään nelipäiväistä viikkoa. Ja tämä tarkoitti tulojen laskemista. Olen asettanut hevosen edelle työtäni, olen tehnyt sen mukaan työvuoroja, välillä enemmän välillä vähemmän. Ja en ole tavoitellut kuuta taivaalta.  Jari on viettänyt vuoden sapattia ja yhteinen aika on ollut hyvää.  Aika on mennyt mukavasti, meillä on ollut oikein hyvä vuosi ja toisaalta Lilo on saanut olla varsin vähän yksin, vaikka minä olen käynytkin asiakaskäynneillä. Omista tuloistani olen kattanut hevosen pidon, eläinlääkärikäynnit, tarvikkeiden hankinnat. Mutta edessä olisi ollut supistuksia jos tilanne olisi jatkunut ennallaan kesään asti. Toisesta autosta olisimme luopuneet, mutta Tuikusta en niin vain ja sen olen sanonutkin. Se on meidän perheenjäsen ja kotitalousvastuu oli Jarilla, hän kantoi myös huolta siitä, että saamme Tuikun pidettyä. Tuikku on erittäin rakas meille molemmille, olemme sitoutuneet hevosen pitoon ja minulle Tuikku on enemmän kuin vain ratsu.

Saimme parhaimman joululahjan, Jari sai työpaikan, mieluisen. Iso taakka putosi hartioilta. Olen myös toiminnan ihminen, vaikka suoraan sanottuna en pidä paperitöistä, laskutukset jäävät aina myöhään ja minulla voi myöhästyä kirjanpidon tekeminen, vaikka kuinka päätän, että teen kaiken ajallaan. Kaikki jää mattimyöhään. Toinen varasuunnitelma oli yhteisyrittäjyys, mihin Jari ei niin vain innostunut, vaikka kykyjä siihen meillä olisi. Minulla oli visio ja on edelleen, Jarilla taas kykyä käytännön puolesta, organisointi, järjestelmällisyys, laskenta ja lakiasiatkin hoituisivat sukulaisen myötä. Vakituinen työ ei ole nykyisin varmaa, mitä koulutetumpi sen hankalammaksi työnsaanti voi itseasiassa kääntyä. Moni akateemisesti koulutettu on työttömänä. Ja järkevää ei ole ottaa vastaan mitä tahansa työtä, sillä ansiosidonnaisuuden hankala puoli on siinä, että sen mukaan lasketaan ansiosidonnainen jos työttömyys jatkuu edelleen. Jos olet ottanut vastaan työn, mistä saat vähemmän palkkaa kuin työstä, mistä jäit työttömäksi, määräytyy ansiosidonnainen viimeisen työpaikan mukaan. Ja tämä on ns. ansioloukku.

Hevosen omistaminen vaatii jonkin verran tuloja. Ja taloustilanne synkistyy edelleen. Meidän kaltaisiamme hevosen omistajia on varmasti paljon, vielä on mahdollisuutta pitää, mutta edessäpäin huoli, vieläkö varat riittävät. Hevosesta luopuminen taloudellisen tilanteen vuoksi on vaikeaa ja jossain mielessä se on kiusallista. Eihän sitä mielellään halua näyttää ulospäin, että nyt ei varat riitä vaan on pakko luopua hevosesta. Mutta vielä emme ole siinä tilanteessa, että supistuksia olisi edessä, mutta koskaan ei voi tätänykyä olla varma oikein mistään. Mutta siltikään ei kannata luovuttaa, aina kannattaa pitää unelmistaan kiinni, tavoitella niitä kohti, sillä kyse on myös siitä, että mieli pysyy vireänä.

Tuikun kanssa on mennyt oikein hyvin, sen kanssa ei ole ollut huolta huomisesta. Ja miten iloisena se tulee vastaan portille, aina valmiina uusiin seikkailuihin. Olemme menneet sangen kevyesti, tehneet maastolenkkejä satulalla ja karvasatulalla (ei jalustimia). Emme ole oikein revitelleet, vähän ottaneet spurtteja, keskittyneet enemmän käyntiin ja viime maastoilulla oli käynti niin hienoa, liikkui läpi selän ja piensuokiksi askellus oli pitkää ja matkaa voittavaa. Juuri sellaista, mitä sen pitäisi aina olla. Olen tehnyt myös karvasatulalla maaston Tuikun tarhakaverin kanssa. Iso suokki ja olipa mukavaa mennä maastoon tällä kertaa kevyesti tämänkin kanssa. Karvasatula on kieltämättä hyvä silloin kun mennään pelkästään käyntiä, hevoselle sen huomaan myös olevan miellyttävän. Olen laittanut karsvasatulan sisään geelipatjan sekä karvasatulan alla on vielä lampaankarvasatulahuopa. Näin on vähän fyllinkiä ja mukavampi hevosenkin kannalta kun ratsastajan alla on pehmusteita.

Lilolle taas hankittiin GPS-tunnistin, mikä kiinnitetään sille valjaisiin ja näin saan seurattua, missä se liikkuu kun ja jos lähtee peuran perään taas luvattoman pitkälle. Tätä on testattu jo kahteen otteeseen ja toimii tarkoituksessaan hyvin. Akun kesto on 2 - 5 vrk, joten jos koira katoaa ja tunnistin on koiran valjaissa kiinni, on mahdollista paikallistaa karannut koira ja helpottaa etsintää.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukuun alku

Tämä vuosi on kohta vietetty ja joulukuu on alkanut. Jouluvalmistelut meillä eivät ole alkaneet, normaalisti koristelemme kuusen jo heti kuun alusta, mutta nyt se saa odottaa nuorimmaistamme kun hän saapuu työharjoittelusta Maltalta. Hän on ollut siellä pari kuukautta, kokenut itsenäistymistä ja selvinnyt ajasta hyvin. Saanut arvokasta kokemusta. Kaikille uusi tilanne ja olemme harjoitelleet Jarin kanssa "eläkeläispariskunnan" elämää ilman lapsia. Hyvin olemme viihtyneet. Menneet yhdessä koiralenkille, käyneet välillä tallilla.



Lilosta puheenollen, se on saanut olla irti ja miten se nauttii siitä. Me käymme Haukkavuoren reitillä usein ja siellä Lilo pääsee irtojuoksemaan edestakaisin, kauas ja minun tykö. Vatsan alus on jalkoja täynnä ja kun se on niin riemukas. Samalla on tiedostettava riskit ja ne ovat tottatosiaan tulleet jo ihan tutuiksi. Tällä reitillä on myös peuroja tietyllä kohtaa. Lilo tietää sen myös. Viikko takaperin olimme jälleen kerran Haukkavuoren lehtipolulla, pitkällä suoralla, aukealla. Täällä niitä usein näkee. Niin nytkin. Minä havahdun siinä vaiheessa kun alkaa närkästynyt Lilon haukunta ja näen peuran loikkivan pakoon. Tuli yllätetyksi. Lilo on siis oppinut lähestymään hiljaa saalista, mutta tälläkään kertaa ei saanut kiinni. Mutta peuran perään se meni, haukunta lakkasi ja minä odotin, Liloa ei näy. Huhuilin, Liloa ei näy edelleenkään. Pieni arka koira, se ei helposti anna vieraalle kiinni itseään, mutta kun ei tiedä, miten pitkälle se menee peuran perässä ja osaneeko takaisin. Lähdin rämpimään metsän poikki rinteen yläpolulle, huhuilin koko ajan, katselin löytääkseni pienen mustan peijakkaan koirani, mutta ei näy. Harkitsin jo Jarille soittamista ja valmiudessa saadakseni nuhtelua, että mitäs minä sanoin, koiraa ei pidetä irti se voi kadota. Huhuilin Liloa ja niin kuuluu takaani iloista hengästynyttä puuskutusta, sieltä se musta iloinen koira tulee. Tästä johtuen GPS-paikannin on hankittu Lilolle ja sen kesto on 2 - 5 vrk. Sen voi liittää omaan puhelimeen niin näkee, missä koira liikkuu jos se sattuukin katoamaan. Luokse Lilo tulee kutsuttaessa, herkkupalojen maistuvuutta on lisätty ja kalkkunaleike on ehdoton pop nykyisin. Edelleen pitää harjoitella kuuliaisuutta ja pienen koiran viettiä saada hillittyä, mutta miten?


Sitä vastoin isompi nelijalkainen kun saa vapaasti liikkua ei ole niin ehtiväinen kuin pieni  musta. Kun tulee tarhasta, suuntana on ensimmäisenä heinäpaali. Ei siis vaikeuksia tämän suhteen. Meillä on ollut Tuikun kanssa niin kovin helppoa, tallille saapuessani se on jo tulossa vastaan portille. Se odottaa ja maanantaina oli poikkeuksellinen päivä. Tuikku kiersi kuin kissa kuumaa puuroa ja odotti, milloin se pääsee tarhasta. Se käveli eestaas ja kun saavuin enkä ottanutkaan sitä vaan huhuilin kaveria ja kun vielä kaveri ei tullut katoksesta luokse jouduin sen hakemaan. Ja Tuikku perässä, tökäten turvallaan, että tässä olen, miksi et ota minua. Kaverin kanssa maastoon ensin ja kun maastolenkki oli suoritettu, pääsi Tuikku vuorostaan omalle maastolenkilleen. Tuikku on saanut oman vapautensa ja hyödyntää sen tietysti syömällä, kuinkas muuten. Satuloinnin jälkeen noustuani selkään se ehdottaa aina kentälle menoa, minä taas ohjaan maastoon. Kentällä sen kanssa on mennyt niin hyvin, että olen sitä hämmästellyt kovin. Kun en ole expertti ratsastuksessa, mutta siltikin tuntuu siltä, että meillä onnistuu kaikki mitä teemme näkemykseni mukaan oikein hyvin, olipa sitten kyseessä väistö tai ravin lisäys, on vastine nopea ja tehokas. Väistöissä on kieltämättä ennakointia, sellaista pontevuutta ja yritystä, että välillä on sekoitettava ja tehtävä ihan jotain muuta kuin mitä Tuikku luuli ja se joutuu vähän miettimään, mitä siltä pyydetään. Satula on ollut hyvä minulle ja sopiva myös Tuikulle. Siinä on riittävästi tilaa lavoille liikkumiseen, se antaa hyvin tukea istuntaan ja se myös sopii maastoiluun niin oivallisesti.


Itsenäisyyspäivänä vietimme päivää tallilla ja sää oli aurinkoinen, tien pinnat jäätyneet. Lähdimme maastoon ja teimme vanhan rantapolun, missä oli yllättäen myös pehmeä pohja ja saimme myös laukata ja ravata tutulla kohdalla. Ja hyvinhän se meni, toisessa laukkaosuudessa oikea takajalka hieman lipsahtaa taakse horjuttaen Tuikun tasapainoa, jolloin ohjat lipsahtavat kädestä. Tämä ei horjuttanut minun tasapainoa vaan sain kerättyä ohjat käteen. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä sää oli taas ihan toinen, tällä kertaa oli lunta ja sitä tuiskutti lisää. Lähdimme Tuikun kanssa maastoon karvasatulalla ja suurimmaksi osaksi käyntiä. Tutulla laukkaosuudella otimme laukkapätkän, mutta muutoin keskityimme käyntiin. Jos tiet ovat näin kovat ja lumi ei pysy, joudumme tekemään käyntilenkkejä ja ottamaan vapaapäivät pois. Muutoin käy niin, että Tuikku kasvaa mittaa sivusuuntaan liikaa. Talvessa on myös se etu, että saavat metsätarhat käyttöönsä ja siellä kaverukset ovat hyvin viihtyneet.


tiistai 27. marraskuuta 2018

Ensilumen aikaan

Tuikun kanssa olemme toteuttaneet liikuntaa, en puhu ratsastuksesta. Kirjoitan liikkumisesta, me menemme pääsääntöisesti maastoillen, tästä pidän ja se on Tuikulle myös mieluista. Mutta viime kertoina Tuikku on halunnut mennä kentälle, sinne se yrittää ehdottaa, mutta minä suuntaan ohjat kohti maastoa. Niin tänäänkin. Eilen meillä oli kengitys ja nyt tuli niin oikeaan aikaan kuin voi. Perjantaista lähtien maa on ollut huurussa ja minä en ollut vielä laittanut hokkeja reikiin vaan odotin maanantaita. Sunnuntain sai Tuikku pitää vapaata.

Maanantaina kengityksen jälkeen alkoi yllätyksekseni sataa lunta ja sitähän tuli pyryttämällä. Satula selkään ja menoksi, otin paljon kuvia matkan varrelta. Tunnin verran menimme, alkumatkasta pyrytti sakeasti ja jo Rauhalan mäelle tultaessa alkoi aurinko pilkistää ja ilma kirkastui. Kotimatka olikin kirkas. Koimme ensilumen Tuikun kanssa yhdessä. Järven välissä Tuikkua hieman jännitti, pinta oli jäässä ja siinä oli lumikerros päällä, paikoitellen jään pinnassa oli kosteita kohtia. Muutoin menimme tämän maaston kevyenä, sillä Tuikku oli saanut tämän syksyn ensimmäiset hokit jalkaansa, kuusi taakse, neljä eteen ja lisänä vielä tilsakumit. Joten pientä totuttelemista vaatii. Maastohan meni kivasti, muutaman laukkapätkän otimme, muutoin pelkästään käyntiä.

Tänään lähdimme jo reippaammalle maastolle, missä laukkasimme, mutta en antanut tällä kertaa mennä lujaa. Osittain myös senkin takia, että hokit ovat alla pitkän tauon jälkeen ja haluan sen, että Tuikku tottuu niihin. Tien pinnat ovat myös lumen peittämät, osin hieman liukkaat, mutta hokit kuitenkin pitävät. Kun Tuikku saa jo tuntumaa hokkeihin niin päästään viilettämään lujaakin. Tällä maastokerralla menimme myös niittytieosuudella, missä on loivaa ylämäkeä melko pitkä osuus ja tässä harjoittelimme laukannostoja käynnistä. Ja nämä onnistuivat Tuikulta hyvin, kehuin kovin ja tämä näyttäisi tuntuvan Tuikusta hyvältä, se nostaa korviaan ja innostui tehtävästä. Teimme tätä kolme kertaa tätä loivaa ylämäkeä pitkin. Lähdimme kotimatkalle ja ennen Lohjansaaren tietä piha-alueella oli väkeä ja traktori, mikä tuli meitä vastaan. Sillä oli etukauhassaan ilmeisesti ruhon jäänteitä tämän vuotisista hirvistä. Näihin ei Tuikku reagoinut lainkaan. Jatkoimme matkaamme yli Lohjansaaren tien. Maasto meni oikein kivasti. Tuikku on ollut niin kovin tyytyväinen hevonen, vatsa on hyvä, lanta hyvää, liikkuu hyvin. Huoletonta aikaa olemme Tuikun kanssa viettäneet ja etenkin se, että heinän kanssa ei ole tarvinnut ihmetellä. Luomuheinä on sopinut Tuikulle hyvin niin esikuivattuna kuin kuivana. Vaihtojen yhteydessä on tullut muutosta, mutta pienen ajan kuluttua on lanta palautunut hyväksi.

Nyt jos tulisi vähän lunta lisää niin viikonloppuna voisi ajaa Tuikun kanssa reellä pellolla. Tänään siellä ajeli reellä Tuikun hevoskaveri ja tallin ori. Voi kun sitä pääsisi jo omalla hevosella reen ajoon.











sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Tuikku & Lilo

 Marraskuun viimeisiä päiviä. Säät ovat olleeet kostean harmaita, joten pilkottava aurinko on näinä loppumarraskuun päivinä olleet tervetulleita. Olemme Tuikun kanssa liikkuneet normaalisti, menneet myös kentällä ja ratsastaen on mennyt oikein hyvin. Mutta ohjasajo taisi olla melkoinen katastrofi, vaikka alku sujuikin hyvin. Laukassa meni yllättävän hyvässä muodossa, mutta ponnetonta laukkaa. Vähän sellaista, että onko pakko. Maastossa sitä vastoin on menty vauhdilla ja lujassa vauhdissa tarjottu pukkia, mikä oli melkoisen mojova, mutta pyysin vain lisää vauhtia jos kerta on niin hidas, että ennättää pukittamaan.  Virtaa tuntuu riittävän. Mutta laukkaan pitäisi saada voimaa lisää, sitä Tuikulta puuttuu. Sillä maastoillen kantovoiman voi korvata vauhdilla ja mennä reippaasti.

Palauttelupäivänä lähdimme maastoon Lilon ja Jarin kanssa. Alussa Lilolla oli paljon ylimääräistä energiaa, mutta siltäkin loppui into ja pysyi jo teillä rauhallisesti hihnassa eikä pyrkinyt ylimääräiseen haukkumiseen. Tuikku sitä vastoin toimii kuten aina järkevän rauhallisesti, se on tottunut koiriin, mutta Liloa yritetään totuttaa hevosen kanssa maastoiluun kun vain saan Jaria mukaan. Pyrkimys on, että Lilo tottuu siihen, että istun hevosen selässä ja se joutuu kävelemään maassa ilman, että pyrkii päättämään päivänsä hevosen kavioiden alle.


Kävimme perjantaina maastossa ja pidin sen kevyenä, vaikka matkaa reitille kertyi. Suurimmaksi osaksi käyntiä, vähän ravia ja laukkaa sitä vauhtia kuin Tuikku itse tahtoi. Alussa jouduin huomauttamaan löysästä lähdöstä ja vaatimaan hieman enemmän reippautta. Tällä kertaa panostettiin ihan höntsäilyyn, käytiin tutkimassa metsää melko uudelta reitiltä, missä tarttui Tuikun häntään pieni puu eikä sekään saanut Tuikussa hermostumista, asian huomasin itse kun kummasti jotain raahusti perässä. Siitä sitten alas ja irroittamaan hännässä roikkuvaa puuta.


Eilen lauantaina menimme kentälle. Tuikulla ei ole hokit kengissä, hokin reiät löytyy. Maa on ollut jäässä perjantaista lähtien ja kengittäjä tulee maanantaina, joten laitetaan silloin uudet kengät alle ja hokit ja tilsakumit. Toivotaan, että sitä lunta tulisi tälle kengitysvälille. Kenttä olikin juuri lanattu, oli ihan bueno. Pehmeä päältä, joten siltä osin tuli kuin Manulle illallinen kun maa oli hieman lumihuurteen peittämä. Kentällä aloitimme käynnistä, lisäsimme siirtymiset pysähdyksestä käyntiin toisella pitkällä sivulla ja toisella pysähdyksestä peruutukseen ja siitä etenepäin. Vaihdettiin välillä suuntaa, lisättiin ravipäädyt jne. Tuikku liikkui hyvin ja ravissa aloitimme väistöt, mitkä olivat niin energisiä, joten paljon kiitosta ja kun seuraavalla kierroksella alkoi jo ennakointi väistöissä heti käännöksen jälkeen, naurattihan se. Tämä tuntui Tuikusta selvästi merkiltä, että se teki kuten  pyydettiin. Uudella kierroksella väistön sijasta aloitti ennakoiden kaarteeseen tullessa väistön ja samalla raippa osui tahattomasti takaosaan. Tästä syystä askellus oli ponnekasta, joten raipan laitoin pois ja väistöt onnistuivat seuraavilla kierroksilla paremmin. Satula on toiminut hyvin ja se näkyy meidän liikkumisessa.

Entäs Lilo
Lilon kanssa olemme edistyneet. Se on tullut rohkeammaksi vieraiden suhteen ja vastaantulijoille ei enää räksytetä siinä määrin kuin aikaisemmin. Olemme liikkuneet myös ilman hihnaa. Tällä on ollut selvästi merkitystä. Selän käyttö on joustavampaa kuin silloin kun menimme hihnalenkkejä. Kääpiövillakoirilla on hyvin yleistä polviongelmat ja mielestäni Lilon liikkuminen on ollut takaosaltaan töpöttävää. Vilin kuoleman jälkeen se ei ole niin aktiivinen ollut meidän pihalla juoksemaan, mutta voi sitä iloa kun se pääsee lenkillä vapaaksi. Mahan alus jalkoja täynnä, se juokee niin innokkaasti kauas - mielestäni jo liiankin kauas näköpiiristä - tulee juosten takaisin. Sitä iloa, riemua ja menoa on kiva seurata. Hyvin usein metsäreiteillä on peuroja ja viimeksi Haukkavuoren lehtipolulla Lilo pääsi jo takapuolen mitan päähän. Peura tuli yllätetyksi ja Lilo haukkui juuri sitä närkästynyttä haukkua, mitä Vilin kanssa kun se jäi hitaammaksi eikä vauhdissa pärjännyt Vilille eikä peuralle. Tämän jälkeen oli kiinnisaaminen jo vaikeampaa, Lilo tuli kyllä luokse, mutta ei antanut kiinni. Tässä siis työstettävää. Olimme myös eilen ystävämme kanssa yhteisellä koiralenkillä ja kun "sammakoita" tulee omasta sekä Jarinkin suusta kun usein sitä on tullut huomautettua ystävän koiran painosta huumorilla höystettynä, onneksi osaa suhtautua asiallisesti eikä tule suurempaa draamaa, kuten hevosten kohdalla usein käy. Jos huomautat ylipainosta olipa se sitten toisen tai oman hevosen, mikä ei ole edes vähäistä, on tästä aiheutunut elämää suurempi draama. Lilon kohdalla taas pitäisi saada hivenen painoa enemmän, se syö hyvin, mutta liikkuu niin paljon lenkeillä, jolloin kulutusta on. Kaverikoira on taas hyvin perso ruoalle ja on vankempi rakenteeltaan.


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Maastoilua, kärryajelua ja istuntantunti

 

Olemme tehneet samaa kuin ennenkin Tuikun kanssa. Olen  yrittänyt saada kärryajelua mukaan useammin, välillä se helposti jää. On niin kiva satuloida, lähteä maastoon, istua selkään ja katsella maisemia. Tuuletella omia ajatuksiaan hevosen selässä. Kärryajelu on se myös mukavaa, mutta siinä ei pääse niin kosketuksiin hevosen kanssa kuin ratsain. Ratsastaessa välillä voi rapsutella niskasta, taputtaa ja Tuikku voi pysähtyä, ottaa kengän kärjestä kiinni ja kertoo, että joko olisi aika kääntyä kotiinpäin.

Kärryajelu on siinä mielessä hyvä liikutusmuoto, että selkä jää ilman painoa. En nyt kovin painofriikki ole, mutta sen verran harmittaa itseäni, ettei itsekontrolli tänä syksynä ole ollut kovin tiukka. Makeat leivonnaiset, pullat ja keksit ovat maistuneet paremmin kuin hyvin. Jos pitäisi valita ruoan ja makean väliltä, valitsen makean. Ja tässä iässä se alkaa näkyä ikävä kyllä ja tuntua myös hevosen selkään. En kuitenkaan ole vielä painoltani yli sen, mikä olisi ehdoton ei säännölliselle ratsastukselle, mutta jos voin vaikuttaa, että taakka on kevyempi pyrin siihen. Mutta nyt tuntuu vain siltä, että se tahtojen taistelu kieltäytymisen ja pullan välillä on niin vaikea, että jälkimmäinen on päätynyt vatsaan ennenkuin ehdin edes kunnolla kieltäytyä ja helposti se toinen on yhtä sulavasti mennyt ensimmäisen perässä. Ja täytyy sanoa, että onhan se pulla hyvää ja pikkuhiljaa ne pullat alkavat näkymään reisillä ja takapuolessa. Tosin se on tietysti satulaa vasten hyvä pehmuste. Mutta jotain pitäisi tehdä... miten tehdä asiakkaille leivonnaiset maistamatta niitä.

Kentällä olemme menneet hieman usemmin kuin ennen tai no otettiin kenraaliharjoitukset viime viikolla kun tälle viikolle oli luvassa ratsastustunti. Ja on vain todettava, että Tuikku liikkuu oikein hyvin, minusta sen liikkuminen ravissa on hyvää ja olemme harjoitelleet laukkaa siten, että jätän ohjaa pidemmäksi kuin mihin olen tottunut. Ja minusta tämä on ollut avain siihen, että laukassa Tuikku voi mennä edestäkin hieman pyöreämpänä, kun välillä siirtymiset ovat tuntunteet hyvin töksähtäviltä etenkin ravi-laukkasiirtymiset. Toki etupainoisuutta löytyy, mutta jos pikkuhiljaa uskaltautuisimme menemään säännöllisemmin kentällä voisihan sitä katsoa, mitä tulee. Ulospäin Tuikun liikkumisesta ei voi sanoa, että sillä si-nivelessä on sanomista. Se liikkuu minusta rennosti ja tyytyväisenä.

Tuikulla oli poikkeuksellinen viikonloppuvapaa, se sai viettää lomapäiviä lauantain ja sunnuntain. Ja kun maanantaina oli vähän pakko jo liikuttaa, oli sää sitten sitäkin huonompi. Mutta eipä me olla sokerista.

Maanantaina kävimme kärryajelulla, jolloin menimme reippaasti. Ravattiin paljon ja kun Tuikku alkoi lämmetä tuntui siltä, että tällä kertaa en pyydä kovin herkästi vauhtia lisää. Sitä nimittäin tarjottiin hyvin omaehtoisesti lisää ja vielä enemmänkin. Taustalla on tietysti pieni ajatus siitä, että niinköhän saan sen pidettyä kiinni jos se innostuu ihan tosi kovaa menemään. Sen kyllä tuntee Tuikun kanssa mennessä. Muutoinhan Tuikku on kärryillä hyvin ravaava ja vauhdit ovat maltilliset, mutta kun on niitä virtapäiviä ja jos ne osuvat kärryajeluun niin maanteillä sitä ei kovin mielellään halua antaa mennä omaa vauhtiaan. Tällä kertaa jouduin pidättämään, en antanut vapautta mennä vaan sen huomasi, että jos Tuikulle luvan olisi antanut, se olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Muutoin meni hyvin, hikosi lenkin jälkeen ja päästiin loimen alle kuivattelemaan.  Normaalisti olen tehnyt niin, että jos on pidempi vapaa takana, menen ratsain ja tästä seuraavana päivänä kärryillä, jolloin sitä virtaa on vähemmän. Nyt menin parin päivän lomailun jälkeen ja olihan sitä vauhtia.

Tiistaina taas menimme maastoon karvasatulalla ilman jalustimia. Suurimmaksi osaksi käyntiä ja vähän laukkaa, vähän ravia. Nähtiin peuroja ja saavuimme peuransyöttöpaikalle, missä sarvipää makasi muiden kanssa maassa. Tuikku ei näitä havainnut, vaikka oli suora näköyhteys, niin hyvin niiden väri peittyi maastoon. Siinä ne makoilivat ja käänsin Tuikun takaisin päin ja lähdimme rauhalliseen laukkaan. Ei Tuikku tässä vaiheessakaan vielä edes tajunnut, että peurat olivat niin liki. Maastoilu sujui hyvin.

Tänään keskiviikkona meillä oli istuntatunti, Irman pitämänä. Minusta tunti oli hyvä ja siinä käytiin istuntaa läpi. Jouduin korjaamaan rintakehääni ja hän opasti minusta siten, että minäkin ymmärsin, mistä on kyse. Minun istuntani oli muutoin hyvä, mutta olin ikääkuin yläosastani takakenossa, lantio oli oikeassa asennossa. Tätä korjattiin siten, että minun tuli tuoda rintakehää eteen. Mielikuvana sitä helposti työntäisi rintakehää ulos, jolloin hartiat tahtovat jännittyä. Mutta tässä piti ajatella siten, että korsetti on käytössä, kyljet tiiviit, mutta tuntea ylävatsalihakset ja ne puristaa ikäänkuin napaa kohden, ei kääntää eikä lyyhistää lapojaan, mihin sorruin heti. Kun tämän osaa tehdä oikein, koko rintakehän alue avautuu ja hartiat pysyvät rentona sivuilla. Minulle itselleni tuli mielikuva siitä, että kun rintakehän saa aukenemaan hartiat rentona, mutta kädet vähän kuin leviten, mutta pysyen siinä hevosen sään tuntumassa. Tässä pitää muistaa hengittää; sisäänhengitys nenän kautta pitkä henkäys, sitten taas pitkä uloshengitys ja samalla muistaa, että kyljet pysyvät tiiviinä, ylävatsalihas (rintakehän alaosa) hieman pusertuen napaa kohden ja myös muistaa pitää niska suorana ja pitkänä. Tässä kävi niin, että menin niska nyökyssä katsoen alas ja tätä piti korjata pitämällä niskaa suorana ja pitkänä. Tällä tavoin liikuimme käynnissä harjoittaen juuri ylävastalihaksen käyttöä, pitäen rintakehä ulkona ja hartiat rentona. Ravissa Tuikku sai Irmalta kehuja paljon, se meni todella hyvin ja rennon tyytyväisenä. Sain luvan olla omaan ratsastukseeni tyytyväinen :D. Ratsastustunneilla monilla on erilaisia mielikuvia, miten saada oppilas suorittamaan annettu tehtävä ja tämän ikäisenä on vaikea yrittää aina tehdä asioita siten kuin opettaja ne kertoo. Voi olla sekä opettajalle että minulle turhauttavaa kun en vain saa tehtyä asioita oikein. Mutta tässä tapauksessa oivalsin, mitä piti tehdä ja miten tehdä.

Toinen opetus, mikä oli minulle vaikea hahmottaa, on takareisien käyttö. Kun kevensin Tuikulla ravissa, opettaja huomautti, että älä nosta itseäsi yläreisillä, niillä ei ole mitään käyttöä kevennyksessä vaan takareisillä. Ja tämä se vasta on vaikeaa, miten erottaa, mitä reiden osaa käytät mihinkin tehtävään. Ja tätä minun tulisi harjoitella, jotta saisin käytettyä takareittä ja saisin kevennyksen sujumaan hyvin. Laukassa tuli myös huomautusta läpsyvästä sisäreidestä,  pitää polvi satulassa suorana. Laukassa muutoinkin tuli harjoitella sitä, että jarruttaa istunnalla ei ohjilla. Muutoin opettajan mielestä istuntani oli hyvä, mutta jos haluan, että Tuikku hidastaa laukkaa, tulee minun pidättää sitä istunnan kautta pidättämällä vastaan vatsalihaksilla. Näin voin myös säädellä sitä, että laukassa Tuikku lähtisi nostamaan säkää ylös.


Irma antoi pari hyvää ohjetta tukemaan ylävatsalihaksia ja takareisiä, mitä voin tehdä kotona. Ylävatsalihasten harjoitus menee siten, että mennään selinmakuulle polvet koukkuun. Kädet nostetaan suoraan ylös kohti kattoa ja lähdetään kohottamaan päätä ja rintakehää hieman ylös. Tässä käytetään ylävatsalihaksia, millä saadaan niitä käsiä kohotettua vieläkin ylemmäs. Tätä tulisi toistaa. Takareisiharjoituksessa taas mentiin kylkiasentoon, laitettiin jalat polvista koukkuun ja nostetaan jalkaa sivusuunnassa ylös siten, että nilkat pysyvät paikallaan. Tämä vahvistaa takareisiä. Ratsastustunnista jäi positiivinen olo, onhan se kiva kuulla, että jossain on jotain tehnyt hyvin, korjausten kohdalla pyritään saamaan onnistuminen toistoilla. Meillä oli harjoitus siirtyminen käynnistä raviin ja takaisin. Tämä tuli tehdä hengitystekniikalla. Eli siirrytään raviin valmistellen se siten, että vedetään henkeä nenän kautta pitkä henkäys, ulospuhalluksella kevyt lonkan avaaminen, jolloin pohkeet painuvat hevosen kylkiin ja näin päästään raviin. Tämä onnistui. Sitten ravista käyntiin, sisäänhengitys ja uloshengityksellä tulisi hevonen siirtyä käyntiin. Pariin kertaan tämä tuntui onnistuvan, mutta Tuikku kiihdytteli ravissa, minun tulisi pidättää, jotta pysytään siinä vauhdissa kuin haluan. Ja kun tuli käyntiin siirtyminen, jouduin pidättämään ohjista ja tässä ei saa vetää vaan parempi on nostaa pidättävää ohjaa ylöspäin. Näin saatiin pysähtymään. Tätä meidän tuli harjoitella ja loppua kohden aloin huomaamaan, että Tuikku ei ymmärtänyt pyyntöä selvästi, että ravista siirrytään käyntiin uloshengityksen aikana. Tässä kohden alkoi hätäily ja yritystä korvata ravin vauhdilla. Teimme pätkiä lyhyempänä ja saimma pari suhtkoht hyvää onnistumista, mutta tätä täytynee harjoitella vielä keskenään.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Pikkuinen Lilo ja ratsastuskuvia


Ohessa on video, missä näkyy kun Lilo tulee luokse. Tämän se on osannut aiemminkin, mutta sillä on ollut rohkeutta lähteä kauas omistajastaan ja kerran lähti riistan perään, joten päädyin pitämään sen kytkettynä. Lilo on selkeästi minun koirani, leimautunut minuun ja on minun perääni, siltikin irtipidossa sillä on suunnaton rohkeus ja ilo juosta kauas pois näköpiiristä. Nyt olemme harjoitelleet vapaanaliikkumista ja opetelleet siihen, että se tulee pyydettäessä luokse eikä lähtisi liian kauas, mutta mielestäni se menee edelleenkin liian kauas. Olemme harjoitelleet myös kaverikoiran kanssa vapaanaoloa. Tämä koira taas pysyy omistajansa lähellä ja teimme niin, että piilouduimme puiden taakse kun Lilo meni vauhdilla eteenpäin kun näköyhteyttä ei ollut. Vähitellen se ymmärsi, että sen pitää huolehtia, ettei jää laumasta. Tämä auttoi jonkin verran. Lilo tykkää juosta lenkillä vapaana, sitä elämäniloa on niin riemullista katsoa, miten pieni musta menee lujaa vauhtia. Pysähtyy ja katsoo, missä omistaja ja juoksee luokse yhtä innoissaan, iloisena. Tästä koirasta pidän niin paljon, mutta sitä olemme ihmetelleet, miksi se on niin arka. Sen kanssa olen ollut varovainen, kovia ääniä säikkyy herkästi, jos vieras ihminen puhuu kovalla äänellä, se pelkää ja osoittaa sen haukkumalla. Olemme menneet Mölli-agilityyn mukaan, jotta saadaan sille rohkeutta, käyneet tallilla, asiakkaita on käynyt kotona ja vähitellen pientä edistystä on tullut. Se on alkanut tekemään tuttavuutta vieraiden kanssa ja menee rapsutettavaksi, mutta tämä vaatii myös vieraalta kärsivällisyyttä eikä heti tungettelua vaan antaa koiran tehdä ensin itse tuttavuutta kun se on siihen valmis. Mutta niin rakas koira, olemme kasvaneet yhteen ja tämä on erityinen minulle.

Aran koiran nähtyään sitä ulkopuolisena miettii, miten sitä on pidetty. Tätä ei ola lyöty, ei pidetty pahoin eikä kovakouraisesti. Kerran olen kädellä napauttanut turvalle trimmatessa. Tämä on tämän kanssa kärsivällisyyttä vaativaa, ei mene ihan niin sujuvasti kuin edesmenneen Vilin kanssa. Arka koira vaatisi varmat otteet, mutta kun on nopea reagoimaan äkillisin liikkein, sitä koneen kanssa on pakko varoa, jottei jalkoja ajaessa jänteitä riko tai muutoinkaan. Kun on kääpiövillis, osat koiralla on niin pienet ja hentoiset. Kynsienleikkuu menee hyvin, korvista karvojen nyppiminen sujuu ja kuonon trimmaaminen sujuu sekä hevostrimmerin käyttökin onnistuu nykyään. Sehän on kovin iso ja kovaääninen, joten siinä suhteessa on paljon edistytty. Tämän kanssa on pitänyt aloittaa ihan alusta ja miettiä, miten paljon on myös panostettava yhteiseen tekemiseen ei pelkästään sylissäpitämiseen ja seurakoirana oloon. On täytynyt keskustella toisten koiraihmisten kanssa, punnita omia toimintatapojaan ja yrittää muuttaa mitä voi omassa tekemisessään. Mutta kun katson meidän pikkuista mustaa, se on sellaisenaan niin kovin rakas. Ja siellä missä olen, siellä on meidän pikkuinen.

Samanlainen on Tuikku, erityinen ja rakas. Se tulee luokse tarhasta ja maanantaina pidimme vapaapäivän, kävin silti tallilla ilta-aikaan. Kun tulin ja ohitin tarhan, huhuilin Tuikkua ja sieltä se tuli, iloisena, odottavana ja halusi tietysti mukaan. Se kiersi juoma-astioiden luota portille odottamaan, mutta kerroin, että nyt saa pitää lomaa. Kun palasin tunnin kuluttua, tallilaisen kanssa juttelimme pihalla, oli Tuikku taas tulossa portille, pyöri ja odotti, enkö nyt hakisi sitä, mennään yhdessä niinkuin on aina tehty. Mutta jälleen kerroin, että saat vapaapäivän ja tänään emme tee mitään. Tuikku on aina ollut sellainen, että tulee luokse ja haluaa mukaan.

Lauantaina menimme Tuikun kanssa kentälle ja Jari tuli kuvaamaan meitä. Tuikku oli todella reipas ja energinen, teki kaiken hyvällä motivaatiolla ja liikkui niin hyvin, että minun oli hämmästeltävä ja kiitin. Lopussa Tuikku väsyi ja korvasi väsymystä vauhdilla ja ei jaksanut enää keskittyä. Lopussa kokeilin jotain ihan uutta itselleni, laukkasimme ilman ohjia, jätin ohjat kaulalle ja tulimme laukkapuomit ja pitkän sivun. Ja kun katsoin videota jälkikäteen huomasin omassa istunnassani rauhoittumista ja vakaampaa istuntaa kuin silloin kun ohjat ovat kädessä. Tuikun liikkuminen näytti myös laukassa paremmalta. Toki meni etupainoisena ja raskaana, mutta siltikin kaula oli alempana ja rentona vähän samaan tyyliin kuin lännenratsastuksessa. Tein myös huomion, minkä otin valokuviin mukaan. Peruutuksessa Tuikku lyhenee huomattavasti, vatsalinja on lyhyempi, kuten kuuluisi ja tähän sitä tulisi päästä. Samoin minun istuntani oli parempi kuin mennessä esim. ravia tai laukkaa.







Tiistaina lähdimme Tuikun kanssa maastoilemaan. Teimme Iivarintien lenkin ja kun saavuimme Lohjansaarentielle huomasin Iivarintien puolella traktorin, minkä ohi menimme ja ison navettarakennuksen takana oli rivi autoja. Metsästäjät olivat paikalla, mutta jahti oli jo ohi. Joten pääsimme jatkamaan matkaamme ja niin menimme Iivarintien osuuden, takaisinpäin tullessa laukkasimme ja annoin lähtiessä ohjien olla mahdollisimman löyhällä. Tuikku oli reipas ja jatkoimme matkaamme peltoreitille, mistä pääsimme ylittämään Lohjansaaren ja tulimme tuttuja reittejä takaisin. Kun on lämmin marraskuu ja talvikarva jo erityisen tiheä, Tuikku hikoilee herkästi. Joudun sitä loimittamaan aina hikilenkin jälkeen ja nyt olen miettinyt, että osatrimmaisin sen.  Toisaalta sitten jos on kylmä pakkanen, joutuisi Tuikkua loimittamaan ja tarkoitus on ollut, että mitä vähemmän loimitusta sen parempi. Kun ei varmaksi tiedä, millainen talvi ja loppusyksy tulee, näyttäisi siltä, että lämmin ja paksussa karvassaan Tuikku hikoilee jo normilenkin jälkeen. Pitänee vielä katsoa ja loimittaa tarpeen mukaan.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Voi aikoja, voi tapoja

Tuikku on päässyt liikkumaan vaihtelevasti. Nyt olemme menneet aika usein ajaen, osittain myös siitä syystä, että tällä tavoin päästään tekemään hikilenkkejä ilman selässä olevaa painoa ja on hevoselle sitä myöten mukavampi tapa liikkua. Vapaapäiviä on myös Tuikulla ollut ja olen mennyt kentällä kerran, tämä sunnuntaina. Kevyt hiki tuli. Kentällä meni kivasti, vaikka välillä Tuikku kasvoi pari metriä korkeutta kun pellolla meni niinkin vieraat yksilöt kuin shettis ja toinen hevonen ratsastajansa kanssa. Tuikku ei varmaan ole aikaisemmin nähnyt vastaavaa, mutta vähitellen taas päästiin normaalitilaan ja rauhallisesti edettiin. Viimeaikoina minun ratsastusintoni on laantunut, joudun turvautumaan rutiineihin.


Tätini oli kylässä ja tuli hänen kanssaan puhetta vanhoista ajoista, miten niitä hevosia pidettiin. Paljon on hevosenpito muuttunut menneistä ajoista ja tiedon lisääntymisestä huolimatta ei pelkästään hyvää. Ruokinta on ennen ollut aivan toista, heinää saivat, mutta missään ei annettu heinää 24/7 turvan alle. Töitä tekivät: metsä- ja peltotöitä riippuen vuodenajoista. Ja heinä kaadettiin, laitettiin seipäille. Mutta heinäpeltoja ei koskaan lannoitettu ainoastaan lantaa (kemiallista) laitettiin viljapelloille. Tilalla oli lehmät, kanat, siat, lampaat ja työhevonen. Ja eläimistä pidettiin hyvää huolta, toivat elannon. Ruokinnassa saivat apetta ja annettiin myös suolaa hevosille. Heinänjakokertoja aamuin illoin. Paino-ongelmia ei ole ollut. Nykyisin sitä vastoin hevosilla on samat elintasosairaudet kuin meillä ihmisillä, syömme ylenmäärin ja tämä ei aina tarkoita sitä, että hevoselle annetaan väkirehuja vaan jo pelkkä heinä itsessään saa hevosen lihomaan. Hevoset liikkuvat vähemmän ja liikutuskerrat voivat olla ajallisesti tunnin, mutta teholtaan kevyitä.


Tuikun kanssa kävimme ed. viikonlopun lauantaina ohjasajamassa teillä. Sitä ennen perjantaina olimme ajaneet kärryillä ja sää oli tuolloin hieno, tyyni ja sain muutaman kivan kuvan otettua reitiltä. Ohjasajo sujui mukavasti ja tuo vaihtelua liikutukseen. Tätä vain tulee tehtyä harvoin, liian harvoin.

 

Onhan minulla ollut tallilla mukana myös Lilo. Sen kanssa olemme totutelleet Mölli-agilityyn, yrittäneet saada enemmän kontaktia ja on se ollut sen verran rohkea, että tekee tuttavuutta ison tyttökoiran kanssa mielellään. Tällä viikolla menin Tuikun kanssa tiistaina maastoon, keskiviikkona kärryajelemaan ja eilen torstaina otin Lilon mukaan. Menimme kentälle Tuikun kanssa ja alussa Tuikku käveli, meni ravia sillä vauhdilla, mikä tuntui olevan sille sopiva. Ja aina kun maiskutin, Tuikku meni reippaasti ja Lilo innostui myös repussaan. Päätin sen sitten ottaa narun päähän. Siinähän sitä riittikin pitelemistä pienessä koirassa. Kun Tuikku ravasi uraa pitkin, juoksi Lilo narun päässä räksyttäen sen, mikä sen kurkusta lähti ja pyrki vahvasti Tuikun jalkoihin. Naru on sen verran lyhyt, ettei se olisi jalkoihin mitenkään päässyt. Ja Tuikku juoksee, on hämillään, mutta missään vaiheessa ei tule sille halua potkia pientä koiraa päin. Sitten napsahti Tuikun päässä, sai tarpeekseen räkyttävästä pienestä rakista ja lähti spurttailemaan, pukitteli ja minä räksyttävän rakin kanssa juoksin mukana. Tuikku oli hämmästynyt, huonosti kasvatettu koira, mikä ei tottele omistajaansa ja Tuikun pitäisi sitten kuunnella omistajan käskyä. Jotain mätää tässä nyt täytyy olla. Pienen koiran päähän ärsykkeeksi riittää liike ja kun Tuikku juoksi, oli Lilolla halu myös mennä mukaan, mutta jos olisi ollut vapaana, todennäköisesti jalkoihin härkkimään, yllyke siihen oli tälle liian suuri. Vielä on matkaa siihen, että pääsemme maastoon Lilo vapaana rinnalla ja minä Tuikun selässä. Paljon vaatii vielä työstöä ja asioihin tottumista.


Lilo repussa, Tuikku vapaana menossa kohti esikuivauttua heinäpaalia. Tärkein ensin :D.



tiistai 23. lokakuuta 2018

Suomenhevosesta on moneen


Kiropraktikon jälkeiset päivät ovat olleet Tuikun kanssa kevyitä. Keskiviikkona oli alkuperäinen tarkoitus lähteä maastoon kevyelle lenkille, mutta syyslomaviikolla tallille tupsahti ruotsinkielinen perhe katsomaan vain hevosia; isoäiti poikansa ja kahden lapsensa kanssa. Pieni tyttö oli ihastunut hevosiin ja ehdotin heille, että jos he haluavat, voivat ratsastaa Tuikulla. Ja niin tehtiin. Kentälle menimme, Tuikulla karvasatula ja suitset. Pieni tyttö pääsi Tuikun selkään ja karvasatulassa on kahva, mistä pitää kiinni. Kaiken lisäksi lopussa sai isä taluttaa Tuikkua tytär selässään. Ja tämä oli isälle ensimmäinen kerta kun hän käsittelee hevosia. Näin uskaltaa tehdä kun on hevonen, mikä toimii tilanteessa kuin tilanteessa, rauhallisesti ja tyynesti. Tuikku suoriutui tehtävästä niin tasaisen varmasti ja tyttären isä kiitteli kovin rauhallisesta hevosesta.

Lauantaina kävimme maastossa kaverin kanssa. Ja olipa mukava maastoilu, hevoset olivat reippaita ja intoutuivat toistensa seurasta. Mentiin reippaita laukkaosuuksia, rauhallisia käyntipätkiä ja ihasteltiin syksyn värejä ja maisemia. Pitkästä aikaa taas yhdessä. Sunnuntaina Tuikun kanssa kärryajelulle ja tällä kertaa oli Lilo mukana. Kärryajelu meni oikein hyvin. Liloa yritetään totuttaa tallielämään, tutustumaan vieraisiin ihmisiin, hevosiin, tallikoiriin ja kaikkeen, missä saisi lisää itseluottamusta ja rohkeutta. Kärryajelusta Lilo piti kovin, se oli koppisten pohjalla ja nojasi laitaan, katseli maisemia. Piti erityisesti raviosuuksista, missä mentiin hieman reippaammin ja Tuikku oli luotettava tälläkin kertaa.


Maanantain sai Tuikku vapaaksi. Meillä on Lilolla kantoreppu, mistä se ei erityisemmin pidä. Ostin uuden, missä päänaukko on repun etuosassa ja repussa istutaan selin kantajaan. Tarkoitus oli lähteä siten, että Lilo pääsee myös ratsaille. Ja näin tehtiin. Vaikka sää olikin kylmä, sateinen ja lopussa tuulinen. Lilo oli hyvin rauhallinen repussa, laitoin repun etupuolelle. Tuikku oli rauhallinen, kuten se yleensäkin on ja meidän ratsastusretki sujui hyvin ja turvallisesti. Lilo oli rauhallinen repussaan, katseli ympärilleen ja menimme käyntiä, ravia ja laukkaa. Kaikki askellajit onnistuivat hyvin. Tuikkua täytyy kehua, on se vain poikkeuksellinen hevonen, sille käy kaikki, mihin vain sen kanssa ryhtyy. On sitä ihmetelleet tallilaiset, miten tyyni ja rauhallinen se on. Kaikki sujuu sen kanssa mutkattomasti ja näin sen kanssa on ollut koko tämän ajan, mitä olemme tallille viettäneet, ensipäivistä lähtien. Tuikkua ei tunnu horjuttavan mikään, mutta löytyy niitäkin päiviä, jolloin pellolle ilmestynyt maa-aines saa sen puhisemaan, mutta ohi silti mennään. Mutta suurimmaksi osaksi toimii niin rauhallisen vakaasti, että sen kanssa on ilo suunnitella uusia retkiä ja tarvittaessa löytyy vauhtia niin halutessaan.

Tuikulla on ollut vatsa hyvä ja lantakin sopivan kuivaa, ehyttä palleroa. Vatsallaan reagoi heinän vaihdoksiin ja tottuminen vie muutamasta päivästä pariin- kolmeen viikkoon. Tallilla on luomuheinää, mikä on sopinut Tuikulle hyvin niin esikuivattuna kuin kuivana. Syksyn myötä vatsa on pysynyt myös hyvänä. Väkirehuruokinta ei ole Tuikulla ollut koskaan suuria määriä. Niemenkylässä ollessamme liikuttiin raskaammin, jakoheinällä ja tällöin sai lisärehuja, muttei niidenkään syöttömäärät olleet suuria. Ei nykyisinkään, ei saa väkirehuja, muutoin kuin pari desiä melassileikettä, hampunsiementä, B-vitamiinia, E-vitamiini + seleeni, tarvittaessa elektrolyytti ja kivennäiset. Eli 6-8 erilaista purkkia / pussukkaa :D. Tällä hetkellä lihavuuskunto on hyvä ja näyttää olevan suht sopusuhtaisessa kunnossa. Ja näkyyhän se voinnissa, ei tarvitse huolehtia turhasta.

Tuikku on erityisesti pitänyt siitä, että se saa vaeltaa vapaasti tarhasta haettaessa. Tämä tapa on Tuikulle ollut mieluinen. Se odottaa jo portilla, tulee itse tykö kun tulen tallille. Tämä myös helpottaa jos Lilo on mukana tallilla. Sen kanssa en vielä halua kulkea ilman hihnaa, vaikka se kuuliaisesti seuraakin mukana, mutta arkana koirana kovat, äkilliset äänet saa sen poistumaan paikalta. Meillä on menossa meidän villakoiran kanssa projekti, missä yritetään vahvistaa sen itsetuntoa ja lisätä rohkeutta. Tosin metsäretkellä sen itsetunto riittää ja rohkeus lähteä luotani kauemmas jos vain kuuluu lintujen ääniä, joita se mielellään jahtaa. Tällöin unohtuu täysin luoksetulopyyntö. Ja kun kerran on vapaaksi päässyt, sen kiinnisaaminen hihnaan ei onnistu ihan heti. Vaikka olisi herkullisimmat namipalat mukana. Mölliagilityyn olemme myös Lilon kanssa osallistuneet. Lilon kanssa Tuikku osaa tehdä niin hienovaraisesti tuttavuutta, ei tule liian liki vaan tekee herkän varovaisesti. Lilolle Tuikun koko on taas arveluttavaa ja ihan iholle ei anna tulla. Mutta Tuikku, ihan mahtavan viisas hevonen, vaikka aina pitäää olla backuppi, mutta siltikin Tuikun kanssa on tunne siitä, miten varovainen ja järkevä se on.  Aivan erityinen hevonen, jotain enemmän kuin mitä osaan kirjoittaa. Tässä hevosessa yhdistyy herkkyys, rauhallisuus, vakaus ja viisaus - suomenhevonen.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Vaihtelu virkistää


Haukkavuoren vaahterapuun lehtien peittämältä polulta. Tästä myös Tuikun kanssa kuljimme.


Päätimme lähteä vähän ex-tempore Tuikun kanssa retkelle. Asiasta sovittiin lauantaina ja tuumasta toimeen sunnuntaina. Ja olikin ihan mahtava retkeilypäivä. Hirvenmetsästyskausi alkoi lauantaina ja tämän totesin aivan käytännössä. Lähdimme Tuikun kanssa maastoilemaan tuttuun tapaan, halusin pitää maastoilun melko kevyenä. Mutta kääntyessämme Huhtasaaren sillan jälkeen Rauhalanmäelle (Jalassaari), näimme tähystyspaikalla oranssiin pukeutuneen miehen aseensa kanssa. Kysyinkin, etteivät kai aio ampua vielä. Eivät aio, ovat passissa. Ajo on tulossa Lohjansaaren tien toiselta puolelta Jalassaarta. Vielä kysyin, että voiko mennä ja voi. Niin jatkoimme matkaa Tuikun kanssa. Matkan varrella aprikoin, että niinköhän tämä on järkevää kun on jahtikausi juuri alkanut. Menimme jyrkkää metsäpolkua pitkin metsän keskellä ja olin hieman varautunut säntäileviin peuroihin tms., mutta niitä ei näkynyt. Metsäpoluilta käännyimme tutulle niittytielle ja lähdimme ravissa eteenpäin. Näinkin jo mutkan takaa häämöttävän oranssipukuisen miehen, Tuikku haistoi sen myös ja pyysin käyntiin. Huhuilin, ihan varmuuden vuoksi, ettei  meitä ammuttaisi vain hirvenä. Kysyin, että ei kai aio ampua, jo toisen kerran. Ei aio, on passissa, mutta matkaa ei kannata jatkaa, sillä ajo on käynnissä. Totesin parhaimmaksi kääntyä takaisin. Niittytien päässä olikin kymmenkunta metsämiestä oranssipukuineen ja kävimme Tuikun kanssa tervehtimässä. Kyselin, etteivät kai aio ampua, ettei vain meitä hirvenä ammuttaisi. Ei aiota, ensin lajintunnistus ja vasta sen jälkeen ammuttaan :D. Joten nyt se on sitten käynnissä hirvenmetsästys, viikonloppuisin on suunniteltava ihan toiset reitit.

Joten sunnutaiksi kotiseuduille. Haimme Tuikun traikulla ja suuntasimme tutulle kotikujalle. Siitä satulointi ja lähdimme tuttua Haukkavuorta kohti, mikä on meidän aamuinen lenkkipolku Lilon kanssa. Maisemat täällä on hienot, reitit mukavat. Ja me Lilon (kääpiövillis) kanssa teemme aamuisin noin 6-8 km:n kävelylenkkejä. Lilo tykkäisi juosta, se jaksaisi mennä lujaa, mutta minun juoksuvauhti on sille liian hidas. Joten olemme tyytyneet pitkiin kävelylenkkeihin. Ja näissä maisemissa sitä mielellään kävelee. Näille poluille suuntasimme Tuikun kanssa. Itse olen sen kannalla, että on hyvä totuttaa hevonen erilaisiin tilanteisiin. Helposti sitä jää tuttuun kotitallin ympäristöön ja hevonenkin tottuu. Hevonen pitää rutiineista, turvallisuutta luo tutut kotitiet ja niillä kuljetaan tottuneesti. Mutta haluan myös hevosenkin kokevan pientä muutosta siten, että koti pysyy samana, mutta kyläillä voi aina silloin tällöin. Tämä luo ja syventää yhteistä sidettä hevosen kanssa.

 Meillä on myös muitakin tapoja Tuikun kanssa ja näitä ei voi ihan joka tallilla toteuttaa. Tuikun tarhakaverilla on tiettyjä etuuksia, se saa vaellella talliympäristössä oman mielensä mukaan. Se menee joskus laitumelle itsenäisesti (on iso suomenhevonen, säkä 168), se voi pyöriä ylätallilla syömässä paalista heinää tai pyöriä pihattotallilla syömässä sieltä pyöröstä heinää. Kulkee siis vapaasti. Kun omistaja sitä huhuilee, tulee se juoksien luokse, vaikka olisi syömässä vihreää. Olen myös Tuikulle suonut vähän samaa, antanut sen tulla tarhasta ilman riimua ja narua. Se tottuneesti suuntaa tarhojen väliin syömään ruusupensaan marjat  ja lehdet, se putsaa tarhan välit irtoheinistä, kulkee paalin luokse syömään vapaasti ja kiirehtimättä. Tätä on kiva seurata. Ja nämä pitävät siitä, erityisesti tämä Tuikun tarhakaveri. Kun se näkee omistajansa tulevan, se odottaa aidan vierellä seuraten tarkasti omistajansa liikkeitä tietäen, että tänään se pääsee taas viettämään vapaaherran elämää talliympäristössä. Kun omistaja ei voi vielä antaa vapaata, hevonen on aidan vierellä, se katselee siihen suuntaan, minne omistaja menee odottaen, koska hän tulee ja päästää vapaaksi. Nämä hevoset eivät karkaa, ne eivät poistu talliympäristöstä minnekkään. Vaeltavat rauhallisesti, kiirehtimättä syöden heinänpaalista, siirtyen tutkimaan vihreää ruohoa jne. Tätä samaa olen vähän suonut Tuikulle, sille ei tule tarvetta paeta, ei lähteä alueelta pois vaan se pyörii kuinkas muuten kuin syötävän ympärillä: ruusupensaat, vihreä nurmi, ojan pientareet, pyöröpaalit. Se silminnähden nauttii ja tulee omatoimisesti tykö kun tulen tallille. Se odottaa myös tätä uutta opittua vapaata hetkeään.

Niin, teimme retken tuttuihin kotiympyröihin ja retki onnistui hienosti. Asfalttitiet suurimmalta osin talutin, tämä myös siitäkin syystä, että lähiöissä ei ratsastus ole sallittua kaupungin järjestyssäännöissä ja toiseksi asfalttitien pinta on liukas kun Tuikulla oli jo kuluneet kengät. Mutta leppoisasti ja rennosti Tuikku tuli mukana ja Jari sai olla taas se johtaja, mikä uhrataan ensimmäisenä pedoille jos sellaisia matkan varrella tulee vastaan :D. Säähän oli kaunis, lämmin, aurinko paistoi, lehdet kauniin syvänkeltaisia, punertavia, vihreää, oranssia. Maassa lehtiä. Kaikkialla väriloistoa vihreästä, keltaiseen, oranssiin, punaiseen ja siniseen taivaaseen. Me laukkasimme parissa kohdassa ja meinasi käydä huonosti. Niittytien pinta oli aamusta vielä märkä, sen päällä ruohoa, lehtiä ja laukan jarrutuksessa toinen etujalka liukui. Näissä tilanteissa voi hyvin helposti jänne mennä, mutta onneksi selvittiin haaveritta. Tämän jälkeen otettiin vain yksi laukkapätkä ja varsin lyhyt kuivahkolla pohjalla. Meidän reittimme kulki kapeita pajun vierustamia polkuja pitkin, vaahterapuun lehtien peittämät polut olivat hieno kokemus. Ja miten rauhallinen retki meillä olikaan. Ja olihan hienot maisemat. Tuikku oli tyytyväinen, vastaantulijat ilahtuneita varsin epätavallisesta näkymästä tutuilla poluilla kun hevonen tulee vastaan. Ja kyllähän Tuikkua ihasteltiin ja kehuttiin, onhan se nätti kun kulkee vieraassa ympäristössä ryhdikkäänä. Tällaiset retket ovat mukavia ja niistä jää molemmille hyvä mieli.



Seuraavana aamuna oli aikainen herätys ja Tuikun kengitys. Kaviot ovat hyvässä kunnossa, niitä kengittäjä kehui myös. Sopiva kengitysväli ja sanoisin, että hampunsiemen on myös yksi tekijä hyväkuntoisissa kavioissa. Tuikulla oli vielä kiropraktikko ja pientä sanomista löytyi takaselästä, mitä ounastelin ja johtunee puolentoista viikon takaisesta kylmettymisestä. Muutoin olikin oikein hyvä eikä lannerangan ja muunkaan osalta suurempia huomioita. Olen ollut tyytyväinen kiropraktikkoon. Se on Tuikun kannalta ennaltaehkäisevänä ja ylläpitohoitona hyvä. Varsinaisesti Tuikku ei niin tätä tarvitsisi, mutta en uskalla jättää hoitoa ottamatta. Sillä on mielestäni se hyvä puoli, että omistajana tiedän, miltä Tuikun selkä ja muu vaikuttaa, mikä on tilanne, onko tarvetta eläinlääkärille, miten liikunta on vaikuttanut jne. Mielelläni maksan hoidosta, millä voi ennaltaehkäistä isompia vaivoja. Kun ne niin helposti voi jäädä näkemättä etenkin minulta. Vaikka olenkin tarkka, mutta pienikin muutos pitkän ajan kuluessa voi jäädä huomiotta tai sen huomaa ja selittää itselleen, ettei vielä hätää, katsotaan ja asia unohtuu. Ja pienestä epämääräisyydestä tuleekin jo pahempaa ja sitten tilanteen korjaaminen voi käydä vaikeammaksi.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Si-nivelvaivat

Ensin on todettava, että tuleva teksti ei ole referointia eikä perustu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, tosin muutaman lähdetekstin voin linkittää mukaan. Tämä siis niille, jotka etsivät tietoa hevosen si-nivelestä, sen toiminnasta, si-nivelen oireiluista, nivelrikosta tms. Tekstini ei siis tule olemaan tieteellisesti eikä muutoinkaan esitys hevosen si-nivelen toiminnasta, mitä voisi käyttää lähteenä etsittäessä tietoa oman hevosen oireilulle. Siihen suosittelen googlea, omaa eläinlääkäriä, kiropraktikkoa, fysioterapiaa tms. Kirjoitukseni perustuu vain omille kokemuksille ja pyrkimykselle löytää vastauksia, mutta googlesta, artikkeleista, uteluistani huolimatta mieleen on jäänyt enemmänkin kysymyksiä kuin olen niihin saanut vastauksia, mitkä olisivat täyttäneet haluni tietää aiheesta enemmän. Mitä si-nivelvaivaisen kanssa voi tehdä? Miten vakavasta oireesta on kysymys? Mikä sen on aiheuttanut? Ratsastus? Trauma, kaatuminen, hevosleikit, liukastuminen? Selviääkö siitä?


Taustaa
Omalla hevosellani on todettu vasemmassa si-nivelessä hieman rosoisuutta ja vasemmassa takapolvessa lievää terävöitymistä. Tuikku on treenattu ravihevoseksi, se on ollut ammattivalmentajalla, mutta vauhdit eivät sillä ole olleet riittävät radoille. Tullessaan meille se oli kyllä vauhdikas ja vauhtia riitti, mutta se mikä oli selvästi nähtävillä oli voiman äkillinen loppuminen. Yleisesti ravihevosia pidetään hyväkuntoisena, mutta Tuikun kohdalla sen kunto loppui ikäänkuin kesken. Ensimmäisen viikon aikana huomasin ravissa jo pientä tahditusta tai epäilin sitä, mutta pidin tasapainottomuudesta johtuvana ja ajattelin ajan tuovan muutoksia. Ensimmäisinä viikkoina aloitimme rauhallisemmin liinassa, tutustuttiin maastoihin, liikutus 4 x vko. Jarrut olivat hakusessa, mutta pysähtyi ja aina tuntui olevan kiire eteenpäin. Kaikkeen suhtauduttiin jännittyneesti. Vähitellen pääsimme jo edistymään, ravi parani aikaa myöten. Keväällä 2015 kun Tuikku klipattiin, tuli esiin lannerangan nikamien välissä kohouma ikäänkuin rikka, mikä laitetaan mutterin väliin. Tuikun kanssa maastoiltiin ja retket olivat sitä, että opettelimme menemään ensimmäiset kilometrit pelkästään käyntiä ja vauhtisuorilla sai sitten mennä sitä vauhtia kun halusi. Tuikulla on alusta alkaen ollut nelitahtinen laukka, vauhdissa pääsee kolmetahtisuuteen. Suomenhevosilla yleisesti liikkeet ovat maanmyötäiset ja niihin on helpompi mukautua, toisilla laukka voi jäädä heikommaksi treenistä huolimatta.

Tuikulla alkoi käymään hieroja parin kuukauden välein. Halusin tämän kautta myös nähdä, miten meidän liikkuminen on vaikuttanut lihaksistoon. Hieroja totesi Tuikun olevan hyvinkin liikkuvainen nivelistään ja sen kanssa on pyrittävä saamaan selkää käyttöön ja yliliikkuvien nivelten vuoksi voi olla haastavampaa. Joten aloitimme ratsastustunnit Maria Pasasen johdolla ja hän välillä ratsasti Tuikun. Hän sanoi Tuikulla olevan oikean takapolven kanssa ongelmia, mutta liikunnan myötä ne myös menisivät todennäköisesti ohi. Vähitellen edistymistä tuli ja olimme Tuikun kanssa päässeet siihen, että maastot sujuivat mukavasti ja sitähän me pääasiassa teimme. Välillä kentällä ja vähitellen esteitä mukaan. Tuikku on ollut innokas maastoilija samoin minä. Molemmat pidämme vauhtiosuuksista, mutta opettelimme etenemään myös rauhallisia pätkiä. Tämä oli haasteellista alussa, koska selvästi Tuikulle liikkuminen oli reippaasti eteenpäin. Muoto oli useinkin pää koholla, jännittynyt ylälinja, mutta vähitellen muoto rentoutui ja pääkin laski maastoilujen myötä. Tuikulla en ole käyttänyt apuohjia enkä gramaaneja, joita osa kylläkin suositteli. Ehkä olisi pitänyt, apuohjilla olisi voinut olla hyvä vaikutus löytää parempaa muotoa ensikuukausien liikkumiseen.

Miten me liikuimme
Me liikuimme paljon maastossa, ratsastimme kentällä , välillä ohjatusti ja tällöin alkoi ravi parantumaan huomattavasti, laukassa päästiin myös edistymään. Esteitä hyppäsimme, matalia. Me liikuimme reippaasti ja mukaan tuli myös kärryajelu, mutta se oli ikäänkuin palauttelua, milloin on lupa vain mennä pitkin ohjin. Tuikku suoritti asiat hyvin siihen nähden, miten osasin vaatia ja itse ratsastaa. Tuikku on varsin nöyrä hevonen ja miellyttämishaluinen. Huomasin lannerangassa vähitellen tulevan kireyttä, mitä on varmasti ollut pidemmän aikaa, mutta mihin en ole itse osannut kiinnittää huomiota. Vasen kierros on ollut Tuikun kohdalla vaikea, oikea takajalkaa on hoidettu säännöllisesti piikittämällä ja siitä oli apua. Kunnes varattiin klinikka-aika ja siellä todettiin tutkimusten jälkeen hieman rosoisuutta vasemmassa si-nivelessä ja vasemman takapolven lievää terävöitymistä. Takapolven terävöitymisen oletan suurimmalta osin tulleen kaatumisesta kentällä irtojuoksutuksessa kun innostui kovin ja pohja rullasi alta. Tällöin tuli juuri vasempaan takapolveen ruhjeita, mutta ei arkonut, ei turvotellut.


Klinikkakäynnin jälkeen siirryimme täysin maastoiluun, parin viikon kevyen liikkumisen jälkeen aloimme vähitellen palata laukkaan ja raviin, nämä sujuivat hyvin. Tuikku oli tyytyväisen oloinen ja rauhallinen maastoillessa, säikkymistä oli joskus, mutta ei poikkeavasti. Ei ennen klinikkaa eikä sen jälkeen lukuunottamatta puolivuotisjaksoa, jolloin tuntui siltä, että säikkyminen lisääntyi ja käytös ratsastuksen kanssa oli välillä poikkeavaa Tuikun kanssa, mitä sillä ei ole ollut ennen tuota puolivuotisjaksoa eikä sen jälkeenkään. Ja vähitellen se lisääntyi. Olisi voinut olettaa syyksi si-nivelen, mutta meillä on ollut kiropraktikko hoitamassa säännöllisen välein ja hänen mukaansa ei tuonakaan aikana ollut sanottavaa ristiselän alueella, kuten oli kun hän ensimmäisen kerran tuli Tuikun hoitamaan. Oireilu hävisi tyystin kun olosuhteisiin tuli muutos.

Miten si-nivel vaikuttaa
Olemme Tuikun kanssa liikkuneet reippaasti, tehneet maastoja ratsastaen, talvella pääsimme rekiajelun makuun ja muutoin ajelen kärryillä joko koppiksilla tai hiittikärryillä. Parhaimmaksi liikuntamuodoksi olen havainnut Tuikun kannalta rekiajelun. Se toi vahvistusta takaosaan, mikä on Tuikun kohdalla heikoin lenkki ja se auttaisi myös takaosan toiminnassa. Si-nivel itsessään on epätasainen ja se on osa ns. voimansiirtolähdettä. Se ikäänkuin yhdistää takaosan etuosaan, on ns. yhdistävä akseli vrt. yksiakselinen traileri. Si-nivelvaivat näkyvät yleensä ensimmäisenä laukassa, Tuikun kohdalla tämä on vasemmanpuoleinen laukka, mikä on sille hankalampi.  Erityisesti se näkyy ympyrätyöskentelyssä, milloin oikea takajalka jää ulkojalaksi. Tällöin näyttää siltä, että ulkotakajalkana se jää jälkeen, on ikäänkuin myöhässä.

 Olen yrittänyt useampaan kertaa kysyä Tuikkua hoitavalta eläinlääkäriltä sen si-nivelestä, miten paha se on, miten pitkään se voi mahdollisesti kestää jne. Ja tunnetusti eläinlääkäri miettii, miettii vielä lisää ja niin, voiko eläinlääkärikään tyhjentävästi antaa vastausta sellaiseen, mistä ei voi tietää ennenkuin näkee. Hän on todennut, että jos hevonen kykenee suorittamaan matkaratsastuskisat hyväksytysti läpi puhtain tuloksin, niin sehän on hyvä. Niinhän se on, mutta omistajana sitä tahtoisi tietää enemmän. Me olemme käyneet Tuikun kanssa matkaratsastuskisoissa, saaneet hyväksytyt suoritukset lukuunottamatta vuosi takaperin Lohjan kisoja, missä eksyimme ja tuli hylky. Muutoin Tuikku todettiin eläinlääkäritarkastuksen jälkeen hyväkuntoiseksi hevoseksi, millä palautumiskyky on erinomainen.


Si-nivel oireilee
Meillä on Tuikun kanssa ollut siinä mielessä hyvä tilanne klinikkakäynnin jälkeen, että se on voinut hyvin. Marraskuussa 2017 sen oikea takapolvi oireili, mutta se ei näkynyt käytöksessä. Sen suorituskyky on ollut hyvä ja olen yrittänyt pitää liikutuksen niillä rajoilla, että Tuikku kykenee niistä suoriutumaan. Me liikumme 5xviikossa, teemme pidempiä maastoja, missä menemme myös paljon laukkaa ja ravia, vaihdellen vauhtia. Liikumme hikeen. Tuikulla käy tuttu vuokraaja silloin kun hän ehtii ja ratsastaa pääasiallisesti kentällä. Heillä on mennyt hyvin ja Tuikku on toiminut. Esteitä menemme silloin kun muistetaan, mutta nekin olen pitänyt matalana. Tuikulla käy säännöllisesti kiropraktikko, mistä on ollut suuri apu. Ja suurempia lukkoja ei ole löytynyt, tammikuussa vasen puoli kaulasta jumissa samoin vasen puoli kylkikaaren takaa johtuen satulasta. Hoidan laserilla Tuikkua säännöllisesti tarpeen mukaan. Tällöin käyn läpi sen lannerangan alueen sekä ristiselän ja tarvittaessa takapolvet. Välillä käytetään hierojaa. Tuikulla on ollut lihakset sangen hyvät.

Viikko takaperin kävi ensimmäistä kertaa siten, että ristiselkä oli oikeasti kipeä eikä sitä edes voinut laskea kuvitelmaksi. Syynä oli kylmä sadepäivä, yö oli ollut kylmä, edellisenä päivänä ratsastus. Enkä ollut ohjeistanut loimituksesta ja sadeloimet eivät vielä olleet paikallaan. Sillä Tuikkua ei ole juurikaan tarvinnut loimittaa. Olin vielä töissä, joten pääsin tallille iltapäivän jälkeen ja haettuani Tuikun näin, miten se oli kipeä ristiselästään. Se väisti kättäni. Pari loimea selkään, tämän jälkeen kuivattelua ja koskettelua. Ja olihan kipeä. Si-nivelvaivoissa on ristiselän alue herkkä kylmälle. Joten harjausta, satulointia ja lähdimme maastoon pehmeille pohjilla kävelemään, jotta lihakset saadaan lämpenemään aidosti ei pelkästään loimittelun tai laserin avulla. Alussa Tuikku oli virittynyt, vähitellen päästiin kävelyn kautta tasaantumaan ja Tuikulla oli saderatsastusloimi päällä, mikä vielä piti lämmön mukavasti sisällään. Kävelymaaston jälkeen laserilla hoitoa, sivelyä ja loimi päälle. Tämä sama myös seuraavana päivänä, käyntimaastoon ja laseria. Kolmas päivä vapaa ja niin ristiselkä on ollut hyvä. Kireyttä on jäänyt lihaksiin, mutta si-nivelvaivoissa on hyvä muistaa myös pitää ristiselkä lämpimänä. Kun talvikarva ei vielä ole lopullisesti kasvanut, vaatii tämä jakso loimitusta vetoisilla ja sateisilla säillä.


Parasta hoitoa si-nivelvaivoissa on liikutus ja pitää hevonen sopivassa lihavuuskunnossa, välttää ylipainoa. Tuikun kohdalla etuna on liikkumisen monipuolisuus, heikkoutena kokoamiskyvyn vähyys, mikä johtuu siitä, että sillä on ratsastettu pääosin maastossa ja pidemmässä muodossa. Olen pohtinut sitä, pitäisikö kouluratsastusta lisätä, missä saadaan mahdollistettua selän käyttöä ja kokoamiskykyä. Tätä olen myös kysynyt tutultani, jolla kokemusta kouluratsastuksesta on kisakentillä sekä Suomessa että ulkomailla. Hänen mielestään Tuikku on monipuolinen hevonen ja tämänkaltaisen hevosen kanssa, mitä ei ole ratsastettu juurikaan kootumpaan muotoon eikä sitä kautta selän lihakset ole siihen kehittyneet, on riski kipeytymiselle suurempi. Joten jatkamme edelleen vanhaan tuttuun tapaan maastoilua, ajelua, kentällä silloin tällöin ja esteitä mennään kun ehditään. Talvella taas rekiajelua mukaan.

Hippos-lehti   
Viimeisimmässä lehdessä oli suoliristiluuliitosvaivoista hevosilla. Artikkeli oli  mielenkiintoinen, mutta olisin toivonut siltä enemmän. Siinä kerrottiin pääpiirteissään vaivasta, sen syntymekanismista, oireista ja tutkimusmenetelmästä. Lehdessä mainittiin suoliristiluuliitoksen vaurioon viittaavat nivelten reunojen uudisluumuodostus sekä niveltä tukevisen siteiden arpeumamuutokset. Tätä ei Tuikulla ollut nähtävissä, mutta juuri vasemmassa si-nivelen reunassa hieman rosoisuutta, mitä kirjoituksen perusteella pidetään lievänä muutoksena ja nämä ovat kirjoituksen mukaan yleisiä oireettomilla hevosilla.

Viimeisenä jaan linkin hevosen selkäongelmista. Tämä on opinnäytetyö, missä keskitytään hevosen selkä- ja lonkkaongelmiin. Kolmas linkki, minkä haluan jakaa on Heli Hyytiäisen luento Oulusta. Tästä on Anna Kilpeläinen jakanut omilla facesivuillaan ja on varmaankin jo monen lukema, mutta silti ajankohtainen tähän aiheeseen liittyen.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Tunteiden merkitys


Hevosen omistaminen on kokonaisvaltaista, etenkin kun on jo ikää, asiat ja tilanteet kokee eri tavoin kuin nuorempana. Olen siitä iloinen, että kohtasin hevoset jo ennen yläasteikää ja kimmokkeena olivat kaverien innostus ja tästä innostuin myös minä. Siitä alkoi harrastukseni hevosten parissa. Ja ei tuolloin rikkaita oltu, pyörällä poljimme yli 15 asteen talvipakkasilla sen parikymmentä kilometriä tallille. Kävin kahdella eri tallilla, molemmat vastakkaisissa suunnissa ja matkaa näihin kertyi. Harvoin sitä kyydillä päästiin. Autoimme myös tallin töissä siivoamalla karsinoita ja muita askareita. Hevosia on ollut isovanhempieni kotitilalla metsä- ja maatilatöissä. Tuolloin kengitys opeteltiin ja hoidettiin omavaraisesti samoin heinät ja viljat lehmille, lampaille ja niille parille hevoselle. Kanalakin oli luontevana osana maatilalla. Joten tuntumaa maatilan töihin ja pitoon on sekä monien vuosien halu saada se oma pieni punainen mökki ja maapalsta. Vielä ei ole toive toteutunut, läheltäpiti on ollut kerran, mutta lasten koulu sekä kaverit ovat olleet tekijät, mikä on tuonut omat rajoitteensa. Ja olenpa kerran mennyt ostotarjousta tekemään vanhalle isännälle hänen pientilastaan, mutta ei tuottanut tulosta. Jälkipolville meni tämä paikka. Yhtä paikkaa on käyty katsomassa pariin otteeseen, mutta vielä ei ole tullut lottopottia ja merkittävä tulonlähde on edelleenkin vailla työtä. Yrittäjäriskiä ei vielä halua ottaa, joten jos ei muuten, tein sitten piparkakkumaatilan :D.

Hevoset ovat tänä päivänä monelle harrastus, osalle työväline ja elanto tavalla jos toisella. Minulle tämä on harrastus, ystävyys, kumppanuus ja myös ns. hoivavietin kohde. Olen aina pitänyt pienistä vauvoista, taaperoikäisistä ja tässä tulee esiin myös hoidon tarve. Mitä isommaksi lapset kasvavat, olen kokenut haastavana, miten sovittaa lapsen oma tahto ja tavoite yhteen. Tässä on ollut melkoinen haaste ja välillä olen kokenut rajallisuutta ja voimattomuutta  mitä vanhemmiksi lapset ovat kasvaneet, siitäkin huolimatta välit lasten tai nykyisin aikuisten nuorten kanssa ovat säilyneet lämpiminä ja läheisinä, keskusteluyhteys sekä yhteinen tekeminen on pysynyt hyvänä. Hevosten kanssa taas asiat ovat melko yksinkertaiset, ihminen päättää ja hevonen tekee sen, mitä ihminen tahtoo, mihin ihminen ohjaa ja mitä ihminen on ko. hevosyksilön kohdalla päättänyt. Hevonen on väline vaikkakin samalla kumppani. Minulla on ollut se etuoikeus, että Tuikku on ollut ns. helppo tapaus, mutkaton ja simppeli. Alussa omat jännityksensä, miten selviän energisen, kaikkeen herkästi reagoivan hevosen kanssa, mutta pikkuhiljaa aika yllättäenkin pääsimme hyvään yhteiseen tekemiseen. Kun olosuhteet ovat sopivat hevoselle, kaikki on ollut helppoa, yksinkertaista ja toimivaa, mutkatonta. Nykyisin sitä kokee asiat syvemmin, pienillä asioilla on iso merkitys ja luonto on se, missä viihdyn yhdessä Tuikun kanssa. Miten sen kertoisi, miltä se tuntuu kun mennään yhdessä metsässä peurapolkua pitkin. Miten kuvailisin sitä tuntemusta kun koko se hetki siinä hevosen kanssa on jotain niin paljon, ettei sille löydy sanoja. Kun se yhteys oman hevosen kanssa on jotain, minkä haluaisi toiselle jakaa, mutta tietää, ettei sanoillaan osaa kuvata eikä toinen täysin voi ymmärtää kun kokemusta vastaavasta ei ole. Tätä olen yrittänyt omalle puolisolleni kertoa useinkin. Siitä hetkestä kun olemme Tuikun kanssa pellon reunalla, uudella reitillä ja laukkaamme niittyä pitkin, rauhallisesti ja mukavasti edeten. Sitä luottamusta ja oman ymmärryksen lisääntymistä, että tässä hetkessä on se kaikki, mihin olemme pyrkineet ja olemme rauhallisia, tyyniä ja tyytyväisiä.


Eilen kentällä koin "herätyksen", voiko ja saako hevonen tehdä päätöksiä. Tähän osaltaan vaikuttaa myös se, että kentällä ratsastuksen koen välillä pakkopullana, välttämättömänä pahana. Toisaalta silloin on myös ratsastajan oltava hereillä ja on myös tehtävä jotain muuta kuin istuttava selässä. Mutta ei maastoilu kaikilta osin ole aivot narikkaan vaan vaatii myös taitoja ratsastajaltakin, en sanoisi, että ihan vastaavaa keskittymistä vaativia suorituksia kuin kentällä. Eilinen tavoite oli mennä kentällä ja tehdä ne pakolliset, saada hevonen kuulolle, taipumaan, suorittamaan tehtävät suorassa, vastaamaan apuihin jne. Ja nämä Tuikku suoritti oikein hienosti. Minä taas yritin päästä helpolla, sillä lievä päänsärky aiheutti sen, etten halunnut kovin keskittymistä vaativia tehtäviä. Siihen nähden Tuikku liikkui hyvin, taipui ympyrällä ja pyöristyi kaulastaan, liikkui rennosti, vastasi apuihin herkästi, oli kuulolla. Kulmissa tahtoi oikoa, mutta korjaukset menivät perille, sisäpohkeella pientä huomautusta ja taipui kulmiin nätisti. Ennen viimeistä laukkaosuutta huomautin Tuikulle, että tämä nyt olisi viimeinen harjoitus ja laukatessa huomasin sen tahtovan jo pois kentältä, hienovaraisesti se pyrki kohti porttia, mikä oli vastakkaisessa kulmassa. Pieni, vieno pyyntö, mutta ratsastajana en tietysti kaikkien oppien mukaan halunnut vielä antaa sitä mahdollisuutta, menimme koko radan ympäri ja sitten suuntasimme laukassa kohti porttia. Lähdimme naturapolulle. Pääsimme polulta Huhtasaarentielle hieman etsittyäni reittiä, sillä lehdet olivat peittäneet polun, mitä pitkin olisin osannut oikean reitin. Huhtasaarentiellä menimme laukaten, rennosti ja sujuvasti. Takaisinpäin tullessa oli metsässä neljä kaurista, pari tämän vuotista vasaa sekä emä että urospuolinen. Siihen ne pysähtyivät, sain otettua kuvan, mutta eipä niitä erota pajujen seasta. Tuikku tarkkaili niitä ja halusi mennä eteenpäin niitä katsomaan. Loikkivat tien yli vastakkaiseen metsään ja me jatkoimme matkaamme.

Viikolla kävimme maastossa. Kun menemme kahdestaan, voimme vaihdella vauhtia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja reittivaihtoehtojen valinnan mukaan menemme käyntiosuuksia. Reitit täällä ovat mukavat, samalla voi vain fiilistellä, katsella ympärilleen ja etsiä kauriita tai peuroja. Niitä on taas liikkeellä ja pian alkava metsästyskausi tuo omat jännitteensä maastoiluun. Kauriit, peurat ja hirvet ovat varautuneempia ja meidänkin liikkuminen saa ne helpommin pakenemaan. Enää eivät ole niin luottavaisia kuin metsästyskauden ulkopuolella. Tänään on ensimmäinen päivä lokakuuta ja kolme kuukautta on huomioitava metsästyskausi maastoillessa.