keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Älä korjaa toimivaa

Aika on vierähtänyt nopeasti. Suurimmat muutokset tämän vuoden puolella ovat omassa työssäni. Perusvarmasta toimeentulosta astuin tuntemattomaan ja irtisanoin liiketilani. Teen töitä helmikuun loppuun ja olen ns. tuuliajolla. Mutta tämä muutos oli positiivinen ja valvottujen öiden ja turhautumisen jälkeen koen olevani oikealla tiellä. Ratkaisu on ollut myönteinen ja olen melko rohkea tekemään isojakin muutoksia. En kuitenkaan lähde soitellen sotaan. Olen saanut säästettyä melko mukavankin pesämunan, mikä on myös ollut Tuikun rahasto, mistä on maksettu eläinlääkärikäynnit ja isommat operaatiot jos niitä on tarvittu. Nyt ei ole pitkään aikaan ollut tarvetta isommille tutkimuksille. Aloitan liikkuvan työn, teen tilausten mukaan ja toteutan perushaaveeni, mistä olen pitänyt paljon, mukaan otan kotileivonnaiset / pitopalvelua erilaisiin tilaisuuksiin. Ja tämä vaatii paperitöitä, ilmoituksia, lukemista ja varustautumista. Miten mielenkiintoisia sivuja tarjoavatkaan eri kakkualan yritykset pursottimineen, koristeineen ihan mihin mielikuvituksen rajat vain riittävät. Ja paljon muuta. Paperitöitä edessä, mikä vie aikaa ja toisaalta tuo mukanaan omat haasteensa.


Tuikun kohdalla aloin kiinnittämään huomiota sen haluttomuuteen liikkua. Sitä on tullut vähitellen ikään kuin salaa, siten mitä ei välttämättä rekisteröi, mutta aiheuttaa miettimistä, että jotain on jossain, mutta missä. Apujen käyttö on lisääntynyt, etenkin pohkeiden. Välillemme alkoi tulla selkeästi jännittyneisyyttä, kireyttä ja huonotuulisuutta. Tuo huonotuulisuus välittyi ja osasyynä varmasti työelämän muutosvaiheet - eipäsjuupasmietinnät -, mitkä heijastuivat myös omaan mielentilaan sekä hevoseen. Mutta Tuikulla alkoi olemaan sitä, ettei se tullutkaan enää tykö ja läsnäoloni vaikutti enemmänkin siltä, että se vältteli kontaktia, teki kuten pyysin, mutta se liikkuminen. Ja kuten jo ed. kerroin vasemmassa laukassa oli huomauttamista. Olemme liikkuneet Tuikun kanssa paljon keskenämme ja nyt pitkän tauon jälkeen päässeet kaverin kanssa, mikä on ollut pienellä lepotauolla ja vähitellen palautellaan normaalikäyttöön. Kaverinkaan kanssa meno ei vaikuttanut siihen, että liikkuminen eteen olisi saanut ripeyttä, mutta parin kerran jälkeen löytyikin jo intoa kuten ennen ja katsoin parhaimmaksi tulla alas taluttamaan, jotta saadaan hevoset pidettyä rauhallisina kun toinen ei voi ihan siinä määrin mennä kuin Tuikku. Mutta oli siinä mielessä kiva maasto, että löytyi sitä omaehtoista reippautta. Olimme jo keventäneet Tuikun kanssa menoa viime viikolla, ohjasajo, talutuskäyntiä ja pari kevyttä maastoa.


Maanantaina Tuikulla oli kengitys eikä hänen mielestään takaosassa ollut muihin kertoihin nähden mitään erityistä muutosta. Kengityksen jälkeen oli kiropraktikko ja kireyksiä löytyi, mutta ei mitään erityistä, minä odotin, että ristiselän alueella ne ongelmat ovat. Mutta ne löytyivätkin vasemmalta puolelta viimeisen kylkiluun kohdalta, vasen olkavarsi ja kaula reagoivat. Ja todennäköisin syy on satula ja korjattu toppaus. Tuikulla on toispuoleisuutta ja toppaus on tuonut muutosta. Laitoinkin satulasepälle viestiä, jolloin voi miettiä, mitä satulalle on tehtävä. Tällaisenaan se ei toimi. Joskus asiat voivat olla pienestä kiinni, muutos näkynyt vähitellen Tuikun käytöksessä ja kun syy-yhteyskin on löytynyt voi taas ihmetellä, miten hienovaraisesti hevoset viestivät. Ei tässäkään suurempaa protestointia, mutta käytöksessä ja liikkumisessa muutosta, liikkuminen hiipunut. Vähitellen, ei äkkinäisesti, mutta vähitellen, mitä ei välttämättä heti oivalla, mutta alkaa pienoinen epäröinti, että jotain hevosessa on, mutta mitä, sehän tässä usein vaikeata onkin.


Kun taas tammavarsa on ollut kovin ilahtunut tulostani, se tulee luokse, hörähtää. Ja usein sanonkin, että se odottaa ruokaa. Sehän on meidän kahden rutiini. Nähdessään minut se tietää, että Tuikun jälkeen on sen vuoro. Mutta miten järkevä se on, vielä ei sen kanssa paljon touhuta, jonkin verran, silloin tällöin. Mutta siltikin harjaaminen ja kaviot sujuvat, vanhat opitut taidot ovat tallella. Sille kerron, miten mukava se on ja tykkää harjan rapsutuksesta ja kaulailusta. Kaikelle niin avoin ja optimistinen tamma. Jollain tavalla valloittava, mutta laumassa on alkanut tammavarsan omien rajojen ja lauman hierarkian testailut. Pomo on edelleenkin pomo ja Tuikku vielä sen suhteen kaveri, jota on väistettävä. Mutta kahden muun kanssa voi välillä käydä niin, että tammavarsa on se, joka käskee.


sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Liikunnan riemua vai pakkoa

Kun on vielä talvea jäljellä, olemme liikkuneet. Tuikulla oli pari päivää vapaana putkeen ja siltikin se tuntui siltä, että olisi vielä tarvinnut toiset pari päivää lisää. Olemme me toki liikkuneet. Ja mikä parasta, päässeet isolla, avaralla pellolla menemään. Siellä riittää lääniä. Tuikku on päässyt harjoittamaan vaikeampaa vasenta kierrosta ja laukka ei vaikuta vasempaan hyvältä, ei se sitä ole ollut aikaisemminkaan, mutta nyt voisin sanoa, että viikon päästä olevalle kirohoidolle on tarvetta. Ja joka kerta olen sanonut niin, Outi todennut, että on kuitenkin hyvä. Mutta vasempaan kierrokseen isolla, laajalla ympyrällä laukka on selvästi hankalampaa kuin oikeaan.

Olisi mukavaa pitää pidempikin loma, mutta jos hevonen on kantavana heinäpaalista, niin on pidettävä yllä säännöllistä liikuntaa, jotta ei nyt kaksosia tule. Säät ovat olleet hienot, suorastaan talvisen upeat. Ja talvesta pidän, pakkasesta, lumesta. Keskiviikon jälkeen luvassa taas märempää, joten näistä talvisista päivistä on otettava irti, mitä vielä on jäljellä.

Olen itsekin liikkunut, muutoinkin kuin ratsastaen. Luistelemassa olemme käyneet järven jäällä rannan läheisyydessä. Koiratkin päässeet nauttimaan talvesta. Jotenkin surullista nämä eteläisen Suomen säät, niin epävakaiset. Etenkin jos loppuviikosta luvassa sateita ja liukkaita kelejä. Onneksi on kamera, millä taltioida niitä hetkiä, jolloin on lunta ja pakkasta.








lauantai 13. tammikuuta 2018

Höpsähtäneet

Olemme maastoilleet, kuinkas muuten. Parasta on ollut sää, kuivaa ja pakkasta. Mutta lunta odotan edelleen ja kymmenen päivän ennusteessa sitä ei ole luvassa. Pakkasten myötä ovat maastoreitit kovettuneet ja toinen este oli Rauhalan kuusimetsän kaato. Sinne tuli metsätraktoreita ja melkoinen vilske kävi. Menimme viikolla silti Tuikun kanssa reitille, mutta päätimme palata takaisin Rauhalan mäen päälle kivuttuamme, sillä työnteko oli kesken ja melkoinen trafiikki, joten olisimme olleet hidasteena. Tässä oli hyvä keino myös totuttaa Tuikkua vähän järeämpään kalustoon ja katselimme kun metsäkone kaatoi puun. Se puun kaatuminen olikin erityisen jännää ja siinä Tuikku pienesti empi etuosallaan poistuako paikalta vai katsoa, mitä tapahtuu.

Tästä johtuen olemme menneet Ahtialan kartanon reitillä. Maasto-osuudesta ei kovin pitkä tule, mutta olen mennyt mäkeä ylös ja alas kahteen kolmeen kertaan, käyneet kävellen rantaa katsomassa ja palanneet tallille. Yleensä Huhtasaarentielle palattuamme olen noussut satulasta taluttamaan ennen siltaa. Näin pääsee hyvin palautumaan ja itsekin saan liikuntaa.









Meillä on mennyt hyvin Tuikun kanssa, toisaalta olen kokenut, että olen ollut liian vaativa. Ikään kuin olisi tiukka lukujärjestys, mitä noudattaa syystä, että (vanhan toistoa) a) ei liho b) kunto pysyy hyvänä c) edistää terveyttä jne. Olen yrittänyt hieman höllätä omaa tunnollista ylisuorittamista ja nämä kerrat kun Jari tulee mukaan ovatkin enemmän sellaista rentoa yhdessäolemista, kuvaamista ja jaettua yhteistä harrastusta. Tämän päiväinen retki olikin mukava. Tuikulla on ikään kuin lupa ottaa löysemmin ja se saakin paljon erityishuomiota. Ahtialan kartano on autioitunut ja siinä näkyy vielä vanhaa loistokkuutta, vaikka paikat ovat selvästi rapistuneet. Pidän näistä maastoista, mäntypuista, neulasten peittämistä poluista ja nämä maisemat sopivat minulle hyvin. Pidän metsästä, etenkin mäntymetsä kuivine kangaspohjineen, jäkälikkö kivikon peittona, ovat minulle se mieluisin maisema, missä voisin samoilla hevosen kanssa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Laukkasuoraa

Joulukuuhun päättyi hirvenmetsästyskausi. Peuroja ja kauriita saa vielä metsästää tammikuun loppuun. Tässä viime viikolla sateisena, pimeänä iltana ajoin Lohjansaarentietä kotiinpäin. Vastaan tuli pitkillä auto, näkyvyys huono häikäisyn vuoksi ja auton takaa olikin tulossa peura, kaunis kuin mikä. Mutta onneksi se epäröi, ei vielä lähtenyt ylittämään vaan malttoi "odottaa" että pääsin ohi. Säät ovat olleet loppiaiseen asti sateisen harmaita. Loppiaista edeltävänä torstaina lähdimme Tuikun kanssa maastoon ja suuntasimme Iivarintielle. Iivarintie on Rajasaaressa ja tälle tielle päästäkseen on ylitettävä Lohjansaarentie. Kuljemme ison todennäköisesti entisen navetan ohi, mikä on pidetty kunnossa, maalattu. Piha-alueella on myös katos, missä ovat traktorit ja aurat suojassa, päärakennus ja sitten on tästä navetan vieritse sen päädyssä tien vastapuolella metsästäjien talo, mikä on ollut entinen mansardikattoinen asuinrakennus. Tien oikeata reunaa reunustaa auringonkukkapelto. Tätä kuljemme joka kerta kun lähdemme Iivarintien pätkälle. Tälläkin kertaa oli traktori pihalla, sokerijuurikkaat maassa ja taukopaikka, missä oli istuimet ympyrässä. Näitä katsellaan ja ohi mennään. Iivarintien pätkä taitaa olla noin puolentoista kilometrin mittainen suurin piirtein. Takaisinpäin tullessa tämä on hyvä laukkapätkä aina sillä varauksella, että mökkiläisiä voi tulla autolla vastaan. Tie ei ole kovin leveä, mutta siinä pääsee juuri ohittamaan hyvin auton ja kärryjen kanssa onkin ohitus kieli keskellä suuta, mutta ratsastaen varsin hyvin.

Tämän reitin menimme torstaina, ja teimme varsin reippaan lenkin. Käännyttyämme takaisin, oli alkuosa jäinen, tämän osan ravasimme ja sulaan päästyämme nostimme laukan. Tuikku liikkui hyvin kuulolla ja lisäsi vauhtia pyydettäessä. Kun saavumme ylämäkiosuuksille, kiihtyy vauhti ja viimeisellä kurvin jälkeisellä nousulla otetaan viimeiset kiihdytykset. Tämä kohta saa aina hevoset innostumaan ja vauhti lisääntyy. Ikään kuin viimeinen rutistus ennen huilia. Ja tekee hyvää hevoselle, päästä menemään yhtäjaksoista laukkaa lisäten vauhtia ja tarvittaessa hidastaen. Teimme reippaan lenkin ja Tuikku oli hikinen, päästä perään asti. On myös sen verran lämpimät säät ja talviturkki päällä, jolloin vähänkin reippaampi meno saa hikoilemaan herkemmin.

Perjantaina menimme kentälle ja se olikin sulanut näiden sateiden tähden ja pinta oli pehmeää. Teimme raviharjoituksia ja tällä kertaa minusta Tuikku ei tuntunut kovinkaan keskittyneeltä. Sitä tuntui enemmän kiinnostavan maastoradan suunta, missä ei näkynyt mitään, mutta keskittyminen ei ollut täysin mukana. Sain kuitenkin Tuikunkin mukaan ja liikkui hyvin, vaadin reaktiota ja sitä sain, mutta kumma kyllä, pitkällä sivulla se ravissa askeleen pidentäminen alkaa hyvin ja laantuu pitkän sivuun päätyä lähestyttäessä ilman pyyntöä. Ikään kuin ennakoiden, että näin sitä on tehty ennenkin. Näitä hevosen ennakointeja eli pyrkimystä tekemään asioita jo ennen kuin on pyydetty olenkin yrittänyt välillä sekoittaa. Tehden ihan jotain muuta kuin pari edellistä kertaa.

Lauantaina otimme kevyemmin. Loppiaisena tuli Jari mukaan ja tarkoitus oli tehdä tammavarsan  kanssa ohjasajoa, mikä muuttui kärryajeluksi ja ensimmäistä kertaa pääsi tallinpitäjä oman varsansa kanssa kärryjen kyytiin. Kerran on ollut valjastettuna kärryille ja maastakäsin kokeiltu, miten toimii. Tammavarsa on parivuotiaaksi kääntynyt, eläväinen ja kuitenkin niin järkevä suomenhevonen. Vaikka kaverien kanssa otetaan välillä matsia, noustaan pystyyn, koetellaan kavereiden hermoja, saatetaan lauma säntäilemään ympäriinsä, niin silti ihmisen kanssa toimiessa niin järkevä hevonen. Ennen kärryajoa juoksutettiin kentällä Tuikun kanssa. Jari oli kuvaamassa ja aina varsa tuli portille puhisemaan, sitä vastoin Tuikku juoksi osuutensa säntillisen kuuliaisesti ikään kuin näin on aina määrätty, tehdään siihen asti kun on lupa lopettaa. Olimme jo ennen näitä harjoituksia käyneet Tuikun kanssa maastossa kevyen, lyhyen lenkin. Saatiin videoituakin meidän loppiaisen tekemiset. Kotiin päästyämme oli niin täyteläinen olo ja autossakin ihmettelin, miten sitä voikaan unohtaa kaiken muun kun on tallilla. Keskittyminen hevosiin on kokonaisvaltaista. Näiden kanssa kaikki muu unohtuu ja samalla tulee ulkoiltua.




keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Uutta kohti

Vuosi vaihtui, taakse jäi hyvät muistot. Tuikku on ollut tyytyväinen paikkaansa, samoin minä. Kaikkea on tehty yhdessä, rutiinit toistuvat ja arki soljuu eteenpäin. Tuikun kanssa ei ole ollut mistään vääntämistä, kaikki on tehty. Välillä on toki laiskuus iskenyt, molempiin. Ainakin minuun näin viimeisinä päivinä kun talvesta ei ole tietoa ja sää vaihtelee. Tuikustakin huomaa, että välillä voisi vain loikoilla kaverien kanssa. Komentaa varsaa ja pitää sitä järjestyksessä, mutta aina on lähdetty työhön ja mistä tiedän sen olevan tyytyväinen. Tuikku tulee jo valmiiksi pihattoon odottamaan, milloin lähdetään. Siltikin, vaikka välillä joutuu aitojen sisälle tai mikä ikävintä tarpomaan lätäköistä, mutaliejusta, märistä poluista. Ja jos tekisi välillä mieli jättää ratsastus väliin, on liikutuksella hevoselle tärkeä merkitys, ylläpitää hyvää kuntoa, vatsan ja suolen toimintaa ja viimeisenä, ettei pääse lihomaan. Vaikka senkin kohdalla välillä tuntuu, että mitä väliä. Haittaako se jos nyt vähän lihoo. Kun kerran on päässyt kunnolla lihomaan, ei enää ihan samaan rumbaan halua joutua. Ne kilot tulevat joutuisasti, mutta se kilojen karistaminen ei käykään ihan yhtä helposti.


Olemme liikkuneet samalla tavoin kuin ennenkin, säistä huolimatta, huolimatta siitä, että viitsiikö ja huvittaako. Sitä on mentävä. Toisaalta tehdyn lenkin jälkeen on hyvä mieli, Tuikku saanut sopivasti rasitusta. Toki en tiedä, osaako se arvostaa samalla tavalla kuin itse. Mutta tyytyväinen se on. Nyt kun pohjat ovat jäiset, kenttäkin jäätynyt, hiekalla ja liukas, kävimme vuoden ensimmäisenä päivänä kentällä. Liikuimme käynnissä ja ravissa. Liike on selvästi matalampaa kuin silloin kun kenttä on sula ja pehmeä. Muutoin liikutaan hyvin. Kävimme kierroksen maastoesteradalla, siitä takaisin kentälle. Aloitimme harjoitukset käynnistä, siitä siirtyminen pysähdykseen. Seuraavaksi otimme mukaan jo peruutukset, siitä raviin jne. Emme kovin kauan olleet kentällä, jatkoimme maastoon, menimme ylös polkua pitkin ja siitä metsäpolulle ja takaisin tallille.

Tuikulla oli vapaa uudenvuodenaatto, lauantaina kävimme tekemässä lenkin ja menimme reippaasti. Näin sai sitten jäädä odottamaan uuden vuoden rakettien paukutusta ja hyvin oli pihattolaumassa mennyt ilta, olivat olleet tiiviisti yhdessä ja kuullostelleet. Tulevalta vuodelta odotan vain sitä, että pysymme terveinä, pääsemme pariin matkaratsastuskisaan ja koemme Tuikun kanssa yhteisiä, mukavia hetkiä. Voisimme vähän kehittyä sileällä jos siihen kiinnostusta riittää. Mutta maastoilu on se, mikä sopii meille molemmille. Ensimmäisen työpäivän jälkeen viimeinen asiakas siirrettiin toiselle päivälle ja pääsinkin hyvissä ajoin tallille. Mukava vuoden aloitus siltä osin. Lumet olivat sulaneet sateiden myötä ja Tuikku oli ulkona. Sieltä se tuli pihaton suojiin, niin tammavarsakin. Jonka Tuikku sitten hääti pois portin edestä, kyllähän se tietää, että se pääsee aina ensin. Alkoi olemaan jo lähes pimeää kun pääsimme liikkeelle ja maasto meni hyvin. Pari laukkapätkää, ravia ja käyntiä pääasiassa. Pohjat ovat paikoin jäiset ja päälle satanut vesi tekee niistä liukkaita. Olemme pariin kertaa Tuikun kanssa pimeällä sammuttaneet otsalampun. Ja näkee ilmankin varsin hyvin. Tunnelma on omanlaisensa, maisematkin erottuvat pimeydestä huolimatta tummina silhuettina. Hyvin pystyisi liikkumaan, metsäteillä ja poluilla valo on hyvä olla, jotta näkee paremmin pohjan epätasaisuuden, kiven ja kantojen vuoksi, mihin kavionsa asettaa. Mutta tasaisilla teillä voi mennäkin ilman lampun valoa.

Joskus voi onnistua selfiessä...

... tai sitten ei.