tiistai 27. helmikuuta 2018

Järven jäällä 3

Talviset kelit. Pakkasta, aurinkoa, lumisadetta. Liikkuneet olemme Tuikun kanssa, hikilenkkejä, palauttelevaa liikuntaa, mutta kulutusta on. Siinä missä Tuikulla on kokoaikainen heinäbaari edessä, on meillä omistajilla myös tasapainottelua ylimääräisen energian kanssa, mikä uhkaavasti alkaa varastoitua vyötärölle. Tuikulla vyötärö on pyöristynyt ja menetetyt kilot ovat uhkaavasti varastoituneet ponin ympärille. Emme mekään huonommaksi ole jääneet. Olen leiponut, testaillut, kokeillut ja vienyt osan talliväelle, osa syöty itse. Se alkaa näkyä :O. Pihattolaisilla on vapaa heinä ollutkin tammikuusta lähtien, olen yrittänyt pitää Tuikkua edes säällisissä mitoissa, Tuikku sitä vastoin mieltynyt heinätarjontaan. Pakkasilla se on hyvä lämmönlähde, loimitusta ei ole tarvinnut. Mutta jokaisen lenkin jälkeen on hevonen ollut niin hikinen, joten näillä säillä on pakko loimittaa, mutta kuivuttuaan saa loimet pois. Ja näitä maastoja. Aivan mahtavat. Talvi on parasta, silloin kun säät ovat kuten nyt. Oikea talvi! Tässä vanhakin virkistyy. Sunnuntaina lähdimme järven jäälle kärryajelulle. Vaikka olen rohkea, pidän haasteista ja uudesta, niin tämän talven jäätilanne on ollut haasteellinen eikä paikoin ole pakkasista huolimatta niin vahva jää kuin olettaisi. Syynä juoksutukset ja järven pinnan nousu, jäätyminen ja kun järvi on laskenut, syntyy tyhjää jääkannen ja veden väliin. Virtapaikkoja on toki varottava. Nyt onkin ollut niin kovia pakkasia, että jäätilanne on hyvä. Siltikin :O on itsellä tunne, että kestääkö se Lohjanjärven jää. No kestihän se. Vaikka kuski poteekin jännitystä, ei se Tuikussa näy. Eteenpäin mennään.

Parasta oli retkessä rentous, evästauko ja olemme Jarin kanssa tehneet videoita, missä voi nähdä meidän kaikki hölmöilyt, puheet ja höpinät. En nauti itseni kuvaamisesta ja tähän on omat syynsä, mutta hyvän eteen sitä uhrautuu ja toisaalta näistä jää mukavia muistoja, hienoista tunnelmista. Minulle Tuikku on yksi tärkeimmistä elämässä, toki ihmiset ensin, mutta sen vaikutus on merkittävä, se on kun yksi perheenjäsen, vaikkakin eri osoitteessa. Retkellä  Tuikkukin sai pullaa, korvapuusti oli sille aika uusi maku ja sitä piti tunnustella, mutta meni alas. Kaakaota ei vielä maistanut, mutta täytyy seuraavaan kertaan ottaa pieni laakea astia mukaan, jotta sekin pääsee osalliseksi eväistä. Tuikku seisoo niin nätisti paikallaan ja evästauot ovat myös hyvää harjoitusta hevoselle pysyä paikoillaan. Välillä pysähdytään, kuski tulee luokse ja kaikkea, mitä nyt ei normaalisti ajohommissa tehdä, mutta monipuolisuus on vain hyväksi. Tämä lenkki olikin sen verran kevyt, ettei loimitukselle ollut tarvetta. Sitä vastoin teimme Tuikun kanssa maanantaina ratsain lenkin, kävimme jäällä, mutta oli niin jäätävä tuuli, ettei siellä voinut kovin kauan mennä. Käännyimme takaisin ja teimme lenkin Lohjansaareen. Siellä sitten pistelimme töppöstä toisen eteen, laukkapätkää 3 km:n verran yhteen kyytiin, välissä pieni käyntiosuus ja käännös. Vauhtiakin riitti. Kotimatka tuntui sujuvan joutuisasti. Mutta oli kylmä reissu. Vällyjä hevosen niskaan. Maanantain sää oli ihan toista kuin sunnuntain aurinkoinen ja kovin miellyttävä pakkaspäivä. Kun olen näihin rekiajeluihin kovin ihastunut ja jos tässä vuosia eteenpäin riittää, olen ostamassa rekeä Tuikulle. Toisaalta käyttökerrat ovat vähäiset, mutta on niin hieno elämys mennä reellä, perinteistä ja suomihevonen edessä. Täytyy vain toivoa, että vuosia riittää, lunta sen verran, että reki ei jää vain pihankoristeeksi.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Järven jäällä 2



Tämän haluan jakaa. Ylemmässä kuvassa kaikki niin kohdallaan. Kuvassa kaikki se, mikä tulee esille täydellisestä suomalaisesta talvesta. Ja maasto, aivan mahtava retki suomenhevosori Saarelan Viljamin kanssa. Tallilaisen kuvaamana. Nämä ovat niitä hetkiä, missä täyttyvät kaikki - yhdessä hevosten kanssa.

torstai 22. helmikuuta 2018

Järven jäällä

Rekiajelujen jälkeen olemme maastoilleet. Ja menneet välillä ilman satulaa, sunnuntaina menimme kevyemmin. Palauteltiin rekiajelun jälkeisenä päivänä. Täytyy vain kiitellä hyvää säätä, kaikkea sitä, mitä voi talvella tehdä, ei vain pelkästään kiertää samaa polkua tai reittiä. Monipuolisesti Tuikun kanssa olemme työskennelleet. Se on valloittava ja niin mukava. Meillä tulee kohta vuosi täyteen Huhtasaaressa yhteistä aikaa ja arki on sujunut mutkattomasti. Mistään ei ole tullut ongelmaa, Tuikku on ollut tyytyväinen hevonen, ei näyttänyt olevan suurempaa vastustelua syksylläkään kun takapolvessa oli turvotusta. Vatsa on ollut hyvä, jopa siihen nähden, että on esikuivatulla. Lantapallerot hyvät. Marraskuusta lähtien tulikin jo kosteampaa ja välillä on kasat vaihdelleet, eikä siltikään näytä olemuksessa ja käytöksessä olevan vaivaa. Hampunsiemenen otin mukaan, jotta saa hyvänlaatuista kuitua mukaan ja siitä on ollut selvä hyöty. En anna joka kerran, sen miltä vatsa näyttää, lantakasat ovat ehyttä, pehmeää, kivennäinen lisäksi. Tässäpä se on, mitä Tuikku syö. Edesmenneellä issikallani oli hampunsiemenrouhetta, mitä kokeiltiin ihottumahevosten testiryhmälle ja siitä oli apua ihottumaan. Käytän samaa siementä itsekin.

Eilen töiden jälkeen suuntasin tallille ja laitoin satulan selkään. Pakkastakin oli ja olin pukeutunut lämpimästi, samoin Tuikulle laitoin villaisen ratsastushuovan. Muutoinhan Tuikku on loimittamaton ja hyvin tarkenee. Loimitetaan ratsastuksen jälkeen fleecellä ja ulkoloimella. Ensi viikolle luvassa jo kiristyvämpää pakkasta, joten pitänee harkita, laitetaanko loimi päälle. Heinää on koko ajan, joten siltä osin pysyy lämpimänä ja edelleenkin kantavana :D. Lähdimme Tuikun kanssa Lohjansaaren reitistölle, missä emme ole aikaisemmin käyneet. Aloitimme retkemme hevosten tarhojen välistä ja päädyimme rantaan. Kun tallin isommat hevoset ovat selvinneet järven ylityksestä, kestäisi se kevyemmän ja pienemmän Tuikun ylityksen. Säähän oli upea, aurinko paistoi ja katse suunnattuna vastarannalle lähdimme ylittämään järveä. Kolmeen eri otteeseen kuului ritinää ja Tuikku reagoi selvästi, mitä ihmettä, voiko mennä. Täytyy myöntää, että jännitin ja olin hieman peloissani, vaikka kairaussyvyys osoittikin jään paksuuden olevan 30 cm. Teki mieli ottaa hevosen kanssa jalat alle ja juosta yli niin nopeasti kuin mahdollista, mutta liikuimme käynnissä. Ja ei tähän hevoseen vaikuta ratsastajan tutinat, eteenpäin mentiin. Viimeisellä rasahduksella Tuikku otti takapäällään vähän tyyliin saman kuin Juulia kohdatessaan hämähäkin lattialla :D. Iik, ihan varmasti käy jotain. Tuikun reaktiot eivät kovin suuret ole, ei puhinaa eikä pörinää, mutta valpashan se oli uuden elementin kanssa.

Suuntasin tietä ylös ja oikealle johti mäkikelkan tekemä tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Koska lunta ei vieläkään niin palon ole, pystyy hyvin kulkemaan hangessa. Ja tulimme uudelle tielle, missä en ole ilmeisesti koskaan käynyt, ei ainakaan näyttänyt tutulta, mutta ratsastustienä olikin mukava, tasainen ja sopivasti mäkiä. Tätä menimme laukassa ja ravissa, välillä siirryttiin käyntiin ja tultiinkin isommalle tielle. Päättelin, että olemme nyt tutulla tieosuudella ja pääsisimme vanhalle laukkatielle. Olimme kuitenkin tulleet jo sen verran kauas, että edessä oli Viinitilan hevoset ja sen jälkeen toinen hevostila. Nämä ohitimme ja pääsimme jo minullekin tutulle tieosuudelle. Ja lähdimme laukkaan. Tämä osuus on juuri se, missä saa hevosten kanssa päästellä, pituutta riittää ja maisemat ovat mukavat. Ja me laukkasimme, Tuikku liikkui hyvin ja sen kunto on varsin hyvä, se ei puuskuttanut lainkaan, vaikka laukkasimme koko tien pituuden noin puolentoista kilometrin verran. Päädyimme tutulle rannalle ja järven ylitys. Tällä kertaa jää ei ritissyt kertaakaan - onneksi. Tätä jännäsin hieman. Tuikkukin oli skarppina ja totesinkin lähellä vastarantaa Tuikulle, että hyvin näytämme selviämme, kohta olemme kuivalla maalla. Täältä sitten laukkasimme tarhojen väliin. Ja olipas kiva maasto, ihan parasta. Juurikin sopivasti kaikkea, ei liian pitkä kun pakkastakin oli noin 12 astetta. Uusi reitti ja Tuikullekin vähän uutta ja jännittävää, poiketa tutuiksi käyneistä reiteistä. Oli niin mukava maasto jälleen kerran.
 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Aurinkoinen rekiajelu

Miten voi ollakin helmikuu aivan täydellinen talvi. Eilen sen kruunasi aurinkoinen pakkaspäivä, sopivasti ei liikaa. Pääsimme Tuikun kanssa rekiajelulle Jari mukana. Hän kuvasi ja editoi videon. Jälleen yksi video muistojen albumiin. Tuikku meni kuin vanha tekijä, valjastus ja aisojen väliin ohjaus meni ensimmäisellä yrittämällä. Valjastin tämän toisen kerran jo itsenäisesti, laitoin aisojen väliin ja hyvinhän se meni. Tulihan siinä muisteltua niitä rekiajeluja, mitä teimme lapsena, suomenhevosilla. Isolla reellä mentiin ja ilman sähläystä emme aina selvinneet. Siihen aikaan saimme osallistua hevosen ajoon reellä aikuisten perässä, mutta karsinoihin ja muutoinkaan hevosia harjaamaan ei ollut asiaa. Tuikku sitä vastoin on niin rauhallinen ja tyyni, mikäs siinä kun kaikki on hyvin, tyytyväisyys näkyy siitä. Se heijastuu kaikkeen. On mukava mennä yhdessä Jarin kanssa, hänelle ensimmäinen rekiajelu Tuikun kanssa. Kaikkea on koettu yhdessä. Tuikusta on tullut tärkeä osa yhteistä harrastusta, valokuvaaminen, videoiminen, kuvien käsittelyä, kuvan ottoa. Tuikusta on kuvia ja videoita paljon. Kuvan ottaminen ei ole helppoa, valotusajan, tarkkuuden, kohdistuksen ja taustan valitseminen vaatii jo "hyvän tuurin" lisäksi melkoista taitoa etenkin silloin kun halutaan ottaa kuvaa, missä kaikki olisi kohdallaan. Tämän takia Jari toimii kuvaajana. Minä kun tyydyn kuvaan, missä on minulle tunnearvoa ei niinkään teknisesti ja taidollisesti hyvä kuva. Minua ei haittaa, vaikka tausta ei sopisikaan kuvaan, se voi tehdä kuvasta levottoman tai viedä kuvattavalta kohteelta terän pois. Pääasia on tilanne, se hetki, minkä haluan tallentaa. En siis koe kuvan ottamista itseisarvona sen laadun ja hyvän kuvan takia vaan kuvalla on muutoin suurempi merkitys. Kun taas kuvaajalla, jolla on osaamista ja näkemystä hyvästä kuvasta, näkee vaivaa, osaa valita oikean hetken, tarkennuksen, valotusajan jne.

Perjantaina töiden jälkeen kävimme kentällä tekemässä "sulkeisia", pakollisia ja silloin kun maastoon ei jaksa lähteä, on suuntana kenttä. Hyvin meni, hienosti Tuikku teki kaiken ja ei voi olla kuin tyytyväinen hevoseen. Lopuksi menimme auratulla peltoradalla loppulaukat ja siitä kävellen talliin. Mitä tähän voisi sanoa, kiitos Tuikku 💖
.

torstai 15. helmikuuta 2018

Rekiajelua

Talvi on jatkunut edelleen. Tuikku päässyt liikkumaan myös kärryillä ja vauhtia on löytynyt - ainakin kotiinpäin. Olemme Tuikun kanssa päässeet tammavarsan ajelukaveriksi, tällöin menemme edellä ja tammavarsa tulee kärryllään perässä. Ensimmäinen kerta sujui hyvin, Tuikku toimi rauhallisesti ja oli turvakaverina hyvä nuorelle varsalle. Ajo-opetus on tammavarsan kanssa sujunut rauhallisesti ja kiirettä ei ole pidetty. Tuikulla sitä vastoin paikallaan odottelussa menee välillä pieni herne nenään ja kiire eteenpäin olisi.

Ja niin vain näyttäisi siltä, että talvea on luvassa helmikuun loppuun asti. Meillä oli tavoitteena rekiajelu, mitä en ole Tuikun kanssa kokeillutkaan. Tilasin mäkivyöt ja länkisuojat. Joten tamppivaljastus oli minullekin uusi ja pääsin senkin sitten oppimaan. Vielä tietysti harjoiteltavaa, mutta kun mäkivaljaat on saatu asennettua hevoselle sopivaksi onkin seuraava valjastuskerta huomattavasti sujuvampi, länget ja mahavyöt kiinni ja siinä sen sitten pitäisi olla. Itse rekiajelu sujuikin hyvin. Sitä ennen reen eteen laitto ja hevosen pitäisi kyetä seisomaan rauhallisena paikallaan odottaessaan aisoja paikoilleen. Tämäkin sujui yllättävän hyvin, ensimmäisellä kerralla ohjasin takaa tehden ympyrän vasempaan, suunnaten kohti aisoja, niiden eteen ja peruutukset. Vähän haparointia ja toisella yrityksellä jo hyvin ohjaus suoraan aisojen väliin. Miten rauhallisesti Tuikku toimikaan, ei mitään hätiköintiä ja ylimääräistä pörinää. Kuten oli ensimmäisellä hiihtoratsastuskerralla. Sukset saivat Tuikun ja muutkin hevoset ottamaan kierroksia.


Rekiajelulle lähdimme siten, että tallinpitäjä talutti Tuikkua ja varmuuden vuoksi mäki alas. Tuikku toimi kuin vanha tekijä ja tallinpitäjäkin kyytiin ja tehtiin pieni lenkki Huhtasaaren tielle. Käännöksissä piti huomioida reen pituus ja ohjata hevonen siten, että kääntösäde on laajempi kuin kärryillä. Tämäkin meni oikein hyvin. U-käännöksessä taas tallinpitäjä tuli ensimmäisellä kerralla rinnalle ja katsottiin senkin sujuvan helposti. Huhtasaaren lenkin jälkeen suuntasimme Tuikun kanssa kahden pellolle ja pääsimme myös hankiajelulle. Olihan mahtavaa. Tämän hevosen kanssa sujuu kaikki niin mukavasti ja toimii maltillisesti ja rennosti. Ja työskentelymuoto on Tuikulla hyvä, tässä joutuu hevonen pyöristämään selkänsä ja saadaan voimaa paremmin selkälihaksiin. Mäkivyöllä taas alamäkiin mentäessä jarrutuspaine suuntautuu enemmän takaosaan kuin normivaljastuksessa häntävyössä häntään ja sitä kautta selkään.



 






perjantai 9. helmikuuta 2018

Parasta

Helmikuu on ollut täydellinen talvi, sopivasti lunta, aurinkoa ja pakkasta. Ja hämmästyttävää, että talvi on pysynyt pidempään kuin pari päivää. Ja olemme Tuikun kanssa ottaneet talvisista säistä kaiken ilon. Käyneet isolla pellolla ratsastamassa. Lumi antaa sopivasti vastusta, mutta sitä ei ole vielä liikaa. Ja iso pelto, ihan mielettömän hieno paikka mennä. On lääniä, missä liikkua ja ne maisemat. Pellon toinen reuna myötäilee Lohjan saaren tietä. Laukkasimme Tuikun kanssa liikkuvaa autoa vastaan, me pellolla autoilija omalla kaistallaan. Tuikulla on käytössä Barefootin Cheyenne rungoton satula ja siitä ei saa tukea äkillisissä käännöksissä. Mutta tukevalta se tuntuu ja lujaakin olemme menneet. Selvitin hyvin ison pukin lähtökiihdytyksessä. Tuikku oli niin innostunut, että nyt sitä mentiin ja mentiinhän me, pukki oli mojova ja jalat meni laukassa "solmuun". Uutta yritystä, käänsin Tuikun takaisin ja otimme lähdön uusiksi ja tällä kertaa ilman pukitusta, kunnon kiihdytykset ja voi sitä vapauden ja vauhdin tunnetta.


Tuikun satulan vein korjattavaksi ja muutos oli huomattava kun sai rungottoman satulan käyttöönsä. Korvat tötteröllä, hyväntuulinen Tuikku. Ja en osannut lainkaan epäillä oireilun syyksi satulaa, minkä ammattilainen oli katsonut hevosen selässä ja tehnyt muutosehdotukset näkemänsä pohjalta. Pääasia, että hevonen on tyytyväinen, hyväntuulinen ja liikkuminen on omaehtoista eikä tarvitse isommin vaatia. Talven liikkumisessa on yksi ikävämpi puoli. Kun liikutaan hikeen, on loimitettava. Tuikku on saanut olla ilman loimea niin paljon kuin mahdollista, mutta jos hikoaa, on kuitenkin loimi laitettava, jottei hikinen hevonen vilustu ja lihakset jumitu. Ilman loimea on menty kipakammatkin pakkaset ja hyvässä karvassa Tuikku on ollut.


Maanantaina olikin tämän viikon upein sää, aurinko paistoi ja jätinkin ratsastuksen pois. Pakkasta oli jonkin verran ja laitoin tammavarsan ja Tuikun kentälle, mutta eiväthän ne innostuneet juoksemaan, ihan vähän, mutta omaehtoista innostumista juoksemiseen ei löytynyt. Sitä vastoin tämä kaksikko on ollut hyvinkin omatoimisia ja hoitaneet arkiliikunnan karkaamalla aitauksesta, mistä sähköt olivat kateissa, alalanka oli jäänyt hangen alle. Parivaljakko olivat menneet maastoradan laiduntarhaan tutkimaan kaadettua pajukkoa. Kerran keksittyään on tämä parivaljakko ilmeisesti uusinut karkureissunsa. Ja lauman pomo on vetänyt herneen sieraimiinsa ja yrittänyt pitää laumansa järjestyksessä, mitä siitä on enää ollut jäljellä. Muut olivat pysyneet nätisti aitauksessa. Oli sen verran ottanut kierroksia kurittomien kakaroiden karkureissusta.


Maastoilleet olemme, pääasiassa. Yritin viikolla mennä tallin laidunpellolla vähän säällisemmin, mutta muutaman kierroksen jälkeen suuntasimme nopeasti maastoon. Tällä hetkellä en ole kovin innostunut koulukiemuroista. Säät ovat olleet niin upeat ja maastoon on päästävä. Ahtialan seutu tarjoaa niin silmille kuin hevosellekin aivan mahtavat tiet ja seutu on kaunista näin talvellakin. Tätä reittiä pitkin suuntaamme isolle pellolle ratsastamaan. Rekeäkin on tarkoitus laittaa Tuikulle, mäkivyöt ja länkisuoja tuli jo postissa, joten jos sunnuntaina saataisiin Tuikku reen eteen ja siitä kuvia, olisihan siinä muistoa meille.

Tänään töiden jälkeen suuntaisin kentälle. Ja miten voi hevonen liikkuakin niin kivasti jo alusta alkaen. Tuikku oli energinen ja halusi suorittaa annetut tehtävät niin kuuliaisesti. Kaiken teki, mitä pyydettiin, yritti viimeiseen saakka tehdä heti ja ratsastajana tällaiset hetket ovat kovin liikuttavia. Ravattiin kenttää uraa pitkin kääntyen joka kierroksella ja vaihtaen suuntaa. Miten hienosti Tuikku liikkui, halusin lopettaa ratsastuksen siihen, olimmekohan olleet kentällä vain 10 minuuttia, mutta se tapa ja tehtävien suorittaminen oli niin hienoa, että paras kiitos hevoselle on joskus lopettaa, vaikka haluaisi itse jatkaa. Lähdimme kävelemään rinnatusten aurattua maastorataa pitkin pimeässä, rauhallisena ja tyytyväisenä. Lopuksi Tuikku sai oman annoksensa, hampunsiemenet ja kivennäiset. Hampunsiemeniä olen itsekin syönyt samaa, mitä Tuikullekin menee ja siemenet ovat sellaisenaan hyvän makuisia. Eivät ne toki ole elintarvikkeeksi tuotettu, mutta vaikuttavat puhtailta ja olen uskaltanut niitä itse myös syödä. Me olemme Tuikun kanssa olleet niin tyytyväisiä ja etenkin kun saatiin ratkaistua satulan aiheuttamat ongelmat ja miten hyvin Tuikku liikkuu rungottoman kanssa. Näistä hetkistä sitä osaa olla tyytyväinen kun näkee, miten oma hevonen on löytänyt oman paikkansa ja siitä näkee, että kaikki on hyvin. Ja jos jokin vaivaa, näyttää sen. Tämäkin satulasta johtuva muutos tuli niin vähitellen, että tiesi jonkin olevan pielessä, mutta vielä en kyennyt sanomaan, mikä. Mutta kun selvisi ja sai korjattua ongelman, näyttää hevonen sen, että nyt on hyvä ja se näkyy olemuksessa, siinä, miten se tulee luokse, liikkuu ja siitä huokuu tyytyväisyys, hyväntuulisuus ja pitää yhdessäolosta. Tämä on parasta, tämä missä me Tuikun kanssa olemme, talleineen ja ympäristöineen, etenkin ratsastusreitit, ihan parasta.
 



maanantai 5. helmikuuta 2018

Maastoilua ja biomekaniikkaluento

Talvi yllätti jälleen - myönteisesti. Lumimyräkkäpäivä torstaina, helmikuun ensimmäisenä päivänä oli juuri sellainen talvipäivä, mikä sopii minulle. Aivan mahtava lumisade, pyry ja tuuli ja lunta satoi. Parasta toki mennä tallille, myräkässä ajaa autoa ja nauttia auton kyydissä tuulesta, tuiskuttavasta lumesta ja harmaasta lumiusvan peittämästä näkyvyydestä. Ajokeli oli toki haasteellinen, mutta ei pahin. Tuikun kanssa lähdimme maastoon ja kun tuiskutti lunta, laitoin Tuikulle korvahupun ja heijastavan ratsastusloimen. Loimi on muutoin hyvä, mutta barefootin satula vie tilaa ja sen kanssa loimen asettelu vaatiikin vaivaa.


Otin myös kypäräkameran, mutta huonoksi onneksi se osui kuusipuun latvukseen ja putoava lumi osui linssiin. Joten videointi jäi siltä osin. Alkuosasta otin muutaman pysäytyskuvan, mikä ei näytä koko totuutta, miten huono näkyvyys oli. Ja tämän oivalsi isolla pellolla, minne Tuikun kanssa suuntasimme. Siinä pyryssä oma suuntavaisto petti täysin, sillä pellon reunoja ei näkynyt kunnolla, kaikki oli yhtä valkoista massaa ja vaikutti tasapainoon siten, että selässä ollessa pyörryttävä tunne oli todellinen. Kun ei nähnyt kuin metrin eteenpäin, ei hahmottanut oikeastaan minkäänlaista muotoa ja tämä sai aikaan epämääräisen tunteen selässä ikään kuin tipahtaisi millä hetkellä alas. Muutoinhan sitä olikin mukava mennä ja pellolla menimme kaikissa askellajeissa. Kotiinpäin mentäessä tutussa ylämäkiosuudessa Tuikku läksi kuin tykin suusta, teki niin mojovan pukin innosta ja oli pysäytettävä kun laukka meni räpellykseksi. Otettiin uudestaan ja tällä kertaa lähdettiin samoin, mutta ilman pukitusta. Vauhtiahan Tuikulla oli. Ja alla oli Barefootin satula, joten liikkumisessa oli selvä ero topattuun satulaan, mikä odottaa korjaamista.


Lauantaina olikin pakkasta jo enemmän, tien pinnat jäisen liukkaat. Taas kerran suuntasimme isolle pellolle. Hankivastus on siinä mielessä hyvä, että siinä joutuu jo käynnissä työskentelemään. Pellolla menimme laukkaa ja ravia, mutta muutoin emme tehneet mitään erityistä. Tuikun raskaus heinäpaalista on edennyt, laskettu aika häämöttää jo edessä, joten epätoivoisen omistajan epätoivoiset yritykset taistelua vapaata heinää vastaan on menetetty. Seuraavana vuorossa yritykset rekiajelulle. Tuikun kanssa tätä ei ole vielä kertaakaan päästy toteuttamaan ja todennäköisesti ei ole sitä tehty aikaisemminkaan. Mutta tämä voisi hieman lisätä kulutusta enemmän kuin kärryhölkkä tai ratsastus, vaikka hikeen asti usein mennäänkin. Rehkimäänkään kun ei heti voi, kun liikutusmuoto on uusi ja raskaampi kuin kärryillä mentäessä.


Sunnuntaina oli biomekaniikan luento Nurmijärvellä. Luennoitsijana oli Heidi Hyytiäinen. En aio referoida luentoa vaan pääosin kertoa aiheesta, mitä nyt mieleen jäi. Oli nimittäin mielenkiintoinen 2 ½ h ja luentoa jaksoi kuunnella keskittyneesti. Ydinajatus on se, että hevonen on luotu liikkumaan ja hevosen rakenne on "ultimate liikuntakone". Tehty liikkumista varten. Hevosen sydän on massiivinen lihas ja hevosen heikoin lenkki ovat sen keuhkot. Hevonen on siis luotu liikkumaan, syömään ja pakenemaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta olivat hevosen raajat, mitkä verrattuna ihmisen raajoihin ovat kuin pienet tikut. Ihmisellä voivat raajat olla massakkaat, sydän joutuu pumppaamaan verta alas saakka ja samoin hevosella toimii sydän samoin. Mutta hevosella sijaitsevat verisuonistossa jaloissa "sulut" tietyn välein ja pakotilanteessa hevosen ei tarvitse pumpata sydämestä verta alaraajoihin asti vaan se voi sulkea näillä suluilla verenkierron ja käyttää hyödykseen hapekasta verta tehokkaammin isompiin lihaksiin, jotka tarvitsevat räjähtävää voimaa pakotilanteessa.

Mitä taas tulee hevosen rakenteeseen on sillä raskas rintakehä, vahva takaosa ja kannattelevat jalat suhteessa runkoon hyvinkin kapoiset. Niinkin ison ja painavan massan kantamiseen riittää neljä tikkujalkaa. Sydän on iso ja suolisto massiivinen. Asymmetrisessä askellajissa eli laukassa suolisto liikkuu laukan vaiheessa taakse kun hevonen on takaosansa päällä ja heilauttaessaan itseään taas eteen, suolisto liikkuu eteenpäin painaen palleaa-> pumppaa -> ampuu ja imee ilmaa laukassa. Suolisto auttaa pallean toimintaa.

Luennolla käytiin läpi myös ontumia, miten silmä ne havaitsee. Yleensä puhutaan ns. ottaa lyhyempää askelta, mikä todellisuudessa tarkoittaa sitä, että askel ei ole lyhyempi jos näin olisi, hevonen ei kykenisi etenemään vaan päätyisi kulkemaan ympyrää pääsemättä eteenpäin. Kyse on enemmänkin siitä, että ns. ontuva takajalka jää ottamaan askelta enemmän taakse, jolloin suhteessa liikuvaan viereiseen jalkaan näyttää siltä, että hevonen ottaisi lyhyempää askelta. Luennolla käytiin läpi asymmetriset ja symmetriset askellajit. Hauislihas, miten se koostaan huolimatta on vahva ja suhteessa sen kokoon hyvinkin toimiva. Askelsyklit, heiluntavaiheet ja kesto. Ontuman mittaus painolevyillä. Kun terve hevonen astuu jalalla painolevylle on käyrä yleensä nouseva, käyrän kesto pidempi kuin ontuvalla hevosella, joka voi välttääkseen kipua toimia siten, että käyttää kipeää jalkaa nopeammin, käyrän kesto on lyhyempi tai käyttää kipeää jalkaa kevyemmin eli ei astu koko painollaan, käyrän kesto pidempi, mutta matalampi. Käyrän korkeus mittaa painetta, leveys aikaa. Si-nivelen toimintaa käytiin läpi luennon lopulla hyvin lyhykäisesti. Sen toiminta on tärkeä ja se on ikään kuin luulevyn alla piilossa oleva rosopintainen nivel, missä kaksi nivelpintaa on päälletysten. Luennolla suositeltiin seuraavaa YouTube videota: Inside nature giant / Racehorse. Paria kirjaa: The Dynamic Horse / HM Clayton ja Goff Lesley, Si-nivel ja toiminta (ei ilmeisesti kirjan nimi, mutta käsittelee ko. aihetta).

Tässä siis joitakin yksityiskohtia luennolta. Mielenkiintoisin osio oli mielestäni hevosen liikkuminen ja luennoitsija havainnollisti käytännössä hyvin, mistä liikkumisessa on kyse verrattaessa ihmisen liikkumiseen. Puhuttiin heiluntavaiheesta ja liikeradasta, mikä raajalle on mahdollista sen liikkuessa tietyssä askellajissa eli esim. kävely. Ihmisellä raaja kiinnittyy lonkasta ja tästä kohden mitattuna, mikä on raajan liikerata eteen ja siitä taakse (tälle oli ihan oma sanansa, mutta muistiinpanot ovat suppeat johtuen lukulasien puutteesta). Tässä hyvinkin päällisin puolin kerrottuna luennon sisältö. Paljon asiaa ja mietittävää. Käsitteistö laaja ja jos luentoa lähtisi referoimaan, ei siihen riittäisi pari sivua. Ja oma kapasiteetti tallentamaan saatua tietoakin rajallinen. Eniten olisin kaivannut monistettua infopakettia, mistä olisi jäänyt mustaa valkoisella. Nyt omat muistiinpanot olivat niin suppeat, joten paljon jää unholaan.