tiistai 27. helmikuuta 2018

Järven jäällä 3

Talviset kelit. Pakkasta, aurinkoa, lumisadetta. Liikkuneet olemme Tuikun kanssa, hikilenkkejä, palauttelevaa liikuntaa, mutta kulutusta on. Siinä missä Tuikulla on kokoaikainen heinäbaari edessä, on meillä omistajilla myös tasapainottelua ylimääräisen energian kanssa, mikä uhkaavasti alkaa varastoitua vyötärölle. Tuikulla vyötärö on pyöristynyt ja menetetyt kilot ovat uhkaavasti varastoituneet ponin ympärille. Emme mekään huonommaksi ole jääneet. Olen leiponut, testaillut, kokeillut ja vienyt osan talliväelle, osa syöty itse. Se alkaa näkyä :O. Pihattolaisilla on vapaa heinä ollutkin tammikuusta lähtien, olen yrittänyt pitää Tuikkua edes säällisissä mitoissa, Tuikku sitä vastoin mieltynyt heinätarjontaan. Pakkasilla se on hyvä lämmönlähde, loimitusta ei ole tarvinnut. Mutta jokaisen lenkin jälkeen on hevonen ollut niin hikinen, joten näillä säillä on pakko loimittaa, mutta kuivuttuaan saa loimet pois. Ja näitä maastoja. Aivan mahtavat. Talvi on parasta, silloin kun säät ovat kuten nyt. Oikea talvi! Tässä vanhakin virkistyy. Sunnuntaina lähdimme järven jäälle kärryajelulle. Vaikka olen rohkea, pidän haasteista ja uudesta, niin tämän talven jäätilanne on ollut haasteellinen eikä paikoin ole pakkasista huolimatta niin vahva jää kuin olettaisi. Syynä juoksutukset ja järven pinnan nousu, jäätyminen ja kun järvi on laskenut, syntyy tyhjää jääkannen ja veden väliin. Virtapaikkoja on toki varottava. Nyt onkin ollut niin kovia pakkasia, että jäätilanne on hyvä. Siltikin :O on itsellä tunne, että kestääkö se Lohjanjärven jää. No kestihän se. Vaikka kuski poteekin jännitystä, ei se Tuikussa näy. Eteenpäin mennään.

Parasta oli retkessä rentous, evästauko ja olemme Jarin kanssa tehneet videoita, missä voi nähdä meidän kaikki hölmöilyt, puheet ja höpinät. En nauti itseni kuvaamisesta ja tähän on omat syynsä, mutta hyvän eteen sitä uhrautuu ja toisaalta näistä jää mukavia muistoja, hienoista tunnelmista. Minulle Tuikku on yksi tärkeimmistä elämässä, toki ihmiset ensin, mutta sen vaikutus on merkittävä, se on kun yksi perheenjäsen, vaikkakin eri osoitteessa. Retkellä  Tuikkukin sai pullaa, korvapuusti oli sille aika uusi maku ja sitä piti tunnustella, mutta meni alas. Kaakaota ei vielä maistanut, mutta täytyy seuraavaan kertaan ottaa pieni laakea astia mukaan, jotta sekin pääsee osalliseksi eväistä. Tuikku seisoo niin nätisti paikallaan ja evästauot ovat myös hyvää harjoitusta hevoselle pysyä paikoillaan. Välillä pysähdytään, kuski tulee luokse ja kaikkea, mitä nyt ei normaalisti ajohommissa tehdä, mutta monipuolisuus on vain hyväksi. Tämä lenkki olikin sen verran kevyt, ettei loimitukselle ollut tarvetta. Sitä vastoin teimme Tuikun kanssa maanantaina ratsain lenkin, kävimme jäällä, mutta oli niin jäätävä tuuli, ettei siellä voinut kovin kauan mennä. Käännyimme takaisin ja teimme lenkin Lohjansaareen. Siellä sitten pistelimme töppöstä toisen eteen, laukkapätkää 3 km:n verran yhteen kyytiin, välissä pieni käyntiosuus ja käännös. Vauhtiakin riitti. Kotimatka tuntui sujuvan joutuisasti. Mutta oli kylmä reissu. Vällyjä hevosen niskaan. Maanantain sää oli ihan toista kuin sunnuntain aurinkoinen ja kovin miellyttävä pakkaspäivä. Kun olen näihin rekiajeluihin kovin ihastunut ja jos tässä vuosia eteenpäin riittää, olen ostamassa rekeä Tuikulle. Toisaalta käyttökerrat ovat vähäiset, mutta on niin hieno elämys mennä reellä, perinteistä ja suomihevonen edessä. Täytyy vain toivoa, että vuosia riittää, lunta sen verran, että reki ei jää vain pihankoristeeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.