maanantai 2. huhtikuuta 2018

Pääsiäisen viettoa

Toisena pääsiäispäivänä on hyvä pysähtyä ja kirjoittaa tekemisiämme. Tuikku sai pitää ruhtinaalliset neljä päivää vapaata, tarkoitus oli mennä jo keskiviikkona, mutta olin kipeä, joten liikutukset jäivätkin pitkäperjantaille saakka. Hyvää lomailu teki, Tuikku on tehnyt töitä, joten ansainnut se oli leponsa. Ja lauman kanssa on jo päästy sisäpiiriin, on rapsuteltu ja syöty "lakanoita" katossuojasta. Kyllä hätä keinot keksii, jos omistaja päättää, että dieetti on paikallaan, kekseliäs (no tämä ei vaadi hevoselta suuriakaan ponnisteluja) Tuikku päätyy syömään "lakanoitaan".

Pitkäperjantaina kävimme maastoilemassa aivan upeassa säässä. Olin tehnyt edellisenä päivänä töitä klo 5 - 24, jatkoin pitkäperjantaina töitä klo 3.30 lähtien ja pääsin vapaalle klo 12 jälkeen. Vapaa tuntui ruhtinaalliselta ja mikä parasta, lähdimme Tuikun kanssa maastoon. Aurinko paistoi ja sää oli mitä upein. Voiko sitä enempää toivoakaan. Teimme Iivarintien lenkin, kovin raskaasti emme menneet, mutta reippaitakin pätkiä otettiin. Tiet alkavat olemaan jäiset, Huhtasaarentie jo suurimmaksi osaksi sulaa ja hokit polkevat tien pohjaan reikiä. Maasto sujui hyvin ja Tuikku on ollut tyytyväinen. Sen näkee, vatsa hyvässä kunnossa, lanta kuivaa palleroa ja kaikin puolin huoletonta hevosen elämää, mikä ei aina niin itsestäänselvyys ole. Neljän päivän vapaan jälkeen hakiessani Tuikkua tarhasta, näin miten se tullessaan vastaan pysähtyy oksakasan eteen, venyttää oikeaa takajalkaansa ja polkee sitä maahan. Säännöllinen liikunta on paras lääke ja vapaiden jälkeen oikeassa takajalassa huomaa jäykkyyttä.

Lauantaina taas menimme kentälle. Tällä kertaa laitoin pari puomia rinnatusten melko kapeana välinä, toiseen päätyyn rakensin taas neliön sekä vastakkaisen päädyn läheisyyteen laitoin kolmion pisteisiin muovitynnyrit. Hain pari sankoa ja asettelin nämä tynnyrien päälle. Aloitimme käynnistä ja kierroksen jälkeen suuntasimme tynnyreille. Tarkoitus oli ottaa sanko, mutta arvata saattaa, miten ensimmäiset kerrat käy hevosen kanssa. Tuikkuhan tutki, oliko sankoissa syötävää ja pudotti maahan. Tulin alas, nousin selkään ja taas pudotus kun tutki sankoa, alas, ämpäri tynnyrin päälle ja selkään. Kunnes sitten aloin jo ennakoimaan, kielsin tutkimasta sankoa ja onnistuimme tehtävässä. Lähestyimme tynnyriä, hidastus, pysähdys ja sangon nosto, siirtyminen seuraavalle tynnyrille, siihen sanko ja seuraavalta tynnyriltä sangon haku, siirto seuraavalla tynnyrille. Tätä harjoiteltiin muiden tehtävien lomassa suuntaa vaihtaen. Tein tätä harjoitusta myös yhden käden ohjasotteella. Siihenhän Working Equitationissa on tarkoitus pyrkiä ja onnistuikin sangen hyvin. Tosin itse luulen, että Tuikku tietää, miten toimia, joten se osaa toimia ilman apua tietäen, että tynnyrin kohdalla pitää pysähtyä, ratsastaja nostaa sangon ja siirrytään seuraavalle tynnyrille.

Peruutus kapeaan väliin vei alussa aikaa, mutta vähitellen onnistuimme, kiitokset ja kehut. Tästä siirryimme aina raviin ja menimme kierroksen ravia, tehden ympyröitä ja suunnanvaihtoja. Sitten kokeilimme neliötä, otin vaikeamman vasemman ja yllättävän hyvin tämäkin onnistui. Toki ei ihan priimasuoritus, mutta enemmän tulkitsen, että onnistumisessa on kyse Tuikun kyvystä muistaa, miten tehtävä suoritettiin ja yrittää toimia sen mukaan kuin minun antamista avuista. Tällä kertaa minusta kun tuntui siltä, että antamani avut olivat välillä ristiriidassa tehtävän suorituksen kanssa ja oli muistuteltava mieleen, miten väistössä annettiin väistävä apu pohkeella - yep ihan totta tätäkin on välillä palauteltava mieleen. Tämän harjoituksen jälkeen raviin ja otettiin molempiin suuntiin laukkaharjoitusta. Lopuksi lähdimme maastoradalle, missä pellon osuudella harjoittelimme laukkaa molempiin suuntiin. Hyvinhän se meni. Vasenkin tuntuu jo paremmalta, mutta kyllähän se vaatisi säännöllistä rutiinia toimiakseen ja lihakset vahvistuisivat kannattelemaan.

Sunnuntaina oli vuorossa kärryajelua. Jari tuli mukaan. Olemme huvittuneita, miten hauskaa näitä yhteisiä videoita on tehdä. Jonkun verran seuraan Jarin kanssa tubettajia ja osa on varsin hyviä. Ei tule kiusallista tunnetta, että tekijä hakisi huomiota vaan osaa hyvin luonnollisesti puhua selfietikun päässä olevalle videolle. Nykyisin tubetukset ja oman elämän kuvaaminen on hyvin yleistä ja toisaalta sitä ajattelee, miten ihminen kykenee tuomaan esille omaa yksityisyyttään ja ketä se kiinnostaa. Mutta on niin taitavia ja hyviä kuvaajia, teknisesti hyvin leikattuja ja tehtyjä videoita ja henkilönä rento ja luonteva, on heidän kuvaamiaan videoita miellyttävä katsoa. Toki itsekin pidän blogia, instagramia, youtubetiliä, ketä kiinnostaa tämän kaltaiset keski-ikäisen pariskunnan tubetukset. Toisaalta näiden tekeminen ja kyky nauraa itselleen siitäkin huolimatta, että ei se tekeminen aina niin kovin hyvältä näytä ja minulle kuvissa esiintyminen vaatiikin jo enemmän. Kun sitä itsekin katsoo omaa esiintymistään, on vaikea olla nauramatta omalle tavalleen esiintyä ja niille ilmeille! Siltikin sitä avaa yksityisyyttään ja toki halua jakaa sitä omaa tekemistä on myös moottorina sekä miten kivaa voi olla oman hevosen kanssa. Sitä hyvää oloa ja tunnetta, tekemisen iloa, kun asiat ovat hyvin. Kaikki kun voi muuttua yhdessä hetkessä, siltikin  taito hyväksyä, ettei elämässä kaikki luonnistu. Etenkin hevosen kanssa, pieni hetki ja onni ja riemu voi vaihtua huoleksi ja murehtimiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.