maanantai 7. toukokuuta 2018

Toukokuun ensimmäinen viikko

Aika tuntuu vierähtävän niin nopeasti. Ensimmäinen viikko toukokuuta mennyt ja ei voi valittaa säästä. Aivan mahtavat säät ja maastoilusta sekä maisemista on tullut nautittua. Viime viikko menikin niin nopsaan, ettei kissaa ehtinyt sanoa. Tuikku sai mennä vuokraajan kanssa kentällä, hyvin oli liikkunut. Perjantaina oli taas estetunti ja se meni hyvin, vaikken nyt omaan suoritukseen mitenkään tyytyväinen ollut. Toki sain yhden pysäytyskuvan, mitä ehkä kehtaa esitellä. Vain yksi, ikään kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta :D.


Mutta ratsastusmaisemat aivan uskomattoman upeat. Parasta kevättä, lämmintä, ei vielä ötököitä. Perjantain estetunnilla Tuikku väsähti, lauantain sai pitää vapaana ja sunnuntaina lähdimme maastoon ja löytyihän sitä virtaa. Laukattiin lujaa ja juuri silloin niittytien pusikoissa rasahteli, niitä Tuikkukin kuullosteli, mutta pysyi käsissä. Vauhtia oli, ihan mahtavaa. Meillä oli hieno maasto, rämmittiin hakkuuaukean rinnettä ylös, aurinko paistoi, kuiva pohja, nousujyrkkyys sellainen, että hevonenkin joutuu tekemään töitä. Kun pääsimme huipulle, aakeata, sammalpohjaa, neulasmättäitä, kaadettuja kantoja, metsätraktorin renkaiden uria. Siellä taivalsimme, otin kuvia ja järvi alhaalla, takana heinäpellot, Lohjansaaren tie. Näkymät niin uskomattoman hienot, että siinä jää sanattomaksi. Sitä sielun maisemaa, kuivaa mäntymetsäpohjaa (mistä ne männyt on kaadettu), edessä alhaalla siintää sininen Lohjan järvi, takana vihreä heinäpelto. Ja lämmintä, leppeää, hevonen niin tyytyväinen. Parasta ihan siinä hetkessä.


Tänään laitoin hiittikärryn Tuikulle. Se on kevyempi vetää ja meillä oli eläinlääkäri; raspaus ja rokotus, muuta ei tarvittu. Ehdittiin tehdä kärrylenkki ennen eläinlääkärin vierailua. Ja oli lämmintä. Kaunista, vihreää, leppoisaa, tyyntä. Ja näkymät, koivut hiirenkorvilla ja istua pehmeällä penkillä. Katsella maisemia kun Tuikku rennosti hölkkäsi. Järvellä sorsat ja pieni tuulenvire väreili järven pinnalla. Joskus sitä haluaisi pysäyttää kellon, juuri näihin hetkiin. Siemaista sisäänsä sitä luonnon maalausta, imaista leppeää tuulta, kätkeä auringon säteet ja olla vain juuri siinä hetkessä. Tuikku on ollut ihan mahtava ja sitä sanoin eläinlääkärille, miten mukava hevonen se on. Kaikki on ollut helppoa ja eipä ollut tarvetta hiekkakuville eikä muillekaan ylimääräisille toimenpiteille. Tänä  keväänä en edes antanut hiekkakuuria en edes varmuuden vuoksi. Ja eläinlääkäri huomautti Tuikun näyttävän hyvältä, ei enää pullukka vaan sporttinen hevonen, juuri sopiva.


Tallilla on totutuslaidun, minne voi omistaja päästää oman hevosensa. Vaikkei tänä kesänä Tuikku pääse 24/7 laitumelle (ilkeä omistaja), pääsee se aina ennen liikutusta syömään vihreää ja tällä kertaa laidun oli vapaana ja sinne tyrkkäsin hevosen syömään. Tuikun tarhakaveri pääsi eilen niin sujuvan notkeasti portista syömään vihreää ilman lupaa. Tulla rymisteli ja juuri olin sulkemassa portin kun se siitä niin notkeasti sujahti, 168 säkäinen suomenhevosruuna. Kyllä se vihreä vetää kummasti. Kuljimme Tuikun kanssa vierellä, mutta eipä tätä kiinnostanut muut kuin vihreän närppiminen ja kun näin tallikaverin pyysin häntä hakemaan karkulaisen takaisin tarhaan. Tänään olinkin skarpimpi, hain Tuikun pois toisesta portista, jottei tämä toinen koe kiusausta puikahtaa samalla portin avauksella.




Oli tarkoitus kirjoittaa muustakin kuin vain maastoilusta tai tekemisistä, mutta ideat tuntuvat jäävän näppäimistön ulkopuolelle. Joten taas kerran ed. toistoa, maastoilua, kärryajelua, esteitä. Tehtäväradan suoritus on jäänyt vähemmälle, mutta sen suhteen olisi hyvä aktivoitua. Tämä viikko on työntäyteinen, seuraavalla viikolla kenties päästäisiinkin tehtäväradan suorittamiseen. Onhan Tuikulla myös käynyt nuori tyttö ratsastamassa, ala-asteikäinen ja haluaa tulla uudestaankin. Sen verran luotettava hevonen Tuikku on, että sen kanssa uskaltaa mennä lapsetkin. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.