torstai 21. kesäkuuta 2018

Meidän Tuikku

Tuikku on rakas perheenjäsen, vaikkei se fyysisesti asukaan samassa osoitteessa. Silti se on tärkeä myös miehelleni. Hän tietää, mitä tämä hevonen minulle merkitsee. Se on jotain enemmän kuin harraste, se on myös minulle ystävä, minkä kanssa voin olla juuri sellainen kuin olen. Se hyväksyy minut tällaisenaan heikkouksineni, virheineni ja epätäydellisyytenikin. Jos olen stressaantunut tai saanut tilauksen tehtyä, on talleilu minulle henkireikä, tehdyn suorituksen jälkeen suuntaan tallille ja yleensä lähdemme Tuikun kanssa maastoon. Talli, missä voin rentoutua ja olla vain hevoseni kanssa. Nautin siitä kun saan olla vain kahden Tuikun kanssa, tehdä kaiken niin hitaasti kuin suinkin, kiirehtimättä.

Tuikku ei ole pelkästään väline tai harrastus vaan paljon enemmän. En siltikään ole valmis ihan mihin vain oman hevoseni kanssa, mutta teen sen, minkä voin ja mihin resurssini riittävät. Tänä vuonna emme ole vielä osallistuneet matkaratsastuskisoihin, yksiinkään. Kisat eivät ole siinä mielessä ykköstavoite vaan matkaratsastuskisat on vain yksi etappi siinä, mitä Tuikun kanssa voimme yhdessä tehdä. Muistutus siitä, että voimme yhdessä käydä muuallakin kuin tutuissa tallin maastoissa. Mielestäni hevosen kanssa on hyvä totutella vieraisiin paikkoihin, tehdä siitä mielenkiintoinen retki ja tehdä asioita niin, ettei niistä kannata tehdä hevosellekaan suurempaa stressiä. Jotta se tottuisi ja oppisi, että on ihan normaalia, että nyt mennään ja palataankin tuttuun talliin muutaman tunnin päästä. Tällä hetkellä haaveilen kotiympyröissä maastoilusta. Tässä on vain yksi mutta, miten se on sallittua hevosen kanssa. Vaikka meillä onkin jokamiehenoikeus, onko kuitenkaan oikeutta ratsastaa ihan missä vain. Asumme pientaloalueella ja haluaisin päästä Tuikun kanssa Haukkavuorelle ja tehdä myös retken Pähkinäniemeen. Näillä seuduilla on aivan upeita polkuja ja teitä, mutta ensin pitäisi selvittää saako satunnaisesti käydä hevosen kanssa ratsastamassa näitä reittejä pitkin. Kaupungin järjestyssäännöissä on kielto jalankulku - / pyöräteillä ratsastamisesta tai kuntopoluilla tai niillä teillä, missä se on erikseen kielletty. Nämä polut taas ovat yleisesti käytössä pyöräilijöiden, kävelijöiden ja koiran ulkoiluttajien toimesta, eivät ole merkittyjä kuntopolkuja. Ja maisemina aivan mahtavat. Polut eivät ole kuntoreittejä, mitkä olisivat erikseen merkittyjä. Kaupungin järjestyssäännön mukaan merkityillä kuntopoluilla ei siis saa ratsastaa. Ensin siis selvitellään lupa-asiat kuntoon ja sitten suunnitellaan retken toteuttamista.

Maanantaina kävimme kevyesti kärryajelulla, vain käyntiä koko matkan. Ja oli niin löysä hevonen, ettei olisi tainnut muuhun innostuakaan. Säähän oli jälleen kerran hieno. Tiistaina oli hierontapäivä ja keskiviikkona pääsimme maastoilemaan kaverin Sulo-hepan kanssa. Nämä kaksi sopivat niin mainiosti yhteen. Kaveri lähestyy keski-ikää, mutta siltikin vielä pilkettä löytyy. Maastossa näillä on mukavaa keskenään, kaveri haluaa mielellään olla johtaja, Tuikku haluaa taas mielellään olla kaverin hännässä kiinni. Tämä järjestys tuntuu näille sopivan. Vauhtiosuuksilla välillä tehdään niin, että Tuikku tulee hieman rinnalle, jolloin kaverikin innostuu, sillä ohi ei kuitenkaan toista haluttaisi päästää. Kävimme Iivarintien lenkin ja takaisinpäin palatessa oli intoa, laukattiin rinnakkain, vetointoa oli Tuikulla ja tie oli sorapäällysteinen, jolloin pito kavioiden alla voi olla heikompaa tai tekee liikkeestä raskaampaa. Hieman jarruttelin, laukattiin rinnakkain ja olihan mukavaa menoa, välillä mentiin edellä, hidastettiin ja jarrutusmatka venyi pitkäksi. Se näiden kahden kohdalla on mielenkiintoista, että kumpikaan ei kuumu, ei tule rynnimistä, ei ärtymistä, hyvinkin sopusointuista ja siltikin pilkettä silmäkulmassa. Sitä vauhdin riemua, hevonen kysyy mitä vauhtia saa mennä, ehdottelee itse, mutta on hyvin tuntumalla. Turvallista menoa ja kovin monen kanssa tämä ei onnistu. Jos mennään esim. tallin orin kanssa, on Tuikulla jo ihan eri tunnelma, virittynyt, kuumuu, painaa ohjille ja haluaa päättää vauhdin ja tuolloin menisi ohi ilman lupaa ja voimalla. Tällöin joudun minä tekemään myös töitä ohjien päässä, joudun pidättämään ja olemaan tiukasti istunnalla mukana. Ja Tuikku on vahva, kilpailuvietti on tässä vaiheessa syttynyt Tuikunkin päässä.

Tänään juhannuksen aatonaattona menimme aikaisin tallille. Hevoset olivat tarhassa kaikki lepäilemässä ja sain kivoja kuvia. Ja Tuikku ei olisi voinut selkeämmin ilmaista itseään, ettei tällä kertaa nyt oikein jaksaisi lähteä töihin. Riimun saatuaan se pisti ihan pitkälleen ja ilmaisi, että nyt tämä jätkä jää lepäämään. Lisäksi vielä lauman pomo nousi ja tuli tykö, ilmeisemmin tiedusteli, ettetkö nyt käsitä, että kaveri ei jaksa lähteä :D. Vein kuitenkin vastusteluista huolimatta. Teimme lyhyen puolen tunnin mittaisen harjoituksen maastoradalla hypäten matalia esteitä. Jarilla on uusi kopterikamera, missä on liiketunnistin. Se pystyy seuraamaan kohdetta niin valitessa ja tämä olisi kiva saada maastoon mukaan. Tuikku hyppäsi minusta oikein hyvin, kerran näin kuvassa tarkemmat varmaan useitakin, mutta yhden maneereistani. Ennen estettä nostin käsiäni taas hieman ylös ja laskin ne alas. Mutta ehkäpä vähitellen muistan pitää kädet vakaasti paikallaan. Muutoin olin tyytyväinen meidän suoritukseen.






Tallilaisen ottama juhannuskuva.
Tallilaisen ottama juhannuskuva. 

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Huoltoviikko





Tuikulla oli mennyt viikko raskas, se sai tehdä töitä, mutta sen kestäväisyyskunto on erittäin hyvä. Kun taas voimaa se tarvitsisi lisää. Vaihtelen viikottain Tuikulla rasitusta. On viikkoja, jolloin mennään raskaammin, sitten on kevyempiä viikkoja. Seurailen Tuikkua, sen vointia ja miltä se vaikuttaa. Näin kesähelteillä, näitähän on riittänyt, välillä on turnausväsymystä, sitten on taas sellaista, että nyt juostaan. Suurimmaksi ongelmaksi tai haasteeksi näkisin Tuikun kanssa meidän keskittymiskyvyttömyyden, todennäköisesti syy on minussa, mutta on se itsekin melkoinen höseltäjä, aina ei malta. Asiat ratkaistaisiin mielellään nopeasti, vauhti on yleensä Tuikun mielestä hyvä ratkaisu. Ja tämä nähtiin kun menin perjantaina kentälle. Tuikku meni hyvin, se menee hyvässä muodossa ja saan sen myös itsekin myötäämään. Mutta kun yritämme saada harjoitusravissa tahtia hitaammaksi, jolloin istunta olisi helpompaa enkä häiritsisi sitä. Tässä kohden tahtoo pidätteet välillä jäädä huomioimatta. Olen myös käyttänyt istunnalla pidätystä, hieman puristanut polvilla (mihin Tuikku reagoi yleensä hidastavasti ja myös jos on tarkoitus pysähtyä, tämä toimii) niin siltikin tahtoo olla enemmän sitä, että vauhti ei hidastu vaan tahtoo olla yhtä ripeä. Tämä on ollut meidän kohdalla se vaikein osuus. Yleensä menen enemmän kevyessä ravissa säästääkseni myös selkää. Jotakuinkin loppujen lopuksi hyviä hetkiä meillä oli. Ja menimme aika pitkään kentällä, siitä sitten maastoradalle vauhtilaukkaa, otimme myös vauhtilaukkaa kentällä. Tämä siitäkin syystä, jotta saisin sen vauhtikallen pois, mutta eipä auttanut. Ja kunto on hyvä, tämän Tuikku jaksaa hyvin. Pitkäkestoista menoa, missä tavallaan ei tule voimankäyttöä takaa.

Lauantaivapaa Tuikulla. Sunnuntaina taas laitoin maastoradalla esteet, korkeutena 30 cm. Laitoin mutkan jälkeen yhden, suoralle neljä perätysten kolmen laukan välein. Ja toisella pitkällä sivulla oli tukkieste Saarelantien puolella. Tällä kertaa menimme paljon käyntiä, raviosuuksia ja ennen esteitä raville, siitä ensimmäinen maahan asetettu tukki yli ravilla, siirtyminen laukkaan ja esteiden ylitykset ja radan toisella pitkällä sivulla tukkiesteen ylitys. Ja oli mukavaa, Tuikku suoritti hyvin, vaihdettiin myös suuntaa ja kun tulimme esteelle ennen mutkaa, Tuikku kiihdytti laukan jo sitä ennen sellaiseen vauhtiin, että intoa riitti, ennen esteitä pidätystä, ylitettiin ensimmäinen este haparoiden ja muut menikin hienosti. Ja näiden esteiden jälkeen siirryimme käyntiin. Ylämäkeen laukkaa, kaarteeseen ja sen jälkeen tukkiesteen ylitys. Siitä taas siirtyminen käyntiin. Tämän jälkeen Natura-polulle loppukäynnit. Tuikku hikosi tästä puolen tunnin rupeamasta takaosastaan ja selän alta, mutta ei niinkään edestä. Tyytyväisiä olimme molemmat.

Tämä viikko on alkanut Tuikun huollolla, kiropraktikko kävi ja Tuikku on hyvässä kunnossa, ei juuri kiristyksiä, muutoin kuin vasemmalla lannerangalla. Ei suurta. Olen yrittänyt kysyä Tuikun eläinlääkäriltä, minkä tasoinen sen si-nivel (vasen si-nivel hieman rosoisuutta) kun Tuikku on ollut hyväkuntoinen eikä sillä juuri näytä olevan ongelmia sen suhteen. Olen myös sanonut hänelle, etten varmasti useinkaan saa oikeinpäin ratsastettua, siltikin pysyy hyvänä. Tosin menemme kärryillä, mutta välillä voi olla kärryajelussa vähän pidempää taukoa. Siltikin hyvä. Ja tapansa mukaan vastailee siten, etten oikein itse sitten tiedä, miten "pahana" tai "hyvänä" on. Joten kysyinpä kirolta ja pieni rosoisuus voi olla hyvinkin vähäistä (si-nivel on itsessään myös epätasainen), si-nivelvaivat voivat olla niin eritasoisia hevosesta riippuen. Ja tärkeintä on säännöllinen liikunta, jotta nivelet pääsevät liikkumaan. Tuikun kohdalla tilanne on ollut hyvä. Se on ollut tyytyväinen, yritän tietysti sen taidon mukaan mitä itselläni on, seurailla ja vaihdella rasitusta, antaa lomaa. Seurata myös mielialaa ja miten suhtautuu työntekoon.  Tänään tiistaina Tuikku saa vielä hierontaa ja huomisen keskiviikon saa pitää edelleenkin vapaana. Torstaina on taas vuokraajan vuoro. Säät ovat olleet tämän viikon alusta lämpimät ja loma lihashuoltoineen on varmasti tervetullut Tuikulle. Tämä viikko kevyt ja Tuikku pääsee palautumaan.




perjantai 8. kesäkuuta 2018

Tipahdin :)

Normaali kesäkuun alku palannut, viileämpää ja tuulista. Vaikka ensi viikolle on luvattu hellettä, on toinen ennuste luvannut kylmää ja hallaöitä. Niinköhän juhannuksena on taas villasukkakeli. Mutta kuivaa on. Tuikulla oli kengitys, kuivista säistä huolimatta kengät pysyneet tiukasti kiinni ja kaviot ehyet. Yleensä Tuikulla hyvästä kavioaineksesta huolimatta on kesäisin melko lohkeilevat kaviot, mutta tämä vuosi on poikkeus. Tuikulla on hampunsiemen mukana ja sen syöttäminen on aloitettu joulukuun tienoilla. Tällä on varmasti osasyynsä. Tosin kavioaines uudistuu kokonaisuudessaan vuodessa. Toinen on varmasti se, että jostain syystä, tähän en itsekään kykene sanomaan varmasti mikä vain arvailemaan, mutta Tuikulle tallin heinä on ollut sopivaa. Esikuivattua syönyt, pallerot ehyet ja vaikka kävimme matkaratsastuskisoissa, maneesiretkellä orin kanssa jne., niin hyvät lantakasat matkalla ja reiteillä. Marraskuussa oli muutosta, mutta palautui hyväksi. Nyt "laidunkauden" alussa metsätarhaan, alkoi tulemaan lehmänläjiä. Tällä viikolla vaihdettiin viereiseen kaluttuun laiduntarhaan Tuikku kavereineen sekä talliin saapunut uusi jättiheppa. Tänä vuonna niin kuivat kelit, ettei heinä juurikaan kasva. Mitä sitten kävikään, lanta muuttumassa ehyeksi ja kuivemmaksi. Joulukuussa otettiin allergiatestit ja sen mukaan monellekin ryhmälle allerginen. Verikoe on kovin epävarma, suuntaa-antava. Tarkempiin tutkimuksiin en ole lähtenyt kun vointi on ollut muutoin hyvä. Mutta ehkäpä tässä jos uteliaisuus ja tarve tulee, tehdään testit. Oma elli on vain turhan skeptinen ja järkevä kun hevonen on hyvävointinen niin miksi.

Tuikku vahtivuorossa.
Vaikka olen kovin blogissani harmitellut omaa ratsastustaitoa, ei se kuitenkaan ole itsensä säälittelyä tai itsensä väheksymistä. Tässä iässä sitä on realistinen ja on vain hyväksyttävä ne rajoitteet, mitä omassa tekemisessä löytyy. Osaan nauraa itselleni, mutta samalla toki hämmästelen edelleen kuten niin monet kerrat aiemmin, miksi palaan samoihin virheisiin. Yritetty on, mutta aina sitä palaa samoihin tapoihin. Joukkuelajeissa; lentopallo, pesis, jalkapallo olen ollut varsin hyvä, lentopallossa aikoinaan olisi ollut mahdollisuuksia pidemmälle, mutta hirvionnettomuuden jälkeen ei oikea käsi kestänyt kovempia iskuja, olka otti vastaan ja liikerata teki kipeää, näin on edelleen. Näin keväällä ja kesällä on maastopyöräilty ja on tässä haaveriakin otettu. Tulimme melko haastavaa polkua alas, missä oli juurakoita, kiviä ja kasvillisuutta. Käytin jarrua, molempia. Yhtäkkiä etupyörä tökkäsi, vauhti oli hidas ja lensin tangon yli pää edellä, olka maahan osuen ja salamana ylös.  Minulle voi sattua ihan älyttömiä haavereita, mitkä koomisuudessaan ylittävät sen, että voisi käydä huonomminkin, mutta sankarina nousen nopeasti ylös kuin mitään ei olisi käynyt. Myönnetä ei, että sattuisi. Tilanne oli sekä koominen että melko hurjan näköinen ulkopuolisen silmin. Mutta jotain se kertoo minusta, kovin en valita kivuista vaan tilanne haltuun ja eteenpäin pyörän päälle. Näin toimin nuorena, hirvionnettomuuden myötä olin sairaalassa ja nouseminen sängystä tuotti kipua. Loogisena päättelin, että kun olen ollut niin isossa onnettomuudessa, on turha valittaa, kipu on normaalia. Mutta terveyskeskuksen vuodeosastolla totesin, että tekee vielä vähän kipeää nousu ja röntgenkuviin, missä todettiin lonkanmurtuma sekä se, että jos olisi tiedetty, olisin joutunut pitämään liivit yllä ja lupaa keskussairaalasta poistumiseen en olisi saanut.

Mutta nämä nyt ei auta ratsastuksessa, ainoastaan silloin jos tipahdan hevosen selästä, pyrin heti ylös ja takaisin satulaan. Onneksi nyt tipahduksia ei ole hevosen selästä tullut, mutta henkisiä kylläkin. Menin keskiviikkona Viljami-orilla tallinpitäjän tunnille. Ja kyllä nyt tuli tipahdus henkisesti. Vaikken nyt kovin taitava ole, niin sen verran osaan, että siinä on hevonen, jolla on liikettä. Suomenhevoseksi sillä on laukka hyvä, laukan kaaren kesto (jos tätä kaarta kuvaisi nuotiston kaarella, se olisi pitkä) on pitkä, viipyilevä ja vaatii kehon hallintaa. Pystyin istumaan laukassa, mutta kyllä keskikeho oli kuin märkä rätti - etenkin harjoitusravissa, ja laukka oli vahvaa, takaosasta ponnistavaa. Viljami menee herkästi peräänantoon, paitsi minulla. Mutta tulihan niitä hetkiä, että onnistuin siinä itsekin, mutta anteeksiantava Viljami on. Olen tällä orilla ratsastanut viimeksi viisi vuotta sitten. Menimme yhdessä asiakasmaastot vetoparina ja toimi hyvin. Tuolloin ei liikkeissä vielä ollut ihan tätä voimaa kuin nykyisin, mutta hieno se oli silloinkin ja pistelimme orin kanssa laukkaosuudet vauhdilla. Tunti oli hyvä ja vaikka yritän kuinka noudattaa annettuja ohjeita, alkaa jännittyminen ja jäykkyys näkyä tekemisessä. Ei tämä helppoa ole. Kävimme lopuksi pyöröaitauksessa ravia ja laukkaa harjoittelemassa ilman ohjia. Ja näin isoliikkeisellä hevosella, Tuikku on tähän valtamerilaivaan verrattuna soutuvene. Siinä aluksi estelin, etten kykenisi, mutta otin riskin ja pysyin selässä. Vastaavaa olen tehnyt Tuikulla maastossa, ilman ohjia ravaillut kun on tuttu hevonen. Tuikun liikkuminen on oriin verrattuna niin matalaa ja helppoa, ravissa löytyy ison hevosen askellusta, mutta laukka nelitahtisena, kolmitahtisuutta löytyy vauhdikkaammassa laukassa, ei ole läheskään niin vaikeaa. Suomenhevosista löytyy eri variaatioita ja tämän takia se onkin varsin hyvä vaihtoehto liikkeidensä helppouden takia minun kaltaisilleni ratsastajille. Sitten löytyy näitä hyväliikkeisiä suomenhevosia, mitkä sitten sopivat jo sitä haluaville ratsastajille. 

Mutta olihan meillä Tuikun kanssa maanantaina ratsastus, josta voi sanoa, että joskus onnistun. Sattumiakin sopassa. Menimme kentälle ja tarkoitus oli mennä vähän esteitä, matalia. Niitä hypättiin satunnaisesti, mutta menimme muutoin uralla, ympyrällä, volteilla. Enimmäkseen kevyessä ravissa ja teimme siirtymisiä käynnistä raviin, peruutuksia, ravista laukkaan. Vähän herättelyä ja hyvässä muodossa Tuikku liikkui, kunnes ykskaks se ikään kuin imaisi kuolaimet ja oli molemmilla ohjilla vakaasti sellaisella tuntumalla, etten itsekään epäillyt. Selkä pyöristyi ja tunsin, miten Tuikku kasvoi satulan alla. Lopetin tähän, tätä hetkeä kesti niinkin kauan kuin 2 min, mutta se oli siinä mielessä riittävä, että kehuin Tuikkua kovin. Ennen tätä se tarjosi jo itse myötäystä ja nähdäkseni tässä on oma ongelmani, että pitäisi osata tarjota heti ohjaa, jottei jää itse kiinni. Toki koin alusta lähtien, että Tuikku oli hyvin alla, istunta tuntui senkin takia helpolta ja sain pidettyä vakaana. Yritin muistaa pitää käsiäkin suht siististi paikallaan ja ilmeisesti onnistuin.

Keskiviikkona teimme Tuikun kanssa reippaan maaston ja nyt oli vauhtia. Torstaina kaverin kanssa ja meno oli rauhallisempaa. Kävimme kahlailemassa järvessä, uudella reitillä. Ja näiden kahden hevoskaveruksen kanssa on mukava mennä yhdessä. Näiden kanssa voi laukata rinnakkain, kumpainenkin voi ohittaa toisensa laukassa ja siltikin ovat sointuisasti yhdessä. Ei tule kiihtymistä kummallekaan, toki rinnalla laukkaaminen voi saada aikaan sen, ettei toista ohi päästetä, mutta tässä on se ero, että hevoset ovat käsissä ja eivät lähde omin päin rynnimään. Kaikkien hevosparien kanssa tätä ei voisi tehdä lainkaan, osa ei pysyisi käsissä, kilpailuvietti heräisi ja sitä ratsastajana olisi matkustaja, mutta nämä kaksi ovat varsin hauska pari keskenään. Tuikku tyytyy ja haluaakin yleensä mennä toisen takana, mutta välillä tulee innostus ja laukkaosuuksilla on niin hurjan kivaa mennä ohi. Mutta on taas niitä laukkaosuuksia, jolloin Tuikku ei halua mennä ohi ja pysyy takana mielellään.

.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Se on ahvena :)

Aika tuntuu vierähtävän niin nopeasti. Tuikun kanssa olemme menneet monipuolisesti; kärryillä, hypänneet esteitä, menneet rennosti, käyty jo uimassa, ainakin liki. Ja mitkä säät, edelleenkin lämmintä. Ja Tuikku on saanut toimia luottohevosena ja toiminut siinäkin hyvin. Esteitä hypättiin viikolla ja Jari oli kuvaamassa. Ja oli lämmintä, kovin montaa hyppyä emme tehneet, mutta lopussa alkoi Tuikkukin väsymään ja hypyistä tuli läpijuoksua viimeisten esteiden kohdalla. Yritin muistaa pitää käteni vakaana, jotakuinkin onnistuin, mutta videolta katsottuna virheeni näkee edelleenkin. Lähestyttäessä estettä, ryhtini vaihtuu, jättäydyn ylävartalosta enemmän taakse kuin tinasotamies ja käteni nousevat, mutta esteen edessä tuon ne alas. Maastoradalla kävimme alkuverkat sekä lopussa laukkaamassa, minkä jälkeen taluttelin loppuverkaksi. Tuikku oli hikinen. Tästä jäi  jotakuinkin onnistunut tunne, vaikka ikävä nähdä, että paljon olisi parannettavaa.

Kärryajelulla kävimme Iivarintien osuudella ja laitoin hiittikärryt Tuikun perään. Ne ovat keveät ja niissä on lehtijouset alla. Niittytiellä jos olisimme menneet vauhdikkaasti, olisi siinä vauhdissa pompottanut kuskiakin. Sopivat paremmin tasaisille osuuksille. Mutta keveytensä vuoksi ne ovat hyvät juuri kärryajeluun. Toukokuu meni täydessä kesäsäässä, helteistä, aurinkoista, kuivaa ja samaa oli kärryajopäivänäkin. Leppeä tuuli, linnun laulua ja rehevän vehreää ympäristöä.


Sunnuntaina otin kypäräkameran jälleen kerran mukaan ja kyllä vain kiiltää Tuikun karva kuin kiillotettu nahkasaapas. Mutta metsätarhassa ruokailu näkyy Tuikussa, sen mikä on menetetty, on saavutettu nestepöhöllä takaisin nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Tasaantuuhan se vielä ja kun sadetta ei tule, eipä löydy juuri pitkään syötävääkään. Laitoin Tuikulle karvasatulan ilman jalustimia sekä kuolaimettomat. Teimme rennon maastolenkin. Kiipesimme jyrkkää koivikkorinnettä ylös, missä Tuikku joutuu väkisinkin käyttämään takaosaa päästäkseen ylös asti. Muutoin menimme käyntiä, joissakin kohden laukattiin ja matkan varrella törmättiin metsän eläimiin, joita tällä reitillä näytti riittävän. Yhden sain myös videollekin, minkä alussa luulin olevan ison rusakon, mutta olikin siro metsäkauris. Tuikku hieman säpsähti sitä ja meni korvat höröllä eteen.

Lopussa kävimme järvessä ja tällä kertaa mentiinkin vieläkin syvemmälle. Minulla oli kännykkä housujen alla takana kun oli niin lämmin ja muuta paikkaa en puhelimelle löytänyt. Joten uimaan vain, housun puntit ja kengät märkänä ja Tuikku rohkeana meni jo niin syvälle, että takaselkä kastui. Karvasatulakin kastui, mutta päällinen ei vielä upoksiin asti, muutoin olisin saanutkin jättää hyvästit puhelimelle. Mukava tapa vilvoitella ja vesi ei ole kovin kylmää. Jätin videolle kaiken höpöttelyni, aitoa lässytystä, mille voi itsekin nauraa ja kuullostaa hassulta, mutta tapansa kullakin. Minusta kaikki, mikä vain osoittaa hevoselle, että se on erityinen, hyvä, hieno, upea, täydellinen, sitähän se oma hevonen on, antaa hevoselle vahvistuksen, että se on todella niin hyvä. Olen sitä mieltä, että minun ja Tuikun välinen suhde on erityinen ja vaikka ulkopuolisesta kuullostaisi kovin kiusalliselta videolta kuultu lässytys, on se hevoselle osoitus siitä, miten tärkeä ja rakastettu se on. Oman hevosen kohdalla olen pyrkinyt rauhallisuuteen ja etenkin siihen, että se kokee olevansa rakastettu, pidetty ja Tuikun kohdalla sallin myös löyhää, jos se olisi toisen luonteinen en toimisi kuten Tuikun kanssa. Se on kiltti ja hyväkäytöksinen, mutta tilanteen mukaan.


En ole täydellinen, virheiltä en välty ja tämä näkyy eniten juuri ratsastuksessa silloin kun pitäisi mennä säntillisesti. Maastoilu ja kärryajelu ovat mieluisampia, missä voin kokea varmuutta ja nämä hetket ovat Tuikun kanssa parhaimmat. Maastoratsastus on minulle ominta. Ns. sileällä meno se vaatii jo kärsivällisyyttä ja täsmällisyyttä sekä tietynlaista luonteen lujuutta, mikä tässä kohden puuttuu minulta. Etenkin Tuikun kanssa pitäisi olla sinnikäs, kärsivällinen ja auttaa sitä itseään käyttämään selkäänsä oikein ja tähän en valitettavasti kykene sileällä, joten edes maastossa voin työstää takaosaa nousuissa ja epätasaisemmilla pohjilla. Olen usein ihmetellyt, miten jotkut pitävätkin kouluratsastuksesta, se on mielestäni vaikeinta ratsastuksessa. On mielenkiintoa hioa yksityiskohtia hevosen kanssa, toistaa samaa väistöä, avotaivutusta tms. ja saada hevonen edistymään. Ja tämä vaatii ratsastajalta motivoitunutta asennetta ja taitoa. Itse koen ratsastuksen omalla kohdallani sellaiseksi, että se tuottaa hyvää mieltä molemmille ja maastoilun koen rentouttavana, vauhdista pidän paljon, haastan myös itseni siihen, että tiukat tilanteet ovat myös koetin minulle ei vain hevoselle. Jokainen koettu haaste maastossa ja sen haasteen suoritus on myös tietynlainen onnistuminen.