maanantai 4. kesäkuuta 2018

Se on ahvena :)

Aika tuntuu vierähtävän niin nopeasti. Tuikun kanssa olemme menneet monipuolisesti; kärryillä, hypänneet esteitä, menneet rennosti, käyty jo uimassa, ainakin liki. Ja mitkä säät, edelleenkin lämmintä. Ja Tuikku on saanut toimia luottohevosena ja toiminut siinäkin hyvin. Esteitä hypättiin viikolla ja Jari oli kuvaamassa. Ja oli lämmintä, kovin montaa hyppyä emme tehneet, mutta lopussa alkoi Tuikkukin väsymään ja hypyistä tuli läpijuoksua viimeisten esteiden kohdalla. Yritin muistaa pitää käteni vakaana, jotakuinkin onnistuin, mutta videolta katsottuna virheeni näkee edelleenkin. Lähestyttäessä estettä, ryhtini vaihtuu, jättäydyn ylävartalosta enemmän taakse kuin tinasotamies ja käteni nousevat, mutta esteen edessä tuon ne alas. Maastoradalla kävimme alkuverkat sekä lopussa laukkaamassa, minkä jälkeen taluttelin loppuverkaksi. Tuikku oli hikinen. Tästä jäi  jotakuinkin onnistunut tunne, vaikka ikävä nähdä, että paljon olisi parannettavaa.

Kärryajelulla kävimme Iivarintien osuudella ja laitoin hiittikärryt Tuikun perään. Ne ovat keveät ja niissä on lehtijouset alla. Niittytiellä jos olisimme menneet vauhdikkaasti, olisi siinä vauhdissa pompottanut kuskiakin. Sopivat paremmin tasaisille osuuksille. Mutta keveytensä vuoksi ne ovat hyvät juuri kärryajeluun. Toukokuu meni täydessä kesäsäässä, helteistä, aurinkoista, kuivaa ja samaa oli kärryajopäivänäkin. Leppeä tuuli, linnun laulua ja rehevän vehreää ympäristöä.


Sunnuntaina otin kypäräkameran jälleen kerran mukaan ja kyllä vain kiiltää Tuikun karva kuin kiillotettu nahkasaapas. Mutta metsätarhassa ruokailu näkyy Tuikussa, sen mikä on menetetty, on saavutettu nestepöhöllä takaisin nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Tasaantuuhan se vielä ja kun sadetta ei tule, eipä löydy juuri pitkään syötävääkään. Laitoin Tuikulle karvasatulan ilman jalustimia sekä kuolaimettomat. Teimme rennon maastolenkin. Kiipesimme jyrkkää koivikkorinnettä ylös, missä Tuikku joutuu väkisinkin käyttämään takaosaa päästäkseen ylös asti. Muutoin menimme käyntiä, joissakin kohden laukattiin ja matkan varrella törmättiin metsän eläimiin, joita tällä reitillä näytti riittävän. Yhden sain myös videollekin, minkä alussa luulin olevan ison rusakon, mutta olikin siro metsäkauris. Tuikku hieman säpsähti sitä ja meni korvat höröllä eteen.

Lopussa kävimme järvessä ja tällä kertaa mentiinkin vieläkin syvemmälle. Minulla oli kännykkä housujen alla takana kun oli niin lämmin ja muuta paikkaa en puhelimelle löytänyt. Joten uimaan vain, housun puntit ja kengät märkänä ja Tuikku rohkeana meni jo niin syvälle, että takaselkä kastui. Karvasatulakin kastui, mutta päällinen ei vielä upoksiin asti, muutoin olisin saanutkin jättää hyvästit puhelimelle. Mukava tapa vilvoitella ja vesi ei ole kovin kylmää. Jätin videolle kaiken höpöttelyni, aitoa lässytystä, mille voi itsekin nauraa ja kuullostaa hassulta, mutta tapansa kullakin. Minusta kaikki, mikä vain osoittaa hevoselle, että se on erityinen, hyvä, hieno, upea, täydellinen, sitähän se oma hevonen on, antaa hevoselle vahvistuksen, että se on todella niin hyvä. Olen sitä mieltä, että minun ja Tuikun välinen suhde on erityinen ja vaikka ulkopuolisesta kuullostaisi kovin kiusalliselta videolta kuultu lässytys, on se hevoselle osoitus siitä, miten tärkeä ja rakastettu se on. Oman hevosen kohdalla olen pyrkinyt rauhallisuuteen ja etenkin siihen, että se kokee olevansa rakastettu, pidetty ja Tuikun kohdalla sallin myös löyhää, jos se olisi toisen luonteinen en toimisi kuten Tuikun kanssa. Se on kiltti ja hyväkäytöksinen, mutta tilanteen mukaan.


En ole täydellinen, virheiltä en välty ja tämä näkyy eniten juuri ratsastuksessa silloin kun pitäisi mennä säntillisesti. Maastoilu ja kärryajelu ovat mieluisampia, missä voin kokea varmuutta ja nämä hetket ovat Tuikun kanssa parhaimmat. Maastoratsastus on minulle ominta. Ns. sileällä meno se vaatii jo kärsivällisyyttä ja täsmällisyyttä sekä tietynlaista luonteen lujuutta, mikä tässä kohden puuttuu minulta. Etenkin Tuikun kanssa pitäisi olla sinnikäs, kärsivällinen ja auttaa sitä itseään käyttämään selkäänsä oikein ja tähän en valitettavasti kykene sileällä, joten edes maastossa voin työstää takaosaa nousuissa ja epätasaisemmilla pohjilla. Olen usein ihmetellyt, miten jotkut pitävätkin kouluratsastuksesta, se on mielestäni vaikeinta ratsastuksessa. On mielenkiintoa hioa yksityiskohtia hevosen kanssa, toistaa samaa väistöä, avotaivutusta tms. ja saada hevonen edistymään. Ja tämä vaatii ratsastajalta motivoitunutta asennetta ja taitoa. Itse koen ratsastuksen omalla kohdallani sellaiseksi, että se tuottaa hyvää mieltä molemmille ja maastoilun koen rentouttavana, vauhdista pidän paljon, haastan myös itseni siihen, että tiukat tilanteet ovat myös koetin minulle ei vain hevoselle. Jokainen koettu haaste maastossa ja sen haasteen suoritus on myös tietynlainen onnistuminen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.