perjantai 8. kesäkuuta 2018

Tipahdin :)

Normaali kesäkuun alku palannut, viileämpää ja tuulista. Vaikka ensi viikolle on luvattu hellettä, on toinen ennuste luvannut kylmää ja hallaöitä. Niinköhän juhannuksena on taas villasukkakeli. Mutta kuivaa on. Tuikulla oli kengitys, kuivista säistä huolimatta kengät pysyneet tiukasti kiinni ja kaviot ehyet. Yleensä Tuikulla hyvästä kavioaineksesta huolimatta on kesäisin melko lohkeilevat kaviot, mutta tämä vuosi on poikkeus. Tuikulla on hampunsiemen mukana ja sen syöttäminen on aloitettu joulukuun tienoilla. Tällä on varmasti osasyynsä. Tosin kavioaines uudistuu kokonaisuudessaan vuodessa. Toinen on varmasti se, että jostain syystä, tähän en itsekään kykene sanomaan varmasti mikä vain arvailemaan, mutta Tuikulle tallin heinä on ollut sopivaa. Esikuivattua syönyt, pallerot ehyet ja vaikka kävimme matkaratsastuskisoissa, maneesiretkellä orin kanssa jne., niin hyvät lantakasat matkalla ja reiteillä. Marraskuussa oli muutosta, mutta palautui hyväksi. Nyt "laidunkauden" alussa metsätarhaan, alkoi tulemaan lehmänläjiä. Tällä viikolla vaihdettiin viereiseen kaluttuun laiduntarhaan Tuikku kavereineen sekä talliin saapunut uusi jättiheppa. Tänä vuonna niin kuivat kelit, ettei heinä juurikaan kasva. Mitä sitten kävikään, lanta muuttumassa ehyeksi ja kuivemmaksi. Joulukuussa otettiin allergiatestit ja sen mukaan monellekin ryhmälle allerginen. Verikoe on kovin epävarma, suuntaa-antava. Tarkempiin tutkimuksiin en ole lähtenyt kun vointi on ollut muutoin hyvä. Mutta ehkäpä tässä jos uteliaisuus ja tarve tulee, tehdään testit. Oma elli on vain turhan skeptinen ja järkevä kun hevonen on hyvävointinen niin miksi.

Tuikku vahtivuorossa.
Vaikka olen kovin blogissani harmitellut omaa ratsastustaitoa, ei se kuitenkaan ole itsensä säälittelyä tai itsensä väheksymistä. Tässä iässä sitä on realistinen ja on vain hyväksyttävä ne rajoitteet, mitä omassa tekemisessä löytyy. Osaan nauraa itselleni, mutta samalla toki hämmästelen edelleen kuten niin monet kerrat aiemmin, miksi palaan samoihin virheisiin. Yritetty on, mutta aina sitä palaa samoihin tapoihin. Joukkuelajeissa; lentopallo, pesis, jalkapallo olen ollut varsin hyvä, lentopallossa aikoinaan olisi ollut mahdollisuuksia pidemmälle, mutta hirvionnettomuuden jälkeen ei oikea käsi kestänyt kovempia iskuja, olka otti vastaan ja liikerata teki kipeää, näin on edelleen. Näin keväällä ja kesällä on maastopyöräilty ja on tässä haaveriakin otettu. Tulimme melko haastavaa polkua alas, missä oli juurakoita, kiviä ja kasvillisuutta. Käytin jarrua, molempia. Yhtäkkiä etupyörä tökkäsi, vauhti oli hidas ja lensin tangon yli pää edellä, olka maahan osuen ja salamana ylös.  Minulle voi sattua ihan älyttömiä haavereita, mitkä koomisuudessaan ylittävät sen, että voisi käydä huonomminkin, mutta sankarina nousen nopeasti ylös kuin mitään ei olisi käynyt. Myönnetä ei, että sattuisi. Tilanne oli sekä koominen että melko hurjan näköinen ulkopuolisen silmin. Mutta jotain se kertoo minusta, kovin en valita kivuista vaan tilanne haltuun ja eteenpäin pyörän päälle. Näin toimin nuorena, hirvionnettomuuden myötä olin sairaalassa ja nouseminen sängystä tuotti kipua. Loogisena päättelin, että kun olen ollut niin isossa onnettomuudessa, on turha valittaa, kipu on normaalia. Mutta terveyskeskuksen vuodeosastolla totesin, että tekee vielä vähän kipeää nousu ja röntgenkuviin, missä todettiin lonkanmurtuma sekä se, että jos olisi tiedetty, olisin joutunut pitämään liivit yllä ja lupaa keskussairaalasta poistumiseen en olisi saanut.

Mutta nämä nyt ei auta ratsastuksessa, ainoastaan silloin jos tipahdan hevosen selästä, pyrin heti ylös ja takaisin satulaan. Onneksi nyt tipahduksia ei ole hevosen selästä tullut, mutta henkisiä kylläkin. Menin keskiviikkona Viljami-orilla tallinpitäjän tunnille. Ja kyllä nyt tuli tipahdus henkisesti. Vaikken nyt kovin taitava ole, niin sen verran osaan, että siinä on hevonen, jolla on liikettä. Suomenhevoseksi sillä on laukka hyvä, laukan kaaren kesto (jos tätä kaarta kuvaisi nuotiston kaarella, se olisi pitkä) on pitkä, viipyilevä ja vaatii kehon hallintaa. Pystyin istumaan laukassa, mutta kyllä keskikeho oli kuin märkä rätti - etenkin harjoitusravissa, ja laukka oli vahvaa, takaosasta ponnistavaa. Viljami menee herkästi peräänantoon, paitsi minulla. Mutta tulihan niitä hetkiä, että onnistuin siinä itsekin, mutta anteeksiantava Viljami on. Olen tällä orilla ratsastanut viimeksi viisi vuotta sitten. Menimme yhdessä asiakasmaastot vetoparina ja toimi hyvin. Tuolloin ei liikkeissä vielä ollut ihan tätä voimaa kuin nykyisin, mutta hieno se oli silloinkin ja pistelimme orin kanssa laukkaosuudet vauhdilla. Tunti oli hyvä ja vaikka yritän kuinka noudattaa annettuja ohjeita, alkaa jännittyminen ja jäykkyys näkyä tekemisessä. Ei tämä helppoa ole. Kävimme lopuksi pyöröaitauksessa ravia ja laukkaa harjoittelemassa ilman ohjia. Ja näin isoliikkeisellä hevosella, Tuikku on tähän valtamerilaivaan verrattuna soutuvene. Siinä aluksi estelin, etten kykenisi, mutta otin riskin ja pysyin selässä. Vastaavaa olen tehnyt Tuikulla maastossa, ilman ohjia ravaillut kun on tuttu hevonen. Tuikun liikkuminen on oriin verrattuna niin matalaa ja helppoa, ravissa löytyy ison hevosen askellusta, mutta laukka nelitahtisena, kolmitahtisuutta löytyy vauhdikkaammassa laukassa, ei ole läheskään niin vaikeaa. Suomenhevosista löytyy eri variaatioita ja tämän takia se onkin varsin hyvä vaihtoehto liikkeidensä helppouden takia minun kaltaisilleni ratsastajille. Sitten löytyy näitä hyväliikkeisiä suomenhevosia, mitkä sitten sopivat jo sitä haluaville ratsastajille. 

Mutta olihan meillä Tuikun kanssa maanantaina ratsastus, josta voi sanoa, että joskus onnistun. Sattumiakin sopassa. Menimme kentälle ja tarkoitus oli mennä vähän esteitä, matalia. Niitä hypättiin satunnaisesti, mutta menimme muutoin uralla, ympyrällä, volteilla. Enimmäkseen kevyessä ravissa ja teimme siirtymisiä käynnistä raviin, peruutuksia, ravista laukkaan. Vähän herättelyä ja hyvässä muodossa Tuikku liikkui, kunnes ykskaks se ikään kuin imaisi kuolaimet ja oli molemmilla ohjilla vakaasti sellaisella tuntumalla, etten itsekään epäillyt. Selkä pyöristyi ja tunsin, miten Tuikku kasvoi satulan alla. Lopetin tähän, tätä hetkeä kesti niinkin kauan kuin 2 min, mutta se oli siinä mielessä riittävä, että kehuin Tuikkua kovin. Ennen tätä se tarjosi jo itse myötäystä ja nähdäkseni tässä on oma ongelmani, että pitäisi osata tarjota heti ohjaa, jottei jää itse kiinni. Toki koin alusta lähtien, että Tuikku oli hyvin alla, istunta tuntui senkin takia helpolta ja sain pidettyä vakaana. Yritin muistaa pitää käsiäkin suht siististi paikallaan ja ilmeisesti onnistuin.

Keskiviikkona teimme Tuikun kanssa reippaan maaston ja nyt oli vauhtia. Torstaina kaverin kanssa ja meno oli rauhallisempaa. Kävimme kahlailemassa järvessä, uudella reitillä. Ja näiden kahden hevoskaveruksen kanssa on mukava mennä yhdessä. Näiden kanssa voi laukata rinnakkain, kumpainenkin voi ohittaa toisensa laukassa ja siltikin ovat sointuisasti yhdessä. Ei tule kiihtymistä kummallekaan, toki rinnalla laukkaaminen voi saada aikaan sen, ettei toista ohi päästetä, mutta tässä on se ero, että hevoset ovat käsissä ja eivät lähde omin päin rynnimään. Kaikkien hevosparien kanssa tätä ei voisi tehdä lainkaan, osa ei pysyisi käsissä, kilpailuvietti heräisi ja sitä ratsastajana olisi matkustaja, mutta nämä kaksi ovat varsin hauska pari keskenään. Tuikku tyytyy ja haluaakin yleensä mennä toisen takana, mutta välillä tulee innostus ja laukkaosuuksilla on niin hurjan kivaa mennä ohi. Mutta on taas niitä laukkaosuuksia, jolloin Tuikku ei halua mennä ohi ja pysyy takana mielellään.

.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.