tiistai 31. heinäkuuta 2018

Totutut tavat


Helteiset säät ovat edelleen jatkuneet. Tuikku on liikkunut pääasiassa maastossa ja sunnuntaina lähdimme Jarin kanssa koppakärryillä ajelulle. Kovin pitkää lenkkiä emme tehneet. Ajoimme tallille maastopyörillä ja minä otin etumatkaa. Jarilla on sähköavusteinen maastopyörä, minulla tavallinen. Ja pitkään sain ajaakin ennkuin hän sai minut kiinni. Minulla on aika hyvä peruskunto, kestäväisyys hyvä, jaksan polkea hyvää vauhtia pitkää matkaa. Olen pyöräillyt miesten kanssa ja melko hyvin pysyn matkassa mukana, tosin tasoitusta joutuvat antamaan, mutten joukon heikoin lenkki ole. Pidän vauhdista niin pyöräillen kuin hevosenkin kanssa. Ja kun pääsääntöisesti maastossa menemme tietyt osuudet vauhdilla on Tuikku tähän myös oppinut. Joten näiden helteiden myötä en ole ratsastanut kentällä. Eilen kokeilin harkitumpaa ratsastusta maastossa, mutta kuinkas kävi. Siinä koeteltiin minun kärsivällisyyttä. Kun meillä on yksi niittytiepätkä, missä takaisinpäin tullessa on aina menty vauhdikkaasti, tällä kertaa vaadin maltillista ravia. Joka kerta kiihdyttely alkoi ja joka kerta käänsin Tuikun takaisin lähtöpisteeseen. Sää oli lämmin, joten piti katsoa, ettei siinä helteessä mene liian raskaaksi. Kun käänsin, käynti alkoi hieman kiihtymään, pyysin raviin (harjoitusravi) ja tahtoi nostaa laukalle, kuten joka ainoa kerta aikaisemmin. Näinhän on aina toimittu. Nyt kun ratsastaja vaatii totutuista tavoista toisin oli Tuikulla selvästi vaikeuksia mieltää, että pitäisi mennä rauhallisesti. Vaati aika monta toistoa, ennenkuin Tuikku täysin hyväksyi pyynnön ja totesi, ettei muu auta ja mentiin oikein hyvää ravia. Ja ihan mukavasti, ei lainkaan ravurin ravia vaan sellaista, missä on helppo istua mukana.

Jatkoimme matkaa eteenpäin ja tulimme kaadetulle heinäpellolle. Tässä kohden menimme pellon reunaa ja harjoiteltiin taas maltillista ravia. Alussa tuntui vauhti kiihtyvän ja tämä on yleensä Tuikun kohdalla se, missä vaatisi kärsivällistä säätämistä. Kun pitäisi mennä rauhallista tahtia, mihin on helppo istua, mutta vähitellen vauhti ikäänkuin kiihtyy. Saimme hyviä pätkiä, välillä ravia, missä minä en pysynyt vakaana, vaikka kuinka yritin keskikehon lihaksilla ylläpitää vakaata istuntaa. Sää oli lämmin ja sen mukaan maastoilimme. Loppumatkan pääasiassa käyntiä ja tutulla laukkaosuudella menimme laukkaa. Tuikulla on tietty kohta, missä se haluaa mennä laukkaa ja tämän menimme, siinä edessä meni niin kaunis metsäkauris. Tuikku hidasti, mutta pyysin jatkamaan ja näimme, miten kauris juoksi hakkuuaukean poikki kohti kallion rinnettä ja metsää. Me näemme Tuikun kanssa usein metsän eläviä, rusakkoja, kettujakin olemme nähneet, hirviä, kauriita ja peuroja. Valkohäntäpeuroja täällä on paljon. Luonto on kaunista ja rehevää, vaikka kuivaa on ollut. Samoilta paikoilta olen käynyt keräämässä vadelmat ja mustikat. Jälkimmäisiä on todella paljon ja melko hyvän kokoisia.

Vaihdoin blogiini ulkoasun ja itse pidän visuaalisesta ilmeestä, etenkin taustakuva, mikä on valmiina bloggerin kuvapankissa. Taustakuva sopii niin hyvin meille, juuri sellainen maastokuva, mikä näyttää juuri meidän maastolta. Kuvaa sitä, mistä me molemmat pidämme.


Nyt kun poikkesin meidän normaali maastoilutavoista, osoitti se jälleen omat puutteeni ja sen, miten liikumme yleensä mukavuusalueen sopivalla puolella. Kiinnittämättä juurikaan huomiota tapaan liikkua. Menemme laukaten lujaa, mistä tosiaan on apua vatsan ja suolen toimintaan, hiekkaa ei kerry. Mutta tässä on toinenkin puoli, jos haluaa, että liikkumistapa tukisi selän lihaksia, niin siihen nähden olemme menneet siitä, mistä aita on matalin ja tavallaan minun ei ole tarvinnut nähdä vaivaa vaatiakseni muuta. Mukavaa ja rentouttavaa sekä helppoa meille molemmille. Sellaistahan se maastoilun yleensä kuuluu ollakin. Mutta kun mennään sille alueelle, missä on nähtävä vaivaa, ei minun kärsivällisyys riitä ja Tuikku tarjoaa usein itselleen helpoimman tavan liikkua. Yhdistelmänä "adhd:t" yhdessä ei ehkä ole se helpoin yhdistelmä. Ratsastus ei ole helppoa, varsinkaan se oikea tapa ainakaan minulle. Välillä ryhdistäydyn, mutta hyvin helposti palaan huonoihin, totuttuihin tapoihini ja mennään siten, mikä on meistä molemmista mukavaa ja helppoa. Ravi maastossa on reipasta, alussa vielä maltillista, mutta reippaiden pätkien jälkeen sitä tuntee, että ravuri on alla. Muutosta en ole vaatinut, ehkä pitäisi vaatia säännöllisemmin raviin ratsun tahtia. Toisaalta Tuikku on niin mukava kaveri maastossa, herkkä ja kuuliainen, mielyttämisenhaluinen, mutta on se sanottava, että välillä tuntuu, ettei sitten millään Tuikkukaan anna myöten. Yritän miettiä tuolloin - viimeistään jälkikäteen - missä teen väärin. Parastahan olisi ottaa tunteja, mutta siihen ei tunnu tällä hetkellä motivaatiota löytyvän.

Kesämorsian vielä tämän viikon Tuikun kanssa 💕

perjantai 27. heinäkuuta 2018

SeaHorse Week Hanko 2018

Kävimme keskiviikkona Hangossa SeaHorse Week tapahtumassa. Ystäväperheen tytär osallistui ensimmäistä kertaa kisoihin ja tämä oli hänelle yksi virstanpylväs. Päivä oli lämmin ja iltapäivästä jo helteinen. Oli mielenkiintoista taas pitkästä aikaa käydä katsomassa estekisoja ja suoritukset olivat oikein hyviä. Jari kuvasi muutaman radan ja editoi niistä hypyt valikoiden ne värikkäimmät ratsukot (vaatetukseltaan) mukaan. Pääsin minäkin hieman osallistumaan kisatapahtumaan talutellen kisaajan hevosta lammen ympäri kolme kierrosta. Hevonen oli rauhallinen ja hyvinhän meillä meni.

Pääsin kisahevosen taluttajaksi. Rauhallinen hevonen. Tässä odotellaan seuraavan luokan verryttelyyn pääsyä.
 

Tuikun kanssa olemme maastoilleet ja olemme liikkuneet vauhdikkaan reippaasti. Olen ajoittanut liikutuksen siten, ettei olisi helteisin aika. Tiistaina oli aamusta kengitys ja illasta kävimme maastossa. Reipasta vauhtia menimme. Keskiviikon sai pitää vapaansa ja tänään pääsimme ilta-aikaan maastoon. Tälläkin kertaa menimme laukkaa ja ravia, mutta suurimmaksi osaksi käyntiä. Kävimme myös kävelemässä pellon reunaa pitkin ja olin hankkinut Tuikulle pääsuojan paarmojen vuoksi. Niitä riittää ja näitä vastaan olen varustautunut myös lehtipuun oksalla, millä huiskin paarmat pois Tuikun ympäriltä. Vauhtia oli tänäänkin, aika kovaa menimme, vaikka lämmintä oli. Hikisen lenkin jälkeen letkupesua ja siitä ruoan jälkeen takaisin tarhaan.

Paarmasuoja.

Tuikulla vatsa on palautunut hyväksi ja sitä se oli jo silloin kun olin tilannut hiekkakuvat. Herkkävatsaisen vai sanoisiko huonovatsaisen hevosen kanssa sitä on oppinut näkemään, milloin hevonen on kipeä vatsansa vuoksi ja onko syytä huolestua kun lanta muuttuu. Kun vatsassa ei kaikki ole hyvin, huomaa sen myös siitä, että ratsastaessa lantakasoja tulee useammin, suoli toimii liian vilkkaasti ikäänkuin hevosella olisi laktoosi-intoleranssi, käytöksessä alkaa näkyä hermostuneisuutena ja ylivireyttä. Heinäerien muutokset näkyvät Tuikussa heti ja vähitellen taas palautuu normaalisti kun vatsa tottuu, tällöin sontii harvoin, mutta lanta on löysähköä, ei kuitekaan vesipieruja tai muutoin ongelmaa. Hetken päästä lanta on jo hyvää. Mikäli heinä ei sovi, näkyy se lantakasojen usealla määrällä ratsastuksessa (tähän ei vaikuta heinän määrä) ja muutoin, vesipieruna, turvotuksena ja ilmavaivoina. Näitä ei Tuikun kanssa ole ollut pitkään aikaan, viimeksi marraskuussa, milloin otettiin uusi rehu käyttöön ja välitön reaktio. Vatsaan vaikuttaa myös valkuainen heinässä / rehussa, mitä enemmän sen varmemmin suoli toimii aktiivisesti (vertaa ihmisen laktoosi-intoleranssi). Näistä ei ole paljon tutkimustietoa, mutta kokemusta löytyy ja useamman samankaltaisen hevosenomistajan kanssa olen saanut vaihtaa kokemuksia. Kylmäveriroduilla esiintyy enemmän herkkyyttä valkuaiselle, mutta tulipa esiin myös tuttavan puoliverisellä, mikä on kisannut koulua aikoinaan myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tältä vaihdettiin ruokinta kokonaisuudessaan, heinät ja rehut, missä mahdollisimman vähän valkuaista. Hevonen reagoi valkuaiseen kuumumalla, säikkyi helposti, lannan löystymisellä, lihasten kiristymisellä, käytöksessä näkyi ratsastettavuudessa, miten helppo hevonen muuttui kun ruokinnassa oli valkuaista, pukittelut, pään viskomiset yms. ja kun heinä ja rehu vaihdettiin, muuttui käytös tyystin normaaliin. Osalla ei saa valkuaista olla juurikaan, mitä kuitenkin hevonen tarvitsee. Osa sietää hampunsiemenestä saataavaa valkuaista hyvin ja tämän olen Tuikun kohdalla myös havainnut sopivaksi. Määrä on pidettävä annoskokoa pienempänä. Se mikä Tuikun kohdalla on ollut hyvä, ettei sillä ole ähkytaipumusta, ei kaviokuumeita, mitkä herkkävatsaisen kanssa ovat riskinä.

Eiliseltä maastoreissulla, lanta on jo hyvää, tottunut uuden kauden heinään.

Tuikku on onneksi ollut terve sillä tavoin, että sen näkee myös ulospäin. Karva kiiltää, sopivassa lihavuuskunnossa ja muutoinkin pirteä. Tulee luokse kun saavun tallille. Odottaa jo portilla, milloin haen sen. Ja muutoinkin tyytyväisen oloinen. Olen saanut viettää huoletonta elämää Tuikun kanssa pitkään. Tuikku on ollut hyvin helppo hevonen, se on äärettömän kiltti ja nöyrä, hyvä käytöksinen ja kaikkeen helposti sopeutuva. Nyt kun on tamman kanssa lomaromanssi menossa, huomaa sen olevan tämän parin pomo. Mutta kun tamma lähtee kotiinsa takaisin, pääsee Tuikku poikamieslaumaan takaisin ja tällöin pääsee taas pahnanpohjimmaiseksi.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Tuikku uimassa

Tuikun kanssa olemme liikkuneet vaihtelevasti. Viime viikolla menimme kevyesti ma-ke kävimme vain uimassa ja se oli todella mukavaa. Alussa oli pöristävä ja pohdittava, onko pohja pitävä, mutta ensimmäisten kauhomisten jälkeen mentiin syvemmälle ja uimaan olemme jo päässeet. Olemme käyneet joka kerralla kolme kertaa uimassa. Vesihän on lämmintä, mutta edes vähäistä virkistystä hevoselle. Ja kovin Tuikku on tuntunut pitävän kevyestä lenkkeilystä kun uimisen jälkeen pääsee takaisin talliin ja syömään pienen annoksensa.




On ollut mielenkiintoista seurata, miten viime aikoina on otettu kantaa hevosen  ylipainoon. Vaihtoehtoja korsiruokintaan on etsitty oljesta, mikä on varsin oiva keino saada sopivasti korsirehua, mutta samalla päivittäistä energiansaantia laskea sopivalle tasolle, missä hevonen pysyy sopivassa lihavuuskunnossa. Herkästi lihovan hevosen kanssa onkin melkoista taiteilua, sillä nykyheinä on Suomessa hyvää, joten hevosen omistajana sitä joutuu panostamaan liikuntaan. Me olemme liikkuneet Tuikun kanssa, etenkin talvella, jolloin heinää saikin 24/7 ja tuolloin tuntui siltä, että me molemmat olimme jo kyllästyneitä siihen, että piti liikkua hikeen asti ja kunnolla. Ei pelkästään siten, että kainalot hikoaa vaan liikuttiin niin, että hevonen hikoaa kokonaan. Onhan se hyvä hiota välillä, mutta me hikoiltiin lähes joka liikutuskerta. Ja tästä tuli vähän sellainen tuntuma molemmille, että joko taas. 

Maaliskuusta siirryttiin "laihislaisten" tarhaan, missä heinäruokinta oli säännösteltyä. Tulostahan alkoi tulemaan ja varsin nopeasti. Ja nykyisin Tuikku on varsin solakka. Joten siltä osin voimme olla oikein tyytyväisiä saavutettuun tulokseen. Kesän Tuikku on saanut edelleenkin jatkaa pullukoiden poikien ryhmässä, nämä eivät päässeet varsinaiselle laitumelle; metsätarhaan missä on myös vähäinen määrä laidunheinää. Ja tämä on sopinut varsin hyvin. Tänä kesänä taas kuivuus on  yllättänyt ja se vähäinen määrä on ollut niin vähäistä, joten pullukat pojat ovat saaneet jakoheinää lisäksi. Tässä systeemissä on myös ollut se etu, että Tuikkukin on saanut vähän enemmän lomapäiviä, joka kerta ei ole tarvinnut tehdä töitä hikeen asti vaan välillä olemme vain humpsutelleet menemään. Onhan Tuikku näyttänyt hyvältä ja ei ole ollut kipeän oloinen, vaikka laidunaika ei ole sen vatsan puolesta ollut parasta aikaa. Viime kesän alku köyhällä laitumella oli hyvä, rehevälle päästyään se näkyi jo käytöksessä ja perästäkin kuului. Tänä kesänä oli aluksi löysempää ja tasaantui, kunnes uuden sadon myötä on taas ollut lannassa muutosta. Parempaan on taas ollut menossa. Ja kun on kuiva laidunpohja, ihan lyhyt sänki ja siitä hevonen nyhtää ruohonkortta, meneehän siinä väkisin maata mukaan. Tuikku ei ole saanut hiekanpoistokuuria pitkään aikaan, taitaa olla tarkalleen vuosi kun sille olen viimeksi antanut hiekanpoistokuurin eikä tuolloinkaan kuin pientä annosta.

Mutta toiselle tallilaiselle oli tulossa Karenko käymään, joten tilasin Tuikulle hiekkaröntgenin. Ja mitä sieltä näkyi, pieni nokare hiekkaa menossa kohti perää. Se oli pehmeää, määrä vähäinen ja muutti muotoaan kahden kuvan välillä. Eipä ole tarvetta hiekanpoistokuurille edelleenkään ja sanoinkin Karengolle, että olen aina ollut Tuikun kohdalla sitä mieltä, ettei se kerrytä hiekkaa vatsaan eikä suolistoon. Osasyynä varmasti on myös se, että liikumme reippaasti, pitkiä osuuksia laukkaa, mennään myös niin lujaa kuin hevonen vain haluaa ja teemme tätä pari-kolme kertaa viikossa säännöllisesti. Joinakin viikkoina voi olla kevyempää, mutta liike on ollut myös apu. Karenko totesikin, että Tuikku näyttää hyvin voivalta hevoselta ja sitähän se onkin.

Viime viikolla ratsastin myös tallin orilla. Siitä on viisi vuotta aikaa kun olen tällä orilla viimeksi mennyt, tuolloin menimme tämän orin kanssa asiakasmaastot ja se oli jo silloin mukava ja ihastuttava hevonen. Liike ei tuolloin ollut niin isoa kuin mitä se nykyisin on. Onhan sen laukka ihan toista kuin Tuikun. Vähän kuin istuisi Ferrarin kyytiin Ladan jälkeen :D.  Me menimme kahdestaan maastoon ja teimme Iivarintien lenkin, kävimme niittyosuudella ja tulimme autotien viertä pitkin takaisin Jalassaareen, mistä jatkoimme kohti Huhtasaarta. Tämän laukka on todella hyvä, pitkä, viipyilevä ja aivan erilainen kuin Tuikun. Tuikun liike on maanmyötäinen, matala. Tällä liike on isoa ja pyörivää, laukkaan on myödättävä erilailla ja Tuikun jälkeen vaatii harjoitusta. Ja miten järkevä hevonen maastossa, minä sille täysin vieras. Ei tarvinnut pelätä sen kanssa mitään, niin järkevästi se kulki ja mitään turhan säikkymistä ei ollut.

Tuikulle on tulossa satulansovittaja Satula.comista. Meillä menee satula todennäköisesti vaihtoon. Se painaa sään molemmilta puolilta ja on tätä nykyä leveä. Olen laittanut satulan alle satulahuovan ja karvahuovan jo pidemmän aikaa, eikä tämäkään vaikuta pitkässä juoksussa hyvältä ratkaisulta. Olen käyttänyt rungotonta satulaa ja sen kanssa liikkuu  mielellään. Liikkui rungollisenkin kanssa, mutta vasemmalta puolelta karva oli kiharainen jo pitkään ja pähkäilin jo tuolloin näkemääni. Kunnes satulahuovan alle kurkattuani näkyi, että sään molemmin puolin on selkeä kuiva kohta molemmilla puolilla ja muutoin tasaisesti on satulahuopa kastunut. Olin laittanut myös meidän ratsastusvideon ellille. Halusin saada varmistusta sille, että voisimme jatkaa kuten ennenkin; maastoilua, vähän esteitä ja joskus sileällä. Eipä videossa juuri huomauttamista ollut ja varsinkin se osuus, missä ratsastaja (siis minä) menin kevyessä ravissa oli eläinlääkärin lausunto harkitsevan hienotunteinen, mutta ymmärsin kyllä, että parannettavaa siinä omassa suorituksessa olisi :D eli vähemmän häirintää. Matkaratsastuskisoihin olisi tarkoitus osallistua Tuikun, mutta ensimmäisellä kerralla ratsastajana en olisikaan minä vaan vuokraaja. Matkaratsastuskisat tapahtumana ovat niin mukavat, joten niihin on myös mielenkiintoista osallistua huoltojoukkona.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Sitä samaa

Meillä on ollut Tuikun kanssa sitä samaa, mitä ennenkin. Olemme maastoilleet, kentällä on mennyt vuokraaja ja onpa minulla todisteena kuvakin. Kärryillä olemme ajelleet, menneet Jarin kanssa yhdessä ja tehneet maisemareitin. Eli sitä samaa, mitä ennenkin. Mutkatonta ja helppoa. Mukavaa. Tuikulla on elämä ollut varsin stressitöntä, saanut olla metsätarhalaitumella, missä etutarha on paljasta maata, tämän taikana laidun, missä kuivuuden myötä kasvu ei ole kovin rehevää, mikä on hyvä sekä vielä tämän laidunosan takana metsätarha. Ja onhan näillä lääniä ja hienot maisemat. Huhtasaari on maisemiltaan ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa vierailevana paikka saa vaikuttumaan Suomen kesän vehreydestä ja kasvillisuuden määrästä. Ja mitä olisi omistaa täältä kesähuvilapaikka. Tosin hinnat pyörivät samoissa kuin Uudenmaan läntisen puolen uudemmat omakotitalot - liki.


Tiistaina kävimme Tuikun kanssa tekemässä pitkän maaston. Maanantaina oli Tuikun vapaa. Kun olimme Iivarintiellä, takaa tuli tallin ori kärryineen ja jatkoimme matkaa orin perässä. Tien päässä käännyimme ja ravasimme tai laukkasimme perässä vauhdin mukaan. Saavuttuamme Iivarintien pitkälle ylämäkiosuudelle on tien oikealla puolelle niittytie, minne halusin Tuikun johdattaa. Tuikku oli erimieltä, se olisi halunnut jatkaa matkaansa kaverin perässä, mutta minä en. Tästä keskustelimme, Tuikun vastaus oli poikitus, pakitus ojaan ja minä vaadin niittytielle. Sinne menimme, vaikka hevosta selvästi harmitti omistajan päätös. Pellolla laukkasimme ja teimme muutaman laukkaosuuden. Ja harmituksesta olimme päässeet eroon. Mutta jollain tapaa tilanne oli koominen, kovin suurta draamaa ei tullut, Tuikun kohdalla pientä vastustelua ja harmitusta ja se oli siinä.

Eilen pääsimme maastoilemaan taas tutun, parhaan maastokaverin kanssa. Ja olihan kiva maasto, vauhtia löytyi ja mentiin rinnakkain laukkapätkiä, otettiin vauhtiosuuksia peltoreitillä ja kumpaisellakin riitti virtaa ja vauhtia. Hevoset olivat innostuneita ja yllätys olikin, ettei me Tuikun kanssa päästykään peltosuoralla ohi kuten ennen vaan kaveri innostui vauhdista, mikä hämmästytti niin minut kuin Tuikunkin. Uutta yritystä seuraavalla suoralla ja mentiinhän me. Nämä hetket antavat sitä jaksamisen tunnetta arkeen kun hevonen jo itsessään innostuu, haluaa mennä ja on selvästi reipas, iloinen ja täynnä menemisen riemua. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se lataa omaan mieleen myös kummasti hyvää oloa. Se vauhdin riemu ja hevosesta välittyvä leikkimielisyys, mikä niillä keskenään on. Näiden kahden kanssa on hyvä päästellä, sillä hyvin harvoin jos koskaan tulee tilanteita, että nämä keskinäisessä menemisessään edes vahingossa pukittaisivat tai pyrkisivät pukittamaan toista päin, jolloin ohitustilanteissa voi olla riski, että potku se tahatonkin osuu toiseen ja tulee vahinkoa. Sekin vielä, että kumpaisenkin hevosen pääkoppa kestää toisen hevosen ohimenemisen. Kun on kokemusta niistä hevosista, joille tämänkaltainen rallittelu ei sovi lainkaan, jolloin onkin mentävä säntillisesti järjestyksessä ja pidettävä hevoset kontrollissa.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Kuulumiset

Ohessa linkki, minkä haluan erikseen jakaa ja puhuu oljen käytön puolesta korsirehuruokinnassa. Aiheeseen on selvästi panostettu lähdetietoineen ja tarjoaa kattavan tietopaketin. Sopii hyvin meille omistajille, joilla on hyvä rehunkäyttäjä. Artikkelissa käsitellään monipuolisesti oljen käytön etuja, yleistyksiä ja oljen syöttöön liittyviä pelkoja korkeasta sokerista. Moni olkea tuottava viljelijä on taas yrittänyt perustella oljen käytön olevan turvallista ja yrittäneet murtaa hevospiireissä sitkeästi ylläpidettyä väittämää oljen korkeista sokeripitoisuuksista.


Me olemme Tuikun kanssa liikkuneet vaihtelevasti, menty kärryillä, maastoiltu, olemme olleet estetunnilla, irtojuosseet pyöröaitauksessa. Aika on mennyt niin nopeasti ja olemme jo heinäkuun alussa. Vaikka laitumella ei ole kaluttavaa, on kuivaa niin silti hevoset löytävät syötävää metsätarhasta. Ei voi ainakaan sanoa, että olisivat laihoja. Tietysti saavat lisäheinää, sillä laidun ei riitä. Me menimme Tuikun kanssa toissapäivänä vauhtimaaston, mentiin monia osuuksia niin lujaa kuin päästiin ja Tuikku pisteli kaviota toisen eteen sen minkä kerkesi. Sää oli erinomainen, aurinko paistoi ja tuuli, mikä vei paarmat pois. Joten matkanteko oli mukavaa. Eilen taas teimme maaston, kevyen ja ihastelin maisemia. Tuuli olikin voimakas ja korvissa suhisi. Teimme niittytielenkin ja yhdessä kohtaa olin näkevinäni hirviemon ja vasan, mutta katsoin, että se on sammaleinen kivi tai iso kanto. Mutta toisen kerran vilkaistuani siinähän ne tuijottivat meitä yhtä hölmistyneinä kuin minäkin. Tuuli oli niin voimakas ja tuuli meitä vastaan, joten hirvet eivät olleet kuulleet eivätkä haistaneet meitä. Minulla oli karvasatula ilman jalustimia. Mietin toki, että niinköhän tulee nopea lähtö, mutta hirvet poistuivat paikalta ja Tuikku tyytyi maistamaan niittytien reunan heiniä. Eipä sen kummemmin sitä hetkauttanut läheltä nähdyt hirvet ja olihan vasalla  jo kokoa.


Perjantaina meillä oli estetunti ja tällä kertaa piti mennä ilman käsiä, mutta meninkö. En mennyt ainakaan niin kuin oli suunniteltu. Sen verran jännitin tätä tehtävää, etten ihan täysin mennyt lentokoneena. Tätä on harjoiteltava ennen seuraavaa tuntia, jotta sen osaa sitten suorittaa tunnilla. Minulla oli keskisormessa parit tikit, mitkä tulivat siitä kun saman päivän aamuna kävin poistattamassa keskisormeen jääneen lyijykynän terän, mikä oli ollut siinä  koteloituneena. Kynän terän olin saanut jo ekaluokalla eikä siitä näyttänyt olevan haittaa ennen kuin nyt kun se alkoi oireilemaan, turvotusta ja kipua. Minulla oli tarkoitus mennä lääkäriin jo kauan aikaa, nivelissä on ollut särkyä ja tätä on ollut jo pitkään, vaihdellen. Muutaman vuoden ajan, mutta sellaisena, ettei siitä ole ollut haittaa tai muutoinkaan vaikuttanut, viimeaikoina alkanut pistävää kipua olemaan käden nivelissä. Piikkikammoisena en kovin helposti lääkäriin mene jos tiedän, että se piikki on välttämätön. Kipukynnys ei ole matala, mutta piikkien kanssa tekee pahaa. Kynän terä saatiin leikattua, paikallispiikki laitettua ja samassa yhteydessä lääkäri totesi, että aihetta on verikokeisiin, syynä oireiluun ei ole lyijykynän terä vaan ihan jotain muuta. Joten saman päivän aikana verikokeisiin. Olin siis estetunnilla ja leikatusta keskisormesta ei juuri haittaa ollut. Tuikku suoritti hyvin, kolmen esteen sarjalla kolmannen esteen kohdalla vauhti tuntui hiipuvan ja syynä oli enemmän minun epäröintini kuin Tuikun. Muutoin pidin suoritustamme varsin onnistuneena ja omasta suorituksesta sanoisin, että nyt maltan pitää jo kädet paikallaan paremmin ja antaa Tuikun hoitaa hypyn ilman minun apuani.