keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Sitä samaa

Meillä on ollut Tuikun kanssa sitä samaa, mitä ennenkin. Olemme maastoilleet, kentällä on mennyt vuokraaja ja onpa minulla todisteena kuvakin. Kärryillä olemme ajelleet, menneet Jarin kanssa yhdessä ja tehneet maisemareitin. Eli sitä samaa, mitä ennenkin. Mutkatonta ja helppoa. Mukavaa. Tuikulla on elämä ollut varsin stressitöntä, saanut olla metsätarhalaitumella, missä etutarha on paljasta maata, tämän taikana laidun, missä kuivuuden myötä kasvu ei ole kovin rehevää, mikä on hyvä sekä vielä tämän laidunosan takana metsätarha. Ja onhan näillä lääniä ja hienot maisemat. Huhtasaari on maisemiltaan ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa vierailevana paikka saa vaikuttumaan Suomen kesän vehreydestä ja kasvillisuuden määrästä. Ja mitä olisi omistaa täältä kesähuvilapaikka. Tosin hinnat pyörivät samoissa kuin Uudenmaan läntisen puolen uudemmat omakotitalot - liki.


Tiistaina kävimme Tuikun kanssa tekemässä pitkän maaston. Maanantaina oli Tuikun vapaa. Kun olimme Iivarintiellä, takaa tuli tallin ori kärryineen ja jatkoimme matkaa orin perässä. Tien päässä käännyimme ja ravasimme tai laukkasimme perässä vauhdin mukaan. Saavuttuamme Iivarintien pitkälle ylämäkiosuudelle on tien oikealla puolelle niittytie, minne halusin Tuikun johdattaa. Tuikku oli erimieltä, se olisi halunnut jatkaa matkaansa kaverin perässä, mutta minä en. Tästä keskustelimme, Tuikun vastaus oli poikitus, pakitus ojaan ja minä vaadin niittytielle. Sinne menimme, vaikka hevosta selvästi harmitti omistajan päätös. Pellolla laukkasimme ja teimme muutaman laukkaosuuden. Ja harmituksesta olimme päässeet eroon. Mutta jollain tapaa tilanne oli koominen, kovin suurta draamaa ei tullut, Tuikun kohdalla pientä vastustelua ja harmitusta ja se oli siinä.

Eilen pääsimme maastoilemaan taas tutun, parhaan maastokaverin kanssa. Ja olihan kiva maasto, vauhtia löytyi ja mentiin rinnakkain laukkapätkiä, otettiin vauhtiosuuksia peltoreitillä ja kumpaisellakin riitti virtaa ja vauhtia. Hevoset olivat innostuneita ja yllätys olikin, ettei me Tuikun kanssa päästykään peltosuoralla ohi kuten ennen vaan kaveri innostui vauhdista, mikä hämmästytti niin minut kuin Tuikunkin. Uutta yritystä seuraavalla suoralla ja mentiinhän me. Nämä hetket antavat sitä jaksamisen tunnetta arkeen kun hevonen jo itsessään innostuu, haluaa mennä ja on selvästi reipas, iloinen ja täynnä menemisen riemua. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se lataa omaan mieleen myös kummasti hyvää oloa. Se vauhdin riemu ja hevosesta välittyvä leikkimielisyys, mikä niillä keskenään on. Näiden kahden kanssa on hyvä päästellä, sillä hyvin harvoin jos koskaan tulee tilanteita, että nämä keskinäisessä menemisessään edes vahingossa pukittaisivat tai pyrkisivät pukittamaan toista päin, jolloin ohitustilanteissa voi olla riski, että potku se tahatonkin osuu toiseen ja tulee vahinkoa. Sekin vielä, että kumpaisenkin hevosen pääkoppa kestää toisen hevosen ohimenemisen. Kun on kokemusta niistä hevosista, joille tämänkaltainen rallittelu ei sovi lainkaan, jolloin onkin mentävä säntillisesti järjestyksessä ja pidettävä hevoset kontrollissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.