tiistai 27. marraskuuta 2018

Ensilumen aikaan

Tuikun kanssa olemme toteuttaneet liikuntaa, en puhu ratsastuksesta. Kirjoitan liikkumisesta, me menemme pääsääntöisesti maastoillen, tästä pidän ja se on Tuikulle myös mieluista. Mutta viime kertoina Tuikku on halunnut mennä kentälle, sinne se yrittää ehdottaa, mutta minä suuntaan ohjat kohti maastoa. Niin tänäänkin. Eilen meillä oli kengitys ja nyt tuli niin oikeaan aikaan kuin voi. Perjantaista lähtien maa on ollut huurussa ja minä en ollut vielä laittanut hokkeja reikiin vaan odotin maanantaita. Sunnuntain sai Tuikku pitää vapaata.

Maanantaina kengityksen jälkeen alkoi yllätyksekseni sataa lunta ja sitähän tuli pyryttämällä. Satula selkään ja menoksi, otin paljon kuvia matkan varrelta. Tunnin verran menimme, alkumatkasta pyrytti sakeasti ja jo Rauhalan mäelle tultaessa alkoi aurinko pilkistää ja ilma kirkastui. Kotimatka olikin kirkas. Koimme ensilumen Tuikun kanssa yhdessä. Järven välissä Tuikkua hieman jännitti, pinta oli jäässä ja siinä oli lumikerros päällä, paikoitellen jään pinnassa oli kosteita kohtia. Muutoin menimme tämän maaston kevyenä, sillä Tuikku oli saanut tämän syksyn ensimmäiset hokit jalkaansa, kuusi taakse, neljä eteen ja lisänä vielä tilsakumit. Joten pientä totuttelemista vaatii. Maastohan meni kivasti, muutaman laukkapätkän otimme, muutoin pelkästään käyntiä.

Tänään lähdimme jo reippaammalle maastolle, missä laukkasimme, mutta en antanut tällä kertaa mennä lujaa. Osittain myös senkin takia, että hokit ovat alla pitkän tauon jälkeen ja haluan sen, että Tuikku tottuu niihin. Tien pinnat ovat myös lumen peittämät, osin hieman liukkaat, mutta hokit kuitenkin pitävät. Kun Tuikku saa jo tuntumaa hokkeihin niin päästään viilettämään lujaakin. Tällä maastokerralla menimme myös niittytieosuudella, missä on loivaa ylämäkeä melko pitkä osuus ja tässä harjoittelimme laukannostoja käynnistä. Ja nämä onnistuivat Tuikulta hyvin, kehuin kovin ja tämä näyttäisi tuntuvan Tuikusta hyvältä, se nostaa korviaan ja innostui tehtävästä. Teimme tätä kolme kertaa tätä loivaa ylämäkeä pitkin. Lähdimme kotimatkalle ja ennen Lohjansaaren tietä piha-alueella oli väkeä ja traktori, mikä tuli meitä vastaan. Sillä oli etukauhassaan ilmeisesti ruhon jäänteitä tämän vuotisista hirvistä. Näihin ei Tuikku reagoinut lainkaan. Jatkoimme matkaamme yli Lohjansaaren tien. Maasto meni oikein kivasti. Tuikku on ollut niin kovin tyytyväinen hevonen, vatsa on hyvä, lanta hyvää, liikkuu hyvin. Huoletonta aikaa olemme Tuikun kanssa viettäneet ja etenkin se, että heinän kanssa ei ole tarvinnut ihmetellä. Luomuheinä on sopinut Tuikulle hyvin niin esikuivattuna kuin kuivana. Vaihtojen yhteydessä on tullut muutosta, mutta pienen ajan kuluttua on lanta palautunut hyväksi.

Nyt jos tulisi vähän lunta lisää niin viikonloppuna voisi ajaa Tuikun kanssa reellä pellolla. Tänään siellä ajeli reellä Tuikun hevoskaveri ja tallin ori. Voi kun sitä pääsisi jo omalla hevosella reen ajoon.











sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Tuikku & Lilo

 Marraskuun viimeisiä päiviä. Säät ovat olleeet kostean harmaita, joten pilkottava aurinko on näinä loppumarraskuun päivinä olleet tervetulleita. Olemme Tuikun kanssa liikkuneet normaalisti, menneet myös kentällä ja ratsastaen on mennyt oikein hyvin. Mutta ohjasajo taisi olla melkoinen katastrofi, vaikka alku sujuikin hyvin. Laukassa meni yllättävän hyvässä muodossa, mutta ponnetonta laukkaa. Vähän sellaista, että onko pakko. Maastossa sitä vastoin on menty vauhdilla ja lujassa vauhdissa tarjottu pukkia, mikä oli melkoisen mojova, mutta pyysin vain lisää vauhtia jos kerta on niin hidas, että ennättää pukittamaan.  Virtaa tuntuu riittävän. Mutta laukkaan pitäisi saada voimaa lisää, sitä Tuikulta puuttuu. Sillä maastoillen kantovoiman voi korvata vauhdilla ja mennä reippaasti.

Palauttelupäivänä lähdimme maastoon Lilon ja Jarin kanssa. Alussa Lilolla oli paljon ylimääräistä energiaa, mutta siltäkin loppui into ja pysyi jo teillä rauhallisesti hihnassa eikä pyrkinyt ylimääräiseen haukkumiseen. Tuikku sitä vastoin toimii kuten aina järkevän rauhallisesti, se on tottunut koiriin, mutta Liloa yritetään totuttaa hevosen kanssa maastoiluun kun vain saan Jaria mukaan. Pyrkimys on, että Lilo tottuu siihen, että istun hevosen selässä ja se joutuu kävelemään maassa ilman, että pyrkii päättämään päivänsä hevosen kavioiden alle.


Kävimme perjantaina maastossa ja pidin sen kevyenä, vaikka matkaa reitille kertyi. Suurimmaksi osaksi käyntiä, vähän ravia ja laukkaa sitä vauhtia kuin Tuikku itse tahtoi. Alussa jouduin huomauttamaan löysästä lähdöstä ja vaatimaan hieman enemmän reippautta. Tällä kertaa panostettiin ihan höntsäilyyn, käytiin tutkimassa metsää melko uudelta reitiltä, missä tarttui Tuikun häntään pieni puu eikä sekään saanut Tuikussa hermostumista, asian huomasin itse kun kummasti jotain raahusti perässä. Siitä sitten alas ja irroittamaan hännässä roikkuvaa puuta.


Eilen lauantaina menimme kentälle. Tuikulla ei ole hokit kengissä, hokin reiät löytyy. Maa on ollut jäässä perjantaista lähtien ja kengittäjä tulee maanantaina, joten laitetaan silloin uudet kengät alle ja hokit ja tilsakumit. Toivotaan, että sitä lunta tulisi tälle kengitysvälille. Kenttä olikin juuri lanattu, oli ihan bueno. Pehmeä päältä, joten siltä osin tuli kuin Manulle illallinen kun maa oli hieman lumihuurteen peittämä. Kentällä aloitimme käynnistä, lisäsimme siirtymiset pysähdyksestä käyntiin toisella pitkällä sivulla ja toisella pysähdyksestä peruutukseen ja siitä etenepäin. Vaihdettiin välillä suuntaa, lisättiin ravipäädyt jne. Tuikku liikkui hyvin ja ravissa aloitimme väistöt, mitkä olivat niin energisiä, joten paljon kiitosta ja kun seuraavalla kierroksella alkoi jo ennakointi väistöissä heti käännöksen jälkeen, naurattihan se. Tämä tuntui Tuikusta selvästi merkiltä, että se teki kuten  pyydettiin. Uudella kierroksella väistön sijasta aloitti ennakoiden kaarteeseen tullessa väistön ja samalla raippa osui tahattomasti takaosaan. Tästä syystä askellus oli ponnekasta, joten raipan laitoin pois ja väistöt onnistuivat seuraavilla kierroksilla paremmin. Satula on toiminut hyvin ja se näkyy meidän liikkumisessa.

Entäs Lilo
Lilon kanssa olemme edistyneet. Se on tullut rohkeammaksi vieraiden suhteen ja vastaantulijoille ei enää räksytetä siinä määrin kuin aikaisemmin. Olemme liikkuneet myös ilman hihnaa. Tällä on ollut selvästi merkitystä. Selän käyttö on joustavampaa kuin silloin kun menimme hihnalenkkejä. Kääpiövillakoirilla on hyvin yleistä polviongelmat ja mielestäni Lilon liikkuminen on ollut takaosaltaan töpöttävää. Vilin kuoleman jälkeen se ei ole niin aktiivinen ollut meidän pihalla juoksemaan, mutta voi sitä iloa kun se pääsee lenkillä vapaaksi. Mahan alus jalkoja täynnä, se juokee niin innokkaasti kauas - mielestäni jo liiankin kauas näköpiiristä - tulee juosten takaisin. Sitä iloa, riemua ja menoa on kiva seurata. Hyvin usein metsäreiteillä on peuroja ja viimeksi Haukkavuoren lehtipolulla Lilo pääsi jo takapuolen mitan päähän. Peura tuli yllätetyksi ja Lilo haukkui juuri sitä närkästynyttä haukkua, mitä Vilin kanssa kun se jäi hitaammaksi eikä vauhdissa pärjännyt Vilille eikä peuralle. Tämän jälkeen oli kiinnisaaminen jo vaikeampaa, Lilo tuli kyllä luokse, mutta ei antanut kiinni. Tässä siis työstettävää. Olimme myös eilen ystävämme kanssa yhteisellä koiralenkillä ja kun "sammakoita" tulee omasta sekä Jarinkin suusta kun usein sitä on tullut huomautettua ystävän koiran painosta huumorilla höystettynä, onneksi osaa suhtautua asiallisesti eikä tule suurempaa draamaa, kuten hevosten kohdalla usein käy. Jos huomautat ylipainosta olipa se sitten toisen tai oman hevosen, mikä ei ole edes vähäistä, on tästä aiheutunut elämää suurempi draama. Lilon kohdalla taas pitäisi saada hivenen painoa enemmän, se syö hyvin, mutta liikkuu niin paljon lenkeillä, jolloin kulutusta on. Kaverikoira on taas hyvin perso ruoalle ja on vankempi rakenteeltaan.


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Maastoilua, kärryajelua ja istuntantunti

 

Olemme tehneet samaa kuin ennenkin Tuikun kanssa. Olen  yrittänyt saada kärryajelua mukaan useammin, välillä se helposti jää. On niin kiva satuloida, lähteä maastoon, istua selkään ja katsella maisemia. Tuuletella omia ajatuksiaan hevosen selässä. Kärryajelu on se myös mukavaa, mutta siinä ei pääse niin kosketuksiin hevosen kanssa kuin ratsain. Ratsastaessa välillä voi rapsutella niskasta, taputtaa ja Tuikku voi pysähtyä, ottaa kengän kärjestä kiinni ja kertoo, että joko olisi aika kääntyä kotiinpäin.

Kärryajelu on siinä mielessä hyvä liikutusmuoto, että selkä jää ilman painoa. En nyt kovin painofriikki ole, mutta sen verran harmittaa itseäni, ettei itsekontrolli tänä syksynä ole ollut kovin tiukka. Makeat leivonnaiset, pullat ja keksit ovat maistuneet paremmin kuin hyvin. Jos pitäisi valita ruoan ja makean väliltä, valitsen makean. Ja tässä iässä se alkaa näkyä ikävä kyllä ja tuntua myös hevosen selkään. En kuitenkaan ole vielä painoltani yli sen, mikä olisi ehdoton ei säännölliselle ratsastukselle, mutta jos voin vaikuttaa, että taakka on kevyempi pyrin siihen. Mutta nyt tuntuu vain siltä, että se tahtojen taistelu kieltäytymisen ja pullan välillä on niin vaikea, että jälkimmäinen on päätynyt vatsaan ennenkuin ehdin edes kunnolla kieltäytyä ja helposti se toinen on yhtä sulavasti mennyt ensimmäisen perässä. Ja täytyy sanoa, että onhan se pulla hyvää ja pikkuhiljaa ne pullat alkavat näkymään reisillä ja takapuolessa. Tosin se on tietysti satulaa vasten hyvä pehmuste. Mutta jotain pitäisi tehdä... miten tehdä asiakkaille leivonnaiset maistamatta niitä.

Kentällä olemme menneet hieman usemmin kuin ennen tai no otettiin kenraaliharjoitukset viime viikolla kun tälle viikolle oli luvassa ratsastustunti. Ja on vain todettava, että Tuikku liikkuu oikein hyvin, minusta sen liikkuminen ravissa on hyvää ja olemme harjoitelleet laukkaa siten, että jätän ohjaa pidemmäksi kuin mihin olen tottunut. Ja minusta tämä on ollut avain siihen, että laukassa Tuikku voi mennä edestäkin hieman pyöreämpänä, kun välillä siirtymiset ovat tuntunteet hyvin töksähtäviltä etenkin ravi-laukkasiirtymiset. Toki etupainoisuutta löytyy, mutta jos pikkuhiljaa uskaltautuisimme menemään säännöllisemmin kentällä voisihan sitä katsoa, mitä tulee. Ulospäin Tuikun liikkumisesta ei voi sanoa, että sillä si-nivelessä on sanomista. Se liikkuu minusta rennosti ja tyytyväisenä.

Tuikulla oli poikkeuksellinen viikonloppuvapaa, se sai viettää lomapäiviä lauantain ja sunnuntain. Ja kun maanantaina oli vähän pakko jo liikuttaa, oli sää sitten sitäkin huonompi. Mutta eipä me olla sokerista.

Maanantaina kävimme kärryajelulla, jolloin menimme reippaasti. Ravattiin paljon ja kun Tuikku alkoi lämmetä tuntui siltä, että tällä kertaa en pyydä kovin herkästi vauhtia lisää. Sitä nimittäin tarjottiin hyvin omaehtoisesti lisää ja vielä enemmänkin. Taustalla on tietysti pieni ajatus siitä, että niinköhän saan sen pidettyä kiinni jos se innostuu ihan tosi kovaa menemään. Sen kyllä tuntee Tuikun kanssa mennessä. Muutoinhan Tuikku on kärryillä hyvin ravaava ja vauhdit ovat maltilliset, mutta kun on niitä virtapäiviä ja jos ne osuvat kärryajeluun niin maanteillä sitä ei kovin mielellään halua antaa mennä omaa vauhtiaan. Tällä kertaa jouduin pidättämään, en antanut vapautta mennä vaan sen huomasi, että jos Tuikulle luvan olisi antanut, se olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Muutoin meni hyvin, hikosi lenkin jälkeen ja päästiin loimen alle kuivattelemaan.  Normaalisti olen tehnyt niin, että jos on pidempi vapaa takana, menen ratsain ja tästä seuraavana päivänä kärryillä, jolloin sitä virtaa on vähemmän. Nyt menin parin päivän lomailun jälkeen ja olihan sitä vauhtia.

Tiistaina taas menimme maastoon karvasatulalla ilman jalustimia. Suurimmaksi osaksi käyntiä ja vähän laukkaa, vähän ravia. Nähtiin peuroja ja saavuimme peuransyöttöpaikalle, missä sarvipää makasi muiden kanssa maassa. Tuikku ei näitä havainnut, vaikka oli suora näköyhteys, niin hyvin niiden väri peittyi maastoon. Siinä ne makoilivat ja käänsin Tuikun takaisin päin ja lähdimme rauhalliseen laukkaan. Ei Tuikku tässä vaiheessakaan vielä edes tajunnut, että peurat olivat niin liki. Maastoilu sujui hyvin.

Tänään keskiviikkona meillä oli istuntatunti, Irman pitämänä. Minusta tunti oli hyvä ja siinä käytiin istuntaa läpi. Jouduin korjaamaan rintakehääni ja hän opasti minusta siten, että minäkin ymmärsin, mistä on kyse. Minun istuntani oli muutoin hyvä, mutta olin ikääkuin yläosastani takakenossa, lantio oli oikeassa asennossa. Tätä korjattiin siten, että minun tuli tuoda rintakehää eteen. Mielikuvana sitä helposti työntäisi rintakehää ulos, jolloin hartiat tahtovat jännittyä. Mutta tässä piti ajatella siten, että korsetti on käytössä, kyljet tiiviit, mutta tuntea ylävatsalihakset ja ne puristaa ikäänkuin napaa kohden, ei kääntää eikä lyyhistää lapojaan, mihin sorruin heti. Kun tämän osaa tehdä oikein, koko rintakehän alue avautuu ja hartiat pysyvät rentona sivuilla. Minulle itselleni tuli mielikuva siitä, että kun rintakehän saa aukenemaan hartiat rentona, mutta kädet vähän kuin leviten, mutta pysyen siinä hevosen sään tuntumassa. Tässä pitää muistaa hengittää; sisäänhengitys nenän kautta pitkä henkäys, sitten taas pitkä uloshengitys ja samalla muistaa, että kyljet pysyvät tiiviinä, ylävatsalihas (rintakehän alaosa) hieman pusertuen napaa kohden ja myös muistaa pitää niska suorana ja pitkänä. Tässä kävi niin, että menin niska nyökyssä katsoen alas ja tätä piti korjata pitämällä niskaa suorana ja pitkänä. Tällä tavoin liikuimme käynnissä harjoittaen juuri ylävastalihaksen käyttöä, pitäen rintakehä ulkona ja hartiat rentona. Ravissa Tuikku sai Irmalta kehuja paljon, se meni todella hyvin ja rennon tyytyväisenä. Sain luvan olla omaan ratsastukseeni tyytyväinen :D. Ratsastustunneilla monilla on erilaisia mielikuvia, miten saada oppilas suorittamaan annettu tehtävä ja tämän ikäisenä on vaikea yrittää aina tehdä asioita siten kuin opettaja ne kertoo. Voi olla sekä opettajalle että minulle turhauttavaa kun en vain saa tehtyä asioita oikein. Mutta tässä tapauksessa oivalsin, mitä piti tehdä ja miten tehdä.

Toinen opetus, mikä oli minulle vaikea hahmottaa, on takareisien käyttö. Kun kevensin Tuikulla ravissa, opettaja huomautti, että älä nosta itseäsi yläreisillä, niillä ei ole mitään käyttöä kevennyksessä vaan takareisillä. Ja tämä se vasta on vaikeaa, miten erottaa, mitä reiden osaa käytät mihinkin tehtävään. Ja tätä minun tulisi harjoitella, jotta saisin käytettyä takareittä ja saisin kevennyksen sujumaan hyvin. Laukassa tuli myös huomautusta läpsyvästä sisäreidestä,  pitää polvi satulassa suorana. Laukassa muutoinkin tuli harjoitella sitä, että jarruttaa istunnalla ei ohjilla. Muutoin opettajan mielestä istuntani oli hyvä, mutta jos haluan, että Tuikku hidastaa laukkaa, tulee minun pidättää sitä istunnan kautta pidättämällä vastaan vatsalihaksilla. Näin voin myös säädellä sitä, että laukassa Tuikku lähtisi nostamaan säkää ylös.


Irma antoi pari hyvää ohjetta tukemaan ylävatsalihaksia ja takareisiä, mitä voin tehdä kotona. Ylävatsalihasten harjoitus menee siten, että mennään selinmakuulle polvet koukkuun. Kädet nostetaan suoraan ylös kohti kattoa ja lähdetään kohottamaan päätä ja rintakehää hieman ylös. Tässä käytetään ylävatsalihaksia, millä saadaan niitä käsiä kohotettua vieläkin ylemmäs. Tätä tulisi toistaa. Takareisiharjoituksessa taas mentiin kylkiasentoon, laitettiin jalat polvista koukkuun ja nostetaan jalkaa sivusuunnassa ylös siten, että nilkat pysyvät paikallaan. Tämä vahvistaa takareisiä. Ratsastustunnista jäi positiivinen olo, onhan se kiva kuulla, että jossain on jotain tehnyt hyvin, korjausten kohdalla pyritään saamaan onnistuminen toistoilla. Meillä oli harjoitus siirtyminen käynnistä raviin ja takaisin. Tämä tuli tehdä hengitystekniikalla. Eli siirrytään raviin valmistellen se siten, että vedetään henkeä nenän kautta pitkä henkäys, ulospuhalluksella kevyt lonkan avaaminen, jolloin pohkeet painuvat hevosen kylkiin ja näin päästään raviin. Tämä onnistui. Sitten ravista käyntiin, sisäänhengitys ja uloshengityksellä tulisi hevonen siirtyä käyntiin. Pariin kertaan tämä tuntui onnistuvan, mutta Tuikku kiihdytteli ravissa, minun tulisi pidättää, jotta pysytään siinä vauhdissa kuin haluan. Ja kun tuli käyntiin siirtyminen, jouduin pidättämään ohjista ja tässä ei saa vetää vaan parempi on nostaa pidättävää ohjaa ylöspäin. Näin saatiin pysähtymään. Tätä meidän tuli harjoitella ja loppua kohden aloin huomaamaan, että Tuikku ei ymmärtänyt pyyntöä selvästi, että ravista siirrytään käyntiin uloshengityksen aikana. Tässä kohden alkoi hätäily ja yritystä korvata ravin vauhdilla. Teimme pätkiä lyhyempänä ja saimma pari suhtkoht hyvää onnistumista, mutta tätä täytynee harjoitella vielä keskenään.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Pikkuinen Lilo ja ratsastuskuvia


Ohessa on video, missä näkyy kun Lilo tulee luokse. Tämän se on osannut aiemminkin, mutta sillä on ollut rohkeutta lähteä kauas omistajastaan ja kerran lähti riistan perään, joten päädyin pitämään sen kytkettynä. Lilo on selkeästi minun koirani, leimautunut minuun ja on minun perääni, siltikin irtipidossa sillä on suunnaton rohkeus ja ilo juosta kauas pois näköpiiristä. Nyt olemme harjoitelleet vapaanaliikkumista ja opetelleet siihen, että se tulee pyydettäessä luokse eikä lähtisi liian kauas, mutta mielestäni se menee edelleenkin liian kauas. Olemme harjoitelleet myös kaverikoiran kanssa vapaanaoloa. Tämä koira taas pysyy omistajansa lähellä ja teimme niin, että piilouduimme puiden taakse kun Lilo meni vauhdilla eteenpäin kun näköyhteyttä ei ollut. Vähitellen se ymmärsi, että sen pitää huolehtia, ettei jää laumasta. Tämä auttoi jonkin verran. Lilo tykkää juosta lenkillä vapaana, sitä elämäniloa on niin riemullista katsoa, miten pieni musta menee lujaa vauhtia. Pysähtyy ja katsoo, missä omistaja ja juoksee luokse yhtä innoissaan, iloisena. Tästä koirasta pidän niin paljon, mutta sitä olemme ihmetelleet, miksi se on niin arka. Sen kanssa olen ollut varovainen, kovia ääniä säikkyy herkästi, jos vieras ihminen puhuu kovalla äänellä, se pelkää ja osoittaa sen haukkumalla. Olemme menneet Mölli-agilityyn mukaan, jotta saadaan sille rohkeutta, käyneet tallilla, asiakkaita on käynyt kotona ja vähitellen pientä edistystä on tullut. Se on alkanut tekemään tuttavuutta vieraiden kanssa ja menee rapsutettavaksi, mutta tämä vaatii myös vieraalta kärsivällisyyttä eikä heti tungettelua vaan antaa koiran tehdä ensin itse tuttavuutta kun se on siihen valmis. Mutta niin rakas koira, olemme kasvaneet yhteen ja tämä on erityinen minulle.

Aran koiran nähtyään sitä ulkopuolisena miettii, miten sitä on pidetty. Tätä ei ola lyöty, ei pidetty pahoin eikä kovakouraisesti. Kerran olen kädellä napauttanut turvalle trimmatessa. Tämä on tämän kanssa kärsivällisyyttä vaativaa, ei mene ihan niin sujuvasti kuin edesmenneen Vilin kanssa. Arka koira vaatisi varmat otteet, mutta kun on nopea reagoimaan äkillisin liikkein, sitä koneen kanssa on pakko varoa, jottei jalkoja ajaessa jänteitä riko tai muutoinkaan. Kun on kääpiövillis, osat koiralla on niin pienet ja hentoiset. Kynsienleikkuu menee hyvin, korvista karvojen nyppiminen sujuu ja kuonon trimmaaminen sujuu sekä hevostrimmerin käyttökin onnistuu nykyään. Sehän on kovin iso ja kovaääninen, joten siinä suhteessa on paljon edistytty. Tämän kanssa on pitänyt aloittaa ihan alusta ja miettiä, miten paljon on myös panostettava yhteiseen tekemiseen ei pelkästään sylissäpitämiseen ja seurakoirana oloon. On täytynyt keskustella toisten koiraihmisten kanssa, punnita omia toimintatapojaan ja yrittää muuttaa mitä voi omassa tekemisessään. Mutta kun katson meidän pikkuista mustaa, se on sellaisenaan niin kovin rakas. Ja siellä missä olen, siellä on meidän pikkuinen.

Samanlainen on Tuikku, erityinen ja rakas. Se tulee luokse tarhasta ja maanantaina pidimme vapaapäivän, kävin silti tallilla ilta-aikaan. Kun tulin ja ohitin tarhan, huhuilin Tuikkua ja sieltä se tuli, iloisena, odottavana ja halusi tietysti mukaan. Se kiersi juoma-astioiden luota portille odottamaan, mutta kerroin, että nyt saa pitää lomaa. Kun palasin tunnin kuluttua, tallilaisen kanssa juttelimme pihalla, oli Tuikku taas tulossa portille, pyöri ja odotti, enkö nyt hakisi sitä, mennään yhdessä niinkuin on aina tehty. Mutta jälleen kerroin, että saat vapaapäivän ja tänään emme tee mitään. Tuikku on aina ollut sellainen, että tulee luokse ja haluaa mukaan.

Lauantaina menimme Tuikun kanssa kentälle ja Jari tuli kuvaamaan meitä. Tuikku oli todella reipas ja energinen, teki kaiken hyvällä motivaatiolla ja liikkui niin hyvin, että minun oli hämmästeltävä ja kiitin. Lopussa Tuikku väsyi ja korvasi väsymystä vauhdilla ja ei jaksanut enää keskittyä. Lopussa kokeilin jotain ihan uutta itselleni, laukkasimme ilman ohjia, jätin ohjat kaulalle ja tulimme laukkapuomit ja pitkän sivun. Ja kun katsoin videota jälkikäteen huomasin omassa istunnassani rauhoittumista ja vakaampaa istuntaa kuin silloin kun ohjat ovat kädessä. Tuikun liikkuminen näytti myös laukassa paremmalta. Toki meni etupainoisena ja raskaana, mutta siltikin kaula oli alempana ja rentona vähän samaan tyyliin kuin lännenratsastuksessa. Tein myös huomion, minkä otin valokuviin mukaan. Peruutuksessa Tuikku lyhenee huomattavasti, vatsalinja on lyhyempi, kuten kuuluisi ja tähän sitä tulisi päästä. Samoin minun istuntani oli parempi kuin mennessä esim. ravia tai laukkaa.







Tiistaina lähdimme Tuikun kanssa maastoilemaan. Teimme Iivarintien lenkin ja kun saavuimme Lohjansaarentielle huomasin Iivarintien puolella traktorin, minkä ohi menimme ja ison navettarakennuksen takana oli rivi autoja. Metsästäjät olivat paikalla, mutta jahti oli jo ohi. Joten pääsimme jatkamaan matkaamme ja niin menimme Iivarintien osuuden, takaisinpäin tullessa laukkasimme ja annoin lähtiessä ohjien olla mahdollisimman löyhällä. Tuikku oli reipas ja jatkoimme matkaamme peltoreitille, mistä pääsimme ylittämään Lohjansaaren ja tulimme tuttuja reittejä takaisin. Kun on lämmin marraskuu ja talvikarva jo erityisen tiheä, Tuikku hikoilee herkästi. Joudun sitä loimittamaan aina hikilenkin jälkeen ja nyt olen miettinyt, että osatrimmaisin sen.  Toisaalta sitten jos on kylmä pakkanen, joutuisi Tuikkua loimittamaan ja tarkoitus on ollut, että mitä vähemmän loimitusta sen parempi. Kun ei varmaksi tiedä, millainen talvi ja loppusyksy tulee, näyttäisi siltä, että lämmin ja paksussa karvassaan Tuikku hikoilee jo normilenkin jälkeen. Pitänee vielä katsoa ja loimittaa tarpeen mukaan.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Voi aikoja, voi tapoja

Tuikku on päässyt liikkumaan vaihtelevasti. Nyt olemme menneet aika usein ajaen, osittain myös siitä syystä, että tällä tavoin päästään tekemään hikilenkkejä ilman selässä olevaa painoa ja on hevoselle sitä myöten mukavampi tapa liikkua. Vapaapäiviä on myös Tuikulla ollut ja olen mennyt kentällä kerran, tämä sunnuntaina. Kevyt hiki tuli. Kentällä meni kivasti, vaikka välillä Tuikku kasvoi pari metriä korkeutta kun pellolla meni niinkin vieraat yksilöt kuin shettis ja toinen hevonen ratsastajansa kanssa. Tuikku ei varmaan ole aikaisemmin nähnyt vastaavaa, mutta vähitellen taas päästiin normaalitilaan ja rauhallisesti edettiin. Viimeaikoina minun ratsastusintoni on laantunut, joudun turvautumaan rutiineihin.


Tätini oli kylässä ja tuli hänen kanssaan puhetta vanhoista ajoista, miten niitä hevosia pidettiin. Paljon on hevosenpito muuttunut menneistä ajoista ja tiedon lisääntymisestä huolimatta ei pelkästään hyvää. Ruokinta on ennen ollut aivan toista, heinää saivat, mutta missään ei annettu heinää 24/7 turvan alle. Töitä tekivät: metsä- ja peltotöitä riippuen vuodenajoista. Ja heinä kaadettiin, laitettiin seipäille. Mutta heinäpeltoja ei koskaan lannoitettu ainoastaan lantaa (kemiallista) laitettiin viljapelloille. Tilalla oli lehmät, kanat, siat, lampaat ja työhevonen. Ja eläimistä pidettiin hyvää huolta, toivat elannon. Ruokinnassa saivat apetta ja annettiin myös suolaa hevosille. Heinänjakokertoja aamuin illoin. Paino-ongelmia ei ole ollut. Nykyisin sitä vastoin hevosilla on samat elintasosairaudet kuin meillä ihmisillä, syömme ylenmäärin ja tämä ei aina tarkoita sitä, että hevoselle annetaan väkirehuja vaan jo pelkkä heinä itsessään saa hevosen lihomaan. Hevoset liikkuvat vähemmän ja liikutuskerrat voivat olla ajallisesti tunnin, mutta teholtaan kevyitä.


Tuikun kanssa kävimme ed. viikonlopun lauantaina ohjasajamassa teillä. Sitä ennen perjantaina olimme ajaneet kärryillä ja sää oli tuolloin hieno, tyyni ja sain muutaman kivan kuvan otettua reitiltä. Ohjasajo sujui mukavasti ja tuo vaihtelua liikutukseen. Tätä vain tulee tehtyä harvoin, liian harvoin.

 

Onhan minulla ollut tallilla mukana myös Lilo. Sen kanssa olemme totutelleet Mölli-agilityyn, yrittäneet saada enemmän kontaktia ja on se ollut sen verran rohkea, että tekee tuttavuutta ison tyttökoiran kanssa mielellään. Tällä viikolla menin Tuikun kanssa tiistaina maastoon, keskiviikkona kärryajelemaan ja eilen torstaina otin Lilon mukaan. Menimme kentälle Tuikun kanssa ja alussa Tuikku käveli, meni ravia sillä vauhdilla, mikä tuntui olevan sille sopiva. Ja aina kun maiskutin, Tuikku meni reippaasti ja Lilo innostui myös repussaan. Päätin sen sitten ottaa narun päähän. Siinähän sitä riittikin pitelemistä pienessä koirassa. Kun Tuikku ravasi uraa pitkin, juoksi Lilo narun päässä räksyttäen sen, mikä sen kurkusta lähti ja pyrki vahvasti Tuikun jalkoihin. Naru on sen verran lyhyt, ettei se olisi jalkoihin mitenkään päässyt. Ja Tuikku juoksee, on hämillään, mutta missään vaiheessa ei tule sille halua potkia pientä koiraa päin. Sitten napsahti Tuikun päässä, sai tarpeekseen räkyttävästä pienestä rakista ja lähti spurttailemaan, pukitteli ja minä räksyttävän rakin kanssa juoksin mukana. Tuikku oli hämmästynyt, huonosti kasvatettu koira, mikä ei tottele omistajaansa ja Tuikun pitäisi sitten kuunnella omistajan käskyä. Jotain mätää tässä nyt täytyy olla. Pienen koiran päähän ärsykkeeksi riittää liike ja kun Tuikku juoksi, oli Lilolla halu myös mennä mukaan, mutta jos olisi ollut vapaana, todennäköisesti jalkoihin härkkimään, yllyke siihen oli tälle liian suuri. Vielä on matkaa siihen, että pääsemme maastoon Lilo vapaana rinnalla ja minä Tuikun selässä. Paljon vaatii vielä työstöä ja asioihin tottumista.


Lilo repussa, Tuikku vapaana menossa kohti esikuivauttua heinäpaalia. Tärkein ensin :D.