perjantai 2. marraskuuta 2018

Voi aikoja, voi tapoja

Tuikku on päässyt liikkumaan vaihtelevasti. Nyt olemme menneet aika usein ajaen, osittain myös siitä syystä, että tällä tavoin päästään tekemään hikilenkkejä ilman selässä olevaa painoa ja on hevoselle sitä myöten mukavampi tapa liikkua. Vapaapäiviä on myös Tuikulla ollut ja olen mennyt kentällä kerran, tämä sunnuntaina. Kevyt hiki tuli. Kentällä meni kivasti, vaikka välillä Tuikku kasvoi pari metriä korkeutta kun pellolla meni niinkin vieraat yksilöt kuin shettis ja toinen hevonen ratsastajansa kanssa. Tuikku ei varmaan ole aikaisemmin nähnyt vastaavaa, mutta vähitellen taas päästiin normaalitilaan ja rauhallisesti edettiin. Viimeaikoina minun ratsastusintoni on laantunut, joudun turvautumaan rutiineihin.


Tätini oli kylässä ja tuli hänen kanssaan puhetta vanhoista ajoista, miten niitä hevosia pidettiin. Paljon on hevosenpito muuttunut menneistä ajoista ja tiedon lisääntymisestä huolimatta ei pelkästään hyvää. Ruokinta on ennen ollut aivan toista, heinää saivat, mutta missään ei annettu heinää 24/7 turvan alle. Töitä tekivät: metsä- ja peltotöitä riippuen vuodenajoista. Ja heinä kaadettiin, laitettiin seipäille. Mutta heinäpeltoja ei koskaan lannoitettu ainoastaan lantaa (kemiallista) laitettiin viljapelloille. Tilalla oli lehmät, kanat, siat, lampaat ja työhevonen. Ja eläimistä pidettiin hyvää huolta, toivat elannon. Ruokinnassa saivat apetta ja annettiin myös suolaa hevosille. Heinänjakokertoja aamuin illoin. Paino-ongelmia ei ole ollut. Nykyisin sitä vastoin hevosilla on samat elintasosairaudet kuin meillä ihmisillä, syömme ylenmäärin ja tämä ei aina tarkoita sitä, että hevoselle annetaan väkirehuja vaan jo pelkkä heinä itsessään saa hevosen lihomaan. Hevoset liikkuvat vähemmän ja liikutuskerrat voivat olla ajallisesti tunnin, mutta teholtaan kevyitä.


Tuikun kanssa kävimme ed. viikonlopun lauantaina ohjasajamassa teillä. Sitä ennen perjantaina olimme ajaneet kärryillä ja sää oli tuolloin hieno, tyyni ja sain muutaman kivan kuvan otettua reitiltä. Ohjasajo sujui mukavasti ja tuo vaihtelua liikutukseen. Tätä vain tulee tehtyä harvoin, liian harvoin.

 

Onhan minulla ollut tallilla mukana myös Lilo. Sen kanssa olemme totutelleet Mölli-agilityyn, yrittäneet saada enemmän kontaktia ja on se ollut sen verran rohkea, että tekee tuttavuutta ison tyttökoiran kanssa mielellään. Tällä viikolla menin Tuikun kanssa tiistaina maastoon, keskiviikkona kärryajelemaan ja eilen torstaina otin Lilon mukaan. Menimme kentälle Tuikun kanssa ja alussa Tuikku käveli, meni ravia sillä vauhdilla, mikä tuntui olevan sille sopiva. Ja aina kun maiskutin, Tuikku meni reippaasti ja Lilo innostui myös repussaan. Päätin sen sitten ottaa narun päähän. Siinähän sitä riittikin pitelemistä pienessä koirassa. Kun Tuikku ravasi uraa pitkin, juoksi Lilo narun päässä räksyttäen sen, mikä sen kurkusta lähti ja pyrki vahvasti Tuikun jalkoihin. Naru on sen verran lyhyt, ettei se olisi jalkoihin mitenkään päässyt. Ja Tuikku juoksee, on hämillään, mutta missään vaiheessa ei tule sille halua potkia pientä koiraa päin. Sitten napsahti Tuikun päässä, sai tarpeekseen räkyttävästä pienestä rakista ja lähti spurttailemaan, pukitteli ja minä räksyttävän rakin kanssa juoksin mukana. Tuikku oli hämmästynyt, huonosti kasvatettu koira, mikä ei tottele omistajaansa ja Tuikun pitäisi sitten kuunnella omistajan käskyä. Jotain mätää tässä nyt täytyy olla. Pienen koiran päähän ärsykkeeksi riittää liike ja kun Tuikku juoksi, oli Lilolla halu myös mennä mukaan, mutta jos olisi ollut vapaana, todennäköisesti jalkoihin härkkimään, yllyke siihen oli tälle liian suuri. Vielä on matkaa siihen, että pääsemme maastoon Lilo vapaana rinnalla ja minä Tuikun selässä. Paljon vaatii vielä työstöä ja asioihin tottumista.


Lilo repussa, Tuikku vapaana menossa kohti esikuivauttua heinäpaalia. Tärkein ensin :D.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.