perjantai 27. joulukuuta 2019

Musta joulu

Edellisessä postauksessa elettiin synkkiä hetkiä ja ne jatkuivat myös Lennin kohdalla siten, että lähdimme saman päivän iltana 13.12. perjantaina sairaalaan. Lenni vietti siellä pari yötä teholla ja voin sanoa, että olivat surullisimmat päivät pitkään aikaan. Meillä on mennyt joulun vietto tarkasti Lennin vointia seuraillen ja itkenyt olen paljon. Olen huolestunut ja pelkäsin koko ajan pahinta. Lenni on ollut aivan ihana koira, sen luonne on täyttä kultaa ja se täyttää niin rakkaudella mieleni kun sen näen, kosketan sen pehmyttä turkkia ja katson sen lempeisiin silmiin. Se on niin kiva kaveri Lilolle. Etenkin Lilon kohdalla Lennistä on ollut tavattoman suuri tuki, se on rohkaissut Liloa tutustumaan vieraisiin ihmisiin, vaikka haukkuu edelleen, on se Lennin esimerkin myötä tehnyt tuttavuutta. Ja kun ne leikkivät yhdessä, ovat kuin aurinko, kirmaava keräpallo, muriseva akka ja sen pieni mies. Minä olen itkenyt autoa ajaessa kun olen pelännyt pahinta, että näkeekö Lenni tulevia päiviä, pääsemmekö tulevana kesänä tekemään yhdessä matkailuautolla kesäretkiä tai saammeko kokea kävelyretkiä metsässä. Pieni koira ja niin lempeä, pehmeä, leikkisä, huumorintajuinen ja vieläkin enemmän. Lenniltä tutkittiin kaikki, mitä vain kyettiin ja ihan täyttä syytä ei edelleenkään tiedetä. On vain epäilyksiä ja edessä tutkimuksia.

Lenni pääsi kotiin su 15.12. ja koko viikon olin kotona koirien kanssa, hoitaen ja hoivaten. Huolta kantaen, ja vatsa oli mykkyrällä, söin huoleeni, täytin aikani virkaten ja yrittäen keskittyä muuhun. Iltaisin pääsin tallille tervehtimään Tuikkua, sen kanssa kävellen ja jakaen huoleni Tuikun kanssa. Kävelimme iltapimeällä, minä ajatuksiini vaipuneena ja Tuikku rauhallisen tyynesti kulkien kun se taas muistutti, että hei, I'm still alive ja siinä se sitten näytti, että kuules, minussa on virtaa ja elämää. Haluaisin juosta lailla tuulen, kirmailla ja heitellä päätäni, mutta lukitsen villin luontoni sisääni ja muistan sääntöni, kuljen säyseästi sinun rinnalla ystäväni. Tuikku muistutti, että leikkiä tahtoisin, sinut herätellä haluan, kulje kanssani ystäväni, jaa huolesi, ne sinun puolesta kannan, ystäväni. Me kuljimme yhdessä, pimeässä neulasten peittämällä tiellä ja unohdin hetkeksi huoleni, kiristävät lihakset ja katselin ystävääni, joka iloisesti kertoi, että minulla on virtaa, tässä olen, tahtoisin niin juosta, mutta tiedän, että säännöt on säännöt.

Näin vietimme viikkomme, ruokin koirat, seurasin Lennin vointia ja antibiootit, närästyslääkkeet, pahoinvointilääkkeet sekä alkuviikosta kipulääkkeet, joka ikinen päivä, aamuisin ja iltaisin. Siitäkin huolimatta lauantaina 21.12. alkoi Lennin vointi huononemaan, se väsyi ja alkoi puklailemaan. Kunnes sunnuntain vastaisena yönä kuulin sen käyvän juomassa vettä, tuli viereeni ja puklasi vedet tyynylle. Ja niin alkoi taas oksentelu, eikä ruokakaan enää maistunut lauantain aamupäivästä lähtien. Minä pelkäsin taas pahinta ja sunnuntaina mietimme vielä aamupäivän, kuinka toimitaan. Minulla oli viimeinen asiakastilaus, suurimmaksi osaksi kaikki asiakastyöt olin perunut, sillä halusin olla kotona Lennin ja Lilon kanssa, seurata vointia. Lähdimme sairaalaan iltapäivästä, tulehdusarvot olivat hyvät eli ei tulehdusta - antibiootti oli siis auttanut, laitettiin tiputukseen, sai pahoinvointipiikin ja kipupiikin. Iltamyöhällä kotiin. Aloitimme eliminaatiodieetin eli saa IBD-koirille tarkoitettua ruokaa, missä proteiini on pienimolekyylistä ja koira kykenee proteiinin hyödyntämään. Sillä IBD-koirilla on ongelmana ruoan proteiinin imeytymättömyys, mistä johtuu koiran sairastuminen suurpiirteisesti selitettynä. Pyysin jouluksi kortisonilääkitystä, mikä auttaisi oireita, mutta ne taas sotkisivat testiä. Kun on tarkoitus poissulkea testeillä Addisonin tauti, mihin oireet myös sopivat. Eli emme tiedä tarkkaa syytä. Lenni on syönyt vain nappulaa ja tänä aikana vointi on ollut hyvä, juonut itsenäisesti, ruoka maistunut, mutta alkaa välillä tökkimään, samaa nappulaa. Kun kaveri saa sitä hyvän hajuista kalkkunaa ja muuta herkullista. Ja kun se on saanut makupalana kinkkua, juustoa, nakkia ja nyt ei muuta kuin keltaista nappulaa, kuivana ja märkänä. Mutta Lennillä on oireet pysyneet poissa, toivon mukaan ne pysyisivätkin eikä tulisi takapakkia.

Tuikun kanssa olemme vain kävelleet, kävelleet ja kasvattaneet molemmat vatsaa. Minä suklaalla ja muulla, Tuikku heinällä ja toki sen puuroannosta on pienennetty. Tapaninpäivänä Tuikku sai Niinan selkäänsä ja kävimme Ahtialan kartanon mailla. Itse menin tänään myös selkään karvasatulan kanssa ja teimme lyhyen reitin. Tässä pikkuhiljaa alamme tekemään käyntimaastoja. Kengät ovat pysyneet kiinni ja kengitystä pitäisi alkaa jo tilailemaan. Kaviot näin päällisin puolin näyttävät hyvältä. Sinkin ja kuparin määrää olen lisännyt ja ottanut mukaan biotiinin. Joten kevättä kohti ja nyt toivon todella, että saamme kaviota oikeaan suuntaan, kavioaines kun näyttää hyvältä, ei haperolta. Joten toivoa ainakin on. Ja Tuikku, mitä voisin sanoa siitä. Kesken heinänsyönnin ( ja se on paljon tältä ahmatilta) se on valmis tulemaan luokse, lähtemään mukaan. Otan sen yleensä karsinaan, mihin laitan heinät ja siitä olemme lähteneet kävelylle. Lopuksi tietysti paras osuus, oma puuro - ihan parasta.

Minun joulutervehdeykseni tallilaisille roikkuu meidän kuusessa, virkatut hevoset, jokaiselle omistajalle omansa.

Jouluaatto, musta ja synkeä, samanlainen oli oma mieleni.





perjantai 13. joulukuuta 2019

Suolistotulehdus

Kun eläin sairastaa, on sitä huolesta sykkyrällä. Meillä on kaksi kääpiövillakoiraa mustaa. Lilo ja Lenni. Meidän Vili kuoli heinäkuussa 2018 äkillisesti ja saappaat jalassa. Meillä on täysvakuutukset koirille sekä hevoselle myös siitä syystä, että tulee hoidettua eikä jää rahasta kiinni. Lennillä oli syksyllä vatsa kipeä, löysä kakka ja oksenteli, mikään ei pysynyt sisällä. Kuvattiin ja todettiin, ettei ole tukoksia. Verikokeet hyvät, lievästi tulehdusarvot koholla. Sai lääkityksen. Sillä on satunnaisesti (erittäin harvoin) ollut nostettaessa tai koskettaessa kyljistä kipua, äkillistä. Olen sitä hämmästellyt. Edellisyönä se alkoi taas oireilemaan, oksenteli ja valvoin sen kanssa. Mikään ei pysynyt sisällä. Jäin kotiin, työt saivat jäädä. Hain apteekista ravintoliukosen ja annoin sitä, siitä huolimatta oksentelua. Soittoa eläinlääkärille ja ajan sain aamuksi. Yöllistä valvomista, soittoa eläinsairaalaan, mutta ei enää oksentelua. Voipunut vointi. Pieneläinklinikalta epäilivät toistamiseen suolistotulehdusta ja syitä on monia. Tässä alkaa oma epäilys heräämään, että Lennillä on jotain minkä vuoksi oireet toistuvat ja on välillä äkillistä kosketuskipua, harvoin, satunnaisesti, mutta siihen on kiinnittänyt huomiota. Sitä on itse niin huolesta käpertynyt, pelkää pahinta ja yrittää laskea tunteja, että päästäisiin jo eläinlääkäriin. Miettien samalla, lähteäkö sairaalaan päivystykseen. Voipunut, mutta ei oksentele. Ja joi vettä, ei oksennusta. Söi pari lihapullaa veden kera ja ainakaan vielä ei ole tullut oksennusta. Eläimet ovat minulle rakkaita, kaikki kaikessa. Ja nyt tuntuu ahdistavan tuskaiselta istua ja odottaa. Lilo on tietysti huolissaan kun näkee, että emäntä ei nuku ja seurailee toista koiraa perässä.

Meillä on nuorimmaisella tyttärella suolistosairaus ja Suomessa nämä ovat yleistyneet, voimakkaasti ja nopeasti. Hoidon ja kontrollin avulla pysynyt hyvässä kuosissa, välillä oireita on, mutta hän on nyt parin kuukauden jaksolla Indonesiassa, missä vatsa on pysynyt suht hyvänä. Ennen lähtöä lääkärin tarkastus, kontrollit ja kaikki mahdollinen mukana, jotta vointi pysyy hyvänä. Vielä ei tiedetä täysin syytä, miksi suolistosairaudet ovat lisääntyneet. Sitä on yhdistetty liian puhtaaseen elinympäristöön, missä normaali bakteerikanta on supistunut ja näin ollen ei synny normaalia vastustuskykyä. Suoliston sanotaan olevan toiset aivot ja sillä on tosiaan merkitystä. Väsymys, nivelkivut ovat yleisiä suolisto-oireissa.

Eläin näyttää kipunsa, ainakin Lenni. Se on ollut niin voipunut ja innoton. Vähän jaksaa liikkua ja hieman herää pienesti haukkumaan kun kuulee, että jollekin pitää haukkua kun kaverikin haukkuu. Eläinten omistaminen ei ole halpaa, etenkään koirien. Niiden hoitokulut eläinlääkärissä voivat nousta nopeasti kalliiksi. Mutta siltikään sitä ei halua pitkittää kun näkee, miten toinen on kipeä. Syödään sitten vaikka näkkileipää tai kuivaa korppua, mutta hoidettavahan kaverit on.

Kun eilen lähdin tallille ja mietin, että koira on kipeä ja hevosella pitää varoa kaahailua, jotta ne kengät pysyvät kiinni ja vielä lisänä säteitten putsaaminen ja seurailu. Kun puolisona on varsin rautahermoinen ja ei-vähästä-paineita ottava niin miettiihän sitä, miksi hankkia eläimiä kun niissä on niin paljon hoitamista. Helpommalla pääsisi kun ei olisi eläimiä, elämä olisi tasaisen tappavan varmaa, tylsää ja harmaata eikä minkäänlaista ylimääräistä hankittua huolta. Rationaalisesti ajateltuna elämän voi tehdä varmaksi ja huolettomaksi, mutta onko se sen arvoista. Aamuyöstä huolta kantavana ja surua tuntevana oman koiran puolesta, sitä miettii, miksi hankkia eläimen kun tietää, että tulee se päivä kun siitä on luovuttava. Ja podettava se suru, mikä siitä aiheutuu. Olisi varmasti paljon helpompaa kun ei hankkisi ja välttäisi sen surunkin, menetyksen tunteen. Elämästä kun voi tehdä niin paljon helpomman ja huolettomamman. Tekisi vain sellaisia päätöksiä elämässään, jolloin välttäisi kaiken ylimääräisen huolen, surun ja stressin. Kun elämästään tekisi niin kliinisen, varman ja järjestelmällisen. Näitä sitä miettii. Ja kun katsoo niihin suuriin, kysyviin nappisilmiin, mitkä katsovat, osoittavat kiintymystä niin miten sitä voisi elää ilman omia rakkaita eläimiään.


Tuikun kanssa olemme tehneet kävelymaastoja, kauniissa kuutamomaisemassa, sateisissa pimeissä illoissa. Putsannut säteet, laittanut aineet ja antanut puuron, minkä se syö niin mieluusti. Samalla soittanut kotiin, että poika juottaisi kipeää koiraa ja katsoisi, mitä sille kuuluu. Tällä hetkellä paljon huolta pienen koiran puolesta. Tuikun kohdalla taas rentoja kävelymaastoja iltapimeällä, hoitamista ja rapsutuksia. Kun menen tallille, on se tulossa portille odottamaan, koska haen sen ja päästään edes vähän liikkeelle ja mikä tärkeintä, oma punainen astia maistuvaa puuroa. Vaikka näistä välillä on huolta, on se silti elämää. Ei harmaata, ei tylsää, ei varmaa eikä aina niin järkevää, mutta silti niin rakkaita, että sydämeen sattuu kun sairastuvat, kyyneliltä ei säästytä. Siltikään ei vaihtaisi pois, vaikka tiedän, että edessä jonakin päivänä on luopuminen ja suru. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

On ilmoja pidelly

Tämä loppusyksy on kieltämättä ollut säiden puolesta surkein. Näin märkää ei ole ollut muina syksyinä ja vettä on riittänyt. Onneksi välillä on mahtunut päiviä, jolloin aurinko on näyttäytynyt ja välillä ollut kuivempaa. Sää on ollut varsin yleinen puheenaihe, olipa sitten asiakkaan luona, tallilla tai kyläilemässä. Lunta ja pakkasta kaipaisin kovin, niin varmaan moni muukin.

Meillä on Tuikun kanssa tehty lenkkejä, viime päivät olemme lenkkeilleet kävellen - molemmat. Lenkit ovat olleet 6 - 7 km:n mittaisia ja olemme menneet varsin hyvää keskituntivauhtia, vaikka olemme menneet pelkästään käyntiä. Ja syynä se, että kengät on pidettävä etukavioissa kiinni (pohjallisten takia irtoavat helpommin), jotta kavio saadaan pysymään ehyenä ja kasvamaan (talvea kohden kavion kasvu on hidasta). Tällöin päästään korjaamaan kaviota ja kaviokulmaa korjattua pystympään. Se kun pääsi ihan omien silmien alla loivenemaan kummasti, eipä tullut siihen niin kiinnitettyä huomiota. Tuikku on ollut reipas ja kun lähdimme yhteiselle pitkälle kävelyretkelle, oli kotiinpäin tultaessa Tuikku hieman kärsimätön ja yritti tietysti hoputtaa minua ja kerran pääsi jo kääntämään päänsä siten, että siitä jos vielä olisi vauhti lisääntynyt, ei olisi pysynyt käsissä. Muutoin rauhallinen menijä, mutta rauhalliset kävelyt normaaleihin reippaisiin maastoihin on tottavie iso muutos. Oikeastaan positiivinen muutos, molemmat saamme liikuntaa, minulle rasitusta enemmän ja Tuikun kannalta taas kevyempää liikuntaa. Ja käyntilenkit ilman painoa tai vetoa tekevät hyvää Tuikulle.

Eikä Tuikun ongelmat ole päättyneet pelkkään väärään kaviokulmaan. Tuikulle tuli sädemätä takasiin ja viikko takaperin sitä nosteltiin takakoipia kun tuntui sen verran ilkeältä. Mutta melko nopeasti tilanteen saimme haltuun ja säteet vaikuttavat sangen siistiltä. Putsailin niitä ja laitoin vihreätä litkua ja ostin luonnontervaa, mitä olen nyt sivellyt kaviopohjiin ja säteisiin. Tilasin myös Hevarilta tujumpaa ainetta sädemätää varten, kun sen kerran saatuaan tahtoo uusia helpommin. Niin on aineet, millä taas päästään kiinni heti ongelmaan sen syntyessä eikä liian myöhään. Kengittäjä tarkasti säteet kolme päivää myöhemmin ja totesi, että eipä näytä kummoiselta eli siistit olivat, tuli vähän tunne, että keksinkö koko sädemädän kun säteet olivat sen verran siistit. No onhan niissä, mutta ei paha, yksi onkalaoitunut kohta vasemmassa takasessa, mikä viikko takaperin vuosi verta. Meillä kun tippui toinen etukenkä sunnuntain maastossa, mikä piti saada kiinni. Ja noottia toki saimme kun sopimus oli, että kengät täytyy pitää kiinni. Joten varmemmaksi vakuudeksi olemme päätyneet käyntilenkkeihin ja nekin ilman selkään kipuamista. Yritystä on, että kengät pysyisivät. Bootsit etusissa ja tilasin vielä etujalkoihin lenkkarit, varmemmaksi vakuudeksi jos etukenkä irtoaa niin saadaan lenkkari jalkaan kengittäjää odotellessa ja suojattua kaviota.

Eipä uskoisi, että on joulukuun kahdeksas päivä eikä lunta, ei jäätä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Pitkästä aikaa...

video. Ei sitä ole tehty kuin Iisakin kirkkoa, mutta videolta näkyy, millaisilla reiteillä välillä menemme. Parasta kohtaa ei Jari saanut taltioitua kun Tuikku ponnisti ylös ja minä liu'uin liukkaalla pilkkihaalarilla ensin Tuikun selälle ja siihen Tuikku pysähtyi pohtimaan, että miten jatketaan. Täytyy pelastaa ensin kömpelö omistaja, peruuttaa vähän ja odottaa, että se pääsee takapuolelta alas. Ja tämän se teki päättelemällä itse kun pohdin, että yritänkö satulaan vai pudottaudunko alas. Koska takapuolen kautta pudottautuessa olisi ollut jonkin verran pudotusta ja epätasainen pohja alla.

Olen löytänyt uuden reitin ja tämä kulkee peuran polkuja pitkin. On kohta, missä aina joudun etsimään reittiä, vieressä on lammikko ja joka kerta menee etsimiseksi. Mutta ei hätää, Tuikku toimii yhtä tyynen rauhallisesti aina ja sen kanssa voi pohtia, mennä eteen, peruuttaa, kääntää ja tulla takaisin, etsiä ja miettiä. Se ei hätäänny vaan jaksaa odottaa, vaikka yleensä etenemisessä on sellainen, että mitä sitä jahkaillaan, mutta näissä tilanteissa selvästi ymmärtää, että pohjaa pitää katsoa ja löytää sopiva reitti.

Tuikun kanssa on mukavaa maastoilla, mennään yksin tai kaverin kanssa. Näillä reiteillä haluan mennä aika usein yksin, sillä maisemiltaan nämä ovat hienot, pysäyttävät ja tällöin voi keskittyä omaan hevoseen, ajatuksiin ja pohdittaviin asioihin. Ja niitähän minulla riittää maailman sivu, olen pohdiskelija ja mietin paljon asioita. Jolloin se yksinolo on minulle tärkeää ja etenkin kun saa olla sen oman hevosen kanssa keskellä metsää. Tämä jos mikä on parasta hoitoa mielelle ja myös keholle.


perjantai 22. marraskuuta 2019

Satulan toppausta

Kun toisen kohdan saa korjattua, odottaa toinen korjaamista. Tätähän se on hevosen kanssa. Muistutus siitä, että joskus sattumukset tulevat samaan saumaan. Ja minä kun kerkesin jo haaveilemaan toisesta hevosesta - ajatuksen tasolla - ja ihailemaan yhtä sulavalinjaista miehenpuolta pitkine harjoineen ja linjakkaine muotoineen. Jäi vain ajatuksen tasolle. Olisi sen kanssa ollut muitakin entä-jos-mutta-kun juttuja mukana. Vaan onhan se kaunis kuin karkki. Liinakosta haaveilen ja niitä olen nyt silmäillyt. Miehenpuolihan se on oltava ja haluaisin isomman kuin mitä Tuikku on. Mutta saa nähdä, tuleeko toista vai jääkö vain haaveeksi. Sillä kahdessa on jo vastuuta huomattavasti enemmän ja kun ovat vieraalla, on kustannuksetkin eri kuin mitä ne olisivat jos olisi oma paikka.






   Tuikulla oli satulan toppaus ja totesin toppaajalle, että tuntuma oli ikäänkuin sellainen, että liukuisin takakaarelle. Ja satulaa sovittaessa se istui varsin hyvin, mutta kaipasi fyllinkiä takaosaan. Sain seurata paikan päällä, millaiset sisukset satulassa ovat ja vähän samanlaista vanua sieltä löytyi, mitä itse käytän virkatuissa eläimissä. Toppaaja totesi täytteiden olevan heikkoa ja laittoi takaosaan lisää täytettä. Satula näytti muhkealta ja siltä se myös tuntui kuin istuin selkään. Ja täytteet vaikuttivat hyvältä sekä jalkani asettuivat kuin itsestään oikeille paikoilleen. Tältäkö sen siis pitäisi tuntua ja miksi en ollut aiemmin havahtunut, että tuntuma selässä on muuttunut. Toki olin huomannut liukuvani takakaarelle, mutta sekin, että sisäreidet asettuivat kuin itsestään niille sijoilleen eikä jalkoja tarvinnut etsiä oikeaan kohtaan ja pitää niitä siellä vaan ne pysyivät ilman pitämättä. Satula on ostettu vuosi takaperin ja uusissa satuloissa täytteet painuvat ja satulan toppaus on tarpeellinen. Niin kävi tämänkin kohdalla ja toppaukseen alkoi Tuikku selästään reagoida. Tästä syystä topattiin ja todennäköisesti toppausta pitää uusia lyhyemmän ajan sisällä kun ne ajan kanssa muovautuvat ratsastuksen yhteydessä.


Kengityksestä on kulunut jo kolmisen viikkoa ja tuntuma on ollut hyvä. Ei enää takomista kuten aikaisemmin. Haasteena on ollut kuiva kesä sekä syksyn märkyys, lisänä tähän painopisteen muutos enemmän kannoille.  Jos olisi ollut kesä, olisi laitettu kiilapohjat, mutta kun on syksy ja sitä mahdollista talvea odotellaan, laitettiin pohjalliset, etuosaa taottiin pyöreäksi ja litteämmäksi sekä etusiin laitettiin lyhyemmät nastat, jotta saadaan korjattua painopistettä pois kannoilta ja näin ollen painon jakautumista voidaan muuttaa sekä saadaan kavio pyörähtämään liikkeessä paremmin. Kengitykseen kului aikaa. Sormet ristissä sitä toivoi, että ne kengät pysyvät tiukasti kiinni. Ja pysyiväthän ne. Kunnes satulan toppauksen jälkeen lähdimme testaamaan uutta satulaa ja maastossa (loppuosasta) kenkä irtosi. Huomasin kengän irtoamisen hiekkaisella tiellä kun Tuikku selvästi arkoi ja tulin alas. Ja niin vain samperin kenkä oli poissa. Tuikku tallille, karsinaan odottamaan. Soittoa kengittäjälle ja saadaan kenkä seuravaana päivänä paikoilleen. Lähdin asiakaskäynnille välissä ja sieltä takaisin maastoon kenkää etsimään ja onneksi löytyi. Oli jo sen verran hämärää, että puhelimen valossa sitä etsin. Takaisin tallille ja Tuikku odotteli tyytyväisenä karsinassa, sinne se saikin jäädä odottamaan seuraavan päivän kengitystä. Heinää verkkotelineeseen niin saa hieman viihdykettä pitkään odotukseen.

Olemme Tuikun kanssa ajelleet kärryillä ja perjantaina osui niin kaunis päivä. Kuivaa ja aurinkoista. Harvinainen valoilmiö. Syksy on ollut kovin märkä, viimeiset päivät onneksi kuivat ja maastossa sen huomaa. Niittyteillä on vielä muhjuisen märkää ja tällöin mennään käyntiä enemmän. Metsäpoluilla on jo kuivaa, sillä hyvin nopeaan pohjat kuivuvat kun sadetta ei tule. Mutta niin harmaan pimeää. Tällaistahan se marraskuu taitaa yleensä olla. Talvea kovasti kaipaillaan vaan taitaa se mennä taas jälleen joulun jälkeen.


maanantai 11. marraskuuta 2019

Sadetta, sadetta ja vielä lisää sadetta


Marraskuu ja harmaa sekä vetinen. Vettä on tullut, välillä oli kylmä jakso ja toiveita, että sellaisena pysyy, mutta taas jälleen kerran sadetta, sumua ja harmautta. Mutta maastoilleet olemme, kevyesti ja vapaapäiviä Tuikulla on ollut enemmän kuin normisti. Tuikku sai reilu viikko takaperin uudet kengät. Kengitykseen meni pari tuntia kun kengitystä korjattiin. Laitettiin etukengät numeroa isommat ja tarhassa olen nyt pitänyt bootseja, jottei astu etukenkiään irti. 

Mutta marraskuun harmaudesta huolimatta löytyy reittejä, missä näkyy huimat maisemat ja kun olemme löytäneet uuden peurojen tekemän reitin, on maisema ollut siellä hieno. Sellainen pehmeän sammalen ja jäkälän peittämä kallioinen metsäkaistale. Kun ensimmäistä kertaa löysin reitin, saihan se ihailemaan hienoutta. Tuikun kanssa on mahdollista samoilla, eksyä eikä tule hätäiltyä väärän reitin valinnasta. Tuikku ei hätäile eikä huolestu, menee minne pyydetään, katsoo tarkkaan, minne jalkansa asettaa. Joten uusien polkujen etsiminen Tuikun kanssa on mahdollista. Ja käytämme peurojen tekemiä polkuja niin ei tule tallatuksi jäkälät ja sammalet vaan ne pysyvät koskemattomina.



Tarkoitus oli laittaa blogini yksityiseksi syystä, mikä itseni yllätti täysin. On täytynyt miettiä ajatuksiaan uusiksi, sillä tapahtuma sai kaiken vanhan esille ja miettimään, haluanko kaikkien näkevän kirjoituksiani. En toki kirjoita mitään sellaista, mitä ei julkisesti voisi lukea, mutta suojellakseen itseään on mietittävä onko blogi sen arvoista. Toisaalta pidän kirjoittamisesta ja onhan minulla sellainen kohde kuin Tuikku, josta on mukava kertoa. Sen kanssa vietetyt hetket ovat kallisarvoisia ja ne ovat vieneet synkimpienkin tilanteiden yli. Ja on ollut kommelluksia ja yllättäviäkin tilanteita Tuikun kanssa, se kun osaa yllättää. Kiltin ja tasaisen ruunan pään sisällä voi piillä pieni annos pilkettä ja omatahtoisuuttakin. Sopivissa määrin. 



Mutta miksi luopua sellaisesta, mikä voi olla hyvä alusta kerronnalle ja minne taltioiutuu menneet päivät. Palata niihin aika-ajoin ja muistella hyviä hetkiä, nähdä kuvia, mitä on ottanut maastoilun varrelta. Viime aikoina olen vähemmän laittanut kuviani somekanavalle, tietynlainen saamattomuus on sijalla ja toisaalta innottomuus. Saman toisto. Ikäkriisi. Kuten eilen tulin todenneeksi, kun kävimme vanhimman tyttären uudessa kodissa Helsingissä. Miten vanhaksi sitä onkaan tullut ja silti mieli ei tunnu samalta kuin fyysinen ikä. Olen asunut Helsingissä ja pidin siitä. Vaikka nykyisin haluaisin asua maalla, missä ei olisi naapureita näkösällä, ei kuuloetäisyydellä ja voisin erakoitua täysin maaseutumiljööseen. Mutta tietynlainen haikeus syttyi kun ilta-aikaan ajoimme Helsingin katuja, katselin auton ikkunasta sateesta märkiä mukulakiviä ja muistui mieliin omat nuoruusvuodet Helsingin katuja kävellessäni. Vuodet vierii, tavoitteet muuttuvat, silti sitä tuntee, että on sama kuin nuorena. Asioista innostuva, yhtä pöhkö ja samalla sitä tietää, että vuodet ovat tuoneet viisastumista ja nuoruuden ehdottomuus muuttunut elämän myötä pehmeämmäksi ja voi suhtautua tilanteisiin suopeammin. Kun on mahdollista nähdä, että asioilla on kaksi puolta eikä kuten nuorena vain sen oman perspektiivin mukaan. Ikäkriisi, sitä tämä on. Mutta miten se tuntuukin siltä, että mieli ei vanhene. Onneksi on Tuikku, minkä kanssa voi samoilla kosteissa metsissä, jäkälikön peittämillä pehmeillä peurapoluilla ja katsoa kallion reunalta kauas, henkäistä metsän raikastamaa ilmaa ja kiittää siitä, että olen löytänyt itselleni niin täysin sopivan hevosen. Kuin olisimme yhtä siinä hetkessä, ajattomassa tilassa ilman kiirettä.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Maastoilua, lomaa ja hyppyjä

Lokakuu on alkanut sateisena, mutta väriloisto on ollut upeaa. Lehdissäkin on kirjoitettu, miten koko Suomi on pukeutunut ruskaan samaan aikaan ja tätä pidetään poikkeuksellisena. Kameraan on saanut tallennettua hienoja kuvia ja niitä olen ottanut Tuikun kanssa samoillessa maastossa. Uusia reittejä olemme myös löytäneet ja on mielenkiintoista päästä tutkimaan saadaanko tehtyä metsään uutta polkua ja lisää vaihtoehtoja. Kirjoitan tätä juuri kun on ensimmäinen viikonloppu, jolloin virallinen hirvenmetsästyskausi on alkanut. Ja tästä syystä olisi kiva saada uusia vaihtoehtoja, sillä metsästäjien saapuessa joudumme maastoilemaan melko suppealla alueella. Viikolla jahtia harvemmin on, jolloin on laajempi alue maastoiluun käytössä.


Maastoiltu on Tuikun kanssa yksin sekä toisen kaverin kanssa. Olemme menneet reippaita osuuksia, mutta kokonaismatka on säilynyt kevyenä. Tuikulla on hyvä kunto ja jotta se saisi tehtyä hikilenkkejä, ovat kaverin kanssa maastot olleet sille varsin kevyitä. Hevosen pohjakunto on rakennettava ajan kanssa. Kuten sanonta kuuluu, matka ei tapa vaan vauhti. Tuikun kanssa pyrin tekemään viikottain pari kertaa hikilenkkejä, välillä ovat viikot olleet varsin kevyitä ja tällöin kulutusta ei tule riittävästi. Jotta liikutus säilyy myös hevoselle mielekkäänä, on sille annettava myös vapaita ja joskus on syytä antaa myös lomaa. Saman toistaminen kuollettaa innon ja jokainen kyllästyy pelkästään ympyrällä menoon. Helposti sitä itsekin urautuu saman tekemiseen. Maastoilu on tietysti mielekästä kun maisemat vaihtuvat, mutta siihenkin urautuu kun reitit alkavat toistamaan itseään ja jokaisen kohdan muistaa. Hevoselle taas rutiinit tuovat turvallisuutta, mutta välillä on hyvä poistua mukavuusalueeltaan.


Olemme myös tehneet uutta polkua metsään ja sen tutkiminen on ollut mielenkiintoista. Se on vaatinut myös suunnistustaitoa. Kerran eksyttyään reitiltä luullen menevänsä oikeaan suuntaan, mutta päätynytkin liian aikaisin väärälle reitille, auttaa havaitsemaan, että pienessäkin metsässä voi harhautua helposti oikeasta suunnasta saati sitten suuremmassa. Mutta metsään voi tehdä ratsastuspolkuja jo valmiiksi tehdyille poluille. Peuranpolut tarjoavat tähän oivan mahdollisuuden. Niitä seuraamalla havaitsee, miten järkevästi ne ovatkin reittinsä valinneet ja sopivat ratsukoille myös hyvin. Tosin jotkin kohdat vaativat hieman pajukon karsimista tai ohistureitin löytämistä. Ja kun peurat ovat kovin tottuneita metsässä kulkijoita, niiden reittivalinnat voivat välillä osoittautua varsin haasteelliseksi. Joten oikean reitin etsiminen vaatii useampaa käyntikertaa ennenkuin voi polun ottaa toistuvaan käyttöön.

Irman tunnit ovat kohdanneet luonnon vastustusta. Sateet ovat yllättäneet ja kauan odotetut tunnit on jouduttu peruuttamaan, sillä sateessa ei nyt kovin mielellään opeta ja kenttäkin vetistyy jatkuvasta sateesta. Yllättävää kyllä se kuivuu myös nopeasti. Lauantaina kävimme Tuikun kanssa maastossa. Teimme kevyen maaston, missä nousimme rakentamaamme mäkipolkua pitkin. Tämä tarjoaa hevosille kunnon kohotusta ja tätä polkua toistuvasti kulkemalla saa myös selkäfileet hyvin käyttöön. Sateiden johdosta pohja oli liukas ja totesinkin, että polku saa jäädä joksikin aikaa tauolle. Kengitys on viikon päästä, joten hokit pyydämme alle, jolloin ne antavat myös pitoa liukkaimmilla pohjilla. Säähän kun on luvattu muutos ja kylmää ilmaa on tulossa näillekin hoodeille. Lauantain maastoilun lopussa harjoittelin Tuikun kanssa paluumatkalla siirtymisiä harjoitusravista käyntiin ja kun tehtävä sujui mukavasti, suuntasimme Tuikun harmiksi lopulla vielä kentälle. Ja kun sitä vähiten odottaa niin juuri silloin hevonen tarjoaa parastaan ja sitä on hevosen selässä tuntuma siitä, että kun kaikki sujuu niin helposti ja hevonen liikkuu juuri niinkuin pitääkin. Mutta syksyn säät tuovat myös haasteensa. Märkää, vesisadetta ja lämpötila siinä 3 asteen ja nollan tuntumilla aiheuttaa Tuikulle ristiselkään sen verran vetoa, että loimitusta joudutaan miettimään. Pakkaset ja paukkupakkaset eivät tuota ongelmaa, mutta tämä siirtymävaihe aiheuttaa selvästi jäykkyyttä takaosaan. Kylmillä sateilla olen pistänyt ratsastusloimen selkään ja se pitää lämmön sisällään.

Olemme myös Tuikun kanssa hypänneet esteitä ja kuvien ottohetkestä on jo tovi aikaa. Tuntuma oli hyvä, mutta kun näet videon, mitä sitä omistajana katsoo. Tietysti kaikki omat virheet ja siihen jää se hyvä fiilis, mikä syntyi sillä hetkellä kun esteitä menimme. Pari hyppyä oli selvästi laakoja, etujaloilla loikkia, mutta mukana oli hyviä hyppyjä. Ja parasta tietysti on se, että saat kehua omaa hevosta.




tiistai 8. lokakuuta 2019

Lokakuun puolella

Tämä syksy on ollut sateisempi kuin pari edellistä. Ruska on ollut näyttävä ja maastoreissuilla olemme saaneet ihastella luonnon värikirjoa, miten kauniisti on maalailtu puiden lehtiä maastopolkujen varsilla. Tuikun kanssa olemme liikkuneet vaihtelevasti ja tulevana lauantaina olisi Irman tunti. Sitä tietysti odotan ja on kiva nähdä, mitä olemme Tuikun kanssa sisäistäneet. Mutta kenttää emme Tuikun kanssa ole kuluttaneet paria kertaa lukuunottamattta. Lauantaina Tuikku meni lapsiratsastajan kanssa ja hyvinhän he menivät. Tällä kertaa oli mukana esteitä yksi diagonaalin suuntaisesti oikeassa kierroksessa ja yksi pitkän sivun este. Muutoin olin laittanut tehtävärataa ja yksi oli peruutus puomien väliin. Mikä ei ole helppo. Sen sai ratsastajakin huomata kun pyysi Tuikkua peruuttamaan ja pyyntöhän on ohjista, Tuikku toimii, mutta peruuttaa huti. Istunnalle reakoivan hevosen kanssa pitää miettiä miksi ja miten korjata. Tätä yritettiin, toistuvasti.Kun Tuikkua ohjasi suoraan, jotta pääsisi kätevästi peruuttamaan niin se suorana liikkuminen ja pysähdys paikoilleen osoittautui vaikeaksi. Ja syynä ratsastajan vinous. Tämä tuo haasteita myös minulle, miten neuvoa, että hevonen toimisi siten kuin pyydettäisiin ja pitääkö ratsastaja hevosta kouluttamattomana kun se ei tee sitä, mitä ratsastaja pyytää. Tällä kertaa kun ratsastajan jalkaterät sojottivat toinen länteen, toinen suoraan, kyljistä oikea lysyssä, vasen pidempänä. Mutta onnistuttiin kutakuinkin säällisesti.


Maastoiltu on Tuikun kanssa. Yksin ja yhdessä. Olemme menneet rauhallista lenkkiä, kevyttä lenkkiä ja keskenämme menemme reippaita lenkkejä. Sopivasti sekoittaen. Mutta mukavaa on ollut. Ja on ollut kiva huomata, miten hienosti Tuikku toimii, vaikka mukana on sille täysin uusia ratsukoita. Sen kanssa pystyy kaverin kanssa menemään rinnatusten laukalla / ravilla, toinen voi ohittaa ilman suurempia tunteenpurkauksia. Jokaisen kanssa tämä ei onnistu, toiset eivät pidä ja tällöin pysytään takana tai edessä ilman vierelle tuloa. Vapaitakin on Tuikku saanut pitää ja on sillä mukavat paikat rentoutua. Viikonloppuna löysin sen pihatosta lepäilemästä päiväuniltaan ja onhan niillä tilaa missä nukkua. Tuikun puolelle mahtuu hyvin neljä hevosta, menisi varmasti viideskin, mutta talvitarhan koko laittaa jo rajoitteita hevosmäärälle. Pihattoon rakentuu turvepatja ja vähitellen patja suurenee ja päällä on olkea.

Tavallista arkea ja kävimme myös raivaamassa hevosille taas rinnepolkua, tällä kertaa hieman reittiä muuttaen. Polulla voi mennä käyntiä ja kohottaa mukavasti hevosen kuntoa. Polun raivauksessa oli myös mukana Lenni ja sai liikkua vapaana. Sitä ennen leikkivät tallin koiran kanssa. Se on narttu ja Lenniä kiinnostavat tytöt, mutta laitumella sitä kiinnosti enemmän hevosen kikkareet kuin kaveri. Sille piti näyttää myös tasaista hammasriviä, mutta mitään vaikutusta ei ollut pikkukoiran irvistelyllä. Yhtä innokkaasti kaveri halusi leikkiä ja sille ei sitten meinannut tulla loppua millään.
 



perjantai 27. syyskuuta 2019

Tunneilla mukana


Meillä oli Irman tunti lauantaina ja voi että kun meillä meni Tuikun kanssa hyvin. Näistä tunneista olen pitänyt tosi paljon ja joka kerta olemme saaneet hyvää palautetta etenkin Tuikku ja sen myötä minäkin. Minulle vaikeinta on istua siinä harjoitusravissa, kuten olen aikaisemmin kertonut. Mutta Irman tunneilla saan palautetta, ettei se ulospäin näytä siltä miltä se minusta istuessa tuntuu. Kun Tuikku tarjoaa parasta raviaan, tarvitsee se vielä paljon minulta lihaksistoon pitoa, mitä minulle ei ole riittävästi. Mutta on kiva tuntea se, miten hyvin Tuikku menee ja kun sitä saa kiittää, paijata ja kehua kunnolla. Meidän suhde on hyvä Tuikun kanssa. Ainut ikävä puoli on sen pieni koko, mikä nykyisin kieltämättä hieman harmittaa. Itsehän sen ostin, joten syyttäminen itseäni. Pienikokoisuudessa on se huono puoli, että minunkin pitää katsoa, miltä näytän. Kun painoni lähti nousemaan, totesin etten vielä ole liian painava, mutta nyt otin härkää sarvista ja päätin sitten rajoittaa herkkujen syömistäni. Ja kyllähän se koville ottaa etenkin silloin kun pitää tehdä asiakkaille tilaustöitä. Mutta viikon jälkeen tuntuu jo paremmalta, itsekuria on vaatinut, mutta näkyy myös jo vyötärön ympäryksessä sekä energia on lisääntynyt.

Tuikulla oli jälleen kerran tunti sunnuntaina. Tällä kertaa oli tarkoitus lähteä kärryajelulle, mutta satoi niin paljon ja kun laitoin viestiä, että perutaan. Mitä tapahtuikaan? Aurinko alkoi paistamaan täydeltä terältään ja niin suunnitelmat muuttuivat ratsastustunniksi. Tällä kertaa oli vain yksi ratsukko ja Tuikku sai ylittää pieniä maahankaivettuja esteitä. Laitoin ne lävistäjän myötäisesti molempiin lävistäjiin ja tämä oli hyvä harjoitus ratsastajalle. En siis pidä varsinaista tuntia, mutta tämä sai olla sellainen. Tuikku oli jälleen kerran reipas, mutta sopivasti. Tunti oli hyvä, aloitimme käynnistä ja seuraavaksi raviin ja siitä laukkaan. Kun alkulämmittelyt oli tehty, suuntana esteet ja nämä menivät hyvin. Vaikkakin alussa Tuikku pyrki menemään ravilla, mutta parin kerran jälkeen menivät laukalla ja ratsastaja oli tyytyväinen Tuikkuun. Siirryttiin maastoradalle. Ratsastaja on 11-vuotias ja pitää vauhdista, mutta totesin, että nyt hänen on osattava hallita Tuikkua, sillä se voi mennä lujaa vauhtia. Rata meni hyvin, Tuikku meni reippaasti, mutta ei liian lujaa vauhtia ja mäkeen se haluaa kiihdyttää. Ratsastaja oli tyytyväinen ja tykkää vauhdista.

Maanantaina oli Tuikun vapaa ja tiistaina lähdin tallille jo aamusta. Ensimmäinen varsinainen kylmä yö. Hevoset ovat jo pihattotarhassa ja pihatoista on tehty entistä ehommat. Ne näyttävät kivoilta ja niitä on maalattu punamullalla ja valkealla maalilla. Tuikku on tuttujen laihislaisukkojen kanssa samassa. Ja tuleehan sitä tarkasteltua Tuikunkin ympärystä, miltä se näyttää enkä tälläkään kertaa mitannut sen ympärysmittaa, en muistanut. Näyttää hyvältä, tosin jos ihan tarkkoja ollaan niin saisihan se muutaman kilon vielä karistaa, mutta jo tällaisenaan oikein hyvä, sillä vauhtia riittää. Hevoset ovat siirtyneet kesästä syksyyn ja sisäruokintakaudelle totuteltu uuden heinän myötä jonkin aikaa. Tällöin teenkin usein niin, että menemme raskaampia lenkkejä, jolloin kulutus syö ylimääräiset pois ja tasaantuminen olisi helpompaa uuden heinän myötä. Tänään lähdimme pitkälle lenkille. Aurinko paistoi ja minulla oli puseroa, fleece ja takki päällä. Kävimme Ahtialan kartanon mailla ja kyllä syksy on kaunista. Menimme pitkän matkaa käyntiä ja raville kun lähestyimme siltaa ja välillä käyntiä siitä siirtyminen raviin. Ahtialan teillä ravataan siellä, missä voidaan ja käytiin venerannassa kääntymässä. Lähdettiin reippaaseen laukkaan. Kävimme tutun niittylenkin, missä kohtasimme kovin aran villakoiran. Sille hevosen kohtaaminen oli varsin pelottavaa, Tuikku olisi niin halunnut tehdä tuttavuutta ja jäädä siihen. Takaisin tullessamme laukkasimme reippaasti mäen ja olin siitä jo kertonut villakoiran ulkoiluttajalle ja ohitus meni hyvin, pienet haukut saimme aralta koiralta. Jatkoimme matkaamme Rauhalan mäelle, siitä niittyteitä pitkin kohti Iivarintietä ja nyt pitkästä aikaa menimme Iivarintien päähän ja sieltä laukalla takaisin koko matka, vaihdellen nopeutta, lopussa jo vauhtia olikin niin paljon, että minäkin olin hengästynyt. Laukassa istun aina kevyessä istunnassa ja siinä tarvitaan jo vähän jaksamista reisilihaksilta. Sen verran pitkiä laukkaosuuksia menemme. Käännyimme niittytielle, mikä menee ankkalammelle ja siellä menimme kaadettuja heinäpellon laitaa myöten ylittäen palstat ja saavuimme tutulle hiekkatielle, mikä päättyy Lohjansaaren tielle. Tämän ylitettyämme jatkoimme jo tutulla tieosuudella laukkaa ja vauhdikkaasti Tuikku meni.

Meidän maastoilut vaihtelevat pituudeltaan, tällä kertaa teimme noin 10 kilsan reitin ja laukkaosuuksia tällä reitillä oli noin 4 - 5 km:n verran, osa raviosuuksia ja loput käyntiä. Yksi laukkapätkästä on noin päälle kilometrin ja toinen pitkä osuus on vajaan kilometrin mittainen. Hikinen Tuikku oli, mutta ei kuitenkaan läpimärkä vaan hieman kastunut ja palautui hyvin viimeisellä käyntiosuudella. 

Olemme käyneet kentällä ratsastamassa minä vain kerran, mutta lasten mukana Tuikku on ollut. On mennyt hyvin. Viime kerralla jäi Tuikku pois, sillä kenkä oli niin löysällä. Tuikkua sai tuurata sen tarhakaveri. Oma ratsastukseni Tuikun kanssa meni todella hyvin. Menimme kevyttä ravia sekä harjoitusravia, teimme väistöjä sekä hyppäsimme estettä vasemmassa kierroksessa diagonaalin suuntaan asennettuna. Hypyt menivät hyvin, pari kertaa oli hyppy etujaloilla ja kunnon ponnistusta ei tullut. Asettamani korkeus ei ole korkea, joten se ei haasta hevosta, mutta antaa mukavasti vaihtelua kentällä ratsastukseen.

Kaikenkaikkiaan meillä on Tuikun kanssa mennyt hyvin. Yhtä iloisena se tulee vastaan ja on mielellään lähdössä mukaan. Saimme myös näytettyä uudelle tulokkaalle reittejä ja Tuikku on varsin rento ja rauhoittava kaveri, pystyy  menemään muutakin kuin lujaa. Vaikka suurimmaksi osaksi liikumme keskenään, sillä Tuikku ei sinällään tarvitse kirittäjää vaan se innostuu yksin reippaampaan menoon.


tiistai 10. syyskuuta 2019

Valkuaisherkkyys


Tuikku on ollut laitumella elokuun lopusta ja keskilaitumella. Tässä ajassa Tuikulle ilmestyi valkuaispatit, ei kovin paljoa, mutta ne huomasin tunnustellassani selkää. Niitä oli molemmin puolin selkää sekä hieman alempana, kovia patteja. Syöty keskilaidun on saanut olla kahden hevosen laitumena aikaisemmin ja uutta kasvustoa on tullut. Kovin paljon ei siis laitumella ole valkuaista, mutta silti reakoi. Ruokinta muutoin on pysynyt samana ja Tuikku näyttää hyvinkin sporttiselta liikkuessaan ja tällöin sitä kuvista päätellen antaisi enemmän ruokaa, mutta kun katsoo kuvia, missä ei ole liikettä näkyy kuitenkin, että on pyöreärunkoinen ja sopivasti massaa.


 Tuikku on saanut olla lasten ratsuna ja se on ollut juuri sitä mitä on sanottu, rauhallinen ja vakaa sekä reipas. Vieraan hevosen kanssa sitä jännittyy helposti jos hevonen on myös itse reipas eli liikkuu pyydettäessä ja vauhtia löytyy sekä alussa intoa enemmän kuin malttia. Hevonenkin osaa vieraan kanssa tehdä pyydettyjä asioita aivan toisin kuin omistajansa kanssa. On helppo olla rohkea tutun hevosen kanssa, mutta kun on hevonen, jota ei itse tunne, on helposti pelokas ja aristelee hevosen reippautta. Samalla voi haluta, että hevonen liikkuu reippaasti, mutta jos hevonen vastaakin siihen reippaasti ja haluaisi samalla intensiteetillä jatkaa, voi se vieraammalle olla jännittävää. Joten lapsen kannalta kokeilin sunnuntaina juoksuttaa Tuikkua ennen varsinaista tuntia. Ei kovin raskaasti ja pitkäkestoisesti, mutta pieni hiki pintaan ja reipasta ravia ja laukkaa molempiin suuntiin ja sitten vain odottamaan tunnin alkua. Ja tämä auttoi, oli varmasti lapsen paras tunti ja kehityksen huomasi. Tuikku oli reipas ja pysähdykset sujuivat paremmin ja selkeämmin. Meillä oli myös tallin shettis Tappi toisena ratsuna mukana ja sekin oli reipas, löytyi helposti ravia ja laukkaa. Nämä tunnit ovat hauskoja ja niissä voi nauraa ei toisen kömmähdyksille vaan sille ilolle, mikä välittyy sekä ratsastajista että hevosista tai tässä tapauksessan -  no poneista (vaikka Tuikku nyt on virallisesti hevonen).

Tehtävätunnit rakentuvat suurimmalta osalta alkukäynneistä, jolloin annetaan pitkää ohjaa. Ratsut saavat liikkua vapaassa muodossa. Siirryttäessä raviin pyritään ohjia lyhentämään ja välillä vähän pidemmällä, mutta ravia mennään uraa pitkin. Yritetään pitää kädet vakaina, istunta rentona ja vielä emme ole menneet kuin paikoitellen istunnan hienosäätöön, mutta näitäkin on tuotu ratsastajille esille. Yritetään muistaa pitää jalat suorana ei pohkeita taakse taipuen, jolloin nilkat ovat ponin nivusissa. Olen rakentanut kentällä erilaisia tehtäviä, kuten viimeksi neliön, missä piti saada hevonen taipumaan kulmista. Vaikea tehtävä lapsille, mutta osoitus siitä, että ratsastus ei ole pelkkää ravaamista ja laukkaamista. Neliön ratsastaminen ei ole helppoa jos tahtoo, ettei hevonen oio kulmia, mikä on hevoselle luontaista, ellei sille kerro, miten sen pitää neliön ratsastaminen suorittaa.

Sitten meillä oli viuhkana puomit, mitkä ratsukot menivät molempiin suuntiin käynnissä ja sitten ravissa. Tuikku tahtoi ravin jälkeen nostaa laukan ja sanoin ratsastajalle, että antaa laukata ja niin he menivät. Tunti on melko väsyttävä ja sen huomaa myös. Väsymys tulee jo lopputunnista. Väsynyt on ratsastaja ei niinkään Tuikku.


Me olemme myös maastoilleet Tuikun kanssa, menneet kärryillä ja nauttineet syksyisistä kauniista päivistä. Meillä on ollut melko rento rytmi menneinä viikkoina ja vapaapäiviä Tuikulla on ollut useampia. Välillä on menty raskaita lenkkejä, mutta viimeiset pari viikkoa on mennyt hieman lyhyempiä lenkkejä, missä on ollut ravi- ja laukkapätkiä. Seesteistä aikaa ja Tuikku on tuntunut iloiselta ja reippaalta. Muutaman kerran oli käytöksessä havaittavissa turhaa säikkymistä ja tästä jouduin jo tulemaan selästä alas, sillä rantalaiturin edessä pysähdyksissä oleva auto sai sen täysin pois tolaltaan. Tämä on Tuikulle poikkeuksellista ja tämä osui juuri tähän syksyiseen laidunnukseen ja melko todennäköistä on valkuaiseen reakointi, mikä myös heijastuu käytöksessä kuumumisena, turhana säikkymisenä, pelokkuutena. Tätä kävi parin - kolmen päivän ajan kun tuntui, että jotain oli puskissa jne., mutta käytös on tasaantunut. Tästä kerrasta vedin myös minä herneet nenään ja seuraavaan kertaan halusin panostaa siten, että kokemus on positiivinen. Ja kävimme saman reitin, ja Tuikku ennakoi, mutta tällä kertaa kuunteli minua, vaikka selvästi se muisti, että tällä reitillä oli ed. kerran jännää, omistaja otti myös itseensä. Mutta rauhallisesti kävimme läpi, otin omenan mukaan, söin siitä osan ja laitoin laiturille, mistä Tuikku sen söi ilman vapaana kun otin kuvan taaempaa. Valkuaisherkkiä hevosia on, mutta sen tunnistaminen ei kovin helppoa ole. Kun on monta muutakin muuttujaa mukana, mihin oireet voivat täsmätä. Helpommin tämän toteaminen käy kun systemaattisesti voi käydä eri heinälaatuja läpi ja nähdä millaisia arvoja heinässä on. Tällöin parasta on olla joko oma talli tai paikka, missä omistaja saa mahdollisuuden testailla eri heinälaatuja. Koska kyse ei ole heinän huonoudesta vaan hevonen vaan ei kestä valkuaista syystä tai toisesta. Mitä vähemmän valkuaista sen parempi. Mutta hevonen tarvitsee valkuaista, joten sen tarpeen olen täyttänyt hampulla, mitä Tuikku sietää paremmin. Annoskoot ovat pienet ja hamppua olen antanut kokonaisena.



maanantai 26. elokuuta 2019

Vielä on kesää jäljellä, Tuikku laitumella 24/7


Aika rientää ja eletään elokuun loppua. Säät ovat olleet kivat, lämpöiset, sadepäiviä myös pidellyt. Ja Tuikku on päässyt paratiisiin, se on nyt laitsalla 24/7. Ja hyvin näyttää viihtyvän, mutta tulee luokse ilman kutsumista kun näkee, että saavun portille. Näin on ollut aina Tuikun kanssa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Paras kiitos omistajalle huomata, että yhteistyö pelaa ja hevoselle on mieluista tulla omistajansa luokse. Tunne on molemminpuolinen. On Tuikku saanut vapaapäiviä, useampiakin. Ja pysynyt kuosissa siitä huolimatta - onneksi. 


 




Tuikku on toimittanut myös lapsiratsun virkaa ja toiminut siinä sangen hyvin. Tehnyt työnsä motivaatiolla ja välillä on ratsastajan mielestä ollut vähän liiankin reipas. Ei pahalla tavalla, mutta kuitenkin niin, että ratsastaja on aristellut lopputunnista ja on menty käyntiä. Seuraavalla kerralla taas arkuudet ovat unohtuneet ja taas uudella innolla selkään, ravia ja laukkaa menivät myös.

Irman tuntikin pidettiin ja nyt sitten kehun itseäni ja Tuikkua vuolaasti. Mentiin tähän asti parasta väistöä ravissa, mitä koskaan olen saanut hevosen kanssa tehtyä. Juuri sellaista, missä rytmi säilyy hyvänä koko väistön ajan. Tälle saa ihan vapaasti nauraa, mutta omassa päässäni sillä hetkellä oli mielikuva niistä hienoista ratsukoista, mitä olen televisiosta nähnyt ja ajattelin siinä väistöä tehdessä, että tämä tuntuu ihan siltä, miltä huippujen tekemänä väistö näyttää. Tältä sen siis pitää tuntua, sopiva rytmi väistön suuntaan ja jujuna on se, että lantio myötää ravin mukana, keskivartalo pysyy kuosissa korsetissaan ja katse on väistön suuntaan. Se tuntuma oli ihan kuin olisi oppinut jotain aivan uutta. Mutta Tuikku oli rento, minä olin rento ja sain pidettyä lantion liikkeen mukana. Siinä vaiheessa kun Tuikku alkaa antamaan parasta ravia, on siinä istuminen minulle vaikeaa. Syy tähän on myös se, etten halua rasittaa selkää turhaan ja koen pomppivani liikaa satulassa, vaikka sivusta katsottuna se ei näytä ihan siltä, miltä se minusta tuntuu. Ja tämä johtaa siihen, että jännityn lantiosta ja siirryn väistämättä kevyeeseen raviin kun haluan helpottaa Tuikun selkää. Nyt tunnilla olemme pureutuneet tähän ongelmaan ja olen saanut rohkeutta istua harjoitusravissa pelkäämättä sitä, että nyt hevonen särkyy allani :O.

Teimme myös kaaria pitkän sivun toisesta päästä toiseen. Ja tämä tehtiin niin käynnissä kuin ravissa sekä molempiin suuntiin. Ideana oli se, että käännöksessä lantio pysyy vakaana suorassa, joustaa liikkeen mukana, mutta keskivartalo ikäänkuin kiertyy käännöksen suuntaan ja pää pysyy suorana eli pää ei saa lähteä kääntymään "irrallisena" vartalosta. Kuullostaa helpolta, mutta itseasiassa vaatii keskittymistä. Mitä luontaisesti tapahtuu on se, että alan kääntämään pääni käännöksen suuntaa kiertämättä vartaloa. Tätä joutui harjoittelemaan aluksi monta kertaa, jotta osasin sen tehdä oikein ja kun sain tehtyä oikein, alkoi Tuikun liikkeessä myös näkyä, että istuin tasapainossa. Tuikullakin kun on "ravinsa" ja sitten on se oikea ravi, missä liike on sen verran isoa, että se vaatii jo korsettilihasten käyttöä unohtamatta samalla, että on joustettava lantiolla ilman liikkeen vastaan jännittymistä.


Tuikulla oli viime viikolla hierontaa ja sen oikea lanne oli kireä samoin olkavarsi ja oikea sisäreisi. Olisiko ollut revähdystä vai johtuiko sitten pidetystä tunnista, jolloin lihakset ovat saaneet töitä. Mutta hieronta auttoi, siihen kevyt käyntilenkki, yksi maasto vieraalla menijällä ja nuoren tytön maastoratsastus. Tänään oli kiro ja eipä ollut paljon huomautettavaa olka oikealta, etupolvi, vasen lanneranka hiemn kireyttä ja muutoin vaikutti hyvältä. Seuraava käynti kymmenen viikon jälkeen. Tuikulla on ollut si-ultran kuvaus kolme vuotta sitten. Tämän jälkeen ei ole ollut tarvetta kuvauksille, toki olen harkinnut sitä, kysynyt eläinlääkäriltä, mutta kun liikkuu sen verran hyvin, ei kipukäytöstä, vastustelua tai muutakaan, on kontrollikuvat jätetty ottamatta. Tämän takia koen kiron säännöllisen hoidon olevan Tuikun kohdalla paras väliaikatarkistus. Outi kyllä huomaa jos on jotain huomautettavaa ja kertoo sen ja häneltä olen toki kysynyt myös näkeekö kuvauksen tarpeelliseksi. Ei ainakaan vielä ole ollut. Si-nivelen kanssa on elettävä ikäänkuin jokainen päivä olisi viimeinen, mutta silti pidettävä tavoite tulevassa. Koskaan kun ei tiedä, mikä päivä on se, että tilanne on muuttunut. Onneksi vielä on ollut hyvä eikä ole ainakaan käytöksessä näkynyt minkäänlaista vastustelua tai kipukäyttäytymistä.

Syyskuuta kohden menossa, tulevana lauantaina on Irman tunti ja en ole ehtinyt lainkaan harjoittelemaan ed. tunnin oppeja, joten tässä pitäisi sitten yrittää pientä muistuttelua tehdä Tuikun kanssa. Ja kun on parhaimmat maastoilusäät niin saa nähdä jääkö viimeiset harjoitukset tekemättä.

maanantai 5. elokuuta 2019

Parasta juuri nyt


 Juuri tässä hetkessä kun menemme Tuikun kanssa heinäpellon poikki (tästä ei kaadeta heinää) ja heinän korret rapisevat ja suhisevat pohjaan, on tunne täyteläinen. Tuikku oli reipas ja kärryajeluista olen yleensä saanut ne parhaimmat korvan takaa otetut kuvat, luonnosta, metsästä ja siitä hetkessä, jolloin tuntuu, että tähän voisimme jäädä, tähän voisi ajan pysäyttää, tähän hetkeen. Kun tässä on se kaikki, mikä oman hevosen kanssa on juuri sitä, mistä on aina haaveillut ja niitä tunteita, mitä oman hevosen kanssa voi kokea kun tuntee toisensa puolin ja toisin.

Meillä oli lauantaina Irman tunti. Pidän hänen tunneistaan todella paljon, ne keskittyvät istuntaan ja hän on hyvä havainnoimaan ratsastajan ongelmat, osaa tuoda ne esille selkeästi ja myös ohjata, miten korjata. Hänellä on hevoslähtöinen tapa opettaa. Ja perustuu oleellisesti istuntaan ja vaikutteita on niin westernsitä kuin kouluratsastuksen puolelta. Mutta opetus on minusta hevosen kannalta reilua. Tämän takia haluan tämän nyt kirjoittaa, jotta muistan sekä jakaa teille niin yksinkertaisen asian kuin väistön, mistä on tullut minulle erityisen vaikea. Irman tunnilla sain sen viimeisen palikan, mikä sai minut ymmärtämään, miten väistö tehdään ja miten voi korjata kun hevosen takaosa jää jälkeen tai se nyt ei oikein halua vain tehdä työtä takaosallaan. Minulla kun on ongelmana yrittää tehdä mahdollisimman paljon kun pääsee vähemmälläkin.

Irma kertoi, että hän lähtee väistöä opettamaan meille kuten hän aloittaa nuorten hevosten kanssa ensimmäiset väistöharjoitukset.  Eli aloitimme käynnistä, tulimme pitkää sivua päätyyn ja puolivälistä tuli hevonen kääntää keskihalkaisijalle ja siitä lähteä tekemään väistöä siten, että katsomme väistön suuntaan, annamme painoavun istunnalla, painamme pohkeella eikä ohjilla tarvitse tehdä mitään eikä välittää miten hevonen lähtee lapansa kanssa vaan annetaan hevosen mennä väistöä juuri niin kuin se näillä avuilla menee eli hieman vaikka banaanina ja ei korjata. Tätä toistimme ja Tuikku oli tyytyväinen samoin minä. Kun olimme tehneet tätä harjoitusta molempiin suuntiin, hevonen ymmärtänyt mitä sen tulee tehdä tulimme taas keskihalkaisijalle, mutta tällä kertaa piti mennä suoraan, sai asettaa hieman ja istunta-apu eli paino väistön suuntaan (esim. jos väistö vasempaan, vasemmalla istuinluulla enemmän painoa, katse ja pohjeapu (paine pois heti kun hevonen aloittaa väistön) sekä pitää lantio suorassa satulassa paino molemmilla istuinluilla, ja hevonen väistää eikä pohjeapua anneta muutoin kun jos hevonen ei väistä ja jos takaosa jää etuosasta jälkeen, pieni ulko-ohjan pidäte tai jos kiirehtii niin pyydämme ulko-ohjan pidätteellä odottamaan. Ja tämähän sujui meiltä hyvin tai siis minulta yllättävän hyvin, välillä kun Tuikun takaosa jäi taakse, pidätystä tai sitten huomautusta siitä, että pohjeavun tulee olla selkeä, jotta hevonen ymmärtää, että nyt mennään väistöä ja pohjeavun voi jättää pois ja hevonen väistää. Pitää siis muistaa katsoa sinne, minne kulkusuunta on. Seuraavaksi teimme tätä myös ravissa ja välillä meni heikommin, mutta pääasiassa olin tosi tyytyväinen.

Tuikku esitti hienoa raviaan ja sen ravi ei ole mitään pienen hevosen ravia vaan kyllä siinä joutuu jo kunnolla käyttämään keskivartalon lihaksiaan. Tuikun ravi on sen askellajeista parhain, se on parantunut ratsastuksellisesti ja näyttää hienolta. Mutta siinä istuminen vaatii myös keskivartalon lihaksia ja ravissa tätä työstettiin. Harjoitusravissa jos vähänkin jännittää lihaksia, on istuminen aika lailla vaikeaa, sillä ravi on niin pompottavaa. Kun lantiosta myötää ja istuu ravin tahtiin siten, että molemmat istuinluut myötäävät takajalkojen liikettä ikäänkuin polkisi polkupyörää, annetaan voiman tulla edestä pois ja pidetään korsettilihakset pitämässä tukea, on ravissa helpompi istua. Sekä samanaikaisesti helpottaa myös oikea hengitystekniikka. Ja tätä ohjataan myös pilatestunneilla, vedetään ilmaa syvälle keuhkoihin pallealihas käytössä, sitten uloshengitys suu hieman raollaan, mutta kyljet pysyvät suorassa ja jäntevinä. Tästä on myös apua silloin kun tuntuu, että ravi on jo niin isoa, että väkisinkin tuntuu pakaralihakset jännittyvän ja sitä kautta istunta vaikeutuu.

Tuikulle on tulossa myös vaihtelua liikutukseen. Leivontatuotteiden myötä painoni on noussut ja sanon kyllä nyt hiivatti kun sen poistaminen on vaikeaa. Pitäisi löytyä stressiä niin johan paino laskisi. Tosin en liian painava ole vielä  Tuikulle, vaikka se muutoin on pyöreärunkoinen, on sen jalat sirommat kuin useimpien piekkareiden ja kaviot ovat pienet. Useimmilla kun kaviokoko on isompi. Joten Tuikku aloittaa uransa tarhakaverinsa Tapin kanssa tekemään alkeisratsastusponeina ala-asteikäisille ja ohessa myös tehtävärataa. Tällöin saadaan kaivattua vaihtelua, kevyttä kuskia selkään ja olen ohjaajana näillä tunneilla. Tunnit eivät korvaa ratsastuskoulutunteja vaan ovat ikäänkuin eskari niille, joille alussa on vaikea mennä ratsastuskouluun. Näin pääsevät oppimaan hevosen käsittelyä alusta lähtien ja opetellaan satulointi, suitsimiset ja hevosen hoito sekä käsittelyä. Tästä saa myös rohkeutta aloittaa oikeat ratsastuskoulutunnit kun on päästy tutustumaan leikin ja tehtävien ohella hevoseen, käsittelyyn ja sen käyttäytymiseen.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Se jolla onni on sen kätkeköön

Harvoin on tullut kirjoiteltua tänne, vaikka kovin tietysti tapahtumia ja asiaa riittäisi. Ja olen tietysti joka kerta kertonut, miten mukavasti on mennyt. Välillä vain tuntuu siltä, että tuleekohan sitä liikaa kehuttua vai pitäisikö sitten enemmän kertoa asioista negatiivisemmin, jottei sitä turhaa kehumista tule. Ei tosin ole itsetarkoitus kehua, mutta meillä on ollut Tuikun kanssa niin pitkään sellainen tosi kiva jakso. Osasyynä varmasti se, että olen ollut laiska kentällä ratsastukseen. Sitä jos tekisin enemmän, olisin huomattavasti tyytymättömämpi kun ei ne omat taidot vain riitä. Olen siis päätynyt siihen, että tehdään sitä, mikä on mukavaa ja maastoilleet olemme suurimmaksi osaksi. Joskus erehdyn menemään kentälle pariinkiin otteeseen viikossa ja sitten taas maastoilu on niin mukavaa, että kentällä ratsastus unohtuu. Meillä on jäänyt myös kärryajelu vähemmälle ja osasyynä tien kovat pinnat. Ratsain kun pystyy valikoimaan paremmin, missä laukataan / ravataan. Kärryajelulla on vain tietyt reitit, missä voi mennä. Pitäisi taas laittaa kärryjä perään ja tehdä muutama reitti pitkän tauon jälkeen.

Tuikulla on myös mennyt nuori tyttö, joka on ratsastanut pelkästään kesäisin. Hän ratsasti Tuikulla parisen kertaa kun olivat kesälomalla ja laitoin tehtävärataa sekä ohjasin ratsastusta ja opastin sen, minkä itse osasin. Toisen opetus on varsin vaikeaa, miten korjata istuntaa ja kertoa se niin, että toinen  ymmärtää. Ja nopeita korjauksia ei ole, mutta toisella tunnilla oli jo niin huomattava parannus ratsastukseen, että jotain olin osannut neuvoa. Mutta mikä tärkeintä, Tuikku toimi siltikin rennosti jo ensimmäisellä tunnilla. Sen huomaan, että kyllä sekin osaa mennä siitä mistä aita on matalin. Kun ratsastajana on hieman kokemattomampi, joka ei ehkä sillä tavoin vaadi vielä kuin oma tuttu ratsastaja niin näkihän sen Tuikun menosta, mutta teki tehtävät kuten ratsastaja pyysi, mutta ei yhtään enempää kuin riittävästi. Tehtävärata oli sellainen, että olin laittanut kolme tynnyriä, missä oli ämpärit ja näitä tuli siirtää aina yhdelle tyhjälle paikalle. Tämä oli alussa varsin haasteellista. Pysähdykset ja paikallaan pysymiset tuntuivat olevan tehtäviä, missä Tuikun hätähisyys tulee esille ja se, että se liikkuu eteenpäin, oikoo kulmia lapa edellä ja ties mitä muuta. Ja jos ei ole kokenut opettaja, yritä siinä sitten parhaasi mukaan opastaa, miten vältyt tältä kun tehtävä pitäisi suorittaa yhden käden ohjatessa ja toisella kannetaan ämpärillä. Hieman jouduin avustamaan tehtävässä, mutta nämä tehtäväradat ratsastuksen lomassa katkaisevat ja antavat hevoselle vähän muuta mietittävää ja ratsastajakin joutuu toimimaan eri tavoin. Mutta Tuikku on todella monipuolinen hevonen, ei liitokavio, vaikka sen ravi on isoa ja näyttävää, mutta muutoin hyvin tasaiset askeleet ja kaikki tuntuu sille sopivan. 

Helleviikolla tyydyimme kevyempään menoon, sai vapaita ja kävimme uimassa. Mutta viikonloppuna menimme jo myöhempään illalla maastoilemaan. Menin lauantaina yksin ja on siinä ihan oma tunnelmansa mennä maastoreittejä klo 21 kuin päivällä tai illalla. Oli toki lämmintä ja Tuikku hikosi ihan kunnolla näiden helleiltojen myötä. Sunnuntaina menimme Jarin kanssa ja hänellä oli sähköavusteinen maastopyörä. Oli kivaa, välillä menimme ohi ja Jarikin meitä ohitteli. Laukkaosuudet menimme suht reippaasti ja paikoin Jari jäi, joten pysähdyimme odottamaan. Tien pohjat ovat paikoin epätasaiset, joten yhdellä kädellä ohjatessa ja toisella kuvatessa tulee jo haastetta säilyttää tasapaino ja mennä jo lujempaa. Sähköavustuksella pääsee hyvin ylämäet.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Tuntuman merkitys

Pitkästä aikaa päätin aloittaa tekstin. Olen lueskellut muiden blogeja ja miettinyt välillä tänne kirjoittamista, mutta meille kuuluu ns. tavallista arkea, helppoa ja toimeliasta. Kaikki tuntuu Tuikun kanssa sujuvan mukavasti eikä mistään ole ollut sen kanssa huomauttamista. Elämäänsä tyytyväinen hevonen. Helppoa on ollut ja niin mutkatonta. Tosin laitumelle en ole päästänyt. Olen kyllä sitä mieltä, että hevosten pitäisi saada laiduntaa, mutta sen verran itsekäs olen ollut, etten halua sitä lihomista ja sen jälkeistä kovaa rääkkiä hevosen kanssa, jotta se saataisiin taas laihtumaan. Tuikku on hyvässä lihavuuskunnossa ja se on timmissä kunnossa.

Olemme liikkuneet ja kiropraktikko kävi Tuikun taas hoitamassa ja edelleenkin oikein hyvä. Vasemmalla puolella oli kireyttä hieman ja tämä muuten johtunee meidän vasemman puolen laukkaharjoituksista kun lihaksissa on näkynyt vahvempana se, että menemme enemmän oikeanpuoleista laukkaa, mikä Tuikulle on myös se helpompi. Joten tuumasta toimeen ja yritän saada myös vasenta laukkaa maastossa. Kentällä olemme menneet jonkin verran, harvoin ja toisinaan samalla viikolla pariinkiin otteeseen. Mutta mitään suurempaa hikitreeniä emme ole tehneet. Olen panostanut enemmän siihen, että jää hyvä mieli molemmille. Lyhyitä tehtäviä ja sitten huilia.

Kentällä ratsastusharjoituksia
Mitä olemme kentällä harjoitelleet: olen halunnut vaikuttaa raviin siten, että menemme mahdollisimman hidasta ravia ilman tahdituksia ja tähän olen pyrkinyt pelkästään istunnan vaikutuksella en niinkään puolipidätteillä ohjista. Tätäkin on aikoinaan tehty ja se ei ole Tuikun kannalta paras ratkaisu. Usemmiten päädytään siihen, että vaadittaessa ravin tahtiin hitaampaa tempoa ja tekemällä sitä pidätteillä, vastaus on yleensä kiihtyneempi mieli ja jännittyneisyyttä. Tätä Tuikun kanssa opetettiin, pidätystä, pidätystä ohjasta ja kun itse ratsastaessa koin, että se ei tuota tulosta, olen päätynyt itsenäisesti harjoittamaan hidastusta siten, että hidastan kevennyksellä ja harjoitusravissa pidättämällä keskivartalon lihaksia sekä ylä- että alavatsan. Jos vaikuttaa siltä, että Tuikku ei tahdo vastata tähän, pieni pidäte ohjasta muistuttamaan, mitä haluan. Tämä yleensä toimii ja ravin tempoa hidastamalla pyritään siihen, että saisin Tuikun myös käyttämään selkäänsä. Tätä harjoitusta emme tee kovin kauan ja välillä on myönnettävä, että joillakin kerroilla ei onnistu lainkaan jos Tuikulla on liian paljon energiaa, minkä se haluaisi käyttää juoksemiseen. Tämä on ollut minusta siinä mielessä hyvä harjoitus, että samalla pääsen itse istumaan satulaan ravissa. Vähän vastaavaa aikoinaan harjoiteltiin Jalin kanssa ja tuolloin tuli uutena käsite: slow motion.


Vastalaukkaharjoituksia
Toinen mitä olemme harjoitelleet on vastalaukat. Mutta ilman kaarteita. Tähän asti emme ole vielä päässeet ja tästä on hyötyä siihen, että vastalaukkaharjoitusten jälkeen Tuikku myötää kaulastaan ja tähän ei tarvita minkäänlaista pidätettä ohjista, ei pientä nippausta vaan Tuikku myötää näiden itsenäisesti harjoitusten jälkeen. Yleensä kun aloitan kentällä, menemme aluksi käyntiä pitkillä sivuilla vaihtaen suuntaa. Otan mukaan siirtymiset käynnistä pysähdykseen ja tähän pyrimme pelkästään istunnalla ja toimii. Vähitellen mukaan peruutukset ja eri variaatiot siirtymisissä. Kun pääsemme raviin, aloitan kevyessä ravissa suoralla uralla, välillä pääty-ympyrä kerran ja suunnan vaihto. Kun olemme päässeet siihen, että kevyt ravi sujuu siten, että Tuikku alkaa myötäämään ja hakee itse sopivaa muotoa, tehdään laukannostot kulmiin. Jokaisen harjoitusosuuden päätteeksi menemme käyntiä kierroksen - pari ja aloitamme uuden harjoituksen. Tällä pyrin välttämään sen, mihin niin monesti syyllistyn, jatkuvaan prässäykseen eli mennään yhtäjakoisesti pitkään ja sitten Tuikku alkaakin olemaan väsynyt. Tarkoitus kun oli ratsastaa rennoksi, mutta liian pitkät työskentelyjaksot eivät tuo sitä toivottua tulosta.

Laukannostojen myötä laukataan kierros ja tästä laukkaamme oikeassa kierroksessa pitkää sivua tullen päädyn kaarteeseen ja teemme puolikkaan kaarroksen oikeassa laukassa tehden silmukan ja palaten samalle uralle, mistä tulimme oikeassa kierroksessa ja näin pidetään taas vastaavasti vasemmassa kierroksessa oikeanpuoleinen laukka kulmaan saakka, mistä vaihdetaan raville. Tämä on minusta ollut hyvä harjoitus Tuikun kanssa. Teemme vastalaukkaharjoituksia molempiin suuntiin. Edelliskerran teimme samaa harjoitusta, mutta kuinka ollakaan Tuikulla oli enemmän virtaa kuin malttia ja oli mennä pelkästään juoksemiseksi, joten jätin vastalaukkaharjoitukset siihen ja vaihdoin taktiikkaa. Teimme kahdeksikkoa, ensin ravissa ja sen jälkeen laukassa. Tämä hieman hillitsi juoksemishaluja ja sai Tuikusta turhat mehut pois. Ja samalla saatiin lyhyitä pätkiä vastalaukkaa ja vaihdettiin laukkaa parin raviaskeleen jälkeen.

Kun olemme kentällä ratsastaneet yleensä noin 20 - 25 min, lähdemme Huhtasaaren tielle ottamaan laukkapätkät. Ensimmäisestä alamäestä lähtien laukalle ja päätämme sen Huhtasaaren tien mäkien jälkeen. Tämä laukkaosuus on noin vajaan kilometrin mittainen yhtenäinen laukkapätkä. Ja siitä laskeudun alas ja kävelemme rintarinnan tallille. Tässä on pääasiallinen kuvaus, mitä teemme kentällä. Ja kun olen löytänyt tämän systeemin, mikä toimii Tuikun kanssa hyvin ja olen jättänyt turhat pitkäjaksoiset prässit pois, meillä on ollut oikein kivaa kentällä. Tosin menemme harvoin, tekisi tietysti hyvää hevoselle mennä useamminkin. Mutta kun toimii näin niin tätä jatkamme.

Tuntuman merkitys
Kolmas, mitä olen itse harjoittanut on tuntuma. Se jos mikä on vaikeaa, etenkin minulle. Sillä perusvirheeni on se, että kun Tuikku on tuntumalla esim. juuri kevyessä ravissa ja siirryttäessä käyntiin, "heitän ohjat pois". Mutta en tietoisesti, tämä on vain tapa antaa sille ohjaa, mutta näissä kohden tuntuma katoaa ja se on haettava uudelleen. Kun on hevonen, mikä herkästi reakoi ohjasotteeseen, epätasaisuuteen, äkilliseen istunnan tasapainosta johtuvaan menetykseen, mikä näkyy ohjasotteessa, sitä itse on myös ns. herkkä kädellä antamaan ohjaa (oma tunne), mutta toimii siten, että itseasiassaa ikäänkuin "heittäisi" ohjat pois, koska pyrkii välttämään ohjalla roikkumista (taas oma oletus). Tuntuman kun pitäisi olla tasainen, pysyä yllä siirryttäessä käynnistä raviin, pysähdykseen, peruutukseen, laukkaan jne. Tästä saan aina huomautusta kun ja jos on joskus ollut ohjattua opetusta -> pidä tuntuma, älä heitä ohjia pois, nyt ei ole Tuikku tuntumalla jne.. Tuntuma on varmasti monen ongelma, miten sitä kuvailisi ja mitä se oikeastaan on ja milloin tietää, että hevonen on tuntumalla. Tuikun kanssa voin ratsastaa ilman ns. todellista tuntumaa ja silti se hakeutuu itse ratsastaessa muotoonsa pyöristäen kaulaansa ja ollen lähes luotiviivalla hieman turpa luotiviivan yläpuolella ja tuntuma voi olla välillä ja välillä taas ei.


Olen harjoitellut tätä tuntumaa siten, että pyrin tietoisesti pitämään tuntuman yllä siirtymisissä. Olen tehnyt tätä aluksi käynnissä ja siitä pysähdykseen ja takaisin. Tämä onnistuu vielä hyvin ja tuntuma säilyy hyvänä. Kun siirrytään raviin, niin tässä usein menetän tuntuman ja joudun hakemaan sen uudelleen. Tuntuma minulle Tuikun kanssa on sitä, että pystyn pitämään ohjat vakaampana ja jos haluan antaa enemmän ohjaa, minkä koen käsiini hieman sellaisena Tuikun puolelta hakemisena, jolloin se hakee enemmän eteen, annan sen, mikäli kyse ei ole siitä, että se haluaa vetää pois ohjastuntuman ja mennä raskaana edestä. Kun Tuikku hakee omaa muotoaan, tunnustelee, seuraan hieman käsilläni mukana (ohjat pysyvät vakaana) ja tuntuma (vakaus, ohjat pysyvät riittävänä ilman ohjien lörpsymistä) säilyy. Tätä olen harjoitellut myös  maastossa. Raviin siirryttäessä ongelmana on askellajin muutos käynnistä kaksitahtiseen raviin, missä pää ei sinällään liiku, mutta tuntuu käsissä pienenä nykäyksenä ja tässä kohden yleensä menetän tuntuman kun istunnalla pitäisi myös mukautua liikeen rytmiin ja vaihdokseen. Tuntuma on ollut sitä, että pystyn käsilläni seuraamaan Tuikun suusta ja kaulasta tulevaa liikettä, missä ei vetoa tule taaksepäin, mutta olisiko oikea sana pito, pidän yllä ohjan vakauden menettämättä sitä ja antaen liian paljon löysää, jolloin ohjat lerpsahtaa ja tuntuma katoaa suuhun. Tuntuman tunnistaminen ja käytännössä sen ymmärtäminen ei ole helpointa, tuntuma käsitteenä luettaessa voi tuntua helposti ymmärrettävältä, mutta käytännössä on niin monta muuttujaa kuten se, että harva ei halua roikkua ohjissa, vetää, aiheuttaa turhaa kireyttä hevosen suuhun ja tämä taas tuo sen, että silloin sen myös helpoiten menettää. Tuntumasta tulee epätasainen. Näin minulla käy usein ja senpä takia olen tätä alkanut harjoittelemaan. Tähän on ollut myös yksi apu eli malttaa esim. ravissa seurata hevosen liikettä. Yleensä kevennän hieman liian aikaisin enkä kuuntele / tunnustele hevosen liikettä, teen kevennystä mekaanisesti en hevosen takaosan liikkeen mukaisesti. Nyt olen alkanut keventämään kun takajalan nosto tekee kevennyksestä sen, että seuraan takaa tulevaa nostoa ja sen mukaan kevennän. Paljon harjoittelua edessä, mutta nämä kolme erillistä harjoitusta ovat tuoneet hieman intoa kentällä ratsastukseen ja kun harjoitukset pitää sopivan lyhyinä ja kokonaisuutena siten, ettei väsytä hevosta liikaa, säilyy molemmilla into. Näistä on aina hyvä jatkaa seuraavalla kerralla ja se seuraava kerta voi venyä jopa viikon parin mittaiseksi.

Mitä muuta meille kuuluu
Yleisesti ottaen hyvää, paljon maastoiltu ja on Tuikulla mennyt pari muutakin ratsastajaa. Vaikken niin raaski sitä säännölliseen ratsastukseen muille luovuttaa niin silloin tällöin Tuikku saa vieraitakin selkäänsä. Ja on kovin pidetty. Tuikku kun on aina hyvän tuulinen, aina valmis tulemaan mukaan ja aina valmis syömään puuroannoksensa. Sillä ei tunnu olevan huonoa päivää koskaan - tässä kohden koputan puuta niin monta kertaa - ja toivon mukaan säilyy edelleenkin tällaisena. Tuikku on saanut myös vapaansa.

Me hankimme matkailuauton ja se on ollut ihan huippuhankinta. Olemme tehneet lyhyiden matkojen retkiä ja olimme sunnuntaista - torstaihin saaristokierroksella; minä ja tyttäret. Vastasin kaikesta, kemiallisen wc:n tyhjennyksestä ja huollosta, harmaaveden tyhjennyksestä, vesisäiliön täytöstä, ajosta ja saaristokierroksella jouduin ensimmäistä kertaa ajamaan lautalle ja asuntoautolla, joten jännitystä riitti. Mutta kaikki meni hyvin, koirat mukana. Koirat ovat tykänneet kovin retkeilystä ja ne ovat niin innolla lähdössä mukaan. Mukavasti seikkailun makua ja Tuikun kanssa olemista odotan näiden retkien jälkeen. Mutta en juurikaan muista ikävöidä syynä myöskin se, että se on voinut hyvin. Kiitokset kuuluvat niin tallille kuin kiropraktikolle Outi Holopaiselle ja kengittäjälle. Tässä se kolmen kompo on. 

torstai 9. toukokuuta 2019

Toukokuu

Huhtikuu tuli ja meni, tuli toukokuu ja sekin menee nopsaan. Ohessa video meidän maastoradalla kaahailusta. Kolme kertaa juostiin samaa rataa, vauhtia riitti ja olipas mukavaa. Rokotus ja raspaus oli huhtikuussa, hampaat hyvässä kunnossa, limakalvot hyvät. Ja kesää odotellessa, matkailu- / retkeilyautokuume iski niin lujaa, että jompikumpi meille on tulossa. Koirien kanssa päästään retkeilemään ja liikkumaan poluilla ja luonnonhelmassa.



Meidän seikkailuja hevosen / koirien kanssa voi seurata instassa. Kirjoitusinto varmaan palannee jossain vaiheessa kun siihen löytyy enemmän aikaa.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Huhtikuun alkupäivät



Blogin kirjoittaminen tahtoo jäädä ja toisaalta olen pitänyt tätä muistiinpanoalustana. Joten kirjoittelen tähän vähän silloin kun ehdin tipoittain, jolloin aikamääreet voivat olla esim. tein eilen kun onkin kyse edellisviikon päivästä. Muutoin on ollut mukava kirjailla, vaikka välillä kirjoittamisen into on laantunutkin. Sitä tasaisen tappavaa toistoa, mutta huoletonta ja mukavaa hevosen omistamista - ainakin toistaiseksi (mikäänhän ei hevosten kohdalla ole varmaa). Meillä on ollut sellaista tasaista, epämukavuudet johtuen omista odotuksista ja tietysti pettymyksestä omaan osaamiseen. Tässä iässä vielä sitä jaksaa ylläpitää toivoa, että oppisi, mutta olen ainakin oppinut unohtamaan asiat yhtä nopeasti kuin ne mieleen tulevat. Mutta nyt kevään koittaessa mieli ja ratsastus on palanneet osin jo kentälle. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että meillä on rentoa menoa, en pyri hakemaan "kuuta taivaalta" vaan pieniä edistyksiä. Palaamme perusasioihin ja viilaamme niitä, laukannostot, suoruus, myötäys, tuntuma. Näissä jo riittää useammaksi kerraksi harjoiteltavaa.

Maanantaina kävimme maastossa katsomassa, missä kunnossa tiet ovat. Miten lumi on sulanut. Metsäpoluille pääsee jo liikkumaan, ne ovat sulat, osassa on niin märkää, että on turha mennä kaviokkaan kanssa tallomaan pohjaa. Kerran kuljimme reitin ja odotamme lumien sulamista ja metsäpolkujen kuivamista. Osalla metsäpolkuja voi jo mennä. Vaihtelua liikkumiseen ja hevoselle rentoa menoa. Teimme vain käyntilenkin. Tiistain Tuikku sai pitää vapaana ja eilen keskiviikkona laitoin kärryt perään. Olipa hieno sää, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Olemme menneet kärryajelua siten, että joka toinen kerta otamme raskaammin, lähdemme jo melkein heti hölkälle ja ravataan kääntöpaikalla, takaisin ravia ja Huhtasaaren tietä ennen lyhyt pätkä käyntiä ja käännöksen jälkeen raviin ja ravataan koko tie päähän saakka. Tehdään U-käännös ja taas ravataan tämä Saarelantielle saakka lukuunottamatta jyrkkää alamäkiosuuksia. Saarelantie ravataan taas kääntöpaikalle, siitä takaisin ravilla Huhtasaarentielle saakka ja tämä ravataan tien päähän saakka. Kun tätä on tehty x2 tulee matkapituudeksi noin 6 km. Kolmella kierroksella saadaan jo 8 km. Olemme jättäneet kahteen, jolloin ravaataan 1 ½ osuus ja loppupätkä tulemme käynnissä ja ravilla palautellen. Hiki tulee kun tätä mennään reippaasti. Kevyemmillä kerroilla ravataan lyhyitä osuuksia ja käyntiä enemmän. Jos tätä harjoitusta tehdään vielä raskaammaksi, otetaan hiittivetoja ja ne tehdäänkin sitten lujaa. Mutta ne onkin tehtävä osuuksilla, missä näkee, ettei autoja tule vastaan.

Keskiviikkona saimme kirittäjän Huhtasaaren tiellä takaisinkäännyttyämme. Tallin seniorisuokki 28 vuotias ruuna (ex-ravuri) oli edessä ja tällä ruunalla ei ikä paina. Omistaja oli kertonut, että lujaa se menee, mutta kerrottu ja käytäntö nähtynä ja koettuna voi olla ihan toista, mitä mielikuva omassa päässä. Lähdettiin ravilla ja Tuikku intona, pään viskelyä ja kärryillä innostusta ja mutkailua hieman. Olin tuntumalla ja niin vain vanha seniori pisti menemään ja se vauhti ei ole mummohölkkää, ei vaarihölkkää. On muuten vaikea kuvailla ellei itse näe, miten lujaa ne ex-ravurit (kilpatasoiset) menevät. Jos olen pitänyt nopeana Tuikkua niin tämän jälkeen havahduin, ettei Tuikusta kisaradoille olisi missään tapauksessa ollut. Kyllä silläkin vauhtia on ja samoihin pääsee, mutta luonteeltaan Tuikku on sellainen, että se tekee ja innostuu, mutta pääsääntöisesti pitää mukavuusalueella liikkumisesta. Sinne se ruuna hävisi ja toisaalta minä en antanut kärryillä mennä niin lujaa kun loiva pitkä alamäki ja mutka edessä eikä näkyvyyttä tuleeko autoja. Ja kyllä Tuikku teki sen mitä pyysin, mutta olisi se halunnut mennä ruunan vauhdeissa. Siinä mielessä oli hyvä huomata, että Tuikku oli kuulolla ja pysyi siinä vauhdissa, mihin oli lupa. Mutta ohjiin tunsin, että menohaluja on ja olin varautunut siihen, että joudun jalkojeni varassa pidättämään. On tätäkin Tuikun kanssa tehty kun vauhtia on enemmän kuin annetaan ja tällöin pidätteet on tehtävä nousten jalkojensa varaan.

Torstaina laitoin kentälle puomit x 5 ravivälein. Kenttä on jo lähes kuiva ja siinä on hyvä mennä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Olen jo luopunut pilkkihaalaristani ja vaihtanut tallivaatteet ratsastushousuihin. Ja sen myös huomaa ratsastuksesta. Aloitimme Tuikun kanssa käynnistä ja lisäsimme pysähdykset x 2 vasempaan sivuun ja toisen sivun menimme pysähdyksestä peruutukseen siten, että käyntiä 4 askelta ja peruutusta 4 askelta. Näitä suoritimme molempiin suuntiin. Tämä sopii hyvin, on vähän kuin dieselin hehkutusta ennenkuin moottorin käynnistää. Lisäsimme ravia toiseen päätyyn, siitä siirtyminen käyntiin. Vähitellen ravasimme koko kentän vaihtaen suuntaa ja siitä puomit mukaan. Ne menivätkin hyvin. Lisäsimme puomien jälkeen laukan noston, mistä sitten siirryimme raviin. Seuraavaksi harjoitusravia. Tuikku alkoi hikoilemaan, sää oli niin lämmin, että talviturkissa tulee kuuma, vaikka karvaa lähtee joka harjauskerta paljon. Lopuksi suuntasimme Huhtasaarentielle laukkavedot. Tie on kokonaisuudessaan ylämäkeä tasaisine osuuksineen ja laukkasimme tien lähes alusta loppuun. Laidunten kohdalle tien läheisyydessä oli viisi kaurista, mitkä olivat samalla paikalla kun palasimme. Niistä sain kelpokuvankin otettua. Paluumatkan tallille kuljimme kävellen ja ihastelimme maisemia, Tuikku taas huomasi kaiken vihreän, se on kevät.

Kärryajelua olemme jälleen tehneet. Sunnuntaina lähdimme taas Jarin kanssa kärryillä teille ja kävimme myös Ahtialan kartanon teillä. Tällä kertaa Tuikku ei ollut kovin innokas menijä, vaikka takana oli pari vapaata. Maanantaina kävimme taas ratsain ja menimme myös Ahtialan kartanon teille ja tällä kertaa suuntasimme pehmeälle metsätieosuudelle. Siinä on pitkä ylämäki palatessa, joten tämä osuus sai Tuikun innostumaan. Pientä terävää pukkiakin tuli laukkamäessä. Ja tuntui kuumuvan kun saimme otettua vauhtia alle, joten uusinta ja tällä kertaa tultiin taas reippaasti. Tiistain sai Tuikku pitää vapaansa ja säiden puolesta on vapaa tervetullut. On ollut kylmää, mutta lunta ei lupauksista huolimatta tullutkaan paljon. Keskiviikkona kiropraktikko ja tällä kertaa pientä kireyttä oikealla lannerangassa ja vähän kaulalla, ei muutoin. Oikein hyvä ja vasteet ovat hyvät, pyöristää selkäänsä ja on hyvä tasapaino. Outi kokeilee vasteita sekä vatsan alta, hännän tyvestä sekä siten, että ottaa toisen takajalan oman jalkansa päälle lepäämään, jolloin hevonen joutuu tasapainoilemaan kolmen jalan varassa ja tällöin hän stimuloi selkää hännän vierestä. Ja hyvin pyöristyy ja tästä myös näkee, että lihaksisto on hyvä. Minä kun en ratsastajana kovin kummoinen ole, on tämä minulle huojentava tieto. Tuikku pyöristyy hyvin selästään ja näin näen myös, että siellä on lihaksia. Niitä ei saada pussista vaan ihan työtä tekemällä. Ja siihen nähden ihan hyvin, kun emme kuitenkaan kentällä mene kovinkaan usein eikä siihen omat taidot riitä, että pääsisimme niillä leveilemään. Mutta kärryajelu ja maastoilu tekee myös lihasta ja Tuikku joutuu tekemään töitä. Pääsiäisviikolla kiirastorstaina on Tuikulla rokotus ja raspaus. Pääsiäisen Tuikku voi pitää lomaa ilman velvoitteita.  

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Si-nivelvaivat osa 2

Tilastojen seurannassa olen huomannut, että eniten luetuin kirjoittamistani muistiinpanoista on si-nivelvaivat. Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani mainitsin, ettei kirjoitukseni perustu tieteelliseen tutkimukseen enkä pyri edes kirjoittamaan aiheesta siten, että sitä voisi pitää ohjeistuksena, kirjoitus on omaan kokemukseen perustuva. Enemmänkin pyrin kirjoituksellani tuomaan esille, miten ylläpidän hevosen toimintakykyä diagnoosin jälkeen. Tuikulla todettiin syyskuussa 2016 klinikalla muutosta si-nivelessä ja eläinlääkärin ohjeistus oli, että parin viikon kevyttä palauttelua ja tämän jälkeen voidaan palata normaaliin liikuntaan kuten esteet / kouluratsastus / maastoilu eli miten olimme ennen diagnoosia liikkuneet ennenkuin menimme klinikalle.  Diagnoosin jälkeen jätin jo kentällä ratsastuksen pois ja siirryimme suosiolla maastoiluun, halusin välttää ympyrätyöskentelyä ja edetä rauhallisemmin. Pääsimme hyvään alkuun ja laukkavetoja otimme ja Tuikku toimi hyvin. Vaihdoimme paikkaa ja tämä jakso oli Tuikun kohdalla vaikein ja sen käytös muuttui säikyksi ja kaikki tuntui olevan sille pelottavaa / jännittävää, mitä ei ollut aikaisemmin ollut, tämän huomasin alusta lähtien, mutta oletin, että tottuisi ajan myötä.  Syynä olisi voinut pitää si-nivelen muutosta, mutta vaihdettuamme nykyiselle tallille oli muutos Tuikun käytöksessä nähtävissä välittömästi ja Tuikku oli kuten ennenkin, maastoilu, ratsastus, ajot sujuivat kuten normaalisti. Eli olimme siinä, mihin olimme jääneet klinikan jälkeen ja Tuikku toimi yhtä rauhallisesti kuten sille on tyypillistä.


Tuikulla jatkuivat kiropraktikon säännölliset käynnit ja hän on pitänyt tilannetta hyvänä. Vasteet Tuikulla ovat olleet hyvät, se reagoi voimakkaasti vatsan alta stimuloitaessa samoin hännän tyvestä, mitkä myös viittaavat siihen, että sillä ei ole suurempaa muutosta / vaivaa si-nivelen alueeseen tullut. Jos hevosella si-nivelen vaiva on akuutti, se ei kykene suorittamaan ed. mainittua stimulointia tai osoittaa sen kipuilemalla / vastustelemalla. Käytän välillä laseria lannerangan ja ristiselän alueelle. Ja jos näyttää siltä, että olemme liikkuneet liian raskaasti, kevennän työntekoa. Irtojuoksutusta en ole kovin usein tehnyt, missä myös voi katsoa, miten Tuikku liikkuu. Ed. kerran kun irtojuoksutin ja oli jäinen kenttä, oli vasemmassa kierroksessa jäykkyyttä ja se näkyi ravissa tahdituksena / jäykkyytenä. Oikeassa kierroksessa meno oli hyvää. Tänään taas kokeilin irtojuoksutusta ja kumpaiseenkin suuntaan liikkui mielestäni hyvin ja myös vasempaan meno oli hyvää. Ravissa on joustoa. Meidän liikkuminen ei ole raskasta kentällä. Taannoin ratsastimme kentällä mielestäni liian paljon ja syynä ihan se, että odotin enemmän itseltäni ja vaadin Tuikulta, mutta totesin, että on parempi tehdä kentällä niitä tehtäviä, mitkä ovat osaamiseni rajoissa kuin pyrkiä yrittämään enempää ja opetella asioita, mihin omat taitoni eivät riitä. Tuikku liikkuu kentällä pyöreässä, matalammassa muodossa ja menemme enimmäkseen ravia. Välillä teemme harjoituksia, missä pyrimme hidastamaan ravin tahtia, tähän auttaa istunnalla pidätys, mihin Tuikku vastaa (kevyttä kokoamisharjoitusta ja selän käyttöä). Harjoitus ei onnistu silloin jos on liian vireä mielentila ja Tuikku ei ole keskittynyt vaan haluaisi asiat ratkaista vauhdilla. Laukkavetoja otamme radalla, missä on pitkää suoraa enemmän, jolloin saadaan selkään paremmin venytystä. Toinen, mikä on myös muistettava, että hevosen on saatava vertyä alussa. Ei voi vaatia heti joustavaa suoritusta vaan hevosen kanssa on lämmiteltävä lihakset kevyessä ravissa, pyrittävä saamaan käyntiin rauhallista vakautta ja askeleeseen pituutta, jolloin selkä tulisi paremmin käyttöön.

Maastoilu on pääasiallinen liikutusmuoto Tuikun kanssa. Ja menemme myös kevät / kesä / syksyaikaan kärryillä. Välillä enemmän välillä vähemmän. Liikutuksen suunnittelen tai pyrin tekemään siten, että viimeinen työpäivä on kevyempi, jolloin voi jäädä vapaalle. Ja Tuikun kanssa pystyy pitämään myös vapaita useammin kun on saavutettu hyvä lihavuuskunto. Tuikusta olen huomannut tämän kevään myötä positiivisen energisyyden lisääntymistä. Vaikka takana on runsas karvanlähtö, mitä ennen lisäsin melassileikkeen ja hampunsiemenen määrää, on Tuikku pysynyt innokkaana ja vireänä. Sillä on sellaista positiivista pöhinää ja vireyttä. Maastoillessa pyrin menemään myös rauhallisia pätkiä, jolloin saa kävellä pitkin ohjin ja välillä ravataan niin, että ohjat eivät ole lainkaan tuntumalla vaan ne roikkuvat kaulalla. Saa siis mennä siinä muodossa kun itse kokee hyväksi. Otamme myös laukkavetoja, jolloin mennään niin lujaa kuin hevosesta pääsee ja intoa riittää. Jolloin saadaan venytystä. Välillä laukka tuntuu sellaiselta, että sitä joutuu tuuppaamaan ja toisinaan taas siltä, että voi tätä se pitäisi aina olla. Sen olen myös tietysti huomannut Tuikusta, että se varoo liukkaita pohjia, pitoa pitää olla kavion alla. Jos se kokee epävarmuutta eli on liukas pohja (jäinen, kurainen tms.) tahtoo laukka jäädä varovaiseksi ja tällöin eteenpäinpyrkimys ei ole niin hyvä. Ravissa huomaa myös pohjien eron. Kovilla pinnoilla ravi jää helpommin mummoraviksi ja tämän näkee myös kärryajossa. Kova tienpinta ravaa kyllä, mutta kun tulee pehmeämpi, miellyttävämpi pohja, tulee eteenpäinpyrkimystä enemmän ja liike on laajempaa.

Tuikulla on myös ollut hierontaa ja se on ollut hyvä lisä Tuikun toimintakyvyn ylläpidossa. Huomioitava on  myös se, ettei siitä päällepäin huomaa ongelmaa ellei sitä osaa katsoa ja etukäteen tiedä. Liikkuu kentällä ravissa hyvin, laukkakin sujuu, mutta siinä olisi paljon parannettavaa. Tämän takia mieluummin laukataan maastossa tai radalla kuin kentällä ympyröitä tehden tai kulmia laukaten. Nekin sujuvat, mutta haluan silti varoa. Välillä olemme tehneet laukkaympyröitä, mutta olen ne jättänyt vähemmälle. Olen huomannut, että kokonaisuudessa auttaa se kun liikumme säännöllisesti rasitusta vaihtaen. Välillä kertoja, jolloin hikoillaan kunnolla ja tehdään työtä raskaammin. Jaksoja, jolloin menemme kevyemmin, käyntiä suurimmaksi osaksi, kärryillä emme ota raskaita vetoja. Säännöllinen liikunta on paras, ei pitkiä taukoja. Tärkeää on myös pitää hevonen sopivassa lihavuuskunnossa, lihavan hevosen kun pitää kantaa ylimääräisten kilojensa lisäksi myös ratsastajaa. Tuikun kohdalla on ollut eduksi tarhaus 24/7, jolloin se saa tasaista liikettä ja tarvittaessa pääsee olkipatjan päälle nukkumaan.

Tänä kautena emme aio osallistua kisoihin ja syynä ei ole se, etteikö Tuikun kanssa niihin voisi osallistua. Olen myös harkinnut tälle kesälle laidunnusta kun Tuikku on omissa mitoissaan, mutta tätä vielä mietin. Osasyynä kevyelle kaudelle on myös Lenni-koiran tulo. Se vaatii vielä paljon huomiota ja  Lilo joutuu sopeutumaan ja jakamaan yksin saadun huomion Lennin kanssa. Aiomme Tuikun kanssa tehdä retkiä, jolloin päästään maastoilemaan uusiin paikkoihin. Tämä tuo myös vaihtelua minulle kuin myös Tuikulle, jottei se tottuisi turvalliseen arkirytmiin vaan kykenee sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Mielestäni hevoselle on hyvä sopivissa määrin viedä se uusiin paikkoihin, jolloin hevosen kanssa on helpompaa tutustua sille entuudestaan vieraisiin paikkoihin. Tällöin sille uudet tilanteet eivät ole niin stressaavia kun niihin on totuteltu ilman suorituspaineita tai tiettyjä saavutuksia.

Meillä on Tuikun kanssa mennyt vaivan kanssa hyvin, yllättävänkin hyvin. Ja Tuikku on liikkunut hyvin ja tulee vastaan tarhasta haettaessa, mikä on minusta myös tärkeää hevosen kanssa. Ja meillä on kieltämättä ollut tämä parivuotisjakso ollut seesteistä ja myönteistä.