sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Älä luota täysin

Tuikun suhteen olen ollut luottavainen ehkä jopa liiankin. Sen kanssa voi tehdä melkein mitä mieleen juolahtaa, sillä se on niin varma ja ei vähästä ota kierroksia. Vaikka olisi jo vähän kierroksilla, olen silti siihen luottanut. Mutta joskus tulee se kerta, mikä muistuttaa taas siitä, että käsissä on eläin, mille pako on luonnollinen reaktio. Lauantaina tallille. Ed. päivän oli Tuikku saanut pitää vapaata. Ja tallilla oli porukkaa. Olin ajanut auton yläpihalle heti käännöksen jälkeen. Lähes traikun viereen parkkiin. Tarkoitus oli lähteä rekiajelulle. Kengittäjä oli paikalla valkoisen pakettiautonsa kanssa, kalketta ja vilinää riitti. Hevosia oli karsinoissa, osa lähdössä omiin juttuihinsa. Minä hain Tuikun ja laitoin katoskäytävälle. Tuikkua hieman epäilytti kengittäjän auto. Ja se kalke kun tallin käytävällä on tallin isoin hevonen kengitettävänä. Siihen se kuitenkin jäi rauhallisen vireänä, tarkkailen ympäristöään. Havaitsin Tuikussa hieman pöreyttä. Laitoin reen valmiiksi kengittäjän autoa liki. Aisat paikalleen.


Tuikun hoidin kuten normaalisti, laitoin länget ja silat ja suitset. Kiinnitin ohjat paikalleen ja ohjasajoin Tuikun aisojen väliin. Siihen se meni nätisti. Aloin asettamaan toista aisaa paikalleen. Sen olin jo saanut. Tamppien laittaminen vaatii aikaa, sillä reikä mihin tamppi tulee on juuri niin nafti, että tamppia täytyy hinkuttaa. Eli ei käy käden käänteessä. Kunnes Tuikku säikähtää jotain, liikkuu eteen ja toinen aisa maasssa, reki perässä ja sain ohjista kiinni. Ja sitten mentiin. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, Tuikku pakeni paikalta, rekihän tulee liukkaasti, saan Tuikun ympyrälle. Mutta voi arvata kun hevosessa on vauhtia ympyrällä, miten reki käyttäytyy. Kiintopiste hevosessa, mikä liikuttaa raskaampaa rekeä takana, se on kuin katapultti. Ja osuu kuinkas muuten (onneksi) oman auton perään ja kyllä siitä ääntä lähtee, mikä saa entisestään jo säikähtäneen hevosen reagoimaan lisää. Saan pidettyä Tuikun, se alkaa jo rauhoittumaan, tallinpitäjä on tulossa apuun ja Tuikku pysähtyy. Hän ottaa toisen aisan irti. Ja siinä yhdessä rinnakkain seistessämme Tuikku kokoaa itseään, hengittää tiiviisti kuten säikähtänyt hevonen tekee. Minä olen koko tilanteen ajan ollut rauhallinen, ei minkäänlaista paniikkia. Tähän on muistulteltava omaa ajo-onnettomuutta, tuolloin tiesin kun Tuikku lähti käsistä, että tässä käy huonosti, mutta miten huonosti, sitä en vielä tiennyt. Sen vain, että pysyin täysin jäätävän rauhallisena, mitä jälkikäteen hämmästelen itsekin. Mutta itse tilanne on sen verran kaoottinen, ettei siinä kannata lähteä huutamaan hevoselle, mikä on jo ihan omissa maailmoissaan vaan pysyttävä viileän rauhallisena. Näin toimin tässäkin, vaikka  näin, että reki liukuu perässä holtittomasti, osuu autoon, tekisi mieli sulkea silmänsä, mutta pidettävä ohjasta kiinni. Onneksi ohjat olivat paikallaan. Normaalitilanteessa olisin ohjat laittanut vasta aisojen kiinnityksen jälkeen, nyt olin ne laittanut jo kuolaimiin kun niillä ohjasajoin Tuikun aisojen väliin.

Seisoimme rinnatusten pitkän aikaa, Tuikku oli jo rauhoittunut, nyt se alkoi jo osoittamaan kärsimättömyyttä, että jotain pitäisi tehdä, mutta minä pysyin siinä ollen vain lähes hiljaa, katsellen tilannetta. Ja odotin, että kengittäjä lähtee ja yritystä uudelleen. Vaikka uusintayritystä eivät muut suositelleet, mutta en halunnut jättää tilannetta siihen, missä hevonen on säikähtänyt ja mahdollisesti kokee reen eteen laiton seuraavalla kerralla pelottavana. Halusin katsoa, miten Tuikku toimii uusinnassa ja jos näyttää siltä, että sille on tullut tilanteesta "rimakauhua", jätän siihen ja aloitan siedättämisen reen valjastukseen vähitellen. Niin vain reki tallikatoksen eteen, aisat paikalleen ja Tuikku aisojen väliin. Apunani oli pari tallikaveria. Toinen piti Tuikkua ohjista, toinen oli toisella sivulla. Tarkkailin Tuikkua ja se toimi taas yhtä samoin kuin ennenkin. Saatiin Tuikku ilman mitään härdelliä tai sen jännittymistä aisoihin, istuin rekeen, en antanut vielä lähteä vaan pysytään rauhallisena paikallaan ja sitten mennään. Lähdimme pellolle, tarkkailin aisoja ja tamppikiinnityksiä ja siinä samalla katseeni osui paksuun nahkaiseen ylimääräiseen juttuun, mikä roikkui vatsan alta. Sellaista ei pitäisi olla. Normaalisti tulisin pois reestä, Tuikku pysyisi paikallaan, mutta härdellin jälkeen päätin varmimmaksi tehdä siten, että menemme tallipihaan takaisin ja katson, mikä roikkuu vatsasta. Tallipihassa ajoin reen katoksen eteen ja tulin alas. Katsoin vatsan alle ja niin vain vatsavyö oli mennyt poikki härdellissä enkä ollut täysin tarkastanut valjastusta vaan laitettiin aisojen väliin. No siihen jäi rekiajelu ja Tuikku satulaan. Lähdimme maastoon, teimme melko pitkän maaston rauhallisessa temmossa, joitakin kohtia laukkasimme, mutta muutoin rauhallista kävelyä. Muistin toki kehua Tuikkua, miten kaiken jälkeen ja koko tapahtuman aikaan se kuitenkin on se järkevä hevonen, pysähtyi ja kykeni menemään uudelleen reen eteen ja tässä me sitten maastossa talsimme yhtä rauhallisesti kuin aiemminkin. Varmankin hevosen kanssa voi sattua mitä tahansa kun tilanne on siihen otollinen. Yksi säikähdys ja tilanne voi vyöryä kuin lumipallo.

Sunnuntaiaamuna kävin tekemässä aamutallin. Ja Avantilla olen myös päässyt ajamaan ja kokenut muutaman alkeiskäyttäjän flopin, sain avantin sitten kauhan varaan pystyyn. Siitä selvisimme avustuksella, mutta tallityöt näin kunnon yläpitämisen kannalta ovat tehokkaat. Siinä kokee tekevänsä töitä ja paljon tietysti olisi omassa tavassa toimia fiksaamista jos mielisi tätä tehdä työkseen. On asioita, mitkä oppii kokemuksen myötä, miten saada työt tehtyä tehokkaasti ja kuitenkin lopputulos on hyvä eikä aikaa mene turhan säätämiseen. Toisaalta kun tämä on itselle osin hyvää fiilistä, saa aamulla sanoa huomenet hevoselle, loimittaa ja kehua, rapsuttaa ja paijata, on se riittävä kun sitä ei ota tehokkuuden ja tuoton kannalta. On vähän kuin turpaterapiaa ja samalla hyötyliikuntaa.

Tallitöiden jälkeen oli vuorossa Tuikun kanssa pulkka- ja hiihtoratsastus. Siitä ohessa video. Tuikku toimi oikein hienosti, pulkka oli alussa vähän jännä, mutta suksiin suhtautui yllättävän helposti. Sukset olivat mukavat kun veto-ohjat tulevat korkeammalle eivätkä jää niin alas jalan tuntumaan. Mukavaa yhteinen sunnuntairetki ystävien kesken.



torstai 10. tammikuuta 2019

Parhaimmat hetket syntyvät sattumalta

Keskiviikkona oli niin talvinen sää, minulla oli aamutalli. Kengittäjä oli tulossa myös kengittämään Tuikun. Lunta oli tullut reilusti ja sitä jouduin kolaamaan ennen tallille lähtöä ja autokin piti putsata lumesta. Jarilla ensimmäinen työviikko alkanut ja paikka tuntuu lupaavalta. Minulla kivasti töitä näin vuoden alkajaisiksi ja mieli askartelee kuinkas muuten kuin Tuikun kanssa touhuilussa. Olemme liikkuneet aika reippaasti ja välillä on hyvä antaa niitä päiviä, milloin voi mennä kevyemmin.






Olin tehnyt reippaan maastoilun sunnuntaina, joten maanantaina mietin, mitä teen Tuikun kanssa. Ajattelin mennä kentälle sitä juoksuttamaan, mutta se näytti hieman liukkaalta, joten suuntasin laitumelle ja Tuikku tuli kivasti perässä, mutta ei innostunut juoksemisesta, vaikka kuin yritin sitä innostaa: hyppimällä, hihkumalla, hieman avustaen sen riimunarulla, mutta en halunnut sitä kovin painostaa jos ei muutoin tunnu intoa löytyvän. Joten tyydyin vain käppäilyyn Tuikun kanssa, kuvien ottamista, vähän videota ja takaisin tarhaa.

Saimme idean laittaa Tuikku ja sen tarhakaveri laitumelle. Ja aluksi näytti siltä, että molemmat ovat kiinnostuneita möllöttämisestä ja huuli pyöreänä, silmät hämmentyneinä olivat ne kysymysmerkkinä, että WHAT? Niin, mitä pitäisi  tehdä. Vähän aloin juoksemaan niiden perässä, heiluttamaan riimunarua ja juoksivat toiselle reunalle pysähtyäkseen taas katsomaan, että hulluja nuo ovat, mitä ne oikein tahtovat. Ja taas uudestaan, toiselle reunalle, sama hölmistynyt katse, kunnes sitten Tuikulla napsahti, että joo nyt juostaan ja niin teki. Kaveri seisoi ja ihmetteli, miten sen omistaja vain kuvailee toista hevosta ja tässä seison. Vähitellen alkoi kaverikin innostumaan ja siitäkös riemu repesi molemmille. Voi kun oli vauhtia ja nauratti kovin. Tuikku tarjosi hienoa raviaan ja laukka nyt on vähän koikkaloikkaa ja välillä huomaa, että vieläkin pitäisi päästä lujempaa. Mukava juoksupäivä. Mutta mukava, antoisa ja sai nauraa hevosille, sille revittelylle. Toki laukassa näkee, miten se ei ole Tuikun parhainta ja lanneranka lukittuu joissakin kohden laukatessa. Sitä vastoin ravissa on jousitus paikallaan. Maanantain kuvat ja videon on ottanut Tuikun tarhakaverin omistaja Antsu.

 


Tiistai oli Tuikun vapaapäivä ja tänään keskiviikkona kengityksen ja päiväheinien jälkeen rekiajelulle pellolle. Alkukierrokset rauhallisia ja siitä vähitellen raviin. Tuikulla on selvästi virtaa ja se tahtoisi juosta. Otettiin vielä naapuri kyytiin ja Tuikku näytti reipasta menoaan ja varoittelin kyytiläistä, että mäkeen se sitten ponnistaa ja niin teki. On muuten ihan eri meininki reen kanssa Tuikulla nähdä, miten sen takareidet ponnistavat kunnolla, ei ole mitään höpöhöpöravia vaan ihan oikeaa työtä. Ja jostain syystä radalla tämä mäki saa joka kerta yhtä innokkaan lähdön, välillä otetaan laukkaa ja siitä raviin. Miten kaunis voi olla talvinen päivä kun on pieni pakkanen, juuri satanut lumi ja mennä reellä reipas hevonen edellä kun lumi pöllyää hevosen ja reen jalaksista. Tuikku selvästi pitää rekiajelusta, siinä se näyttää parhaimpansa ja olihan se kiva kun vieraskin kehuu omaa hevosta, miten varmaotteinen se on ja tuntuu kuuntelevan ohjastajaa, vaikka koinkin siinä ohjien päässä, että Tuikku on reipas. Lisänä oli edellisen päivän vapaa ja nyt Tuikku tarjosi joka hetki ravia ja halusi ottaa itse vauhtia.


Vauhdikasta menoa

 Tänään kävimme ratsain pellolla ja radalla. Otimme laukkaharjoituksia, minkä jälkeen palauttava käyntiosuus ja taas uusi laukkapätkä. Reipas, tarmokas Tuikku. Ja miten mukava talvinen pakkassää. Kovin kauan emme menneet. Viikonloppuna suunnitelmissa rekiajoa ja toisena päivänä hiihtoratsastusta ystäväpariskunnan kanssa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Uusi Vuosi

Tapaninpäivänä emme käyneet Tuikun kanssa perinteisellä rekiajelulla. Jäin kotiin, mutta rekiajelulla kävimme seuraavana arkipäivänä. Ja oli niin liukkaat pohjat, hyvin liikkui reki ja Tuikku oli totta vie reipas. Vielä ajotien jälkeen kävimme reellä maastoradalla, menimme viisi kierrosta eikä sekään tuntunut hyydyttävän Tuikun intoa. Se oli totta vie edelleenkin reipas. Seuraavana päivänä ratsain sama ja yhä edelleen sama innokas, reipas menijä. Mikä hevonen. Joulun jälkeen olemme liikkuneet reippaasti, kolme päivää perätysten hikilenkkejä reellä ja ratsastaen. Kolmantena päivänä oli tarkoitus mennä kevyesti, mutta totta vieköön mentiin taas reippaasti. Joten nyt on sitten palauttelevan viikon paikka, kevyitä lenkkejä maastoillaan satulalla ja karvasatulalla. Olemme menneet myös kentällä ja nyt on taas vuorossa maastoilua, vastapainoksi vaatimusten on maastoilu rentoilua ja mennään näin kevyellä jaksolla enemmän käyntiä kuin juoksua. Sitäkin välillä otetaan, välillä joutuu pidättämään kun tarkoitus ei ole hikoilla.



Päivät ovat sujuneet mukavasti, minä olen tehnyt aamutalleja. Tähän on syynä myös se, että tulee luontaista kulutusta - voin syödä sen ylimääräisen pullan ja toisaalta saan  liikuntaa. Karsinoiden siivoamisessa nousee sykkeet, talvitakin joutuu riisumaan ja etenkin kun kantaa vesiä hevosille niin se vaatii jo ponnisteluja. Ja mikä parasta, olen päässyt Avantilla ajamaan ja todennut sen mukavammaksi kuin ratsastuksen. Sehän oli varsin hauskaa puuhaa. Lantojen siivoaminen tarhasta varsinkin orin on melko vaivatonta ja helppoa. Vielä muutama kerta vipujen kanssa harjoittelua ja saan kipattua orin lantakasan kätevästi kauhaan. Ja olen pysynyt joulunajan terveenä. Olen perheessämme ainoa, joka en sairastu juuri koskaan. Sitä vastoin Jari helpommin. Ja olen suositellut hänelle luontaista lääkitystä kaikkia pöpöjä vastaan ja tämä on toiminut omalla kohdallani - hanki oma hevonen. Tulee liikuntaa, ulkona olemista siinä ohella. Minä en juurikaan sairastu, tosin sitten kun pöpö iskee, olen tosikipeä. Joten ei auta kehua liikaa. Mutta vielä ei ole Jari myöntynyt siihen, että se toinen hevonen voisi olla hyvä tapa pysyä terveenä  - vai mitä tuumitte.

Tuikku ja sen toinen tarhakaveri, iso suomenhevonen, pääsivät parilaumaan. Ja mitä ne ovat keksineet, jälleen kerran löytäneet tiensä vapauteen. Kekseliäät kaverit, nyt ei voi syyttää ruotsalaista, sillä se on päässyt isompaan laumaan ja tarhat ovat yhdistetty toisiinsa. Kaverit ovat siis jääneet kiinni ilman ruotsalaista. Varsin pätevät sällit, mutta eivät ne kauas lähde, heinäpaalilta ne yleensä löytyy, syylliset.




Tuikun kanssa lähdimme myös myrskypäivänä maastoilemaan. Tuuli oli navakka, tosi kylmä. Suuntasimme haapametsäpolun kautta ja olihan jännä paikka kun tuuli navakasti ja haavat suhisivat ja taipuivat tuulen myötä. Ne ovat istutettu täsmällisesti rivistöön. Kylmää oli ja järven välistä kulkiessamme etenkin palatessa, tuuli niin kovin, että eteneminen oli jo hankalaa. Mutta muutoin pidin säästä ja kävihän maastoilu pienestä seikkailusta luononvoimien puhaltaessa puissa ja me otimme reippaat laukkapätkät peuransyöttöpaikalta. Jouduin pidättämään Tuikkua tätä ennen, se olisi halunnut edetä ihan omaa vauhtiaan, mutta sen verran estelin, ettei ihan kovin lujaa mentäisi - kevyt viikko kun oli ja palauttelua raskaan työputken jälkeen.

Tänään katsoin aamulla ulos ja on satanut kevyesti lunta. Mikä päivä! Pidän talvesta etenkin juuri tällaisena kun on satanut lunta, on pieni pakkanen ja voi odottaa maastoilua Tuikun kanssa. Se on ihan parasta, mitä voi olla.