maanantai 5. elokuuta 2019

Parasta juuri nyt


 Juuri tässä hetkessä kun menemme Tuikun kanssa heinäpellon poikki (tästä ei kaadeta heinää) ja heinän korret rapisevat ja suhisevat pohjaan, on tunne täyteläinen. Tuikku oli reipas ja kärryajeluista olen yleensä saanut ne parhaimmat korvan takaa otetut kuvat, luonnosta, metsästä ja siitä hetkessä, jolloin tuntuu, että tähän voisimme jäädä, tähän voisi ajan pysäyttää, tähän hetkeen. Kun tässä on se kaikki, mikä oman hevosen kanssa on juuri sitä, mistä on aina haaveillut ja niitä tunteita, mitä oman hevosen kanssa voi kokea kun tuntee toisensa puolin ja toisin.

Meillä oli lauantaina Irman tunti. Pidän hänen tunneistaan todella paljon, ne keskittyvät istuntaan ja hän on hyvä havainnoimaan ratsastajan ongelmat, osaa tuoda ne esille selkeästi ja myös ohjata, miten korjata. Hänellä on hevoslähtöinen tapa opettaa. Ja perustuu oleellisesti istuntaan ja vaikutteita on niin westernsitä kuin kouluratsastuksen puolelta. Mutta opetus on minusta hevosen kannalta reilua. Tämän takia haluan tämän nyt kirjoittaa, jotta muistan sekä jakaa teille niin yksinkertaisen asian kuin väistön, mistä on tullut minulle erityisen vaikea. Irman tunnilla sain sen viimeisen palikan, mikä sai minut ymmärtämään, miten väistö tehdään ja miten voi korjata kun hevosen takaosa jää jälkeen tai se nyt ei oikein halua vain tehdä työtä takaosallaan. Minulla kun on ongelmana yrittää tehdä mahdollisimman paljon kun pääsee vähemmälläkin.

Irma kertoi, että hän lähtee väistöä opettamaan meille kuten hän aloittaa nuorten hevosten kanssa ensimmäiset väistöharjoitukset.  Eli aloitimme käynnistä, tulimme pitkää sivua päätyyn ja puolivälistä tuli hevonen kääntää keskihalkaisijalle ja siitä lähteä tekemään väistöä siten, että katsomme väistön suuntaan, annamme painoavun istunnalla, painamme pohkeella eikä ohjilla tarvitse tehdä mitään eikä välittää miten hevonen lähtee lapansa kanssa vaan annetaan hevosen mennä väistöä juuri niin kuin se näillä avuilla menee eli hieman vaikka banaanina ja ei korjata. Tätä toistimme ja Tuikku oli tyytyväinen samoin minä. Kun olimme tehneet tätä harjoitusta molempiin suuntiin, hevonen ymmärtänyt mitä sen tulee tehdä tulimme taas keskihalkaisijalle, mutta tällä kertaa piti mennä suoraan, sai asettaa hieman ja istunta-apu eli paino väistön suuntaan (esim. jos väistö vasempaan, vasemmalla istuinluulla enemmän painoa, katse ja pohjeapu (paine pois heti kun hevonen aloittaa väistön) sekä pitää lantio suorassa satulassa paino molemmilla istuinluilla, ja hevonen väistää eikä pohjeapua anneta muutoin kun jos hevonen ei väistä ja jos takaosa jää etuosasta jälkeen, pieni ulko-ohjan pidäte tai jos kiirehtii niin pyydämme ulko-ohjan pidätteellä odottamaan. Ja tämähän sujui meiltä hyvin tai siis minulta yllättävän hyvin, välillä kun Tuikun takaosa jäi taakse, pidätystä tai sitten huomautusta siitä, että pohjeavun tulee olla selkeä, jotta hevonen ymmärtää, että nyt mennään väistöä ja pohjeavun voi jättää pois ja hevonen väistää. Pitää siis muistaa katsoa sinne, minne kulkusuunta on. Seuraavaksi teimme tätä myös ravissa ja välillä meni heikommin, mutta pääasiassa olin tosi tyytyväinen.

Tuikku esitti hienoa raviaan ja sen ravi ei ole mitään pienen hevosen ravia vaan kyllä siinä joutuu jo kunnolla käyttämään keskivartalon lihaksiaan. Tuikun ravi on sen askellajeista parhain, se on parantunut ratsastuksellisesti ja näyttää hienolta. Mutta siinä istuminen vaatii myös keskivartalon lihaksia ja ravissa tätä työstettiin. Harjoitusravissa jos vähänkin jännittää lihaksia, on istuminen aika lailla vaikeaa, sillä ravi on niin pompottavaa. Kun lantiosta myötää ja istuu ravin tahtiin siten, että molemmat istuinluut myötäävät takajalkojen liikettä ikäänkuin polkisi polkupyörää, annetaan voiman tulla edestä pois ja pidetään korsettilihakset pitämässä tukea, on ravissa helpompi istua. Sekä samanaikaisesti helpottaa myös oikea hengitystekniikka. Ja tätä ohjataan myös pilatestunneilla, vedetään ilmaa syvälle keuhkoihin pallealihas käytössä, sitten uloshengitys suu hieman raollaan, mutta kyljet pysyvät suorassa ja jäntevinä. Tästä on myös apua silloin kun tuntuu, että ravi on jo niin isoa, että väkisinkin tuntuu pakaralihakset jännittyvän ja sitä kautta istunta vaikeutuu.

Tuikulle on tulossa myös vaihtelua liikutukseen. Leivontatuotteiden myötä painoni on noussut ja sanon kyllä nyt hiivatti kun sen poistaminen on vaikeaa. Pitäisi löytyä stressiä niin johan paino laskisi. Tosin en liian painava ole vielä  Tuikulle, vaikka se muutoin on pyöreärunkoinen, on sen jalat sirommat kuin useimpien piekkareiden ja kaviot ovat pienet. Useimmilla kun kaviokoko on isompi. Joten Tuikku aloittaa uransa tarhakaverinsa Tapin kanssa tekemään alkeisratsastusponeina ala-asteikäisille ja ohessa myös tehtävärataa. Tällöin saadaan kaivattua vaihtelua, kevyttä kuskia selkään ja olen ohjaajana näillä tunneilla. Tunnit eivät korvaa ratsastuskoulutunteja vaan ovat ikäänkuin eskari niille, joille alussa on vaikea mennä ratsastuskouluun. Näin pääsevät oppimaan hevosen käsittelyä alusta lähtien ja opetellaan satulointi, suitsimiset ja hevosen hoito sekä käsittelyä. Tästä saa myös rohkeutta aloittaa oikeat ratsastuskoulutunnit kun on päästy tutustumaan leikin ja tehtävien ohella hevoseen, käsittelyyn ja sen käyttäytymiseen.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Se jolla onni on sen kätkeköön

Harvoin on tullut kirjoiteltua tänne, vaikka kovin tietysti tapahtumia ja asiaa riittäisi. Ja olen tietysti joka kerta kertonut, miten mukavasti on mennyt. Välillä vain tuntuu siltä, että tuleekohan sitä liikaa kehuttua vai pitäisikö sitten enemmän kertoa asioista negatiivisemmin, jottei sitä turhaa kehumista tule. Ei tosin ole itsetarkoitus kehua, mutta meillä on ollut Tuikun kanssa niin pitkään sellainen tosi kiva jakso. Osasyynä varmasti se, että olen ollut laiska kentällä ratsastukseen. Sitä jos tekisin enemmän, olisin huomattavasti tyytymättömämpi kun ei ne omat taidot vain riitä. Olen siis päätynyt siihen, että tehdään sitä, mikä on mukavaa ja maastoilleet olemme suurimmaksi osaksi. Joskus erehdyn menemään kentälle pariinkiin otteeseen viikossa ja sitten taas maastoilu on niin mukavaa, että kentällä ratsastus unohtuu. Meillä on jäänyt myös kärryajelu vähemmälle ja osasyynä tien kovat pinnat. Ratsain kun pystyy valikoimaan paremmin, missä laukataan / ravataan. Kärryajelulla on vain tietyt reitit, missä voi mennä. Pitäisi taas laittaa kärryjä perään ja tehdä muutama reitti pitkän tauon jälkeen.

Tuikulla on myös mennyt nuori tyttö, joka on ratsastanut pelkästään kesäisin. Hän ratsasti Tuikulla parisen kertaa kun olivat kesälomalla ja laitoin tehtävärataa sekä ohjasin ratsastusta ja opastin sen, minkä itse osasin. Toisen opetus on varsin vaikeaa, miten korjata istuntaa ja kertoa se niin, että toinen  ymmärtää. Ja nopeita korjauksia ei ole, mutta toisella tunnilla oli jo niin huomattava parannus ratsastukseen, että jotain olin osannut neuvoa. Mutta mikä tärkeintä, Tuikku toimi siltikin rennosti jo ensimmäisellä tunnilla. Sen huomaan, että kyllä sekin osaa mennä siitä mistä aita on matalin. Kun ratsastajana on hieman kokemattomampi, joka ei ehkä sillä tavoin vaadi vielä kuin oma tuttu ratsastaja niin näkihän sen Tuikun menosta, mutta teki tehtävät kuten ratsastaja pyysi, mutta ei yhtään enempää kuin riittävästi. Tehtävärata oli sellainen, että olin laittanut kolme tynnyriä, missä oli ämpärit ja näitä tuli siirtää aina yhdelle tyhjälle paikalle. Tämä oli alussa varsin haasteellista. Pysähdykset ja paikallaan pysymiset tuntuivat olevan tehtäviä, missä Tuikun hätähisyys tulee esille ja se, että se liikkuu eteenpäin, oikoo kulmia lapa edellä ja ties mitä muuta. Ja jos ei ole kokenut opettaja, yritä siinä sitten parhaasi mukaan opastaa, miten vältyt tältä kun tehtävä pitäisi suorittaa yhden käden ohjatessa ja toisella kannetaan ämpärillä. Hieman jouduin avustamaan tehtävässä, mutta nämä tehtäväradat ratsastuksen lomassa katkaisevat ja antavat hevoselle vähän muuta mietittävää ja ratsastajakin joutuu toimimaan eri tavoin. Mutta Tuikku on todella monipuolinen hevonen, ei liitokavio, vaikka sen ravi on isoa ja näyttävää, mutta muutoin hyvin tasaiset askeleet ja kaikki tuntuu sille sopivan. 

Helleviikolla tyydyimme kevyempään menoon, sai vapaita ja kävimme uimassa. Mutta viikonloppuna menimme jo myöhempään illalla maastoilemaan. Menin lauantaina yksin ja on siinä ihan oma tunnelmansa mennä maastoreittejä klo 21 kuin päivällä tai illalla. Oli toki lämmintä ja Tuikku hikosi ihan kunnolla näiden helleiltojen myötä. Sunnuntaina menimme Jarin kanssa ja hänellä oli sähköavusteinen maastopyörä. Oli kivaa, välillä menimme ohi ja Jarikin meitä ohitteli. Laukkaosuudet menimme suht reippaasti ja paikoin Jari jäi, joten pysähdyimme odottamaan. Tien pohjat ovat paikoin epätasaiset, joten yhdellä kädellä ohjatessa ja toisella kuvatessa tulee jo haastetta säilyttää tasapaino ja mennä jo lujempaa. Sähköavustuksella pääsee hyvin ylämäet.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Tuntuman merkitys

Pitkästä aikaa päätin aloittaa tekstin. Olen lueskellut muiden blogeja ja miettinyt välillä tänne kirjoittamista, mutta meille kuuluu ns. tavallista arkea, helppoa ja toimeliasta. Kaikki tuntuu Tuikun kanssa sujuvan mukavasti eikä mistään ole ollut sen kanssa huomauttamista. Elämäänsä tyytyväinen hevonen. Helppoa on ollut ja niin mutkatonta. Tosin laitumelle en ole päästänyt. Olen kyllä sitä mieltä, että hevosten pitäisi saada laiduntaa, mutta sen verran itsekäs olen ollut, etten halua sitä lihomista ja sen jälkeistä kovaa rääkkiä hevosen kanssa, jotta se saataisiin taas laihtumaan. Tuikku on hyvässä lihavuuskunnossa ja se on timmissä kunnossa.

Olemme liikkuneet ja kiropraktikko kävi Tuikun taas hoitamassa ja edelleenkin oikein hyvä. Vasemmalla puolella oli kireyttä hieman ja tämä muuten johtunee meidän vasemman puolen laukkaharjoituksista kun lihaksissa on näkynyt vahvempana se, että menemme enemmän oikeanpuoleista laukkaa, mikä Tuikulle on myös se helpompi. Joten tuumasta toimeen ja yritän saada myös vasenta laukkaa maastossa. Kentällä olemme menneet jonkin verran, harvoin ja toisinaan samalla viikolla pariinkiin otteeseen. Mutta mitään suurempaa hikitreeniä emme ole tehneet. Olen panostanut enemmän siihen, että jää hyvä mieli molemmille. Lyhyitä tehtäviä ja sitten huilia.

Kentällä ratsastusharjoituksia
Mitä olemme kentällä harjoitelleet: olen halunnut vaikuttaa raviin siten, että menemme mahdollisimman hidasta ravia ilman tahdituksia ja tähän olen pyrkinyt pelkästään istunnan vaikutuksella en niinkään puolipidätteillä ohjista. Tätäkin on aikoinaan tehty ja se ei ole Tuikun kannalta paras ratkaisu. Usemmiten päädytään siihen, että vaadittaessa ravin tahtiin hitaampaa tempoa ja tekemällä sitä pidätteillä, vastaus on yleensä kiihtyneempi mieli ja jännittyneisyyttä. Tätä Tuikun kanssa opetettiin, pidätystä, pidätystä ohjasta ja kun itse ratsastaessa koin, että se ei tuota tulosta, olen päätynyt itsenäisesti harjoittamaan hidastusta siten, että hidastan kevennyksellä ja harjoitusravissa pidättämällä keskivartalon lihaksia sekä ylä- että alavatsan. Jos vaikuttaa siltä, että Tuikku ei tahdo vastata tähän, pieni pidäte ohjasta muistuttamaan, mitä haluan. Tämä yleensä toimii ja ravin tempoa hidastamalla pyritään siihen, että saisin Tuikun myös käyttämään selkäänsä. Tätä harjoitusta emme tee kovin kauan ja välillä on myönnettävä, että joillakin kerroilla ei onnistu lainkaan jos Tuikulla on liian paljon energiaa, minkä se haluaisi käyttää juoksemiseen. Tämä on ollut minusta siinä mielessä hyvä harjoitus, että samalla pääsen itse istumaan satulaan ravissa. Vähän vastaavaa aikoinaan harjoiteltiin Jalin kanssa ja tuolloin tuli uutena käsite: slow motion.


Vastalaukkaharjoituksia
Toinen mitä olemme harjoitelleet on vastalaukat. Mutta ilman kaarteita. Tähän asti emme ole vielä päässeet ja tästä on hyötyä siihen, että vastalaukkaharjoitusten jälkeen Tuikku myötää kaulastaan ja tähän ei tarvita minkäänlaista pidätettä ohjista, ei pientä nippausta vaan Tuikku myötää näiden itsenäisesti harjoitusten jälkeen. Yleensä kun aloitan kentällä, menemme aluksi käyntiä pitkillä sivuilla vaihtaen suuntaa. Otan mukaan siirtymiset käynnistä pysähdykseen ja tähän pyrimme pelkästään istunnalla ja toimii. Vähitellen mukaan peruutukset ja eri variaatiot siirtymisissä. Kun pääsemme raviin, aloitan kevyessä ravissa suoralla uralla, välillä pääty-ympyrä kerran ja suunnan vaihto. Kun olemme päässeet siihen, että kevyt ravi sujuu siten, että Tuikku alkaa myötäämään ja hakee itse sopivaa muotoa, tehdään laukannostot kulmiin. Jokaisen harjoitusosuuden päätteeksi menemme käyntiä kierroksen - pari ja aloitamme uuden harjoituksen. Tällä pyrin välttämään sen, mihin niin monesti syyllistyn, jatkuvaan prässäykseen eli mennään yhtäjakoisesti pitkään ja sitten Tuikku alkaakin olemaan väsynyt. Tarkoitus kun oli ratsastaa rennoksi, mutta liian pitkät työskentelyjaksot eivät tuo sitä toivottua tulosta.

Laukannostojen myötä laukataan kierros ja tästä laukkaamme oikeassa kierroksessa pitkää sivua tullen päädyn kaarteeseen ja teemme puolikkaan kaarroksen oikeassa laukassa tehden silmukan ja palaten samalle uralle, mistä tulimme oikeassa kierroksessa ja näin pidetään taas vastaavasti vasemmassa kierroksessa oikeanpuoleinen laukka kulmaan saakka, mistä vaihdetaan raville. Tämä on minusta ollut hyvä harjoitus Tuikun kanssa. Teemme vastalaukkaharjoituksia molempiin suuntiin. Edelliskerran teimme samaa harjoitusta, mutta kuinka ollakaan Tuikulla oli enemmän virtaa kuin malttia ja oli mennä pelkästään juoksemiseksi, joten jätin vastalaukkaharjoitukset siihen ja vaihdoin taktiikkaa. Teimme kahdeksikkoa, ensin ravissa ja sen jälkeen laukassa. Tämä hieman hillitsi juoksemishaluja ja sai Tuikusta turhat mehut pois. Ja samalla saatiin lyhyitä pätkiä vastalaukkaa ja vaihdettiin laukkaa parin raviaskeleen jälkeen.

Kun olemme kentällä ratsastaneet yleensä noin 20 - 25 min, lähdemme Huhtasaaren tielle ottamaan laukkapätkät. Ensimmäisestä alamäestä lähtien laukalle ja päätämme sen Huhtasaaren tien mäkien jälkeen. Tämä laukkaosuus on noin vajaan kilometrin mittainen yhtenäinen laukkapätkä. Ja siitä laskeudun alas ja kävelemme rintarinnan tallille. Tässä on pääasiallinen kuvaus, mitä teemme kentällä. Ja kun olen löytänyt tämän systeemin, mikä toimii Tuikun kanssa hyvin ja olen jättänyt turhat pitkäjaksoiset prässit pois, meillä on ollut oikein kivaa kentällä. Tosin menemme harvoin, tekisi tietysti hyvää hevoselle mennä useamminkin. Mutta kun toimii näin niin tätä jatkamme.

Tuntuman merkitys
Kolmas, mitä olen itse harjoittanut on tuntuma. Se jos mikä on vaikeaa, etenkin minulle. Sillä perusvirheeni on se, että kun Tuikku on tuntumalla esim. juuri kevyessä ravissa ja siirryttäessä käyntiin, "heitän ohjat pois". Mutta en tietoisesti, tämä on vain tapa antaa sille ohjaa, mutta näissä kohden tuntuma katoaa ja se on haettava uudelleen. Kun on hevonen, mikä herkästi reakoi ohjasotteeseen, epätasaisuuteen, äkilliseen istunnan tasapainosta johtuvaan menetykseen, mikä näkyy ohjasotteessa, sitä itse on myös ns. herkkä kädellä antamaan ohjaa (oma tunne), mutta toimii siten, että itseasiassaa ikäänkuin "heittäisi" ohjat pois, koska pyrkii välttämään ohjalla roikkumista (taas oma oletus). Tuntuman kun pitäisi olla tasainen, pysyä yllä siirryttäessä käynnistä raviin, pysähdykseen, peruutukseen, laukkaan jne. Tästä saan aina huomautusta kun ja jos on joskus ollut ohjattua opetusta -> pidä tuntuma, älä heitä ohjia pois, nyt ei ole Tuikku tuntumalla jne.. Tuntuma on varmasti monen ongelma, miten sitä kuvailisi ja mitä se oikeastaan on ja milloin tietää, että hevonen on tuntumalla. Tuikun kanssa voin ratsastaa ilman ns. todellista tuntumaa ja silti se hakeutuu itse ratsastaessa muotoonsa pyöristäen kaulaansa ja ollen lähes luotiviivalla hieman turpa luotiviivan yläpuolella ja tuntuma voi olla välillä ja välillä taas ei.


Olen harjoitellut tätä tuntumaa siten, että pyrin tietoisesti pitämään tuntuman yllä siirtymisissä. Olen tehnyt tätä aluksi käynnissä ja siitä pysähdykseen ja takaisin. Tämä onnistuu vielä hyvin ja tuntuma säilyy hyvänä. Kun siirrytään raviin, niin tässä usein menetän tuntuman ja joudun hakemaan sen uudelleen. Tuntuma minulle Tuikun kanssa on sitä, että pystyn pitämään ohjat vakaampana ja jos haluan antaa enemmän ohjaa, minkä koen käsiini hieman sellaisena Tuikun puolelta hakemisena, jolloin se hakee enemmän eteen, annan sen, mikäli kyse ei ole siitä, että se haluaa vetää pois ohjastuntuman ja mennä raskaana edestä. Kun Tuikku hakee omaa muotoaan, tunnustelee, seuraan hieman käsilläni mukana (ohjat pysyvät vakaana) ja tuntuma (vakaus, ohjat pysyvät riittävänä ilman ohjien lörpsymistä) säilyy. Tätä olen harjoitellut myös  maastossa. Raviin siirryttäessä ongelmana on askellajin muutos käynnistä kaksitahtiseen raviin, missä pää ei sinällään liiku, mutta tuntuu käsissä pienenä nykäyksenä ja tässä kohden yleensä menetän tuntuman kun istunnalla pitäisi myös mukautua liikeen rytmiin ja vaihdokseen. Tuntuma on ollut sitä, että pystyn käsilläni seuraamaan Tuikun suusta ja kaulasta tulevaa liikettä, missä ei vetoa tule taaksepäin, mutta olisiko oikea sana pito, pidän yllä ohjan vakauden menettämättä sitä ja antaen liian paljon löysää, jolloin ohjat lerpsahtaa ja tuntuma katoaa suuhun. Tuntuman tunnistaminen ja käytännössä sen ymmärtäminen ei ole helpointa, tuntuma käsitteenä luettaessa voi tuntua helposti ymmärrettävältä, mutta käytännössä on niin monta muuttujaa kuten se, että harva ei halua roikkua ohjissa, vetää, aiheuttaa turhaa kireyttä hevosen suuhun ja tämä taas tuo sen, että silloin sen myös helpoiten menettää. Tuntumasta tulee epätasainen. Näin minulla käy usein ja senpä takia olen tätä alkanut harjoittelemaan. Tähän on ollut myös yksi apu eli malttaa esim. ravissa seurata hevosen liikettä. Yleensä kevennän hieman liian aikaisin enkä kuuntele / tunnustele hevosen liikettä, teen kevennystä mekaanisesti en hevosen takaosan liikkeen mukaisesti. Nyt olen alkanut keventämään kun takajalan nosto tekee kevennyksestä sen, että seuraan takaa tulevaa nostoa ja sen mukaan kevennän. Paljon harjoittelua edessä, mutta nämä kolme erillistä harjoitusta ovat tuoneet hieman intoa kentällä ratsastukseen ja kun harjoitukset pitää sopivan lyhyinä ja kokonaisuutena siten, ettei väsytä hevosta liikaa, säilyy molemmilla into. Näistä on aina hyvä jatkaa seuraavalla kerralla ja se seuraava kerta voi venyä jopa viikon parin mittaiseksi.

Mitä muuta meille kuuluu
Yleisesti ottaen hyvää, paljon maastoiltu ja on Tuikulla mennyt pari muutakin ratsastajaa. Vaikken niin raaski sitä säännölliseen ratsastukseen muille luovuttaa niin silloin tällöin Tuikku saa vieraitakin selkäänsä. Ja on kovin pidetty. Tuikku kun on aina hyvän tuulinen, aina valmis tulemaan mukaan ja aina valmis syömään puuroannoksensa. Sillä ei tunnu olevan huonoa päivää koskaan - tässä kohden koputan puuta niin monta kertaa - ja toivon mukaan säilyy edelleenkin tällaisena. Tuikku on saanut myös vapaansa.

Me hankimme matkailuauton ja se on ollut ihan huippuhankinta. Olemme tehneet lyhyiden matkojen retkiä ja olimme sunnuntaista - torstaihin saaristokierroksella; minä ja tyttäret. Vastasin kaikesta, kemiallisen wc:n tyhjennyksestä ja huollosta, harmaaveden tyhjennyksestä, vesisäiliön täytöstä, ajosta ja saaristokierroksella jouduin ensimmäistä kertaa ajamaan lautalle ja asuntoautolla, joten jännitystä riitti. Mutta kaikki meni hyvin, koirat mukana. Koirat ovat tykänneet kovin retkeilystä ja ne ovat niin innolla lähdössä mukaan. Mukavasti seikkailun makua ja Tuikun kanssa olemista odotan näiden retkien jälkeen. Mutta en juurikaan muista ikävöidä syynä myöskin se, että se on voinut hyvin. Kiitokset kuuluvat niin tallille kuin kiropraktikolle Outi Holopaiselle ja kengittäjälle. Tässä se kolmen kompo on. 

torstai 9. toukokuuta 2019

Toukokuu

Huhtikuu tuli ja meni, tuli toukokuu ja sekin menee nopsaan. Ohessa video meidän maastoradalla kaahailusta. Kolme kertaa juostiin samaa rataa, vauhtia riitti ja olipas mukavaa. Rokotus ja raspaus oli huhtikuussa, hampaat hyvässä kunnossa, limakalvot hyvät. Ja kesää odotellessa, matkailu- / retkeilyautokuume iski niin lujaa, että jompikumpi meille on tulossa. Koirien kanssa päästään retkeilemään ja liikkumaan poluilla ja luonnonhelmassa.



Meidän seikkailuja hevosen / koirien kanssa voi seurata instassa. Kirjoitusinto varmaan palannee jossain vaiheessa kun siihen löytyy enemmän aikaa.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Huhtikuun alkupäivät



Blogin kirjoittaminen tahtoo jäädä ja toisaalta olen pitänyt tätä muistiinpanoalustana. Joten kirjoittelen tähän vähän silloin kun ehdin tipoittain, jolloin aikamääreet voivat olla esim. tein eilen kun onkin kyse edellisviikon päivästä. Muutoin on ollut mukava kirjailla, vaikka välillä kirjoittamisen into on laantunutkin. Sitä tasaisen tappavaa toistoa, mutta huoletonta ja mukavaa hevosen omistamista - ainakin toistaiseksi (mikäänhän ei hevosten kohdalla ole varmaa). Meillä on ollut sellaista tasaista, epämukavuudet johtuen omista odotuksista ja tietysti pettymyksestä omaan osaamiseen. Tässä iässä vielä sitä jaksaa ylläpitää toivoa, että oppisi, mutta olen ainakin oppinut unohtamaan asiat yhtä nopeasti kuin ne mieleen tulevat. Mutta nyt kevään koittaessa mieli ja ratsastus on palanneet osin jo kentälle. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että meillä on rentoa menoa, en pyri hakemaan "kuuta taivaalta" vaan pieniä edistyksiä. Palaamme perusasioihin ja viilaamme niitä, laukannostot, suoruus, myötäys, tuntuma. Näissä jo riittää useammaksi kerraksi harjoiteltavaa.

Maanantaina kävimme maastossa katsomassa, missä kunnossa tiet ovat. Miten lumi on sulanut. Metsäpoluille pääsee jo liikkumaan, ne ovat sulat, osassa on niin märkää, että on turha mennä kaviokkaan kanssa tallomaan pohjaa. Kerran kuljimme reitin ja odotamme lumien sulamista ja metsäpolkujen kuivamista. Osalla metsäpolkuja voi jo mennä. Vaihtelua liikkumiseen ja hevoselle rentoa menoa. Teimme vain käyntilenkin. Tiistain Tuikku sai pitää vapaana ja eilen keskiviikkona laitoin kärryt perään. Olipa hieno sää, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Olemme menneet kärryajelua siten, että joka toinen kerta otamme raskaammin, lähdemme jo melkein heti hölkälle ja ravataan kääntöpaikalla, takaisin ravia ja Huhtasaaren tietä ennen lyhyt pätkä käyntiä ja käännöksen jälkeen raviin ja ravataan koko tie päähän saakka. Tehdään U-käännös ja taas ravataan tämä Saarelantielle saakka lukuunottamatta jyrkkää alamäkiosuuksia. Saarelantie ravataan taas kääntöpaikalle, siitä takaisin ravilla Huhtasaarentielle saakka ja tämä ravataan tien päähän saakka. Kun tätä on tehty x2 tulee matkapituudeksi noin 6 km. Kolmella kierroksella saadaan jo 8 km. Olemme jättäneet kahteen, jolloin ravaataan 1 ½ osuus ja loppupätkä tulemme käynnissä ja ravilla palautellen. Hiki tulee kun tätä mennään reippaasti. Kevyemmillä kerroilla ravataan lyhyitä osuuksia ja käyntiä enemmän. Jos tätä harjoitusta tehdään vielä raskaammaksi, otetaan hiittivetoja ja ne tehdäänkin sitten lujaa. Mutta ne onkin tehtävä osuuksilla, missä näkee, ettei autoja tule vastaan.

Keskiviikkona saimme kirittäjän Huhtasaaren tiellä takaisinkäännyttyämme. Tallin seniorisuokki 28 vuotias ruuna (ex-ravuri) oli edessä ja tällä ruunalla ei ikä paina. Omistaja oli kertonut, että lujaa se menee, mutta kerrottu ja käytäntö nähtynä ja koettuna voi olla ihan toista, mitä mielikuva omassa päässä. Lähdettiin ravilla ja Tuikku intona, pään viskelyä ja kärryillä innostusta ja mutkailua hieman. Olin tuntumalla ja niin vain vanha seniori pisti menemään ja se vauhti ei ole mummohölkkää, ei vaarihölkkää. On muuten vaikea kuvailla ellei itse näe, miten lujaa ne ex-ravurit (kilpatasoiset) menevät. Jos olen pitänyt nopeana Tuikkua niin tämän jälkeen havahduin, ettei Tuikusta kisaradoille olisi missään tapauksessa ollut. Kyllä silläkin vauhtia on ja samoihin pääsee, mutta luonteeltaan Tuikku on sellainen, että se tekee ja innostuu, mutta pääsääntöisesti pitää mukavuusalueella liikkumisesta. Sinne se ruuna hävisi ja toisaalta minä en antanut kärryillä mennä niin lujaa kun loiva pitkä alamäki ja mutka edessä eikä näkyvyyttä tuleeko autoja. Ja kyllä Tuikku teki sen mitä pyysin, mutta olisi se halunnut mennä ruunan vauhdeissa. Siinä mielessä oli hyvä huomata, että Tuikku oli kuulolla ja pysyi siinä vauhdissa, mihin oli lupa. Mutta ohjiin tunsin, että menohaluja on ja olin varautunut siihen, että joudun jalkojeni varassa pidättämään. On tätäkin Tuikun kanssa tehty kun vauhtia on enemmän kuin annetaan ja tällöin pidätteet on tehtävä nousten jalkojensa varaan.

Torstaina laitoin kentälle puomit x 5 ravivälein. Kenttä on jo lähes kuiva ja siinä on hyvä mennä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Olen jo luopunut pilkkihaalaristani ja vaihtanut tallivaatteet ratsastushousuihin. Ja sen myös huomaa ratsastuksesta. Aloitimme Tuikun kanssa käynnistä ja lisäsimme pysähdykset x 2 vasempaan sivuun ja toisen sivun menimme pysähdyksestä peruutukseen siten, että käyntiä 4 askelta ja peruutusta 4 askelta. Näitä suoritimme molempiin suuntiin. Tämä sopii hyvin, on vähän kuin dieselin hehkutusta ennenkuin moottorin käynnistää. Lisäsimme ravia toiseen päätyyn, siitä siirtyminen käyntiin. Vähitellen ravasimme koko kentän vaihtaen suuntaa ja siitä puomit mukaan. Ne menivätkin hyvin. Lisäsimme puomien jälkeen laukan noston, mistä sitten siirryimme raviin. Seuraavaksi harjoitusravia. Tuikku alkoi hikoilemaan, sää oli niin lämmin, että talviturkissa tulee kuuma, vaikka karvaa lähtee joka harjauskerta paljon. Lopuksi suuntasimme Huhtasaarentielle laukkavedot. Tie on kokonaisuudessaan ylämäkeä tasaisine osuuksineen ja laukkasimme tien lähes alusta loppuun. Laidunten kohdalle tien läheisyydessä oli viisi kaurista, mitkä olivat samalla paikalla kun palasimme. Niistä sain kelpokuvankin otettua. Paluumatkan tallille kuljimme kävellen ja ihastelimme maisemia, Tuikku taas huomasi kaiken vihreän, se on kevät.

Kärryajelua olemme jälleen tehneet. Sunnuntaina lähdimme taas Jarin kanssa kärryillä teille ja kävimme myös Ahtialan kartanon teillä. Tällä kertaa Tuikku ei ollut kovin innokas menijä, vaikka takana oli pari vapaata. Maanantaina kävimme taas ratsain ja menimme myös Ahtialan kartanon teille ja tällä kertaa suuntasimme pehmeälle metsätieosuudelle. Siinä on pitkä ylämäki palatessa, joten tämä osuus sai Tuikun innostumaan. Pientä terävää pukkiakin tuli laukkamäessä. Ja tuntui kuumuvan kun saimme otettua vauhtia alle, joten uusinta ja tällä kertaa tultiin taas reippaasti. Tiistain sai Tuikku pitää vapaansa ja säiden puolesta on vapaa tervetullut. On ollut kylmää, mutta lunta ei lupauksista huolimatta tullutkaan paljon. Keskiviikkona kiropraktikko ja tällä kertaa pientä kireyttä oikealla lannerangassa ja vähän kaulalla, ei muutoin. Oikein hyvä ja vasteet ovat hyvät, pyöristää selkäänsä ja on hyvä tasapaino. Outi kokeilee vasteita sekä vatsan alta, hännän tyvestä sekä siten, että ottaa toisen takajalan oman jalkansa päälle lepäämään, jolloin hevonen joutuu tasapainoilemaan kolmen jalan varassa ja tällöin hän stimuloi selkää hännän vierestä. Ja hyvin pyöristyy ja tästä myös näkee, että lihaksisto on hyvä. Minä kun en ratsastajana kovin kummoinen ole, on tämä minulle huojentava tieto. Tuikku pyöristyy hyvin selästään ja näin näen myös, että siellä on lihaksia. Niitä ei saada pussista vaan ihan työtä tekemällä. Ja siihen nähden ihan hyvin, kun emme kuitenkaan kentällä mene kovinkaan usein eikä siihen omat taidot riitä, että pääsisimme niillä leveilemään. Mutta kärryajelu ja maastoilu tekee myös lihasta ja Tuikku joutuu tekemään töitä. Pääsiäisviikolla kiirastorstaina on Tuikulla rokotus ja raspaus. Pääsiäisen Tuikku voi pitää lomaa ilman velvoitteita.  

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Si-nivelvaivat osa 2

Tilastojen seurannassa olen huomannut, että eniten luetuin kirjoittamistani muistiinpanoista on si-nivelvaivat. Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani mainitsin, ettei kirjoitukseni perustu tieteelliseen tutkimukseen enkä pyri edes kirjoittamaan aiheesta siten, että sitä voisi pitää ohjeistuksena, kirjoitus on omaan kokemukseen perustuva. Enemmänkin pyrin kirjoituksellani tuomaan esille, miten ylläpidän hevosen toimintakykyä diagnoosin jälkeen. Tuikulla todettiin syyskuussa 2016 klinikalla muutosta si-nivelessä ja eläinlääkärin ohjeistus oli, että parin viikon kevyttä palauttelua ja tämän jälkeen voidaan palata normaaliin liikuntaan kuten esteet / kouluratsastus / maastoilu eli miten olimme ennen diagnoosia liikkuneet ennenkuin menimme klinikalle.  Diagnoosin jälkeen jätin jo kentällä ratsastuksen pois ja siirryimme suosiolla maastoiluun, halusin välttää ympyrätyöskentelyä ja edetä rauhallisemmin. Pääsimme hyvään alkuun ja laukkavetoja otimme ja Tuikku toimi hyvin. Vaihdoimme paikkaa ja tämä jakso oli Tuikun kohdalla vaikein ja sen käytös muuttui säikyksi ja kaikki tuntui olevan sille pelottavaa / jännittävää, mitä ei ollut aikaisemmin ollut, tämän huomasin alusta lähtien, mutta oletin, että tottuisi ajan myötä.  Syynä olisi voinut pitää si-nivelen muutosta, mutta vaihdettuamme nykyiselle tallille oli muutos Tuikun käytöksessä nähtävissä välittömästi ja Tuikku oli kuten ennenkin, maastoilu, ratsastus, ajot sujuivat kuten normaalisti. Eli olimme siinä, mihin olimme jääneet klinikan jälkeen ja Tuikku toimi yhtä rauhallisesti kuten sille on tyypillistä.


Tuikulla jatkuivat kiropraktikon säännölliset käynnit ja hän on pitänyt tilannetta hyvänä. Vasteet Tuikulla ovat olleet hyvät, se reagoi voimakkaasti vatsan alta stimuloitaessa samoin hännän tyvestä, mitkä myös viittaavat siihen, että sillä ei ole suurempaa muutosta / vaivaa si-nivelen alueeseen tullut. Jos hevosella si-nivelen vaiva on akuutti, se ei kykene suorittamaan ed. mainittua stimulointia tai osoittaa sen kipuilemalla / vastustelemalla. Käytän välillä laseria lannerangan ja ristiselän alueelle. Ja jos näyttää siltä, että olemme liikkuneet liian raskaasti, kevennän työntekoa. Irtojuoksutusta en ole kovin usein tehnyt, missä myös voi katsoa, miten Tuikku liikkuu. Ed. kerran kun irtojuoksutin ja oli jäinen kenttä, oli vasemmassa kierroksessa jäykkyyttä ja se näkyi ravissa tahdituksena / jäykkyytenä. Oikeassa kierroksessa meno oli hyvää. Tänään taas kokeilin irtojuoksutusta ja kumpaiseenkin suuntaan liikkui mielestäni hyvin ja myös vasempaan meno oli hyvää. Ravissa on joustoa. Meidän liikkuminen ei ole raskasta kentällä. Taannoin ratsastimme kentällä mielestäni liian paljon ja syynä ihan se, että odotin enemmän itseltäni ja vaadin Tuikulta, mutta totesin, että on parempi tehdä kentällä niitä tehtäviä, mitkä ovat osaamiseni rajoissa kuin pyrkiä yrittämään enempää ja opetella asioita, mihin omat taitoni eivät riitä. Tuikku liikkuu kentällä pyöreässä, matalammassa muodossa ja menemme enimmäkseen ravia. Välillä teemme harjoituksia, missä pyrimme hidastamaan ravin tahtia, tähän auttaa istunnalla pidätys, mihin Tuikku vastaa (kevyttä kokoamisharjoitusta ja selän käyttöä). Harjoitus ei onnistu silloin jos on liian vireä mielentila ja Tuikku ei ole keskittynyt vaan haluaisi asiat ratkaista vauhdilla. Laukkavetoja otamme radalla, missä on pitkää suoraa enemmän, jolloin saadaan selkään paremmin venytystä. Toinen, mikä on myös muistettava, että hevosen on saatava vertyä alussa. Ei voi vaatia heti joustavaa suoritusta vaan hevosen kanssa on lämmiteltävä lihakset kevyessä ravissa, pyrittävä saamaan käyntiin rauhallista vakautta ja askeleeseen pituutta, jolloin selkä tulisi paremmin käyttöön.

Maastoilu on pääasiallinen liikutusmuoto Tuikun kanssa. Ja menemme myös kevät / kesä / syksyaikaan kärryillä. Välillä enemmän välillä vähemmän. Liikutuksen suunnittelen tai pyrin tekemään siten, että viimeinen työpäivä on kevyempi, jolloin voi jäädä vapaalle. Ja Tuikun kanssa pystyy pitämään myös vapaita useammin kun on saavutettu hyvä lihavuuskunto. Tuikusta olen huomannut tämän kevään myötä positiivisen energisyyden lisääntymistä. Vaikka takana on runsas karvanlähtö, mitä ennen lisäsin melassileikkeen ja hampunsiemenen määrää, on Tuikku pysynyt innokkaana ja vireänä. Sillä on sellaista positiivista pöhinää ja vireyttä. Maastoillessa pyrin menemään myös rauhallisia pätkiä, jolloin saa kävellä pitkin ohjin ja välillä ravataan niin, että ohjat eivät ole lainkaan tuntumalla vaan ne roikkuvat kaulalla. Saa siis mennä siinä muodossa kun itse kokee hyväksi. Otamme myös laukkavetoja, jolloin mennään niin lujaa kuin hevosesta pääsee ja intoa riittää. Jolloin saadaan venytystä. Välillä laukka tuntuu sellaiselta, että sitä joutuu tuuppaamaan ja toisinaan taas siltä, että voi tätä se pitäisi aina olla. Sen olen myös tietysti huomannut Tuikusta, että se varoo liukkaita pohjia, pitoa pitää olla kavion alla. Jos se kokee epävarmuutta eli on liukas pohja (jäinen, kurainen tms.) tahtoo laukka jäädä varovaiseksi ja tällöin eteenpäinpyrkimys ei ole niin hyvä. Ravissa huomaa myös pohjien eron. Kovilla pinnoilla ravi jää helpommin mummoraviksi ja tämän näkee myös kärryajossa. Kova tienpinta ravaa kyllä, mutta kun tulee pehmeämpi, miellyttävämpi pohja, tulee eteenpäinpyrkimystä enemmän ja liike on laajempaa.

Tuikulla on myös ollut hierontaa ja se on ollut hyvä lisä Tuikun toimintakyvyn ylläpidossa. Huomioitava on  myös se, ettei siitä päällepäin huomaa ongelmaa ellei sitä osaa katsoa ja etukäteen tiedä. Liikkuu kentällä ravissa hyvin, laukkakin sujuu, mutta siinä olisi paljon parannettavaa. Tämän takia mieluummin laukataan maastossa tai radalla kuin kentällä ympyröitä tehden tai kulmia laukaten. Nekin sujuvat, mutta haluan silti varoa. Välillä olemme tehneet laukkaympyröitä, mutta olen ne jättänyt vähemmälle. Olen huomannut, että kokonaisuudessa auttaa se kun liikumme säännöllisesti rasitusta vaihtaen. Välillä kertoja, jolloin hikoillaan kunnolla ja tehdään työtä raskaammin. Jaksoja, jolloin menemme kevyemmin, käyntiä suurimmaksi osaksi, kärryillä emme ota raskaita vetoja. Säännöllinen liikunta on paras, ei pitkiä taukoja. Tärkeää on myös pitää hevonen sopivassa lihavuuskunnossa, lihavan hevosen kun pitää kantaa ylimääräisten kilojensa lisäksi myös ratsastajaa. Tuikun kohdalla on ollut eduksi tarhaus 24/7, jolloin se saa tasaista liikettä ja tarvittaessa pääsee olkipatjan päälle nukkumaan.

Tänä kautena emme aio osallistua kisoihin ja syynä ei ole se, etteikö Tuikun kanssa niihin voisi osallistua. Olen myös harkinnut tälle kesälle laidunnusta kun Tuikku on omissa mitoissaan, mutta tätä vielä mietin. Osasyynä kevyelle kaudelle on myös Lenni-koiran tulo. Se vaatii vielä paljon huomiota ja  Lilo joutuu sopeutumaan ja jakamaan yksin saadun huomion Lennin kanssa. Aiomme Tuikun kanssa tehdä retkiä, jolloin päästään maastoilemaan uusiin paikkoihin. Tämä tuo myös vaihtelua minulle kuin myös Tuikulle, jottei se tottuisi turvalliseen arkirytmiin vaan kykenee sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Mielestäni hevoselle on hyvä sopivissa määrin viedä se uusiin paikkoihin, jolloin hevosen kanssa on helpompaa tutustua sille entuudestaan vieraisiin paikkoihin. Tällöin sille uudet tilanteet eivät ole niin stressaavia kun niihin on totuteltu ilman suorituspaineita tai tiettyjä saavutuksia.

Meillä on Tuikun kanssa mennyt vaivan kanssa hyvin, yllättävänkin hyvin. Ja Tuikku on liikkunut hyvin ja tulee vastaan tarhasta haettaessa, mikä on minusta myös tärkeää hevosen kanssa. Ja meillä on kieltämättä ollut tämä parivuotisjakso ollut seesteistä ja myönteistä.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kevät keikkuen tulevi

Kevät keikkuen tulevi pitää paikkansa. Tänään pitkästä aikaa aurinko paistoi sateisten ja harmaiden päivien jälkeen. Miltä se tuntuu? Ihan mahtavalta lähteä koirien kanssa aamulenkille. Kaipaan niitä pitkiä, verkkaisia ja vauhdikkaitakin lenkkejä Lilon kanssa ennen Lennin tuloa. Nykyisin teemme lyhyitä reittejä, Lilo pääsee vielä illalla Jarin kanssa, jotta saa riittävästi liikuntaa. Koira leikkivät paljon keskenään, juoksevat huoneesta toiseen toisiaan jahdaten, mutta ulkoilu on ihan eri toista. Sen myös huomaa, että Lilo on saanut vähän ylimääräistä rasvaa karistettua kun on päässyt jo liikkumaan enemmän. Lennikin pitää ulkoilusta, se odottaa sitä kovin. Vaikka pennun kanssa ei voi kovin pitkiä lenkkejä tehdä, olemme pidentäneet jo reittejä. Sekin tekee hyvää.


Tuikku on saanut olla edelleen kevyellä, maanantaina sai hieronnan, edellisenä päivänä sunnuntaina pieni kävely minä rinnalla kulkien, tiistai vapaa. Joten vähitellen pikkuhiljaa töiden pariin. Kentälläkin menimme ennen hierontapäivää ja se meni hyvin. Olin oikein tyytyväinen itseeni ja etenkin Tuikkuun💖💖. Tuikku kulki pyöreänä, alkoi olemaan energinen ja työteliäs. Alussa se on aina vähän sellainen onko pakko, liikutan itseäni eteenpäin, mutta siirtymisten jälkeen se alkaa keräämään energiaa ja se tuntuu mukavasti liikkeessä. Se on valveilla ja vastaa apuihin. Minulle kouluratsastus ei ole mieluisinta, siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tule kaikki heti mulle nyt. Maastoilu on taas mieluisinta itselleni, siinä ei tarvitse niin vaatia hevoselta tietynlaista suoritusta vaan voidaan liikkua enemmän siten, mikä vaikuttaa Tuikun kannalta mukavalta ja tietysti on niitä päiviä, että vaadin maastossa myös hyvää suoritusta.

Tuikun kanssa olemme tehneet kolmen päivän työputken. Keskiviikkona kävimme maastossa ja tuolloin otettiin laukkasuoraa. Tämänkertainen maastoilu ei ollut parhaimpia, mutta saimme suoritettua juoksuosuudet. Torstaina taas menimme kentälle, sillä tien pohjat ovat melko märät ja jätin kärryajelun perjantaille. Kenttä oli sula ja märkä, mutta Tuikku liikkui hyvin. Sen huomasi myös ravista. Ja oli tyytyväinen kuten minäkin. Kovin kauaa emme kentällä työskennelleet, harjoiteltiin pysähtymistä, suoristumista ja myötäämistä. Tuikku oli  hyvin tuntumalla. Lopuksi kävimme tekemässä pari kierrosta käyntiä maastoradalle ja se oli siinä. Perjantai taas oli niin hieno, upea sää. Pitkästä aikaa kirkas auringonpaisteinen päivä. Ja laitoin kärryt perään. Vaikka olimme jo menneet pari päivää niin Tuikku oli reipas ja lähdimme melkein jo heti raviin ja hölkyttelimme pitkän matkaa. Teimme myös käyntiosuuksia, sillä kolmen päivän työputkessa viimeisenä työpäivänä ei kannata tehdä kovin raskasta osuutta, koska seuraava päivä on vapaata. Mutta kyllä se sää vaikuttaa niin myönteisesti ja tällä kertaa olisi pitänyt säänkin takia olla jo kypäräkamera mukana. Kevään tuntua.


Lauantain sai Tuikku pitää vapaansa ja huilia kolmen päivän työputkesta. Tällä kertaa työputki oli maltillinen. Sunnuntaina lähdimme jälleen kerran kärryajelulle ja oli ihan mahtava sää ja niin oli mahtava myös Tuikku.  Tuikku tarvitsee käynnistyäkseen lämmittelyajon ennenkuin se syttyy ja tulee se menovaihe, jolloin on kontrolli oltava ohjissa. Liian paljon ei voi lämmittelyajossa painaa päälle, hieman ohjilla huomauttaa jos vauhti tuntuu hiipuvan mummoraviksi, mutta muutoin mennään ensimmäinen lämmittelyjakso rauhallista vauhtia ja eron huomaa kun aletaan pääsemään siihen menoon, jolloin vauhtia tarjotaan enemmän kuin ohjastaja pyytää. Sää oli upea, kova tuuli. Kun olemme päässeet kärryajelulle enemmän, tuntuu pitkän toistuvien ratsastusjakson jälkeen kärryajelu molemmista mieluisalta. Ja Tuikulla on edelleenkin karvalähtöä paljon, näyttää niin kapiselta tässä vaiheessa. Karvaa on lähtenyt jo parin viikon ajan niin runsaasti. Lisäsin ruokintaan enemmän hamppua ennenkuin varsinainen karvanvaihto oli alkanut, mutta nyt olen annosmäärää vähentänyt. Muutoin vaikuttaa Tuikku minusta oikein hyvältä ja eron huomaa hevosesta. Kun on sopusuhtainen eikä ylipainoinen, näkyy se energisyydessä aivan eri tavoin. Menohaluja on, energisyyttä sopivasti, sillä tavoin mukavasti, mikä näkyy Tuikusta. Ja parasta on se puurohetki työnteon jälkeen. Se on varsin tärkeä ja malttamaton osuus Tuikulle. Puuroastian nähtyään suu käy, ruoka maistuu hyvin. Mutta kyllä sen huomaa, että kevät tulee, aurinko paistaa ja se näkyy kaikessa. Vaikka pidänkin kaikista vuodenajoista. Syksyssä on kirpakat pakkasaamut, luonnon värikkyys ja talven odotus. Ja aito oikea talvi, kuten Pohjois-Karjalassa, paljon lunta ja pakkasta, siitä pidän. Kevät  luonnon heräämistä, kaikki on edessä ja tähän voisi ajan pysäyttää. Kesä, lämpöä, aurinko, vehreyttä ja välillä sadetta.




keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Laukkaa hepo laukkaa



Meillä on Tuikun kanssa ollut sangen kevyet viikot. Poikkeuksellista. Toisaalta myös hyvä päästä palautumaan liikutuksen aiheuttamista rasituksista. Ja onhan se tehnyt hyvää - molemmille. Olen tunnollinen liikuttaja ja toki yritän pitää kiinni säännöllisestä liikutuksesta terveydellisistä syistä.  Nyt sääolosuhteet ovat tehneet sen, ettemme ole päässee kaahailemaan. Nyt kun tämä kaahailu on jäänyt vähemmälle, näkyy se myös Tuikussa. Olimme eilen kärryajelulla ja otimme tällä kolmannella kerralla jo raviosuuksia, yhtenäisiä pitkiä osuuksia perushölkkävauhtia. Eli sellaista, ettei ole kiire ja mennään reipasta vauhtia, mutta vielä matalalla teholla (sykkeellä). Viimeisellä osuudella Tuikku oli sitä mieltä, että hanat auki. Koska pohja on osittain jäinen ja tiellä kuoppia, on vauhti sovitettava niiden mukaan. Kun lupaa ei heru, on sitten tehtävä jotain muuta, kuten iloisen ruunan muuvit kärryillä ja heilutetaan päätä kertoen, että nyt haluan mennä.

Reilun kolmen vuoden takaisesta kärryonnettomuudesta johtuen olen tavakseni ottanut, että kärryajelua edellisenä päivänä menemme ratsain. Harvoin siis vapaapäivältä suoraan kärryajelulle. Vaikka Tuikku liikkuukin kärryillä rauhallisesti kävellen ja vaikuttaa aluksi sangen laiskalta menijältä, ei tämä ole koko totuus. Kun on menty jonkin aikaa sunnuntaikävelyä ja päälle pientä hölkkää, alkaa ruunan korvien välissä syntyä ajatusta reippaammista vauhdeista. Tällöin sen tuntee käsissä ja menossa. Jonkinasteinen varautuneisuus kärryonnettomuudesta on jäänyt ja en halua päästää siihen menoon, että Tuikulla syttyy lamppu päässä ja painatellaan menemään ilman kontrollia, pysähtyyhän se ruuna kun pidättää ohjista. Jos on vauhtia ja reitit sellaisia, missä ei voi painatella pitkää matkaa odottaen, että hevonen väsyy, on pidettävä kontrolli. Tätä nyt ei sinällään ole tapahtunut, mutta mikään ei ole varmaa, vaikka varma hevonen aisojen välissä on.

Kevättä on odoteltu ja säät ovat juuri niin epävakaiset kuten keväisin. Helmikuussa näytti jo siltä, että lämpenee, mutta maaliskuu on osoittanut sen, ettei vielä ole aika kevään tulla. Olemme käyneet myös ratsain lenkillä, käyntipainotteisia satulalla ja karvasatulalla. Tänä vuonna otamme Tuikun kanssa rennosti, ei minkäänlaisia tavoitteita muuta kuin pysyä toimintakykyisenä ja hyvinkin todennäköistä, ettemme tule osallistumaan minkäänlaisiin kissanristiäisiin ei edes matkaratsastuskisoihin. Nautitaan vain olemisesta ja yhdessätekemisestä. Toivotaan, että pysyy Tuikku kunnossa kuten tähänkin asti.

Karvanlähtöaika ja sitä lähtee, paljon. Kärryajelulla saa poimia karvoja suusta ja silmistä, niitä lentelee ajon mukana mukavasti suuhun ja silmiin, jokapaikkaan. Näin lunkien viikkojen ja päivien jälkeen kentällä irtojuoksutuksessa - jäinen kenttä, lumipinta päällä - huomasin takaosan olevan vasemmassa kierroksessa epätasaista ravissa, jäykkä takaosa. Oikeassa kierroksessa ei niinkään. Tuikulla oli vauhtia ja pukkisarjoja, tuntui olevan menopäällä ja piti hillitä vauhtia kun pohja ei kuitenkaan niin pitävä ole. Siinä niitä lukkoja aukaistiin molemmissa kierroksissa. Liukkaat kelit tuovat omat haasteensa ja näkyyhän se Tuikun liikkeessä. Mikä on sitten liukkaudesta johtuvaa ja mikä Tuikun omista rajoitteista? Joka tapauksessa täytyy yrittää löytää paikka, missä pääsisi laukkaamaan pitkänä ja saatua selkää avattua.




Kävimme tiistai-iltana Tuikun kanssa tutulla maastolla. Lumipeitteen ja pakkasesta johtuen tien pohjat eivät ole niin liukkaat. Tallille vievä tie on tosin jäisen kova ja siinä mennään lyhyitä pätkiä ravia, mutta Rauhalaan johtavalla tiellä voi jo mennä pidempää osuutta ravia. Niin teimme myös eilen. Mäen päältä käännymme vasemmalle ja siinä on polku-ura, mitä kuljemme. Auringon laskiessa taivalsimme eteenpäin ja pääsimme jo laukkaosuuksille pitkästä aikaa. Alussa menimme rauhallista vauhtia ja kun tulimme peuransyöttöpaikalle käännyimme ympäri, minkä jälkeen pääsimme laukkaamaan. Ensimmäisellä osuudella mentiin jo vauhdikkaasti ja Tuikku kuumui jonkin verran innostuksesta. Pyörähdettiin takaisin ja nyt olen yrittänyt mennä enemmän vasenta laukkaa. Tällä toisella osuudella saimme vasemman laukan nostettua juostiin taas ja matka olisi jatkunut vauhdikkaasti,  mutta pyysin käyntiin. Niittytiellä mäen alta lähdimme laukkaamaan. Ohjat tuntumalla ja pakko on pitää tuntumaa, vauhtia oli Tuikulla enemmän kuin laki sallii ja polku-ura ei anna myöten kaahailulle. Mutta vauhtia oli. Ja taas takaisinkääntö, laukkaa ylämäkeen asti ja täyskäännös ja uusinta. Sitä mentiin, ohjiin tunsin, miten vahvasti Tuikku pyrki saamaan ohjia alemmas, mutta niin paljon en antanut löyhää, että se saisi itsensä vahvaksi edestä ja luvan mennä niin lujaa kuin se mielisi. Mutta myötäsin ohjilla sitä mukaa, että sai liikettä selkäänsä. Ja laukka oli hyvää, joustavaa ja helppo istua kevyessä istunnassa. Silloin kun laukka ei kunnolla pyöri alla, sen huomaan omasta istunnasta. Tällöin sitä omalla istunnallaan kokee olevansa epätasapainossa, mutta silloin kun Tuikulla pyörii laukka hyvin on se helppoa itselle myös. Ja tällä kertaa oli juuri  näin, aivan mahtava tunne. Kallisarvoisia hetkiä. Sellaisia, minkä jälkeen mieli on korkealla ja Tuikusta näkee, että meni hyvin. Näiden liukkaiden pohjien ja kelien myötä olen ottanut tavakseni loppuosuudet kävellä Tuikun rinnalla. Tähän on ihan syynsä myös se, että painoni on noussut (ei vielä niin, että olisin liian painava, mutta... )ja ottaen huomioon Tuikun pienen koon sekä sen selkäongelmat (si-nivel) haluan antaa sille vapauden painostani ja tällöin käynnissä ei ole mitään häiriötekijää ja pääsee palautumaan hyvin. Halusin hyödyntää laukkaosuudet siten, että loppuosuus mennään reipasta kävelyä eikä ratsastaja ole selässä kun auratut tiet ovat kovapohjaisia.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kevyttä menoa

 

Tuikulla on ollut parin viikon ajan kevyempää ja tässä välissä se sai myös hieronnan. Ja virtaa sillä on ollut myös niinä kertoina kun olemme ratsain menneet. Ja tavattoman iloinen, kun olemme rintarinnan pariin kertaan tulleet Rauhalan mäkeä alas - mäki on jäinen - on Tuikku käyttäytynyt hillityn iloisen orin kaltaisesti heilutellen päätään ja näyttäen, että nyt on mukavaa ja tekisi mieli vähän ottaa enemmänkin vauhtia mihin täti kykenee rinnalla kulkemaan. Olemme vauhtipätkiä ottaneet peuransyöttöpaikalta loivassa pitkässä ylämäessä ja kun saavumme kotiinpäinvievälle niittyosuudelle olemme menneet laukaten mäen puolivälistä seuraavaan mäkeen asti. Nyt kun pohja on epävakaa jäinen lautta alla, minkä päällä sohjoista lunta pakkasten myötä jäätyneenä en antanut sunnuntaina Tuikun laukata, vaikka se olisi halunnut ja ehdotteli sitä toistamiseen ja otti raviaskelia siihen malliin, että nyt voisi mennä. Olemme myös radalla ottaneet toisen pellon laidassa laukkaspurtteja ja viikko takaperin menimme radalle. Olin muuten unohtanut kypärän päästäni, villapipo luontevasti päätä suojaten ja huom! en edes huomannut, että kypärä puuttuu ennenkuin tallilainen tästä huomautti ja minun oli vielä kokeiltava päätäni varmistaakseni, että minulla todellakaan ei ole kypärää päässä. Ja tällä kertaa oli siinä ja siinä, etten maastoutunut Tuikun selästä. Otimme toisella laidalla rataa laukkaa ja Tuikulla oli virtaa. Se teki niin ison pukin (pohja on hieman epätasaista, jolloin se joutuu osittain ponnistamaan takaosallaan vahvemmin), jolloin jalustimet irtosivat jalastani ja minä hypähdin satulasta ja tipahdin kaulalle. Onneksi Tuikku hiljensi vauhtiaan eikä pyrkinyt kaahaamaan eteenpäin. Se oli ihan siinä ja siinä, että olisin tipahtanut ja olin jo varma, että alas mennään. Ja emme jättäneet tähän vaan otimme uusintaa vielä pari kertaa. Sen verran virtaisa hevonen kun emme ole päässeet normaaliin liikutusmäärään, missä energiaa kuluisi eikä sitä jäisi päähän sytykkeeksi :D.

Koirien kanssa on mennyt hyvin. Lenni on ollut aivan ihastuttava pentu, välillä myös rasittava. Mutta tavattoman itsevarma ja rohkea, mikä on hyvä tuki Lilon kanssa. Lilo on taas varautunut, omien ihmisten kanssa rakastettava ja uskollinen. Näistä on tullut hyvät kaverukset keskenään, leikkivät ja riehuvat, välillä on sellaista rallia kotona, matot rullalla, huoneissa lelut sekaisin ja koirat juoksevat kilpaa. Villakoirassa on omat haasteensa, turkinhoito. Ja vaikka teenkin karvojen kanssa työtä leikkaamalla hiuksia yms. on välillä koiran trimmaaminen ihan toista. Etenkin kun villakoiran karva aikuisella tahtoo olla koneleikkauksessa sellaista hommaa, että siinä vahvinkin kone tuntuu hyytyvän ja tarvittaisiin hevostrimmeriä. Näin pienille kone on liian iso ja kovaääninen. Toinen on sitten ruokinta ja näistä on monia näkemyksiä. Vielä olisi sitten, missä, miten paljon, miten voi pentua ulkoiluttaa ja miten pitkiä matkoja sekä hygienia ja paljon muuta. Minä kun luulin, että hevospuolella kirjaviisaus on tae onneen, mutta no fifien hoito taitaa ylittää kaikki hevospuolenkin lainalaisuudet 6-0. Lennin myötä on herännyt pieni ajatus kolmannen villakoiran ostamisesta. On niin kivan oloinen ja sen rohkeus ja itsevarmuus on ollut eduksi Lilonkin kanssa. Mutta pentuaika on kieltämättä aika sitovaa. Aamutallien teko on jäänyt paria kertaa lukuunottamatta, muutoinkin ruoka-aikojen noudattaminen on ollut tarkkaa ja Lenni on kasvanut hyvin ja saanut painoa. Kaikenkaikkiaan mukavaa koira-aikaa ja Lilo on saanut leikkikaverin itselleen. Iltarallit ovat vauhdikkaat ja siinä on väisteltävä kahta mustaa, mitkä vilistävät niin nopeasti, ettei kisaa ehdi sanoa.

Hevosurheilussa oli eläinlääkärin kirjoitus hevosen ruokinnasta, vähemmän tärkkelystä ja hiilihydraatteja, enemmän heinää ja mielellään kuivaheinää. Kuivaheinää, pienpaaleissa tai verkossa pyöröpaaleissa - ei muovitettua. Eläinlääkärin kokemus esikuivatusta / säilöstä oli, että hevosensa sontii löysiä kasoja ja lehmänkasat eivät kuulu hevoselle. Ko. eläinlääkäri syöttää hevosia hyvänlaatuisella kuivaheinällä ja tämän lisäksi ei tarvita juuri väkirehuja. Kyseessä on kilpaileva hevonen, jolle sopii hyvin ravinteikas heinä, selectediä syöttävät kolmeen kertaan jaettuna ja hevonen on kyennyt kilpailemaan. Heinää annetaan maasta, sillä se on hevoselle luontainen syöntitapa ja käytetään myös heinäverkkoja, jotta heinää olisi koko ajan saatavilla. Heinäverkon syöntiä käsiteltiin toisessa lehden artikkelissa ja tutkimusten mukaan heinäverkkosyönti ei vähennä lihomista, mutta pidentää heinän ruokinta-aikaa. Verkosta syöttämisen  huonona puolena on ylös kiinnitetyt heinäverkot, mitkä lisäävät riskiä hengitystieoireille kun ylösasennetuista heinäverkoista syötettynä pöly pääsee helpommin keuhkoihin. Olkea pidettiin hyvänä vaihtoehtona pidentämään hevosen käyttämää aikaa heinämäärän syömiseen ja lisäämällä olkea sekaan syöntiin käytetty aika pidentyi ja tämä olisi hevosen kannalta parempi vaihtoehto kuin verkosta syöttäminen, sillä näin saadaan hevoselle korsirehu syötettyä maasta ja syöntiaika pitenee oljen vuoksi. Itse olen sillä kannalla, että heinäverkko ei ole sopiva hevosille silloin jos verkot ovat asennettu ylös, jolloin syöntiasento vaikuttaa siihen, että hevosen selkä ja kaula jännittyvät tästä asennosta. Mutta mikä sopii yhdelle ei välttämättä ole hyvä toiselle. Jokainen valitsee toimintatapansa hevosensa hyvinvoinnin kannalta. Vatsahaavahevoselle sekä kaviokuumeiselle heinäverkkosyöttö voi olla sen hyvinvoinnin kannalta parhain vaihtoehto muista puutteista huolimatta.

Vaikka artikkelissa nähtiin, että hevoselle on hyvä saada heinää koko ajan 24/7, ei tämä sovellu hyvälle rehunkäyttäjälle, millä kulutus on huomattavasti kevyempää kuin kisaavan ravurin. Vapaa heinä voisi olla siinä tapauksessa hyvä vaihtoehto jos heinässä energia sekä valkuainen että sokeri ovat matalat eli ns. slimheinää, mistä oli myös artikkeli reilu vuosi takaperin Hevosurheilussa. Tällöin eläkkeellejäänyt eläinlääkäri totesi, että ylipaino on hevosten kohdalla yleistä ja syynä tähän on myös se, että hevosen omistajat haluavat hevoselleen arvoiltaan hyvää heinää, vaikka parempi vaihtoehto näille hevosille olisi ns. köyhempi slimheinä. Tätä olen  myös ihmetellyt, sillä omakohtaista kokemusta on. Mutta näissä on paljon mielipidenäkemyseroja, mutta lihava hevonen voi olla toisen mielestä sopiva ja toisen mielestä olisi syytä laihduttaa. Tuikku on laihtunut parin vuoden takaisesta reilusti  100 kg, mikä on tämän kokoiselle hevoselle paljon. Se oli todella lihava ja siitä olemme päässeet vähitellen nykymittoihin. Viime vuotisesta Tuikku on hoikistunut myös, sillä tuolloin mitatessani ja laskiessani tammikuussa Tuikun painoksi oli kertynyt 478 kg (ympärys, pituus ja rinnan leveys). Tuolloin meni orin rekivaljaat, tänä vuonna ne olivat jo liian löyhät, joten niitä ei Tuikulle voinut käyttää. Mittanauhan mukaan se painaa 400 kg, mikä ei pitäne paikkaansa, sillä on kuitenkin heinävatsaa jonkin verran ja sen paino on lähemmäs 430 kg, mikä Tuikulle on varsin sopiva paino. Se on voinut hyvin ja siitä kertoo myös vatsa. Luomuheinä (lannoitteena hevosenlanta) on ollut tälle sopivaa ja se syö kuivaheinää, mukana vähän syksyn odelmaheinää (säilö), mistä alussa Tuikun vatsa reagoi löysällä ulosteella, ei vesipieruja eikä pieremistä, mutta korkeita yhtenäisiä kekoja. Nyt näyttää taas vatsa toimivan normaalisti. Ja tämän pari viikkoa on Tuikku ollut todella kevyellä liikutuksella jäätikön ja muun kiireen vuoksi.


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Ilo irti, kengät irti

Viime päivinä sää on ollut upea. Välillä on ollut sateista ja märkää, lumet huvenneet silmissä ja edelleenkin lunta riittää. Tuikun kanssa olemme menneet kentällä, välillä maastossa ja nyt parina päivänä radalla. Eilen se aurattiin ja tänään piti kokeilla, miltä meno tuntuu. Molempina päivinä etukengät irti. Eilen irtosi toinen ja kengittäjä oli tallilla joten saimme irtokengän kiinnitettyä takaisin. Tänään irtosi toinen, lähtökiihdytys oli todella sellaista, että oli mahan alus jalkoja täynnä ja innosta johtuen ne jalat tuntuvat välillä menevän miten sattuu. Kun pohja on hivenen jäisen röpelinen yöpakkasten jälkeen ja päivä sitä alkaa sulattamaan, pito hokeista huolimatta ei ole ihan niin hyvä ja auratusta pohjasta huolimatta pehmeätä lunta jää vielä, niin etujalka ei vain kerkeä kunnolla takajalan alta pois. Laitoin vielä bootsit etusiin, mutta eipä ollut niistäkään apua. Mutta vauhtia oli. Eilen myös ja tuntui siltä, että meni pidättämiseksi. Välillä oli rehellisesti sanottuna sellainen tuntuma, että hevonen menisi ilman lupaa ja ratsastaja on ikävä hidaste. Lujempaa olisi mennyt jos vain olisi saanut. Rataa ei ollut vielä aurattu, joten niin lujaa ei voinut antaa mennä kun pohja oli luminen, epätasainen kavion askelmista ja kovasta lumipeitteestä. Tänään sitten yritimme edes vähän saada vauhtia enemmän ja joissakin kohden olin ohjissa kiinni ja kun meno alkoi olla vakaampaa, annoin ohjia, jotta saa mennä. Ja sitähän mentiin. Kuumuttiinkin menosta ja myös siitä, että kentällä oli Viljami samaan aikaan rallittelemassa.

Huomenna maanantaina olisi Tuikun kiro ja mielenkiintoista kuulla, mitä tällä kertaa. Itse sanoisin näin etukäteen, että tällä kertaa takaosassa on jo työstämistä, hieman on sellainen tuntuma kun selässä on, että välillä takanen lipsuu alta eikä syynä ole liukkaus tai jäinen pohja. 





lauantai 9. helmikuuta 2019

Pentu tuli kotiin

Meidän Lenni (Pulmusten Black Jack) saapui kotiin la 2.2. Haimme koiran Tampereelta ja matka kotiin kuin myös takaisin sujui hyvin. Lilo suhtautui matkaan malttamattomasti ja odottaminen ei ole sen parhaimia puolia. Lenni oli 11 viikkoinen kun sen haimme ja vastassa oli neljä aikuista kääpiö/toy-villakoiraa, mitkä haukkuivat ja tämä sai Lilon aristelemaan eikä se olisi halunnut tulla sisään. Pennut olivat vilkkaita ja tervehtivät tulijoita, rohkeita ja sosiaalisia. Kasvattaja oli omistautunut työhönsä ja kävimme perusteellisesti läpi kauppakirjan, mahdolliset sairaudet, mitä villakoirilla on ja yleensäkin koiran hoidosta. Ei siis mikään läpihuutojuttu, tässä koira ja hei, ovi kiinni. Sitä osaa arvostaa kasvattajaa, joka panostaa koiriin ja pentuihin. Mitä vähemmän pentueita vuodessa sitä enemmän on kasvattajalla mahdollisuuksia totuttaa pentukoira uusiin asioihin ja luoda hyvä pohja pennun kehitykselle. Lenni on sosiaalinen, avoin ja rohkea jopa liiankin. Tämä tulisi itse muistaa kun vieraaseen koiraan tutustutaan, huonoja kokemuksia tulisi välttää. 
Lenni omistajansa jalkojen juurella.
Lilo on suhtautunut yllättävän hyvin pentuun, alku on ollut helppoa ja mukavaa. On välillä ärähdetty pennulle ja joissakin tilanteissa on ollut pakko kieltää Liloa sen liian voimakkaasta ärhentelystä tai ulkona, missä se kokee, että Lenni on saalis, mitä pitää härkkiä, juosta vauhdilla pois ja takaisin. Siinä sitä onkin tekemistä kun keittää yli ja saada villakoira ruotuun. Mutta sitä ei muista, miten sitovaa pentukoiran pito on. Tämä vaikuttaa myös tallikäynteihin ja vielä emme ole jättäneet Liloa ja Lenniä kahdestaan kotiin. Kun tytär tulee työharjoittelusta, lähden tallille. Ja voi sanoa, että tallillaolo on lomaa, sitä omaa aikaa.

Lenni on päässyt jo 12-viikkoisrokotukseen. Eläinlääkärikäynti meni hyvin ja se suhtautui eläinlääkäriin luottavaisesti. On ollut mukavaa huomata, miten erilainen Lenni on kuin Lilo. Lenni vaikuttaa juuri sopivalta vastapainolta Lilolle ja osoittanut myös sen, että ihmisiin voi tutustua ilman varautuneisuutta ja tästä rohkaistuneena Lilokin uskaltautui naapurin kättä haistamaan, mitä se ei ollut aiemmin tehnyt. Sitä vaston Lilon kaverikoira ei suhtautunut Liloon enää niin iloisesti kuin aikaisemmin vaan ärähti sen leikkimisyrityksille. Pentuun se suhtautui sitä vastoin hyvin ja Lennille ensimmäinen tapaaminen vieraan koiran kanssa.

Tuikku on ollut mitä helpoin hevonen ja ratsastus on sujunut mukavasti. Olemme käyneet myös kentällä. Ja se meni hyvin, vaikka sitä toivoisi, että tulisi se flow-tunne kun istuu selässä, hevonen menisi kuin ajatus, olisi niin kuulolla, ettei tarvitsisi kuin ajatella ja se taipuu siihen, mihin pyydetään. Hyvin meillä sujui kentällä ratsastus, olemme harjoitelleet väistöjä ravissa, nämä sujuvat oikein mukavasti, ei täydellistä, mutta vielä harjoitusta. Toinen, mitä harjoitellaan on avotaivutus ja tässä välillä menee niin hyvin, että huomaa Tuikun rehellisesti taipuvan rungostaan ei pelkästään kaulastaan ja sitten on taas niitä avotaivutuksia, missä hevonen taipuu vain kaulastaan. Näissä kohden huomaan, että omissa avuissa tulisi olla huomattavasti tarkempi ja johdonmukaisempi. Taivutus lähtee paremmin ja oikein kun ulkotakajalka on aavistuksen taaempana ja hieman tukee sitä, ettei takaosa poistu uralta ulospäin. Yritän aina muistaa sitä mielikuvaa, että lähdetään ympyrälle ja ulko-ohja on tukena. Välillä onnistuu hyvin ja Tuikku on ymmärtänyt, mitä siltä pyydetään. Väistöissä taas huomaan, että Tuikku tietää, mitä pyydän, se jopa ennakoi ja välillä menee siten, että etuosa on jo väistämässä ja takaosa polkee eteen ja tässä kohden pitää antaa pidätettä, jotta saadaan tahtia hitaammaksi, runkoa pidettyä suorana ja malttia väistöön, jolloin takaosakin ottaisi niitä pyydettyjä ristiaskelia.

Olemme käyneet myös pimeämaastossa otsalampun valossa ja siitä on aikaa kauan kun olemme maastoilleet pimeällä. Ja hyvin meni tämäkin kerta, leppoisaa ja varmaa. Laukkasuoria otimme ja hyvin meni. Lunta on metsäreiteillä ja me olemme olleet ainoat, mitkä olemme näillä maastoilla käyneet. Joten polku on osin peittynyt uuden lumen myötä ja paljon teemme käyntiosuuksia, sillä lunta on paljon ja kulku raskasta. Laukkaamme myös niissä kohdin, missä Tuikku itse mielellään haluaa, mutta rajoitan jonkin verran laukkaosuuksia. Maastoradalla olemme myös menneet. On ollut niin hienoa huomata, miten reipas ja pirteä Tuikku on. Tämä osin johtuu siitä, että rasitusta on liian vähän, sillä on aikaa miettiä syntyjä syviä ja ajankuluksi kehittää toimintaa virkistämään oma mieli kun ei ole liian väsynyt liikutuksesta. Ja nyt kelit näyttävät armottoman huonoilta, vettä tulee, lumi sulaa ja jäätikkö vastassa. Vaikka onneksemme on hokkeja, mutta liukkaalla jäätiköllä sulavesi päällä ei välttämättä ne hokit anna tarvittavaa pitoa riittävästi. Tämä näkyy myös hevosen liikkeissä kun se varoo.

Ahmatti Lenni. Muistelemme paljon Viliä Lennin myötä. Se on samankaltainen, ruoalle perso koira. Ja ahneena pentuna yrittää myös päästä Lilon ruoka-astialle.

Mustan villakoiran kuvaaminen ei ole helppoa. Käsittelystä huolimatta kuvan tarkennusta ei saatu paremmaksi, kuvan kirkastamisessa taas väreistä tulee hailakoita ja paljon muuta korjattavaa.

 


maanantai 28. tammikuuta 2019

Elämän iloa

Tuikun kanssa ei tosiaan puutu yllätyksiä. Sillä on pilkettä silmäkulmassa, reipas ja iloinen, hyväntuulinen sekä sillä on sähkövainu. Se tunnistaa heti jos aidoissa ei kulje sähköt ja menee läpi. Olen metsälaitumeen käynyt asentamassa talvimaadoituslangan, katsonut sen toimivan ja pari päivää meni niin auvoisasti, mutta eilen sitä pisteltiin läpi niin, että langat olivat pitkin poikin isoa laidunta. Iloa ja virtaa Tuikulla on ja edessä kovat pakkaset eikä kovin raskaita lenkkejä voi tehdä. Virtaa Tuikulla on ja liikkua pitäisi, mutta kovilla pakkasilla ei niin mielellään hikilenkkiä tekisi hengityksen ja karvan kuivattamisen vuoksi. Jotain sitä on tehtävä, jotta aineenvaihdunta pysyy hyvänä ja se mieli virkeänä, vaikka näyttää se mieli olevan Tuikulla virkeänä liikuttipa miten paljon tai vähän tahansa. On vain sanottava, että nämä ovat olleet Tuikun kanssa parasta aikaa, terve ja iloinen. Pidän eloisista hevosista, mistä myös näkyy, että ne ovat virkeitä, vaikkakin aiheuttavat ylimääräistä puuhaa omistajalleen ja myös tallinpitäjälle.


Rekiajeluun ei ole edelleenkään päästy, vyö on vielä korjaamatta, vaikka aikaa oli suutarille, mutta sitä jouduttiin muuttamaan. Nyt taas uutta yritystä. Rekiajelu kyllä on sen verran raskasta, että vie mehut "Risto Reippaalta" kun joutuu hangessa tarpomaan raskas reki perässään. Olemme maastoilleet, juosseet hangessa, käyneet kentällä, kävelleet maastossa. Olen tehnyt kolmea eri videota ottamistani videopätkistä. Ne ovat kuvattu kännykällä pystyvideona, joten se rajaa vähän maisemaa pois videolta. Kentällä menimme sunnuntaina taas pitkästä aikaa. Kentällä ratsastukseen tarvittaisiin paljon motivaatiota ja sitä minulta puuttuu. Maastossa ratsastus on taas ihan toista, voin istua selässä tekemättä mitään, laiskan ihmisen ratsastusta - myönnän. Mutta maastoratsastuksessa on se viehätys, että molemmat mukavuudenhaluisina voimme nauttia vauhdista, kävelystä, maisemista ja välillä otetaan reippaampi pätkä. Kentällä pitäisi ryhdistäytyä ja sitä ryhdistäytymistä puuttuu  minulta täysin. Sunnuntaina harjoittelimme väistöjä ravissa ja eivät ne nyt täydellisesti mene, etupää väistää ja takapäätä yritetään saada mukaan paremmin väistämään, jotta tulisi niitä ristikkäisaskelia. Olen kuitenkin antanut sen verran myöten, etten vaadi kovin paljon itseltäni enkä Tuikulta. Se kyllä osaa kun ratsastaja osaa, joten olen päätynyt siihen, että tehdään sitten vähän vähemmän ja yritän saada väistöistä edes kohtuullisia ristiaskelia, mutta enemmän ne ovat vähän sinnepäin. Muutoin meillä meni kivasti kentällä, välillä kävimme radalla ja pellolla ottamassa laukkapätkää ja palasimme kentälle takaisin.






Ja meillehän ei pitänyt tulla toista koiraa, niin ainakin sanoin Vilin jälkeen kun se jouduttiin heinäkuussa 2018 lopettamaan. Mutta kuinkas kävikään, meille on tulossa pieni musta toy-villakoirauros, jolle olemme antaneet kutsumanimeksi Lenni. Lilo on leikattu, joten siinä mielessä on sama kumpaa sukupuolta tulee. Olin varautunut siihen, että saamme pentukoiran aikaisintaan keväällä. Villakoirat ovat kysyttyjä ja aika moni kasvattaja haluaa koiransa näyttelykotiin. Kovin innostuneita emme  näyttelyistä ole, joten yksi pentue meni ohi tämän vuoksi. Suomen Villakoirayhdistyksen kasvattajasivuilla oli yksi toy-villakoirapentue vielä jäljellä ja päättelin, ettei mitenkään voi olla vapaina, eivätkä olleet, mutta toinen uros  näistä on meille tulossa. Se on musta kuten Lilokin ja haemme sen tulevana lauantaina. Se on jo 11 viikkoinen ja kovin on odotettu poika. Se on villi, mutta rohkea ja sosiaalinen ja hampaat ovat terävät ja nyt on menossa hampaidenkäyttökausi. Joten uusi villisvauva meille saapuu. Kuvat Lennistä on ottanut Laura Myyrä.





maanantai 21. tammikuuta 2019

Talviset päivät

 

Talvi on parasta aikaa sellaisena kuin viimepäivät ovat olleet, lumiset ja pakkasta. Torstaille luvattiin oikein kunnon lumimyräkkää, no ei se kovin kummoinen ollut. Olihan lunta tullut, aamusta aikaisin lumitöihin, koiran lenkitys ja aamutallia tekemään. Nuorena on tullut tehtyä tallitöitä, ajat ovat muuttuneet, mutta tallin tekeminen on pysynyt samana. Nykyisin on tosin avantia, traktoria ja muuta arjen työssä helpottavaa. Tuolloin sitä luotiin sananmukaisesti paskaa karsinoista. Karsinat tyhjenettiin aina kokonaan ja tuotiin puhdasta, tuoksuvaa purua tilalle. Sellaista pehmeälastuista ja hajun voi muistaa edelleenkin. Ja hevoset olivat yhtä ahneita heinälle, kuten nykyisin. Tuolloin oli vain kuivaheinää ja sitä kannettiin heinäntekoaikaan ylisille, missä sitten vielä yläasteikäisinä leikimme piiloa tai hyppäsimme ylisiltä alas heinäkeon päälle. Toinen heinälato oli aivan tallin vieressä ja sinne päädyttiin ahneen hevosen kanssa - yleensä lähes joka kerta suullista haukkaamaan. Hyviä aikoja.

Aamutallinteko on mukavaa, kun saa sanoa huomenet hevosille. Ensitöikseni ulkona annan heinää pihattolaisille ja kannan orille valmiiksi heinäkeon, varmistan portin langat ja avaan tallin oven. Tuttu, odottava hörinä on vastassa, uniset silmät ja huomenet sanottuna. Muutama nokare heinää hevosille ja ori ensimmäisenä ulos. Se kiirehtii, mutta pysyy hyvin kuulolla, tarhaan päästyään malttamattomana heilauttaa päätään kuin sanoen, että olen niin hidas, turhaa aikaa tähänkin menee. Se suuntaa heinäkekonsa luokse syömään ja minä laitan sähköt aitaukseen. Siitä sitten alapihattoon ja heinänjakoon, näin talvikautena siellä on välillä heinää siten, ettei tarvitse lisäillä. Ja takaisin ylös viemään hevoset loimitettuina ulos säästä riippuen. Seuraavaksi veden tarkastus ja jako. Sen jälkeen siivoukset, pihatot, tarhat ja kyllä kaloreita kuluu riittävästi. Sitä tietää tehneensä töitä.

Tuikulla oli kolme päivää vapaata, kävimme kävelemässä rinnakkain ja torstaina palasin hevosen selkään. Kävimme lyhyellä maastolla ja vapaista huolimatta Tuikku ei ollut kovin reipas. Se oli päättänyt liikuttaa itseään yöaikaan kaverinsa kanssa seikkailemalla ja tapasin ne torstaiaamuna kovin väsyneinä. Sieltä minun Tuikku tuli vastaan kun huhuilin ja hoitelin aitalangat myöhemmin. Aamuheinien päälle Tuikku meni köllöttämään. Mutta mikä talvi, lunta tulee, pakkasta sopivasti ja kävin ostamassa itselleni ensimmäisen pilkkihaalarin. Nyt voi pukea vähän kevyemmin alle ja sopivat mukavasti myös koiran ulkoilutukseen. Sitä vastoin Lilo ei nykyisin näillä pakkasilla halua tehdä pitkää lenkkiä vaan ehdottaa itse lyhen lenkin reittiä. Ja vaikka olen sanonut, ettei meille toista koiraa tule, on viime aikoina katsottu pentulistaa, laitettu sähköpostia ja saatu puhelu kasvattajalta, jolla on juuri pentuja vapaana. Mutta pitäisi olla näyttelyistä kiinnostunut. Katsotaan, miten tässä käy. Lilo olisi vielä sopivasti helpompi totuttaa uuteen koiraan ja se tykkää leikkiä toisten kanssa, vähän liiankin.

Maastossa perjantaina, sää oli pilvinen ja satoi lunta.
Perjantaina lähdin aamusta jo tallille ja mukava, kirpeä pakkassää. Tuikku odotteli jo portilla, sillä viheltelin sille jo tultuani. Siellä se odotti minua, valmiina lähtemään. Tarkoitus oli tehdä kevyt, pitkä maastolenkki. Ensitöiksemme suuntasimme kentälle, missä oli pehmeä, luminen pohja. Teimme siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja siitä peruutukseen, pelkästään vain istunnalla. Ja melko hyvin onnistuimme. Sitten siirryimme raviin ja muutaman käännöksen jälkeen suuntasimme maastoradalle, aluksi käyntiä ja alamäen jälkeen Tuikku halusi nostaa laukan. Pyrin siihen, että annan ohjat olla löyhällä, jotta saa mennä siinä muodossa kuin itse tahtoo ja sitä vauhtia kuin haluaa. Tässä on tosin riskinä välillä se, että vauhtia voi äkkiseltään tulla töräys ja se voi heilauttaa tasapainoa etenkin kun oli liukkaat pilkkihaalarit päällä, mutta hyvin meni ilman ylimääräistä horjuntaa ja töräystä :D. Kun olimme tehneet kierroksen ja vielä yhden käyntiosuuden, lähdimme maastoon. Alkumatka meni kävellen, vähän ravia ja osin laukkaa. Ylämäen menimme käynnissä ja maastossa Tuikku halusi lähteä jo ravaamaan kun kyllästyi pelkästään käyntiin. Tarkoitus oli pitää mahdollisimman kevyenä maasto, ei juurikaan hikoilua ja tässä onnistuimme melko hyvin siihen saakka kun tulimme Rauhalanmäen tietä pitkin risteykseen, missä tuttu tallilainen tuli autollaan ja pysähtyi. Tuikku pisti päänsä sisään ja kun hän lähti, lähdimme mekin perään ja Tuikku oli innokas, laukalla perässä ja tässähän tuli vähän hiki ja väsy. Mutta kivaa oli.

Meidän päivät ovat sisältyneet pääasiassa maastoilusta. Niin myös sunnuntaina. Tarkoitus oli lähteä rekiajelemaan mutta tallin orin varusteet olivat Tuikulle liian isot, viime vuonna viellä menivät, mutta painonpudotusta on tullut viime vuodesta myös. Hyvä niin, mutta tällaisenaan jo sopiva harrastehevoseksi. Laitoin satulan ja lähdimme maastoon, kuvia otin myös ja talvisen aurinkoinen kirpakka pakkanen, tuuli oli kylmä ja se teki pakkasesta entistä purevamman. Tuikku liikkui mukavasti, lauantaina oli ollut sen vapaapäivä. Reipas se tuntui olevan ja ehdottelee itse vauhtiosuuksia. Olemme nyt tehneet kevyempiä maastoiluja, jolloin laukka- ja raviosuudet pituudeltaan pidetään lyhyinä ja mennään paljon käyntiä. Olen myös tehnyt niin, että laukkaosuuksissa myös ravaten ohjat roikkuvat ja kokeilen myös mennä ilman ohjastuntumaa antaen Tuikun mennä vapaammassa muodossa mikä sille itselleen tuntuu sopivan.

 

Maastossa sunnuntaina ja nyt oli auringonpaistetta.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Älä luota täysin

Tuikun suhteen olen ollut luottavainen ehkä jopa liiankin. Sen kanssa voi tehdä melkein mitä mieleen juolahtaa, sillä se on niin varma ja ei vähästä ota kierroksia. Vaikka olisi jo vähän kierroksilla, olen silti siihen luottanut. Mutta joskus tulee se kerta, mikä muistuttaa taas siitä, että käsissä on eläin, mille pako on luonnollinen reaktio. Lauantaina tallille. Ed. päivän oli Tuikku saanut pitää vapaata. Ja tallilla oli porukkaa. Olin ajanut auton yläpihalle heti käännöksen jälkeen. Lähes traikun viereen parkkiin. Tarkoitus oli lähteä rekiajelulle. Kengittäjä oli paikalla valkoisen pakettiautonsa kanssa, kalketta ja vilinää riitti. Hevosia oli karsinoissa, osa lähdössä omiin juttuihinsa. Minä hain Tuikun ja laitoin katoskäytävälle. Tuikkua hieman epäilytti kengittäjän auto. Ja se kalke kun tallin käytävällä on tallin isoin hevonen kengitettävänä. Siihen se kuitenkin jäi rauhallisen vireänä, tarkkailen ympäristöään. Havaitsin Tuikussa hieman pöreyttä. Laitoin reen valmiiksi kengittäjän autoa liki. Aisat paikalleen.


Tuikun hoidin kuten normaalisti, laitoin länget ja silat ja suitset. Kiinnitin ohjat paikalleen ja ohjasajoin Tuikun aisojen väliin. Siihen se meni nätisti. Aloin asettamaan toista aisaa paikalleen. Sen olin jo saanut. Tamppien laittaminen vaatii aikaa, sillä reikä mihin tamppi tulee on juuri niin nafti, että tamppia täytyy hinkuttaa. Eli ei käy käden käänteessä. Kunnes Tuikku säikähtää jotain, liikkuu eteen ja toinen aisa maasssa, reki perässä ja sain ohjista kiinni. Ja sitten mentiin. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, Tuikku pakeni paikalta, rekihän tulee liukkaasti, saan Tuikun ympyrälle. Mutta voi arvata kun hevosessa on vauhtia ympyrällä, miten reki käyttäytyy. Kiintopiste hevosessa, mikä liikuttaa raskaampaa rekeä takana, se on kuin katapultti. Ja osuu kuinkas muuten (onneksi) oman auton perään ja kyllä siitä ääntä lähtee, mikä saa entisestään jo säikähtäneen hevosen reagoimaan lisää. Saan pidettyä Tuikun, se alkaa jo rauhoittumaan, tallinpitäjä on tulossa apuun ja Tuikku pysähtyy. Hän ottaa toisen aisan irti. Ja siinä yhdessä rinnakkain seistessämme Tuikku kokoaa itseään, hengittää tiiviisti kuten säikähtänyt hevonen tekee. Minä olen koko tilanteen ajan ollut rauhallinen, ei minkäänlaista paniikkia. Tähän on muistulteltava omaa ajo-onnettomuutta, tuolloin tiesin kun Tuikku lähti käsistä, että tässä käy huonosti, mutta miten huonosti, sitä en vielä tiennyt. Sen vain, että pysyin täysin jäätävän rauhallisena, mitä jälkikäteen hämmästelen itsekin. Mutta itse tilanne on sen verran kaoottinen, ettei siinä kannata lähteä huutamaan hevoselle, mikä on jo ihan omissa maailmoissaan vaan pysyttävä viileän rauhallisena. Näin toimin tässäkin, vaikka  näin, että reki liukuu perässä holtittomasti, osuu autoon, tekisi mieli sulkea silmänsä, mutta pidettävä ohjasta kiinni. Onneksi ohjat olivat paikallaan. Normaalitilanteessa olisin ohjat laittanut vasta aisojen kiinnityksen jälkeen, nyt olin ne laittanut jo kuolaimiin kun niillä ohjasajoin Tuikun aisojen väliin.

Seisoimme rinnatusten pitkän aikaa, Tuikku oli jo rauhoittunut, nyt se alkoi jo osoittamaan kärsimättömyyttä, että jotain pitäisi tehdä, mutta minä pysyin siinä ollen vain lähes hiljaa, katsellen tilannetta. Ja odotin, että kengittäjä lähtee ja yritystä uudelleen. Vaikka uusintayritystä eivät muut suositelleet, mutta en halunnut jättää tilannetta siihen, missä hevonen on säikähtänyt ja mahdollisesti kokee reen eteen laiton seuraavalla kerralla pelottavana. Halusin katsoa, miten Tuikku toimii uusinnassa ja jos näyttää siltä, että sille on tullut tilanteesta "rimakauhua", jätän siihen ja aloitan siedättämisen reen valjastukseen vähitellen. Niin vain reki tallikatoksen eteen, aisat paikalleen ja Tuikku aisojen väliin. Apunani oli pari tallikaveria. Toinen piti Tuikkua ohjista, toinen oli toisella sivulla. Tarkkailin Tuikkua ja se toimi taas yhtä samoin kuin ennenkin. Saatiin Tuikku ilman mitään härdelliä tai sen jännittymistä aisoihin, istuin rekeen, en antanut vielä lähteä vaan pysytään rauhallisena paikallaan ja sitten mennään. Lähdimme pellolle, tarkkailin aisoja ja tamppikiinnityksiä ja siinä samalla katseeni osui paksuun nahkaiseen ylimääräiseen juttuun, mikä roikkui vatsan alta. Sellaista ei pitäisi olla. Normaalisti tulisin pois reestä, Tuikku pysyisi paikallaan, mutta härdellin jälkeen päätin varmimmaksi tehdä siten, että menemme tallipihaan takaisin ja katson, mikä roikkuu vatsasta. Tallipihassa ajoin reen katoksen eteen ja tulin alas. Katsoin vatsan alle ja niin vain vatsavyö oli mennyt poikki härdellissä enkä ollut täysin tarkastanut valjastusta vaan laitettiin aisojen väliin. No siihen jäi rekiajelu ja Tuikku satulaan. Lähdimme maastoon, teimme melko pitkän maaston rauhallisessa temmossa, joitakin kohtia laukkasimme, mutta muutoin rauhallista kävelyä. Muistin toki kehua Tuikkua, miten kaiken jälkeen ja koko tapahtuman aikaan se kuitenkin on se järkevä hevonen, pysähtyi ja kykeni menemään uudelleen reen eteen ja tässä me sitten maastossa talsimme yhtä rauhallisesti kuin aiemminkin. Varmankin hevosen kanssa voi sattua mitä tahansa kun tilanne on siihen otollinen. Yksi säikähdys ja tilanne voi vyöryä kuin lumipallo.

Sunnuntaiaamuna kävin tekemässä aamutallin. Ja Avantilla olen myös päässyt ajamaan ja kokenut muutaman alkeiskäyttäjän flopin, sain avantin sitten kauhan varaan pystyyn. Siitä selvisimme avustuksella, mutta tallityöt näin kunnon yläpitämisen kannalta ovat tehokkaat. Siinä kokee tekevänsä töitä ja paljon tietysti olisi omassa tavassa toimia fiksaamista jos mielisi tätä tehdä työkseen. On asioita, mitkä oppii kokemuksen myötä, miten saada työt tehtyä tehokkaasti ja kuitenkin lopputulos on hyvä eikä aikaa mene turhan säätämiseen. Toisaalta kun tämä on itselle osin hyvää fiilistä, saa aamulla sanoa huomenet hevoselle, loimittaa ja kehua, rapsuttaa ja paijata, on se riittävä kun sitä ei ota tehokkuuden ja tuoton kannalta. On vähän kuin turpaterapiaa ja samalla hyötyliikuntaa.

Tallitöiden jälkeen oli vuorossa Tuikun kanssa pulkka- ja hiihtoratsastus. Siitä ohessa video. Tuikku toimi oikein hienosti, pulkka oli alussa vähän jännä, mutta suksiin suhtautui yllättävän helposti. Sukset olivat mukavat kun veto-ohjat tulevat korkeammalle eivätkä jää niin alas jalan tuntumaan. Mukavaa yhteinen sunnuntairetki ystävien kesken.



torstai 10. tammikuuta 2019

Parhaimmat hetket syntyvät sattumalta

Keskiviikkona oli niin talvinen sää, minulla oli aamutalli. Kengittäjä oli tulossa myös kengittämään Tuikun. Lunta oli tullut reilusti ja sitä jouduin kolaamaan ennen tallille lähtöä ja autokin piti putsata lumesta. Jarilla ensimmäinen työviikko alkanut ja paikka tuntuu lupaavalta. Minulla kivasti töitä näin vuoden alkajaisiksi ja mieli askartelee kuinkas muuten kuin Tuikun kanssa touhuilussa. Olemme liikkuneet aika reippaasti ja välillä on hyvä antaa niitä päiviä, milloin voi mennä kevyemmin.






Olin tehnyt reippaan maastoilun sunnuntaina, joten maanantaina mietin, mitä teen Tuikun kanssa. Ajattelin mennä kentälle sitä juoksuttamaan, mutta se näytti hieman liukkaalta, joten suuntasin laitumelle ja Tuikku tuli kivasti perässä, mutta ei innostunut juoksemisesta, vaikka kuin yritin sitä innostaa: hyppimällä, hihkumalla, hieman avustaen sen riimunarulla, mutta en halunnut sitä kovin painostaa jos ei muutoin tunnu intoa löytyvän. Joten tyydyin vain käppäilyyn Tuikun kanssa, kuvien ottamista, vähän videota ja takaisin tarhaa.

Saimme idean laittaa Tuikku ja sen tarhakaveri laitumelle. Ja aluksi näytti siltä, että molemmat ovat kiinnostuneita möllöttämisestä ja huuli pyöreänä, silmät hämmentyneinä olivat ne kysymysmerkkinä, että WHAT? Niin, mitä pitäisi  tehdä. Vähän aloin juoksemaan niiden perässä, heiluttamaan riimunarua ja juoksivat toiselle reunalle pysähtyäkseen taas katsomaan, että hulluja nuo ovat, mitä ne oikein tahtovat. Ja taas uudestaan, toiselle reunalle, sama hölmistynyt katse, kunnes sitten Tuikulla napsahti, että joo nyt juostaan ja niin teki. Kaveri seisoi ja ihmetteli, miten sen omistaja vain kuvailee toista hevosta ja tässä seison. Vähitellen alkoi kaverikin innostumaan ja siitäkös riemu repesi molemmille. Voi kun oli vauhtia ja nauratti kovin. Tuikku tarjosi hienoa raviaan ja laukka nyt on vähän koikkaloikkaa ja välillä huomaa, että vieläkin pitäisi päästä lujempaa. Mukava juoksupäivä. Mutta mukava, antoisa ja sai nauraa hevosille, sille revittelylle. Toki laukassa näkee, miten se ei ole Tuikun parhainta ja lanneranka lukittuu joissakin kohden laukatessa. Sitä vastoin ravissa on jousitus paikallaan. Maanantain kuvat ja videon on ottanut Tuikun tarhakaverin omistaja Antsu.

 


Tiistai oli Tuikun vapaapäivä ja tänään keskiviikkona kengityksen ja päiväheinien jälkeen rekiajelulle pellolle. Alkukierrokset rauhallisia ja siitä vähitellen raviin. Tuikulla on selvästi virtaa ja se tahtoisi juosta. Otettiin vielä naapuri kyytiin ja Tuikku näytti reipasta menoaan ja varoittelin kyytiläistä, että mäkeen se sitten ponnistaa ja niin teki. On muuten ihan eri meininki reen kanssa Tuikulla nähdä, miten sen takareidet ponnistavat kunnolla, ei ole mitään höpöhöpöravia vaan ihan oikeaa työtä. Ja jostain syystä radalla tämä mäki saa joka kerta yhtä innokkaan lähdön, välillä otetaan laukkaa ja siitä raviin. Miten kaunis voi olla talvinen päivä kun on pieni pakkanen, juuri satanut lumi ja mennä reellä reipas hevonen edellä kun lumi pöllyää hevosen ja reen jalaksista. Tuikku selvästi pitää rekiajelusta, siinä se näyttää parhaimpansa ja olihan se kiva kun vieraskin kehuu omaa hevosta, miten varmaotteinen se on ja tuntuu kuuntelevan ohjastajaa, vaikka koinkin siinä ohjien päässä, että Tuikku on reipas. Lisänä oli edellisen päivän vapaa ja nyt Tuikku tarjosi joka hetki ravia ja halusi ottaa itse vauhtia.


Vauhdikasta menoa

 Tänään kävimme ratsain pellolla ja radalla. Otimme laukkaharjoituksia, minkä jälkeen palauttava käyntiosuus ja taas uusi laukkapätkä. Reipas, tarmokas Tuikku. Ja miten mukava talvinen pakkassää. Kovin kauan emme menneet. Viikonloppuna suunnitelmissa rekiajoa ja toisena päivänä hiihtoratsastusta ystäväpariskunnan kanssa.