maanantai 28. tammikuuta 2019

Elämän iloa

Tuikun kanssa ei tosiaan puutu yllätyksiä. Sillä on pilkettä silmäkulmassa, reipas ja iloinen, hyväntuulinen sekä sillä on sähkövainu. Se tunnistaa heti jos aidoissa ei kulje sähköt ja menee läpi. Olen metsälaitumeen käynyt asentamassa talvimaadoituslangan, katsonut sen toimivan ja pari päivää meni niin auvoisasti, mutta eilen sitä pisteltiin läpi niin, että langat olivat pitkin poikin isoa laidunta. Iloa ja virtaa Tuikulla on ja edessä kovat pakkaset eikä kovin raskaita lenkkejä voi tehdä. Virtaa Tuikulla on ja liikkua pitäisi, mutta kovilla pakkasilla ei niin mielellään hikilenkkiä tekisi hengityksen ja karvan kuivattamisen vuoksi. Jotain sitä on tehtävä, jotta aineenvaihdunta pysyy hyvänä ja se mieli virkeänä, vaikka näyttää se mieli olevan Tuikulla virkeänä liikuttipa miten paljon tai vähän tahansa. On vain sanottava, että nämä ovat olleet Tuikun kanssa parasta aikaa, terve ja iloinen. Pidän eloisista hevosista, mistä myös näkyy, että ne ovat virkeitä, vaikkakin aiheuttavat ylimääräistä puuhaa omistajalleen ja myös tallinpitäjälle.


Rekiajeluun ei ole edelleenkään päästy, vyö on vielä korjaamatta, vaikka aikaa oli suutarille, mutta sitä jouduttiin muuttamaan. Nyt taas uutta yritystä. Rekiajelu kyllä on sen verran raskasta, että vie mehut "Risto Reippaalta" kun joutuu hangessa tarpomaan raskas reki perässään. Olemme maastoilleet, juosseet hangessa, käyneet kentällä, kävelleet maastossa. Olen tehnyt kolmea eri videota ottamistani videopätkistä. Ne ovat kuvattu kännykällä pystyvideona, joten se rajaa vähän maisemaa pois videolta. Kentällä menimme sunnuntaina taas pitkästä aikaa. Kentällä ratsastukseen tarvittaisiin paljon motivaatiota ja sitä minulta puuttuu. Maastossa ratsastus on taas ihan toista, voin istua selässä tekemättä mitään, laiskan ihmisen ratsastusta - myönnän. Mutta maastoratsastuksessa on se viehätys, että molemmat mukavuudenhaluisina voimme nauttia vauhdista, kävelystä, maisemista ja välillä otetaan reippaampi pätkä. Kentällä pitäisi ryhdistäytyä ja sitä ryhdistäytymistä puuttuu  minulta täysin. Sunnuntaina harjoittelimme väistöjä ravissa ja eivät ne nyt täydellisesti mene, etupää väistää ja takapäätä yritetään saada mukaan paremmin väistämään, jotta tulisi niitä ristikkäisaskelia. Olen kuitenkin antanut sen verran myöten, etten vaadi kovin paljon itseltäni enkä Tuikulta. Se kyllä osaa kun ratsastaja osaa, joten olen päätynyt siihen, että tehdään sitten vähän vähemmän ja yritän saada väistöistä edes kohtuullisia ristiaskelia, mutta enemmän ne ovat vähän sinnepäin. Muutoin meillä meni kivasti kentällä, välillä kävimme radalla ja pellolla ottamassa laukkapätkää ja palasimme kentälle takaisin.






Ja meillehän ei pitänyt tulla toista koiraa, niin ainakin sanoin Vilin jälkeen kun se jouduttiin heinäkuussa 2018 lopettamaan. Mutta kuinkas kävikään, meille on tulossa pieni musta toy-villakoirauros, jolle olemme antaneet kutsumanimeksi Lenni. Lilo on leikattu, joten siinä mielessä on sama kumpaa sukupuolta tulee. Olin varautunut siihen, että saamme pentukoiran aikaisintaan keväällä. Villakoirat ovat kysyttyjä ja aika moni kasvattaja haluaa koiransa näyttelykotiin. Kovin innostuneita emme  näyttelyistä ole, joten yksi pentue meni ohi tämän vuoksi. Suomen Villakoirayhdistyksen kasvattajasivuilla oli yksi toy-villakoirapentue vielä jäljellä ja päättelin, ettei mitenkään voi olla vapaina, eivätkä olleet, mutta toinen uros  näistä on meille tulossa. Se on musta kuten Lilokin ja haemme sen tulevana lauantaina. Se on jo 11 viikkoinen ja kovin on odotettu poika. Se on villi, mutta rohkea ja sosiaalinen ja hampaat ovat terävät ja nyt on menossa hampaidenkäyttökausi. Joten uusi villisvauva meille saapuu. Kuvat Lennistä on ottanut Laura Myyrä.





maanantai 21. tammikuuta 2019

Talviset päivät

 

Talvi on parasta aikaa sellaisena kuin viimepäivät ovat olleet, lumiset ja pakkasta. Torstaille luvattiin oikein kunnon lumimyräkkää, no ei se kovin kummoinen ollut. Olihan lunta tullut, aamusta aikaisin lumitöihin, koiran lenkitys ja aamutallia tekemään. Nuorena on tullut tehtyä tallitöitä, ajat ovat muuttuneet, mutta tallin tekeminen on pysynyt samana. Nykyisin on tosin avantia, traktoria ja muuta arjen työssä helpottavaa. Tuolloin sitä luotiin sananmukaisesti paskaa karsinoista. Karsinat tyhjenettiin aina kokonaan ja tuotiin puhdasta, tuoksuvaa purua tilalle. Sellaista pehmeälastuista ja hajun voi muistaa edelleenkin. Ja hevoset olivat yhtä ahneita heinälle, kuten nykyisin. Tuolloin oli vain kuivaheinää ja sitä kannettiin heinäntekoaikaan ylisille, missä sitten vielä yläasteikäisinä leikimme piiloa tai hyppäsimme ylisiltä alas heinäkeon päälle. Toinen heinälato oli aivan tallin vieressä ja sinne päädyttiin ahneen hevosen kanssa - yleensä lähes joka kerta suullista haukkaamaan. Hyviä aikoja.

Aamutallinteko on mukavaa, kun saa sanoa huomenet hevosille. Ensitöikseni ulkona annan heinää pihattolaisille ja kannan orille valmiiksi heinäkeon, varmistan portin langat ja avaan tallin oven. Tuttu, odottava hörinä on vastassa, uniset silmät ja huomenet sanottuna. Muutama nokare heinää hevosille ja ori ensimmäisenä ulos. Se kiirehtii, mutta pysyy hyvin kuulolla, tarhaan päästyään malttamattomana heilauttaa päätään kuin sanoen, että olen niin hidas, turhaa aikaa tähänkin menee. Se suuntaa heinäkekonsa luokse syömään ja minä laitan sähköt aitaukseen. Siitä sitten alapihattoon ja heinänjakoon, näin talvikautena siellä on välillä heinää siten, ettei tarvitse lisäillä. Ja takaisin ylös viemään hevoset loimitettuina ulos säästä riippuen. Seuraavaksi veden tarkastus ja jako. Sen jälkeen siivoukset, pihatot, tarhat ja kyllä kaloreita kuluu riittävästi. Sitä tietää tehneensä töitä.

Tuikulla oli kolme päivää vapaata, kävimme kävelemässä rinnakkain ja torstaina palasin hevosen selkään. Kävimme lyhyellä maastolla ja vapaista huolimatta Tuikku ei ollut kovin reipas. Se oli päättänyt liikuttaa itseään yöaikaan kaverinsa kanssa seikkailemalla ja tapasin ne torstaiaamuna kovin väsyneinä. Sieltä minun Tuikku tuli vastaan kun huhuilin ja hoitelin aitalangat myöhemmin. Aamuheinien päälle Tuikku meni köllöttämään. Mutta mikä talvi, lunta tulee, pakkasta sopivasti ja kävin ostamassa itselleni ensimmäisen pilkkihaalarin. Nyt voi pukea vähän kevyemmin alle ja sopivat mukavasti myös koiran ulkoilutukseen. Sitä vastoin Lilo ei nykyisin näillä pakkasilla halua tehdä pitkää lenkkiä vaan ehdottaa itse lyhen lenkin reittiä. Ja vaikka olen sanonut, ettei meille toista koiraa tule, on viime aikoina katsottu pentulistaa, laitettu sähköpostia ja saatu puhelu kasvattajalta, jolla on juuri pentuja vapaana. Mutta pitäisi olla näyttelyistä kiinnostunut. Katsotaan, miten tässä käy. Lilo olisi vielä sopivasti helpompi totuttaa uuteen koiraan ja se tykkää leikkiä toisten kanssa, vähän liiankin.

Maastossa perjantaina, sää oli pilvinen ja satoi lunta.
Perjantaina lähdin aamusta jo tallille ja mukava, kirpeä pakkassää. Tuikku odotteli jo portilla, sillä viheltelin sille jo tultuani. Siellä se odotti minua, valmiina lähtemään. Tarkoitus oli tehdä kevyt, pitkä maastolenkki. Ensitöiksemme suuntasimme kentälle, missä oli pehmeä, luminen pohja. Teimme siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja siitä peruutukseen, pelkästään vain istunnalla. Ja melko hyvin onnistuimme. Sitten siirryimme raviin ja muutaman käännöksen jälkeen suuntasimme maastoradalle, aluksi käyntiä ja alamäen jälkeen Tuikku halusi nostaa laukan. Pyrin siihen, että annan ohjat olla löyhällä, jotta saa mennä siinä muodossa kuin itse tahtoo ja sitä vauhtia kuin haluaa. Tässä on tosin riskinä välillä se, että vauhtia voi äkkiseltään tulla töräys ja se voi heilauttaa tasapainoa etenkin kun oli liukkaat pilkkihaalarit päällä, mutta hyvin meni ilman ylimääräistä horjuntaa ja töräystä :D. Kun olimme tehneet kierroksen ja vielä yhden käyntiosuuden, lähdimme maastoon. Alkumatka meni kävellen, vähän ravia ja osin laukkaa. Ylämäen menimme käynnissä ja maastossa Tuikku halusi lähteä jo ravaamaan kun kyllästyi pelkästään käyntiin. Tarkoitus oli pitää mahdollisimman kevyenä maasto, ei juurikaan hikoilua ja tässä onnistuimme melko hyvin siihen saakka kun tulimme Rauhalanmäen tietä pitkin risteykseen, missä tuttu tallilainen tuli autollaan ja pysähtyi. Tuikku pisti päänsä sisään ja kun hän lähti, lähdimme mekin perään ja Tuikku oli innokas, laukalla perässä ja tässähän tuli vähän hiki ja väsy. Mutta kivaa oli.

Meidän päivät ovat sisältyneet pääasiassa maastoilusta. Niin myös sunnuntaina. Tarkoitus oli lähteä rekiajelemaan mutta tallin orin varusteet olivat Tuikulle liian isot, viime vuonna viellä menivät, mutta painonpudotusta on tullut viime vuodesta myös. Hyvä niin, mutta tällaisenaan jo sopiva harrastehevoseksi. Laitoin satulan ja lähdimme maastoon, kuvia otin myös ja talvisen aurinkoinen kirpakka pakkanen, tuuli oli kylmä ja se teki pakkasesta entistä purevamman. Tuikku liikkui mukavasti, lauantaina oli ollut sen vapaapäivä. Reipas se tuntui olevan ja ehdottelee itse vauhtiosuuksia. Olemme nyt tehneet kevyempiä maastoiluja, jolloin laukka- ja raviosuudet pituudeltaan pidetään lyhyinä ja mennään paljon käyntiä. Olen myös tehnyt niin, että laukkaosuuksissa myös ravaten ohjat roikkuvat ja kokeilen myös mennä ilman ohjastuntumaa antaen Tuikun mennä vapaammassa muodossa mikä sille itselleen tuntuu sopivan.

 

Maastossa sunnuntaina ja nyt oli auringonpaistetta.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Älä luota täysin

Tuikun suhteen olen ollut luottavainen ehkä jopa liiankin. Sen kanssa voi tehdä melkein mitä mieleen juolahtaa, sillä se on niin varma ja ei vähästä ota kierroksia. Vaikka olisi jo vähän kierroksilla, olen silti siihen luottanut. Mutta joskus tulee se kerta, mikä muistuttaa taas siitä, että käsissä on eläin, mille pako on luonnollinen reaktio. Lauantaina tallille. Ed. päivän oli Tuikku saanut pitää vapaata. Ja tallilla oli porukkaa. Olin ajanut auton yläpihalle heti käännöksen jälkeen. Lähes traikun viereen parkkiin. Tarkoitus oli lähteä rekiajelulle. Kengittäjä oli paikalla valkoisen pakettiautonsa kanssa, kalketta ja vilinää riitti. Hevosia oli karsinoissa, osa lähdössä omiin juttuihinsa. Minä hain Tuikun ja laitoin katoskäytävälle. Tuikkua hieman epäilytti kengittäjän auto. Ja se kalke kun tallin käytävällä on tallin isoin hevonen kengitettävänä. Siihen se kuitenkin jäi rauhallisen vireänä, tarkkailen ympäristöään. Havaitsin Tuikussa hieman pöreyttä. Laitoin reen valmiiksi kengittäjän autoa liki. Aisat paikalleen.


Tuikun hoidin kuten normaalisti, laitoin länget ja silat ja suitset. Kiinnitin ohjat paikalleen ja ohjasajoin Tuikun aisojen väliin. Siihen se meni nätisti. Aloin asettamaan toista aisaa paikalleen. Sen olin jo saanut. Tamppien laittaminen vaatii aikaa, sillä reikä mihin tamppi tulee on juuri niin nafti, että tamppia täytyy hinkuttaa. Eli ei käy käden käänteessä. Kunnes Tuikku säikähtää jotain, liikkuu eteen ja toinen aisa maasssa, reki perässä ja sain ohjista kiinni. Ja sitten mentiin. Tilanne oli niin poikkeuksellinen, Tuikku pakeni paikalta, rekihän tulee liukkaasti, saan Tuikun ympyrälle. Mutta voi arvata kun hevosessa on vauhtia ympyrällä, miten reki käyttäytyy. Kiintopiste hevosessa, mikä liikuttaa raskaampaa rekeä takana, se on kuin katapultti. Ja osuu kuinkas muuten (onneksi) oman auton perään ja kyllä siitä ääntä lähtee, mikä saa entisestään jo säikähtäneen hevosen reagoimaan lisää. Saan pidettyä Tuikun, se alkaa jo rauhoittumaan, tallinpitäjä on tulossa apuun ja Tuikku pysähtyy. Hän ottaa toisen aisan irti. Ja siinä yhdessä rinnakkain seistessämme Tuikku kokoaa itseään, hengittää tiiviisti kuten säikähtänyt hevonen tekee. Minä olen koko tilanteen ajan ollut rauhallinen, ei minkäänlaista paniikkia. Tähän on muistulteltava omaa ajo-onnettomuutta, tuolloin tiesin kun Tuikku lähti käsistä, että tässä käy huonosti, mutta miten huonosti, sitä en vielä tiennyt. Sen vain, että pysyin täysin jäätävän rauhallisena, mitä jälkikäteen hämmästelen itsekin. Mutta itse tilanne on sen verran kaoottinen, ettei siinä kannata lähteä huutamaan hevoselle, mikä on jo ihan omissa maailmoissaan vaan pysyttävä viileän rauhallisena. Näin toimin tässäkin, vaikka  näin, että reki liukuu perässä holtittomasti, osuu autoon, tekisi mieli sulkea silmänsä, mutta pidettävä ohjasta kiinni. Onneksi ohjat olivat paikallaan. Normaalitilanteessa olisin ohjat laittanut vasta aisojen kiinnityksen jälkeen, nyt olin ne laittanut jo kuolaimiin kun niillä ohjasajoin Tuikun aisojen väliin.

Seisoimme rinnatusten pitkän aikaa, Tuikku oli jo rauhoittunut, nyt se alkoi jo osoittamaan kärsimättömyyttä, että jotain pitäisi tehdä, mutta minä pysyin siinä ollen vain lähes hiljaa, katsellen tilannetta. Ja odotin, että kengittäjä lähtee ja yritystä uudelleen. Vaikka uusintayritystä eivät muut suositelleet, mutta en halunnut jättää tilannetta siihen, missä hevonen on säikähtänyt ja mahdollisesti kokee reen eteen laiton seuraavalla kerralla pelottavana. Halusin katsoa, miten Tuikku toimii uusinnassa ja jos näyttää siltä, että sille on tullut tilanteesta "rimakauhua", jätän siihen ja aloitan siedättämisen reen valjastukseen vähitellen. Niin vain reki tallikatoksen eteen, aisat paikalleen ja Tuikku aisojen väliin. Apunani oli pari tallikaveria. Toinen piti Tuikkua ohjista, toinen oli toisella sivulla. Tarkkailin Tuikkua ja se toimi taas yhtä samoin kuin ennenkin. Saatiin Tuikku ilman mitään härdelliä tai sen jännittymistä aisoihin, istuin rekeen, en antanut vielä lähteä vaan pysytään rauhallisena paikallaan ja sitten mennään. Lähdimme pellolle, tarkkailin aisoja ja tamppikiinnityksiä ja siinä samalla katseeni osui paksuun nahkaiseen ylimääräiseen juttuun, mikä roikkui vatsan alta. Sellaista ei pitäisi olla. Normaalisti tulisin pois reestä, Tuikku pysyisi paikallaan, mutta härdellin jälkeen päätin varmimmaksi tehdä siten, että menemme tallipihaan takaisin ja katson, mikä roikkuu vatsasta. Tallipihassa ajoin reen katoksen eteen ja tulin alas. Katsoin vatsan alle ja niin vain vatsavyö oli mennyt poikki härdellissä enkä ollut täysin tarkastanut valjastusta vaan laitettiin aisojen väliin. No siihen jäi rekiajelu ja Tuikku satulaan. Lähdimme maastoon, teimme melko pitkän maaston rauhallisessa temmossa, joitakin kohtia laukkasimme, mutta muutoin rauhallista kävelyä. Muistin toki kehua Tuikkua, miten kaiken jälkeen ja koko tapahtuman aikaan se kuitenkin on se järkevä hevonen, pysähtyi ja kykeni menemään uudelleen reen eteen ja tässä me sitten maastossa talsimme yhtä rauhallisesti kuin aiemminkin. Varmankin hevosen kanssa voi sattua mitä tahansa kun tilanne on siihen otollinen. Yksi säikähdys ja tilanne voi vyöryä kuin lumipallo.

Sunnuntaiaamuna kävin tekemässä aamutallin. Ja Avantilla olen myös päässyt ajamaan ja kokenut muutaman alkeiskäyttäjän flopin, sain avantin sitten kauhan varaan pystyyn. Siitä selvisimme avustuksella, mutta tallityöt näin kunnon yläpitämisen kannalta ovat tehokkaat. Siinä kokee tekevänsä töitä ja paljon tietysti olisi omassa tavassa toimia fiksaamista jos mielisi tätä tehdä työkseen. On asioita, mitkä oppii kokemuksen myötä, miten saada työt tehtyä tehokkaasti ja kuitenkin lopputulos on hyvä eikä aikaa mene turhan säätämiseen. Toisaalta kun tämä on itselle osin hyvää fiilistä, saa aamulla sanoa huomenet hevoselle, loimittaa ja kehua, rapsuttaa ja paijata, on se riittävä kun sitä ei ota tehokkuuden ja tuoton kannalta. On vähän kuin turpaterapiaa ja samalla hyötyliikuntaa.

Tallitöiden jälkeen oli vuorossa Tuikun kanssa pulkka- ja hiihtoratsastus. Siitä ohessa video. Tuikku toimi oikein hienosti, pulkka oli alussa vähän jännä, mutta suksiin suhtautui yllättävän helposti. Sukset olivat mukavat kun veto-ohjat tulevat korkeammalle eivätkä jää niin alas jalan tuntumaan. Mukavaa yhteinen sunnuntairetki ystävien kesken.



torstai 10. tammikuuta 2019

Parhaimmat hetket syntyvät sattumalta

Keskiviikkona oli niin talvinen sää, minulla oli aamutalli. Kengittäjä oli tulossa myös kengittämään Tuikun. Lunta oli tullut reilusti ja sitä jouduin kolaamaan ennen tallille lähtöä ja autokin piti putsata lumesta. Jarilla ensimmäinen työviikko alkanut ja paikka tuntuu lupaavalta. Minulla kivasti töitä näin vuoden alkajaisiksi ja mieli askartelee kuinkas muuten kuin Tuikun kanssa touhuilussa. Olemme liikkuneet aika reippaasti ja välillä on hyvä antaa niitä päiviä, milloin voi mennä kevyemmin.






Olin tehnyt reippaan maastoilun sunnuntaina, joten maanantaina mietin, mitä teen Tuikun kanssa. Ajattelin mennä kentälle sitä juoksuttamaan, mutta se näytti hieman liukkaalta, joten suuntasin laitumelle ja Tuikku tuli kivasti perässä, mutta ei innostunut juoksemisesta, vaikka kuin yritin sitä innostaa: hyppimällä, hihkumalla, hieman avustaen sen riimunarulla, mutta en halunnut sitä kovin painostaa jos ei muutoin tunnu intoa löytyvän. Joten tyydyin vain käppäilyyn Tuikun kanssa, kuvien ottamista, vähän videota ja takaisin tarhaa.

Saimme idean laittaa Tuikku ja sen tarhakaveri laitumelle. Ja aluksi näytti siltä, että molemmat ovat kiinnostuneita möllöttämisestä ja huuli pyöreänä, silmät hämmentyneinä olivat ne kysymysmerkkinä, että WHAT? Niin, mitä pitäisi  tehdä. Vähän aloin juoksemaan niiden perässä, heiluttamaan riimunarua ja juoksivat toiselle reunalle pysähtyäkseen taas katsomaan, että hulluja nuo ovat, mitä ne oikein tahtovat. Ja taas uudestaan, toiselle reunalle, sama hölmistynyt katse, kunnes sitten Tuikulla napsahti, että joo nyt juostaan ja niin teki. Kaveri seisoi ja ihmetteli, miten sen omistaja vain kuvailee toista hevosta ja tässä seison. Vähitellen alkoi kaverikin innostumaan ja siitäkös riemu repesi molemmille. Voi kun oli vauhtia ja nauratti kovin. Tuikku tarjosi hienoa raviaan ja laukka nyt on vähän koikkaloikkaa ja välillä huomaa, että vieläkin pitäisi päästä lujempaa. Mukava juoksupäivä. Mutta mukava, antoisa ja sai nauraa hevosille, sille revittelylle. Toki laukassa näkee, miten se ei ole Tuikun parhainta ja lanneranka lukittuu joissakin kohden laukatessa. Sitä vastoin ravissa on jousitus paikallaan. Maanantain kuvat ja videon on ottanut Tuikun tarhakaverin omistaja Antsu.

 


Tiistai oli Tuikun vapaapäivä ja tänään keskiviikkona kengityksen ja päiväheinien jälkeen rekiajelulle pellolle. Alkukierrokset rauhallisia ja siitä vähitellen raviin. Tuikulla on selvästi virtaa ja se tahtoisi juosta. Otettiin vielä naapuri kyytiin ja Tuikku näytti reipasta menoaan ja varoittelin kyytiläistä, että mäkeen se sitten ponnistaa ja niin teki. On muuten ihan eri meininki reen kanssa Tuikulla nähdä, miten sen takareidet ponnistavat kunnolla, ei ole mitään höpöhöpöravia vaan ihan oikeaa työtä. Ja jostain syystä radalla tämä mäki saa joka kerta yhtä innokkaan lähdön, välillä otetaan laukkaa ja siitä raviin. Miten kaunis voi olla talvinen päivä kun on pieni pakkanen, juuri satanut lumi ja mennä reellä reipas hevonen edellä kun lumi pöllyää hevosen ja reen jalaksista. Tuikku selvästi pitää rekiajelusta, siinä se näyttää parhaimpansa ja olihan se kiva kun vieraskin kehuu omaa hevosta, miten varmaotteinen se on ja tuntuu kuuntelevan ohjastajaa, vaikka koinkin siinä ohjien päässä, että Tuikku on reipas. Lisänä oli edellisen päivän vapaa ja nyt Tuikku tarjosi joka hetki ravia ja halusi ottaa itse vauhtia.


Vauhdikasta menoa

 Tänään kävimme ratsain pellolla ja radalla. Otimme laukkaharjoituksia, minkä jälkeen palauttava käyntiosuus ja taas uusi laukkapätkä. Reipas, tarmokas Tuikku. Ja miten mukava talvinen pakkassää. Kovin kauan emme menneet. Viikonloppuna suunnitelmissa rekiajoa ja toisena päivänä hiihtoratsastusta ystäväpariskunnan kanssa.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Uusi Vuosi

Tapaninpäivänä emme käyneet Tuikun kanssa perinteisellä rekiajelulla. Jäin kotiin, mutta rekiajelulla kävimme seuraavana arkipäivänä. Ja oli niin liukkaat pohjat, hyvin liikkui reki ja Tuikku oli totta vie reipas. Vielä ajotien jälkeen kävimme reellä maastoradalla, menimme viisi kierrosta eikä sekään tuntunut hyydyttävän Tuikun intoa. Se oli totta vie edelleenkin reipas. Seuraavana päivänä ratsain sama ja yhä edelleen sama innokas, reipas menijä. Mikä hevonen. Joulun jälkeen olemme liikkuneet reippaasti, kolme päivää perätysten hikilenkkejä reellä ja ratsastaen. Kolmantena päivänä oli tarkoitus mennä kevyesti, mutta totta vieköön mentiin taas reippaasti. Joten nyt on sitten palauttelevan viikon paikka, kevyitä lenkkejä maastoillaan satulalla ja karvasatulalla. Olemme menneet myös kentällä ja nyt on taas vuorossa maastoilua, vastapainoksi vaatimusten on maastoilu rentoilua ja mennään näin kevyellä jaksolla enemmän käyntiä kuin juoksua. Sitäkin välillä otetaan, välillä joutuu pidättämään kun tarkoitus ei ole hikoilla.



Päivät ovat sujuneet mukavasti, minä olen tehnyt aamutalleja. Tähän on syynä myös se, että tulee luontaista kulutusta - voin syödä sen ylimääräisen pullan ja toisaalta saan  liikuntaa. Karsinoiden siivoamisessa nousee sykkeet, talvitakin joutuu riisumaan ja etenkin kun kantaa vesiä hevosille niin se vaatii jo ponnisteluja. Ja mikä parasta, olen päässyt Avantilla ajamaan ja todennut sen mukavammaksi kuin ratsastuksen. Sehän oli varsin hauskaa puuhaa. Lantojen siivoaminen tarhasta varsinkin orin on melko vaivatonta ja helppoa. Vielä muutama kerta vipujen kanssa harjoittelua ja saan kipattua orin lantakasan kätevästi kauhaan. Ja olen pysynyt joulunajan terveenä. Olen perheessämme ainoa, joka en sairastu juuri koskaan. Sitä vastoin Jari helpommin. Ja olen suositellut hänelle luontaista lääkitystä kaikkia pöpöjä vastaan ja tämä on toiminut omalla kohdallani - hanki oma hevonen. Tulee liikuntaa, ulkona olemista siinä ohella. Minä en juurikaan sairastu, tosin sitten kun pöpö iskee, olen tosikipeä. Joten ei auta kehua liikaa. Mutta vielä ei ole Jari myöntynyt siihen, että se toinen hevonen voisi olla hyvä tapa pysyä terveenä  - vai mitä tuumitte.

Tuikku ja sen toinen tarhakaveri, iso suomenhevonen, pääsivät parilaumaan. Ja mitä ne ovat keksineet, jälleen kerran löytäneet tiensä vapauteen. Kekseliäät kaverit, nyt ei voi syyttää ruotsalaista, sillä se on päässyt isompaan laumaan ja tarhat ovat yhdistetty toisiinsa. Kaverit ovat siis jääneet kiinni ilman ruotsalaista. Varsin pätevät sällit, mutta eivät ne kauas lähde, heinäpaalilta ne yleensä löytyy, syylliset.




Tuikun kanssa lähdimme myös myrskypäivänä maastoilemaan. Tuuli oli navakka, tosi kylmä. Suuntasimme haapametsäpolun kautta ja olihan jännä paikka kun tuuli navakasti ja haavat suhisivat ja taipuivat tuulen myötä. Ne ovat istutettu täsmällisesti rivistöön. Kylmää oli ja järven välistä kulkiessamme etenkin palatessa, tuuli niin kovin, että eteneminen oli jo hankalaa. Mutta muutoin pidin säästä ja kävihän maastoilu pienestä seikkailusta luononvoimien puhaltaessa puissa ja me otimme reippaat laukkapätkät peuransyöttöpaikalta. Jouduin pidättämään Tuikkua tätä ennen, se olisi halunnut edetä ihan omaa vauhtiaan, mutta sen verran estelin, ettei ihan kovin lujaa mentäisi - kevyt viikko kun oli ja palauttelua raskaan työputken jälkeen.

Tänään katsoin aamulla ulos ja on satanut kevyesti lunta. Mikä päivä! Pidän talvesta etenkin juuri tällaisena kun on satanut lunta, on pieni pakkanen ja voi odottaa maastoilua Tuikun kanssa. Se on ihan parasta, mitä voi olla.