maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kevät keikkuen tulevi

Kevät keikkuen tulevi pitää paikkansa. Tänään pitkästä aikaa aurinko paistoi sateisten ja harmaiden päivien jälkeen. Miltä se tuntuu? Ihan mahtavalta lähteä koirien kanssa aamulenkille. Kaipaan niitä pitkiä, verkkaisia ja vauhdikkaitakin lenkkejä Lilon kanssa ennen Lennin tuloa. Nykyisin teemme lyhyitä reittejä, Lilo pääsee vielä illalla Jarin kanssa, jotta saa riittävästi liikuntaa. Koira leikkivät paljon keskenään, juoksevat huoneesta toiseen toisiaan jahdaten, mutta ulkoilu on ihan eri toista. Sen myös huomaa, että Lilo on saanut vähän ylimääräistä rasvaa karistettua kun on päässyt jo liikkumaan enemmän. Lennikin pitää ulkoilusta, se odottaa sitä kovin. Vaikka pennun kanssa ei voi kovin pitkiä lenkkejä tehdä, olemme pidentäneet jo reittejä. Sekin tekee hyvää.


Tuikku on saanut olla edelleen kevyellä, maanantaina sai hieronnan, edellisenä päivänä sunnuntaina pieni kävely minä rinnalla kulkien, tiistai vapaa. Joten vähitellen pikkuhiljaa töiden pariin. Kentälläkin menimme ennen hierontapäivää ja se meni hyvin. Olin oikein tyytyväinen itseeni ja etenkin Tuikkuun💖💖. Tuikku kulki pyöreänä, alkoi olemaan energinen ja työteliäs. Alussa se on aina vähän sellainen onko pakko, liikutan itseäni eteenpäin, mutta siirtymisten jälkeen se alkaa keräämään energiaa ja se tuntuu mukavasti liikkeessä. Se on valveilla ja vastaa apuihin. Minulle kouluratsastus ei ole mieluisinta, siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tule kaikki heti mulle nyt. Maastoilu on taas mieluisinta itselleni, siinä ei tarvitse niin vaatia hevoselta tietynlaista suoritusta vaan voidaan liikkua enemmän siten, mikä vaikuttaa Tuikun kannalta mukavalta ja tietysti on niitä päiviä, että vaadin maastossa myös hyvää suoritusta.

Tuikun kanssa olemme tehneet kolmen päivän työputken. Keskiviikkona kävimme maastossa ja tuolloin otettiin laukkasuoraa. Tämänkertainen maastoilu ei ollut parhaimpia, mutta saimme suoritettua juoksuosuudet. Torstaina taas menimme kentälle, sillä tien pohjat ovat melko märät ja jätin kärryajelun perjantaille. Kenttä oli sula ja märkä, mutta Tuikku liikkui hyvin. Sen huomasi myös ravista. Ja oli tyytyväinen kuten minäkin. Kovin kauaa emme kentällä työskennelleet, harjoiteltiin pysähtymistä, suoristumista ja myötäämistä. Tuikku oli  hyvin tuntumalla. Lopuksi kävimme tekemässä pari kierrosta käyntiä maastoradalle ja se oli siinä. Perjantai taas oli niin hieno, upea sää. Pitkästä aikaa kirkas auringonpaisteinen päivä. Ja laitoin kärryt perään. Vaikka olimme jo menneet pari päivää niin Tuikku oli reipas ja lähdimme melkein jo heti raviin ja hölkyttelimme pitkän matkaa. Teimme myös käyntiosuuksia, sillä kolmen päivän työputkessa viimeisenä työpäivänä ei kannata tehdä kovin raskasta osuutta, koska seuraava päivä on vapaata. Mutta kyllä se sää vaikuttaa niin myönteisesti ja tällä kertaa olisi pitänyt säänkin takia olla jo kypäräkamera mukana. Kevään tuntua.


Lauantain sai Tuikku pitää vapaansa ja huilia kolmen päivän työputkesta. Tällä kertaa työputki oli maltillinen. Sunnuntaina lähdimme jälleen kerran kärryajelulle ja oli ihan mahtava sää ja niin oli mahtava myös Tuikku.  Tuikku tarvitsee käynnistyäkseen lämmittelyajon ennenkuin se syttyy ja tulee se menovaihe, jolloin on kontrolli oltava ohjissa. Liian paljon ei voi lämmittelyajossa painaa päälle, hieman ohjilla huomauttaa jos vauhti tuntuu hiipuvan mummoraviksi, mutta muutoin mennään ensimmäinen lämmittelyjakso rauhallista vauhtia ja eron huomaa kun aletaan pääsemään siihen menoon, jolloin vauhtia tarjotaan enemmän kuin ohjastaja pyytää. Sää oli upea, kova tuuli. Kun olemme päässeet kärryajelulle enemmän, tuntuu pitkän toistuvien ratsastusjakson jälkeen kärryajelu molemmista mieluisalta. Ja Tuikulla on edelleenkin karvalähtöä paljon, näyttää niin kapiselta tässä vaiheessa. Karvaa on lähtenyt jo parin viikon ajan niin runsaasti. Lisäsin ruokintaan enemmän hamppua ennenkuin varsinainen karvanvaihto oli alkanut, mutta nyt olen annosmäärää vähentänyt. Muutoin vaikuttaa Tuikku minusta oikein hyvältä ja eron huomaa hevosesta. Kun on sopusuhtainen eikä ylipainoinen, näkyy se energisyydessä aivan eri tavoin. Menohaluja on, energisyyttä sopivasti, sillä tavoin mukavasti, mikä näkyy Tuikusta. Ja parasta on se puurohetki työnteon jälkeen. Se on varsin tärkeä ja malttamaton osuus Tuikulle. Puuroastian nähtyään suu käy, ruoka maistuu hyvin. Mutta kyllä sen huomaa, että kevät tulee, aurinko paistaa ja se näkyy kaikessa. Vaikka pidänkin kaikista vuodenajoista. Syksyssä on kirpakat pakkasaamut, luonnon värikkyys ja talven odotus. Ja aito oikea talvi, kuten Pohjois-Karjalassa, paljon lunta ja pakkasta, siitä pidän. Kevät  luonnon heräämistä, kaikki on edessä ja tähän voisi ajan pysäyttää. Kesä, lämpöä, aurinko, vehreyttä ja välillä sadetta.




keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Laukkaa hepo laukkaa



Meillä on Tuikun kanssa ollut sangen kevyet viikot. Poikkeuksellista. Toisaalta myös hyvä päästä palautumaan liikutuksen aiheuttamista rasituksista. Ja onhan se tehnyt hyvää - molemmille. Olen tunnollinen liikuttaja ja toki yritän pitää kiinni säännöllisestä liikutuksesta terveydellisistä syistä.  Nyt sääolosuhteet ovat tehneet sen, ettemme ole päässee kaahailemaan. Nyt kun tämä kaahailu on jäänyt vähemmälle, näkyy se myös Tuikussa. Olimme eilen kärryajelulla ja otimme tällä kolmannella kerralla jo raviosuuksia, yhtenäisiä pitkiä osuuksia perushölkkävauhtia. Eli sellaista, ettei ole kiire ja mennään reipasta vauhtia, mutta vielä matalalla teholla (sykkeellä). Viimeisellä osuudella Tuikku oli sitä mieltä, että hanat auki. Koska pohja on osittain jäinen ja tiellä kuoppia, on vauhti sovitettava niiden mukaan. Kun lupaa ei heru, on sitten tehtävä jotain muuta, kuten iloisen ruunan muuvit kärryillä ja heilutetaan päätä kertoen, että nyt haluan mennä.

Reilun kolmen vuoden takaisesta kärryonnettomuudesta johtuen olen tavakseni ottanut, että kärryajelua edellisenä päivänä menemme ratsain. Harvoin siis vapaapäivältä suoraan kärryajelulle. Vaikka Tuikku liikkuukin kärryillä rauhallisesti kävellen ja vaikuttaa aluksi sangen laiskalta menijältä, ei tämä ole koko totuus. Kun on menty jonkin aikaa sunnuntaikävelyä ja päälle pientä hölkkää, alkaa ruunan korvien välissä syntyä ajatusta reippaammista vauhdeista. Tällöin sen tuntee käsissä ja menossa. Jonkinasteinen varautuneisuus kärryonnettomuudesta on jäänyt ja en halua päästää siihen menoon, että Tuikulla syttyy lamppu päässä ja painatellaan menemään ilman kontrollia, pysähtyyhän se ruuna kun pidättää ohjista. Jos on vauhtia ja reitit sellaisia, missä ei voi painatella pitkää matkaa odottaen, että hevonen väsyy, on pidettävä kontrolli. Tätä nyt ei sinällään ole tapahtunut, mutta mikään ei ole varmaa, vaikka varma hevonen aisojen välissä on.

Kevättä on odoteltu ja säät ovat juuri niin epävakaiset kuten keväisin. Helmikuussa näytti jo siltä, että lämpenee, mutta maaliskuu on osoittanut sen, ettei vielä ole aika kevään tulla. Olemme käyneet myös ratsain lenkillä, käyntipainotteisia satulalla ja karvasatulalla. Tänä vuonna otamme Tuikun kanssa rennosti, ei minkäänlaisia tavoitteita muuta kuin pysyä toimintakykyisenä ja hyvinkin todennäköistä, ettemme tule osallistumaan minkäänlaisiin kissanristiäisiin ei edes matkaratsastuskisoihin. Nautitaan vain olemisesta ja yhdessätekemisestä. Toivotaan, että pysyy Tuikku kunnossa kuten tähänkin asti.

Karvanlähtöaika ja sitä lähtee, paljon. Kärryajelulla saa poimia karvoja suusta ja silmistä, niitä lentelee ajon mukana mukavasti suuhun ja silmiin, jokapaikkaan. Näin lunkien viikkojen ja päivien jälkeen kentällä irtojuoksutuksessa - jäinen kenttä, lumipinta päällä - huomasin takaosan olevan vasemmassa kierroksessa epätasaista ravissa, jäykkä takaosa. Oikeassa kierroksessa ei niinkään. Tuikulla oli vauhtia ja pukkisarjoja, tuntui olevan menopäällä ja piti hillitä vauhtia kun pohja ei kuitenkaan niin pitävä ole. Siinä niitä lukkoja aukaistiin molemmissa kierroksissa. Liukkaat kelit tuovat omat haasteensa ja näkyyhän se Tuikun liikkeessä. Mikä on sitten liukkaudesta johtuvaa ja mikä Tuikun omista rajoitteista? Joka tapauksessa täytyy yrittää löytää paikka, missä pääsisi laukkaamaan pitkänä ja saatua selkää avattua.




Kävimme tiistai-iltana Tuikun kanssa tutulla maastolla. Lumipeitteen ja pakkasesta johtuen tien pohjat eivät ole niin liukkaat. Tallille vievä tie on tosin jäisen kova ja siinä mennään lyhyitä pätkiä ravia, mutta Rauhalaan johtavalla tiellä voi jo mennä pidempää osuutta ravia. Niin teimme myös eilen. Mäen päältä käännymme vasemmalle ja siinä on polku-ura, mitä kuljemme. Auringon laskiessa taivalsimme eteenpäin ja pääsimme jo laukkaosuuksille pitkästä aikaa. Alussa menimme rauhallista vauhtia ja kun tulimme peuransyöttöpaikalle käännyimme ympäri, minkä jälkeen pääsimme laukkaamaan. Ensimmäisellä osuudella mentiin jo vauhdikkaasti ja Tuikku kuumui jonkin verran innostuksesta. Pyörähdettiin takaisin ja nyt olen yrittänyt mennä enemmän vasenta laukkaa. Tällä toisella osuudella saimme vasemman laukan nostettua juostiin taas ja matka olisi jatkunut vauhdikkaasti,  mutta pyysin käyntiin. Niittytiellä mäen alta lähdimme laukkaamaan. Ohjat tuntumalla ja pakko on pitää tuntumaa, vauhtia oli Tuikulla enemmän kuin laki sallii ja polku-ura ei anna myöten kaahailulle. Mutta vauhtia oli. Ja taas takaisinkääntö, laukkaa ylämäkeen asti ja täyskäännös ja uusinta. Sitä mentiin, ohjiin tunsin, miten vahvasti Tuikku pyrki saamaan ohjia alemmas, mutta niin paljon en antanut löyhää, että se saisi itsensä vahvaksi edestä ja luvan mennä niin lujaa kuin se mielisi. Mutta myötäsin ohjilla sitä mukaa, että sai liikettä selkäänsä. Ja laukka oli hyvää, joustavaa ja helppo istua kevyessä istunnassa. Silloin kun laukka ei kunnolla pyöri alla, sen huomaan omasta istunnasta. Tällöin sitä omalla istunnallaan kokee olevansa epätasapainossa, mutta silloin kun Tuikulla pyörii laukka hyvin on se helppoa itselle myös. Ja tällä kertaa oli juuri  näin, aivan mahtava tunne. Kallisarvoisia hetkiä. Sellaisia, minkä jälkeen mieli on korkealla ja Tuikusta näkee, että meni hyvin. Näiden liukkaiden pohjien ja kelien myötä olen ottanut tavakseni loppuosuudet kävellä Tuikun rinnalla. Tähän on ihan syynsä myös se, että painoni on noussut (ei vielä niin, että olisin liian painava, mutta... )ja ottaen huomioon Tuikun pienen koon sekä sen selkäongelmat (si-nivel) haluan antaa sille vapauden painostani ja tällöin käynnissä ei ole mitään häiriötekijää ja pääsee palautumaan hyvin. Halusin hyödyntää laukkaosuudet siten, että loppuosuus mennään reipasta kävelyä eikä ratsastaja ole selässä kun auratut tiet ovat kovapohjaisia.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kevyttä menoa

 

Tuikulla on ollut parin viikon ajan kevyempää ja tässä välissä se sai myös hieronnan. Ja virtaa sillä on ollut myös niinä kertoina kun olemme ratsain menneet. Ja tavattoman iloinen, kun olemme rintarinnan pariin kertaan tulleet Rauhalan mäkeä alas - mäki on jäinen - on Tuikku käyttäytynyt hillityn iloisen orin kaltaisesti heilutellen päätään ja näyttäen, että nyt on mukavaa ja tekisi mieli vähän ottaa enemmänkin vauhtia mihin täti kykenee rinnalla kulkemaan. Olemme vauhtipätkiä ottaneet peuransyöttöpaikalta loivassa pitkässä ylämäessä ja kun saavumme kotiinpäinvievälle niittyosuudelle olemme menneet laukaten mäen puolivälistä seuraavaan mäkeen asti. Nyt kun pohja on epävakaa jäinen lautta alla, minkä päällä sohjoista lunta pakkasten myötä jäätyneenä en antanut sunnuntaina Tuikun laukata, vaikka se olisi halunnut ja ehdotteli sitä toistamiseen ja otti raviaskelia siihen malliin, että nyt voisi mennä. Olemme myös radalla ottaneet toisen pellon laidassa laukkaspurtteja ja viikko takaperin menimme radalle. Olin muuten unohtanut kypärän päästäni, villapipo luontevasti päätä suojaten ja huom! en edes huomannut, että kypärä puuttuu ennenkuin tallilainen tästä huomautti ja minun oli vielä kokeiltava päätäni varmistaakseni, että minulla todellakaan ei ole kypärää päässä. Ja tällä kertaa oli siinä ja siinä, etten maastoutunut Tuikun selästä. Otimme toisella laidalla rataa laukkaa ja Tuikulla oli virtaa. Se teki niin ison pukin (pohja on hieman epätasaista, jolloin se joutuu osittain ponnistamaan takaosallaan vahvemmin), jolloin jalustimet irtosivat jalastani ja minä hypähdin satulasta ja tipahdin kaulalle. Onneksi Tuikku hiljensi vauhtiaan eikä pyrkinyt kaahaamaan eteenpäin. Se oli ihan siinä ja siinä, että olisin tipahtanut ja olin jo varma, että alas mennään. Ja emme jättäneet tähän vaan otimme uusintaa vielä pari kertaa. Sen verran virtaisa hevonen kun emme ole päässeet normaaliin liikutusmäärään, missä energiaa kuluisi eikä sitä jäisi päähän sytykkeeksi :D.

Koirien kanssa on mennyt hyvin. Lenni on ollut aivan ihastuttava pentu, välillä myös rasittava. Mutta tavattoman itsevarma ja rohkea, mikä on hyvä tuki Lilon kanssa. Lilo on taas varautunut, omien ihmisten kanssa rakastettava ja uskollinen. Näistä on tullut hyvät kaverukset keskenään, leikkivät ja riehuvat, välillä on sellaista rallia kotona, matot rullalla, huoneissa lelut sekaisin ja koirat juoksevat kilpaa. Villakoirassa on omat haasteensa, turkinhoito. Ja vaikka teenkin karvojen kanssa työtä leikkaamalla hiuksia yms. on välillä koiran trimmaaminen ihan toista. Etenkin kun villakoiran karva aikuisella tahtoo olla koneleikkauksessa sellaista hommaa, että siinä vahvinkin kone tuntuu hyytyvän ja tarvittaisiin hevostrimmeriä. Näin pienille kone on liian iso ja kovaääninen. Toinen on sitten ruokinta ja näistä on monia näkemyksiä. Vielä olisi sitten, missä, miten paljon, miten voi pentua ulkoiluttaa ja miten pitkiä matkoja sekä hygienia ja paljon muuta. Minä kun luulin, että hevospuolella kirjaviisaus on tae onneen, mutta no fifien hoito taitaa ylittää kaikki hevospuolenkin lainalaisuudet 6-0. Lennin myötä on herännyt pieni ajatus kolmannen villakoiran ostamisesta. On niin kivan oloinen ja sen rohkeus ja itsevarmuus on ollut eduksi Lilonkin kanssa. Mutta pentuaika on kieltämättä aika sitovaa. Aamutallien teko on jäänyt paria kertaa lukuunottamatta, muutoinkin ruoka-aikojen noudattaminen on ollut tarkkaa ja Lenni on kasvanut hyvin ja saanut painoa. Kaikenkaikkiaan mukavaa koira-aikaa ja Lilo on saanut leikkikaverin itselleen. Iltarallit ovat vauhdikkaat ja siinä on väisteltävä kahta mustaa, mitkä vilistävät niin nopeasti, ettei kisaa ehdi sanoa.

Hevosurheilussa oli eläinlääkärin kirjoitus hevosen ruokinnasta, vähemmän tärkkelystä ja hiilihydraatteja, enemmän heinää ja mielellään kuivaheinää. Kuivaheinää, pienpaaleissa tai verkossa pyöröpaaleissa - ei muovitettua. Eläinlääkärin kokemus esikuivatusta / säilöstä oli, että hevosensa sontii löysiä kasoja ja lehmänkasat eivät kuulu hevoselle. Ko. eläinlääkäri syöttää hevosia hyvänlaatuisella kuivaheinällä ja tämän lisäksi ei tarvita juuri väkirehuja. Kyseessä on kilpaileva hevonen, jolle sopii hyvin ravinteikas heinä, selectediä syöttävät kolmeen kertaan jaettuna ja hevonen on kyennyt kilpailemaan. Heinää annetaan maasta, sillä se on hevoselle luontainen syöntitapa ja käytetään myös heinäverkkoja, jotta heinää olisi koko ajan saatavilla. Heinäverkon syöntiä käsiteltiin toisessa lehden artikkelissa ja tutkimusten mukaan heinäverkkosyönti ei vähennä lihomista, mutta pidentää heinän ruokinta-aikaa. Verkosta syöttämisen  huonona puolena on ylös kiinnitetyt heinäverkot, mitkä lisäävät riskiä hengitystieoireille kun ylösasennetuista heinäverkoista syötettynä pöly pääsee helpommin keuhkoihin. Olkea pidettiin hyvänä vaihtoehtona pidentämään hevosen käyttämää aikaa heinämäärän syömiseen ja lisäämällä olkea sekaan syöntiin käytetty aika pidentyi ja tämä olisi hevosen kannalta parempi vaihtoehto kuin verkosta syöttäminen, sillä näin saadaan hevoselle korsirehu syötettyä maasta ja syöntiaika pitenee oljen vuoksi. Itse olen sillä kannalla, että heinäverkko ei ole sopiva hevosille silloin jos verkot ovat asennettu ylös, jolloin syöntiasento vaikuttaa siihen, että hevosen selkä ja kaula jännittyvät tästä asennosta. Mutta mikä sopii yhdelle ei välttämättä ole hyvä toiselle. Jokainen valitsee toimintatapansa hevosensa hyvinvoinnin kannalta. Vatsahaavahevoselle sekä kaviokuumeiselle heinäverkkosyöttö voi olla sen hyvinvoinnin kannalta parhain vaihtoehto muista puutteista huolimatta.

Vaikka artikkelissa nähtiin, että hevoselle on hyvä saada heinää koko ajan 24/7, ei tämä sovellu hyvälle rehunkäyttäjälle, millä kulutus on huomattavasti kevyempää kuin kisaavan ravurin. Vapaa heinä voisi olla siinä tapauksessa hyvä vaihtoehto jos heinässä energia sekä valkuainen että sokeri ovat matalat eli ns. slimheinää, mistä oli myös artikkeli reilu vuosi takaperin Hevosurheilussa. Tällöin eläkkeellejäänyt eläinlääkäri totesi, että ylipaino on hevosten kohdalla yleistä ja syynä tähän on myös se, että hevosen omistajat haluavat hevoselleen arvoiltaan hyvää heinää, vaikka parempi vaihtoehto näille hevosille olisi ns. köyhempi slimheinä. Tätä olen  myös ihmetellyt, sillä omakohtaista kokemusta on. Mutta näissä on paljon mielipidenäkemyseroja, mutta lihava hevonen voi olla toisen mielestä sopiva ja toisen mielestä olisi syytä laihduttaa. Tuikku on laihtunut parin vuoden takaisesta reilusti  100 kg, mikä on tämän kokoiselle hevoselle paljon. Se oli todella lihava ja siitä olemme päässeet vähitellen nykymittoihin. Viime vuotisesta Tuikku on hoikistunut myös, sillä tuolloin mitatessani ja laskiessani tammikuussa Tuikun painoksi oli kertynyt 478 kg (ympärys, pituus ja rinnan leveys). Tuolloin meni orin rekivaljaat, tänä vuonna ne olivat jo liian löyhät, joten niitä ei Tuikulle voinut käyttää. Mittanauhan mukaan se painaa 400 kg, mikä ei pitäne paikkaansa, sillä on kuitenkin heinävatsaa jonkin verran ja sen paino on lähemmäs 430 kg, mikä Tuikulle on varsin sopiva paino. Se on voinut hyvin ja siitä kertoo myös vatsa. Luomuheinä (lannoitteena hevosenlanta) on ollut tälle sopivaa ja se syö kuivaheinää, mukana vähän syksyn odelmaheinää (säilö), mistä alussa Tuikun vatsa reagoi löysällä ulosteella, ei vesipieruja eikä pieremistä, mutta korkeita yhtenäisiä kekoja. Nyt näyttää taas vatsa toimivan normaalisti. Ja tämän pari viikkoa on Tuikku ollut todella kevyellä liikutuksella jäätikön ja muun kiireen vuoksi.