keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Laukkaa hepo laukkaa



Meillä on Tuikun kanssa ollut sangen kevyet viikot. Poikkeuksellista. Toisaalta myös hyvä päästä palautumaan liikutuksen aiheuttamista rasituksista. Ja onhan se tehnyt hyvää - molemmille. Olen tunnollinen liikuttaja ja toki yritän pitää kiinni säännöllisestä liikutuksesta terveydellisistä syistä.  Nyt sääolosuhteet ovat tehneet sen, ettemme ole päässee kaahailemaan. Nyt kun tämä kaahailu on jäänyt vähemmälle, näkyy se myös Tuikussa. Olimme eilen kärryajelulla ja otimme tällä kolmannella kerralla jo raviosuuksia, yhtenäisiä pitkiä osuuksia perushölkkävauhtia. Eli sellaista, ettei ole kiire ja mennään reipasta vauhtia, mutta vielä matalalla teholla (sykkeellä). Viimeisellä osuudella Tuikku oli sitä mieltä, että hanat auki. Koska pohja on osittain jäinen ja tiellä kuoppia, on vauhti sovitettava niiden mukaan. Kun lupaa ei heru, on sitten tehtävä jotain muuta, kuten iloisen ruunan muuvit kärryillä ja heilutetaan päätä kertoen, että nyt haluan mennä.

Reilun kolmen vuoden takaisesta kärryonnettomuudesta johtuen olen tavakseni ottanut, että kärryajelua edellisenä päivänä menemme ratsain. Harvoin siis vapaapäivältä suoraan kärryajelulle. Vaikka Tuikku liikkuukin kärryillä rauhallisesti kävellen ja vaikuttaa aluksi sangen laiskalta menijältä, ei tämä ole koko totuus. Kun on menty jonkin aikaa sunnuntaikävelyä ja päälle pientä hölkkää, alkaa ruunan korvien välissä syntyä ajatusta reippaammista vauhdeista. Tällöin sen tuntee käsissä ja menossa. Jonkinasteinen varautuneisuus kärryonnettomuudesta on jäänyt ja en halua päästää siihen menoon, että Tuikulla syttyy lamppu päässä ja painatellaan menemään ilman kontrollia, pysähtyyhän se ruuna kun pidättää ohjista. Jos on vauhtia ja reitit sellaisia, missä ei voi painatella pitkää matkaa odottaen, että hevonen väsyy, on pidettävä kontrolli. Tätä nyt ei sinällään ole tapahtunut, mutta mikään ei ole varmaa, vaikka varma hevonen aisojen välissä on.

Kevättä on odoteltu ja säät ovat juuri niin epävakaiset kuten keväisin. Helmikuussa näytti jo siltä, että lämpenee, mutta maaliskuu on osoittanut sen, ettei vielä ole aika kevään tulla. Olemme käyneet myös ratsain lenkillä, käyntipainotteisia satulalla ja karvasatulalla. Tänä vuonna otamme Tuikun kanssa rennosti, ei minkäänlaisia tavoitteita muuta kuin pysyä toimintakykyisenä ja hyvinkin todennäköistä, ettemme tule osallistumaan minkäänlaisiin kissanristiäisiin ei edes matkaratsastuskisoihin. Nautitaan vain olemisesta ja yhdessätekemisestä. Toivotaan, että pysyy Tuikku kunnossa kuten tähänkin asti.

Karvanlähtöaika ja sitä lähtee, paljon. Kärryajelulla saa poimia karvoja suusta ja silmistä, niitä lentelee ajon mukana mukavasti suuhun ja silmiin, jokapaikkaan. Näin lunkien viikkojen ja päivien jälkeen kentällä irtojuoksutuksessa - jäinen kenttä, lumipinta päällä - huomasin takaosan olevan vasemmassa kierroksessa epätasaista ravissa, jäykkä takaosa. Oikeassa kierroksessa ei niinkään. Tuikulla oli vauhtia ja pukkisarjoja, tuntui olevan menopäällä ja piti hillitä vauhtia kun pohja ei kuitenkaan niin pitävä ole. Siinä niitä lukkoja aukaistiin molemmissa kierroksissa. Liukkaat kelit tuovat omat haasteensa ja näkyyhän se Tuikun liikkeessä. Mikä on sitten liukkaudesta johtuvaa ja mikä Tuikun omista rajoitteista? Joka tapauksessa täytyy yrittää löytää paikka, missä pääsisi laukkaamaan pitkänä ja saatua selkää avattua.




Kävimme tiistai-iltana Tuikun kanssa tutulla maastolla. Lumipeitteen ja pakkasesta johtuen tien pohjat eivät ole niin liukkaat. Tallille vievä tie on tosin jäisen kova ja siinä mennään lyhyitä pätkiä ravia, mutta Rauhalaan johtavalla tiellä voi jo mennä pidempää osuutta ravia. Niin teimme myös eilen. Mäen päältä käännymme vasemmalle ja siinä on polku-ura, mitä kuljemme. Auringon laskiessa taivalsimme eteenpäin ja pääsimme jo laukkaosuuksille pitkästä aikaa. Alussa menimme rauhallista vauhtia ja kun tulimme peuransyöttöpaikalle käännyimme ympäri, minkä jälkeen pääsimme laukkaamaan. Ensimmäisellä osuudella mentiin jo vauhdikkaasti ja Tuikku kuumui jonkin verran innostuksesta. Pyörähdettiin takaisin ja nyt olen yrittänyt mennä enemmän vasenta laukkaa. Tällä toisella osuudella saimme vasemman laukan nostettua juostiin taas ja matka olisi jatkunut vauhdikkaasti,  mutta pyysin käyntiin. Niittytiellä mäen alta lähdimme laukkaamaan. Ohjat tuntumalla ja pakko on pitää tuntumaa, vauhtia oli Tuikulla enemmän kuin laki sallii ja polku-ura ei anna myöten kaahailulle. Mutta vauhtia oli. Ja taas takaisinkääntö, laukkaa ylämäkeen asti ja täyskäännös ja uusinta. Sitä mentiin, ohjiin tunsin, miten vahvasti Tuikku pyrki saamaan ohjia alemmas, mutta niin paljon en antanut löyhää, että se saisi itsensä vahvaksi edestä ja luvan mennä niin lujaa kuin se mielisi. Mutta myötäsin ohjilla sitä mukaa, että sai liikettä selkäänsä. Ja laukka oli hyvää, joustavaa ja helppo istua kevyessä istunnassa. Silloin kun laukka ei kunnolla pyöri alla, sen huomaan omasta istunnasta. Tällöin sitä omalla istunnallaan kokee olevansa epätasapainossa, mutta silloin kun Tuikulla pyörii laukka hyvin on se helppoa itselle myös. Ja tällä kertaa oli juuri  näin, aivan mahtava tunne. Kallisarvoisia hetkiä. Sellaisia, minkä jälkeen mieli on korkealla ja Tuikusta näkee, että meni hyvin. Näiden liukkaiden pohjien ja kelien myötä olen ottanut tavakseni loppuosuudet kävellä Tuikun rinnalla. Tähän on ihan syynsä myös se, että painoni on noussut (ei vielä niin, että olisin liian painava, mutta... )ja ottaen huomioon Tuikun pienen koon sekä sen selkäongelmat (si-nivel) haluan antaa sille vapauden painostani ja tällöin käynnissä ei ole mitään häiriötekijää ja pääsee palautumaan hyvin. Halusin hyödyntää laukkaosuudet siten, että loppuosuus mennään reipasta kävelyä eikä ratsastaja ole selässä kun auratut tiet ovat kovapohjaisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tulevat esiin tarkistuksen jälkeen.