perjantai 27. syyskuuta 2019

Tunneilla mukana


Meillä oli Irman tunti lauantaina ja voi että kun meillä meni Tuikun kanssa hyvin. Näistä tunneista olen pitänyt tosi paljon ja joka kerta olemme saaneet hyvää palautetta etenkin Tuikku ja sen myötä minäkin. Minulle vaikeinta on istua siinä harjoitusravissa, kuten olen aikaisemmin kertonut. Mutta Irman tunneilla saan palautetta, ettei se ulospäin näytä siltä miltä se minusta istuessa tuntuu. Kun Tuikku tarjoaa parasta raviaan, tarvitsee se vielä paljon minulta lihaksistoon pitoa, mitä minulle ei ole riittävästi. Mutta on kiva tuntea se, miten hyvin Tuikku menee ja kun sitä saa kiittää, paijata ja kehua kunnolla. Meidän suhde on hyvä Tuikun kanssa. Ainut ikävä puoli on sen pieni koko, mikä nykyisin kieltämättä hieman harmittaa. Itsehän sen ostin, joten syyttäminen itseäni. Pienikokoisuudessa on se huono puoli, että minunkin pitää katsoa, miltä näytän. Kun painoni lähti nousemaan, totesin etten vielä ole liian painava, mutta nyt otin härkää sarvista ja päätin sitten rajoittaa herkkujen syömistäni. Ja kyllähän se koville ottaa etenkin silloin kun pitää tehdä asiakkaille tilaustöitä. Mutta viikon jälkeen tuntuu jo paremmalta, itsekuria on vaatinut, mutta näkyy myös jo vyötärön ympäryksessä sekä energia on lisääntynyt.

Tuikulla oli jälleen kerran tunti sunnuntaina. Tällä kertaa oli tarkoitus lähteä kärryajelulle, mutta satoi niin paljon ja kun laitoin viestiä, että perutaan. Mitä tapahtuikaan? Aurinko alkoi paistamaan täydeltä terältään ja niin suunnitelmat muuttuivat ratsastustunniksi. Tällä kertaa oli vain yksi ratsukko ja Tuikku sai ylittää pieniä maahankaivettuja esteitä. Laitoin ne lävistäjän myötäisesti molempiin lävistäjiin ja tämä oli hyvä harjoitus ratsastajalle. En siis pidä varsinaista tuntia, mutta tämä sai olla sellainen. Tuikku oli jälleen kerran reipas, mutta sopivasti. Tunti oli hyvä, aloitimme käynnistä ja seuraavaksi raviin ja siitä laukkaan. Kun alkulämmittelyt oli tehty, suuntana esteet ja nämä menivät hyvin. Vaikkakin alussa Tuikku pyrki menemään ravilla, mutta parin kerran jälkeen menivät laukalla ja ratsastaja oli tyytyväinen Tuikkuun. Siirryttiin maastoradalle. Ratsastaja on 11-vuotias ja pitää vauhdista, mutta totesin, että nyt hänen on osattava hallita Tuikkua, sillä se voi mennä lujaa vauhtia. Rata meni hyvin, Tuikku meni reippaasti, mutta ei liian lujaa vauhtia ja mäkeen se haluaa kiihdyttää. Ratsastaja oli tyytyväinen ja tykkää vauhdista.

Maanantaina oli Tuikun vapaa ja tiistaina lähdin tallille jo aamusta. Ensimmäinen varsinainen kylmä yö. Hevoset ovat jo pihattotarhassa ja pihatoista on tehty entistä ehommat. Ne näyttävät kivoilta ja niitä on maalattu punamullalla ja valkealla maalilla. Tuikku on tuttujen laihislaisukkojen kanssa samassa. Ja tuleehan sitä tarkasteltua Tuikunkin ympärystä, miltä se näyttää enkä tälläkään kertaa mitannut sen ympärysmittaa, en muistanut. Näyttää hyvältä, tosin jos ihan tarkkoja ollaan niin saisihan se muutaman kilon vielä karistaa, mutta jo tällaisenaan oikein hyvä, sillä vauhtia riittää. Hevoset ovat siirtyneet kesästä syksyyn ja sisäruokintakaudelle totuteltu uuden heinän myötä jonkin aikaa. Tällöin teenkin usein niin, että menemme raskaampia lenkkejä, jolloin kulutus syö ylimääräiset pois ja tasaantuminen olisi helpompaa uuden heinän myötä. Tänään lähdimme pitkälle lenkille. Aurinko paistoi ja minulla oli puseroa, fleece ja takki päällä. Kävimme Ahtialan kartanon mailla ja kyllä syksy on kaunista. Menimme pitkän matkaa käyntiä ja raville kun lähestyimme siltaa ja välillä käyntiä siitä siirtyminen raviin. Ahtialan teillä ravataan siellä, missä voidaan ja käytiin venerannassa kääntymässä. Lähdettiin reippaaseen laukkaan. Kävimme tutun niittylenkin, missä kohtasimme kovin aran villakoiran. Sille hevosen kohtaaminen oli varsin pelottavaa, Tuikku olisi niin halunnut tehdä tuttavuutta ja jäädä siihen. Takaisin tullessamme laukkasimme reippaasti mäen ja olin siitä jo kertonut villakoiran ulkoiluttajalle ja ohitus meni hyvin, pienet haukut saimme aralta koiralta. Jatkoimme matkaamme Rauhalan mäelle, siitä niittyteitä pitkin kohti Iivarintietä ja nyt pitkästä aikaa menimme Iivarintien päähän ja sieltä laukalla takaisin koko matka, vaihdellen nopeutta, lopussa jo vauhtia olikin niin paljon, että minäkin olin hengästynyt. Laukassa istun aina kevyessä istunnassa ja siinä tarvitaan jo vähän jaksamista reisilihaksilta. Sen verran pitkiä laukkaosuuksia menemme. Käännyimme niittytielle, mikä menee ankkalammelle ja siellä menimme kaadettuja heinäpellon laitaa myöten ylittäen palstat ja saavuimme tutulle hiekkatielle, mikä päättyy Lohjansaaren tielle. Tämän ylitettyämme jatkoimme jo tutulla tieosuudella laukkaa ja vauhdikkaasti Tuikku meni.

Meidän maastoilut vaihtelevat pituudeltaan, tällä kertaa teimme noin 10 kilsan reitin ja laukkaosuuksia tällä reitillä oli noin 4 - 5 km:n verran, osa raviosuuksia ja loput käyntiä. Yksi laukkapätkästä on noin päälle kilometrin ja toinen pitkä osuus on vajaan kilometrin mittainen. Hikinen Tuikku oli, mutta ei kuitenkaan läpimärkä vaan hieman kastunut ja palautui hyvin viimeisellä käyntiosuudella. 

Olemme käyneet kentällä ratsastamassa minä vain kerran, mutta lasten mukana Tuikku on ollut. On mennyt hyvin. Viime kerralla jäi Tuikku pois, sillä kenkä oli niin löysällä. Tuikkua sai tuurata sen tarhakaveri. Oma ratsastukseni Tuikun kanssa meni todella hyvin. Menimme kevyttä ravia sekä harjoitusravia, teimme väistöjä sekä hyppäsimme estettä vasemmassa kierroksessa diagonaalin suuntaan asennettuna. Hypyt menivät hyvin, pari kertaa oli hyppy etujaloilla ja kunnon ponnistusta ei tullut. Asettamani korkeus ei ole korkea, joten se ei haasta hevosta, mutta antaa mukavasti vaihtelua kentällä ratsastukseen.

Kaikenkaikkiaan meillä on Tuikun kanssa mennyt hyvin. Yhtä iloisena se tulee vastaan ja on mielellään lähdössä mukaan. Saimme myös näytettyä uudelle tulokkaalle reittejä ja Tuikku on varsin rento ja rauhoittava kaveri, pystyy  menemään muutakin kuin lujaa. Vaikka suurimmaksi osaksi liikumme keskenään, sillä Tuikku ei sinällään tarvitse kirittäjää vaan se innostuu yksin reippaampaan menoon.


tiistai 10. syyskuuta 2019

Valkuaisherkkyys


Tuikku on ollut laitumella elokuun lopusta ja keskilaitumella. Tässä ajassa Tuikulle ilmestyi valkuaispatit, ei kovin paljoa, mutta ne huomasin tunnustellassani selkää. Niitä oli molemmin puolin selkää sekä hieman alempana, kovia patteja. Syöty keskilaidun on saanut olla kahden hevosen laitumena aikaisemmin ja uutta kasvustoa on tullut. Kovin paljon ei siis laitumella ole valkuaista, mutta silti reakoi. Ruokinta muutoin on pysynyt samana ja Tuikku näyttää hyvinkin sporttiselta liikkuessaan ja tällöin sitä kuvista päätellen antaisi enemmän ruokaa, mutta kun katsoo kuvia, missä ei ole liikettä näkyy kuitenkin, että on pyöreärunkoinen ja sopivasti massaa.


 Tuikku on saanut olla lasten ratsuna ja se on ollut juuri sitä mitä on sanottu, rauhallinen ja vakaa sekä reipas. Vieraan hevosen kanssa sitä jännittyy helposti jos hevonen on myös itse reipas eli liikkuu pyydettäessä ja vauhtia löytyy sekä alussa intoa enemmän kuin malttia. Hevonenkin osaa vieraan kanssa tehdä pyydettyjä asioita aivan toisin kuin omistajansa kanssa. On helppo olla rohkea tutun hevosen kanssa, mutta kun on hevonen, jota ei itse tunne, on helposti pelokas ja aristelee hevosen reippautta. Samalla voi haluta, että hevonen liikkuu reippaasti, mutta jos hevonen vastaakin siihen reippaasti ja haluaisi samalla intensiteetillä jatkaa, voi se vieraammalle olla jännittävää. Joten lapsen kannalta kokeilin sunnuntaina juoksuttaa Tuikkua ennen varsinaista tuntia. Ei kovin raskaasti ja pitkäkestoisesti, mutta pieni hiki pintaan ja reipasta ravia ja laukkaa molempiin suuntiin ja sitten vain odottamaan tunnin alkua. Ja tämä auttoi, oli varmasti lapsen paras tunti ja kehityksen huomasi. Tuikku oli reipas ja pysähdykset sujuivat paremmin ja selkeämmin. Meillä oli myös tallin shettis Tappi toisena ratsuna mukana ja sekin oli reipas, löytyi helposti ravia ja laukkaa. Nämä tunnit ovat hauskoja ja niissä voi nauraa ei toisen kömmähdyksille vaan sille ilolle, mikä välittyy sekä ratsastajista että hevosista tai tässä tapauksessan -  no poneista (vaikka Tuikku nyt on virallisesti hevonen).

Tehtävätunnit rakentuvat suurimmalta osalta alkukäynneistä, jolloin annetaan pitkää ohjaa. Ratsut saavat liikkua vapaassa muodossa. Siirryttäessä raviin pyritään ohjia lyhentämään ja välillä vähän pidemmällä, mutta ravia mennään uraa pitkin. Yritetään pitää kädet vakaina, istunta rentona ja vielä emme ole menneet kuin paikoitellen istunnan hienosäätöön, mutta näitäkin on tuotu ratsastajille esille. Yritetään muistaa pitää jalat suorana ei pohkeita taakse taipuen, jolloin nilkat ovat ponin nivusissa. Olen rakentanut kentällä erilaisia tehtäviä, kuten viimeksi neliön, missä piti saada hevonen taipumaan kulmista. Vaikea tehtävä lapsille, mutta osoitus siitä, että ratsastus ei ole pelkkää ravaamista ja laukkaamista. Neliön ratsastaminen ei ole helppoa jos tahtoo, ettei hevonen oio kulmia, mikä on hevoselle luontaista, ellei sille kerro, miten sen pitää neliön ratsastaminen suorittaa.

Sitten meillä oli viuhkana puomit, mitkä ratsukot menivät molempiin suuntiin käynnissä ja sitten ravissa. Tuikku tahtoi ravin jälkeen nostaa laukan ja sanoin ratsastajalle, että antaa laukata ja niin he menivät. Tunti on melko väsyttävä ja sen huomaa myös. Väsymys tulee jo lopputunnista. Väsynyt on ratsastaja ei niinkään Tuikku.


Me olemme myös maastoilleet Tuikun kanssa, menneet kärryillä ja nauttineet syksyisistä kauniista päivistä. Meillä on ollut melko rento rytmi menneinä viikkoina ja vapaapäiviä Tuikulla on ollut useampia. Välillä on menty raskaita lenkkejä, mutta viimeiset pari viikkoa on mennyt hieman lyhyempiä lenkkejä, missä on ollut ravi- ja laukkapätkiä. Seesteistä aikaa ja Tuikku on tuntunut iloiselta ja reippaalta. Muutaman kerran oli käytöksessä havaittavissa turhaa säikkymistä ja tästä jouduin jo tulemaan selästä alas, sillä rantalaiturin edessä pysähdyksissä oleva auto sai sen täysin pois tolaltaan. Tämä on Tuikulle poikkeuksellista ja tämä osui juuri tähän syksyiseen laidunnukseen ja melko todennäköistä on valkuaiseen reakointi, mikä myös heijastuu käytöksessä kuumumisena, turhana säikkymisenä, pelokkuutena. Tätä kävi parin - kolmen päivän ajan kun tuntui, että jotain oli puskissa jne., mutta käytös on tasaantunut. Tästä kerrasta vedin myös minä herneet nenään ja seuraavaan kertaan halusin panostaa siten, että kokemus on positiivinen. Ja kävimme saman reitin, ja Tuikku ennakoi, mutta tällä kertaa kuunteli minua, vaikka selvästi se muisti, että tällä reitillä oli ed. kerran jännää, omistaja otti myös itseensä. Mutta rauhallisesti kävimme läpi, otin omenan mukaan, söin siitä osan ja laitoin laiturille, mistä Tuikku sen söi ilman vapaana kun otin kuvan taaempaa. Valkuaisherkkiä hevosia on, mutta sen tunnistaminen ei kovin helppoa ole. Kun on monta muutakin muuttujaa mukana, mihin oireet voivat täsmätä. Helpommin tämän toteaminen käy kun systemaattisesti voi käydä eri heinälaatuja läpi ja nähdä millaisia arvoja heinässä on. Tällöin parasta on olla joko oma talli tai paikka, missä omistaja saa mahdollisuuden testailla eri heinälaatuja. Koska kyse ei ole heinän huonoudesta vaan hevonen vaan ei kestä valkuaista syystä tai toisesta. Mitä vähemmän valkuaista sen parempi. Mutta hevonen tarvitsee valkuaista, joten sen tarpeen olen täyttänyt hampulla, mitä Tuikku sietää paremmin. Annoskoot ovat pienet ja hamppua olen antanut kokonaisena.