sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Pitkästä aikaa...

video. Ei sitä ole tehty kuin Iisakin kirkkoa, mutta videolta näkyy, millaisilla reiteillä välillä menemme. Parasta kohtaa ei Jari saanut taltioitua kun Tuikku ponnisti ylös ja minä liu'uin liukkaalla pilkkihaalarilla ensin Tuikun selälle ja siihen Tuikku pysähtyi pohtimaan, että miten jatketaan. Täytyy pelastaa ensin kömpelö omistaja, peruuttaa vähän ja odottaa, että se pääsee takapuolelta alas. Ja tämän se teki päättelemällä itse kun pohdin, että yritänkö satulaan vai pudottaudunko alas. Koska takapuolen kautta pudottautuessa olisi ollut jonkin verran pudotusta ja epätasainen pohja alla.

Olen löytänyt uuden reitin ja tämä kulkee peuran polkuja pitkin. On kohta, missä aina joudun etsimään reittiä, vieressä on lammikko ja joka kerta menee etsimiseksi. Mutta ei hätää, Tuikku toimii yhtä tyynen rauhallisesti aina ja sen kanssa voi pohtia, mennä eteen, peruuttaa, kääntää ja tulla takaisin, etsiä ja miettiä. Se ei hätäänny vaan jaksaa odottaa, vaikka yleensä etenemisessä on sellainen, että mitä sitä jahkaillaan, mutta näissä tilanteissa selvästi ymmärtää, että pohjaa pitää katsoa ja löytää sopiva reitti.

Tuikun kanssa on mukavaa maastoilla, mennään yksin tai kaverin kanssa. Näillä reiteillä haluan mennä aika usein yksin, sillä maisemiltaan nämä ovat hienot, pysäyttävät ja tällöin voi keskittyä omaan hevoseen, ajatuksiin ja pohdittaviin asioihin. Ja niitähän minulla riittää maailman sivu, olen pohdiskelija ja mietin paljon asioita. Jolloin se yksinolo on minulle tärkeää ja etenkin kun saa olla sen oman hevosen kanssa keskellä metsää. Tämä jos mikä on parasta hoitoa mielelle ja myös keholle.


perjantai 22. marraskuuta 2019

Satulan toppausta

Kun toisen kohdan saa korjattua, odottaa toinen korjaamista. Tätähän se on hevosen kanssa. Muistutus siitä, että joskus sattumukset tulevat samaan saumaan. Ja minä kun kerkesin jo haaveilemaan toisesta hevosesta - ajatuksen tasolla - ja ihailemaan yhtä sulavalinjaista miehenpuolta pitkine harjoineen ja linjakkaine muotoineen. Jäi vain ajatuksen tasolle. Olisi sen kanssa ollut muitakin entä-jos-mutta-kun juttuja mukana. Vaan onhan se kaunis kuin karkki. Liinakosta haaveilen ja niitä olen nyt silmäillyt. Miehenpuolihan se on oltava ja haluaisin isomman kuin mitä Tuikku on. Mutta saa nähdä, tuleeko toista vai jääkö vain haaveeksi. Sillä kahdessa on jo vastuuta huomattavasti enemmän ja kun ovat vieraalla, on kustannuksetkin eri kuin mitä ne olisivat jos olisi oma paikka.






   Tuikulla oli satulan toppaus ja totesin toppaajalle, että tuntuma oli ikäänkuin sellainen, että liukuisin takakaarelle. Ja satulaa sovittaessa se istui varsin hyvin, mutta kaipasi fyllinkiä takaosaan. Sain seurata paikan päällä, millaiset sisukset satulassa ovat ja vähän samanlaista vanua sieltä löytyi, mitä itse käytän virkatuissa eläimissä. Toppaaja totesi täytteiden olevan heikkoa ja laittoi takaosaan lisää täytettä. Satula näytti muhkealta ja siltä se myös tuntui kuin istuin selkään. Ja täytteet vaikuttivat hyvältä sekä jalkani asettuivat kuin itsestään oikeille paikoilleen. Tältäkö sen siis pitäisi tuntua ja miksi en ollut aiemmin havahtunut, että tuntuma selässä on muuttunut. Toki olin huomannut liukuvani takakaarelle, mutta sekin, että sisäreidet asettuivat kuin itsestään niille sijoilleen eikä jalkoja tarvinnut etsiä oikeaan kohtaan ja pitää niitä siellä vaan ne pysyivät ilman pitämättä. Satula on ostettu vuosi takaperin ja uusissa satuloissa täytteet painuvat ja satulan toppaus on tarpeellinen. Niin kävi tämänkin kohdalla ja toppaukseen alkoi Tuikku selästään reagoida. Tästä syystä topattiin ja todennäköisesti toppausta pitää uusia lyhyemmän ajan sisällä kun ne ajan kanssa muovautuvat ratsastuksen yhteydessä.


Kengityksestä on kulunut jo kolmisen viikkoa ja tuntuma on ollut hyvä. Ei enää takomista kuten aikaisemmin. Haasteena on ollut kuiva kesä sekä syksyn märkyys, lisänä tähän painopisteen muutos enemmän kannoille.  Jos olisi ollut kesä, olisi laitettu kiilapohjat, mutta kun on syksy ja sitä mahdollista talvea odotellaan, laitettiin pohjalliset, etuosaa taottiin pyöreäksi ja litteämmäksi sekä etusiin laitettiin lyhyemmät nastat, jotta saadaan korjattua painopistettä pois kannoilta ja näin ollen painon jakautumista voidaan muuttaa sekä saadaan kavio pyörähtämään liikkeessä paremmin. Kengitykseen kului aikaa. Sormet ristissä sitä toivoi, että ne kengät pysyvät tiukasti kiinni. Ja pysyiväthän ne. Kunnes satulan toppauksen jälkeen lähdimme testaamaan uutta satulaa ja maastossa (loppuosasta) kenkä irtosi. Huomasin kengän irtoamisen hiekkaisella tiellä kun Tuikku selvästi arkoi ja tulin alas. Ja niin vain samperin kenkä oli poissa. Tuikku tallille, karsinaan odottamaan. Soittoa kengittäjälle ja saadaan kenkä seuravaana päivänä paikoilleen. Lähdin asiakaskäynnille välissä ja sieltä takaisin maastoon kenkää etsimään ja onneksi löytyi. Oli jo sen verran hämärää, että puhelimen valossa sitä etsin. Takaisin tallille ja Tuikku odotteli tyytyväisenä karsinassa, sinne se saikin jäädä odottamaan seuraavan päivän kengitystä. Heinää verkkotelineeseen niin saa hieman viihdykettä pitkään odotukseen.

Olemme Tuikun kanssa ajelleet kärryillä ja perjantaina osui niin kaunis päivä. Kuivaa ja aurinkoista. Harvinainen valoilmiö. Syksy on ollut kovin märkä, viimeiset päivät onneksi kuivat ja maastossa sen huomaa. Niittyteillä on vielä muhjuisen märkää ja tällöin mennään käyntiä enemmän. Metsäpoluilla on jo kuivaa, sillä hyvin nopeaan pohjat kuivuvat kun sadetta ei tule. Mutta niin harmaan pimeää. Tällaistahan se marraskuu taitaa yleensä olla. Talvea kovasti kaipaillaan vaan taitaa se mennä taas jälleen joulun jälkeen.


maanantai 11. marraskuuta 2019

Sadetta, sadetta ja vielä lisää sadetta


Marraskuu ja harmaa sekä vetinen. Vettä on tullut, välillä oli kylmä jakso ja toiveita, että sellaisena pysyy, mutta taas jälleen kerran sadetta, sumua ja harmautta. Mutta maastoilleet olemme, kevyesti ja vapaapäiviä Tuikulla on ollut enemmän kuin normisti. Tuikku sai reilu viikko takaperin uudet kengät. Kengitykseen meni pari tuntia kun kengitystä korjattiin. Laitettiin etukengät numeroa isommat ja tarhassa olen nyt pitänyt bootseja, jottei astu etukenkiään irti. 

Mutta marraskuun harmaudesta huolimatta löytyy reittejä, missä näkyy huimat maisemat ja kun olemme löytäneet uuden peurojen tekemän reitin, on maisema ollut siellä hieno. Sellainen pehmeän sammalen ja jäkälän peittämä kallioinen metsäkaistale. Kun ensimmäistä kertaa löysin reitin, saihan se ihailemaan hienoutta. Tuikun kanssa on mahdollista samoilla, eksyä eikä tule hätäiltyä väärän reitin valinnasta. Tuikku ei hätäile eikä huolestu, menee minne pyydetään, katsoo tarkkaan, minne jalkansa asettaa. Joten uusien polkujen etsiminen Tuikun kanssa on mahdollista. Ja käytämme peurojen tekemiä polkuja niin ei tule tallatuksi jäkälät ja sammalet vaan ne pysyvät koskemattomina.



Tarkoitus oli laittaa blogini yksityiseksi syystä, mikä itseni yllätti täysin. On täytynyt miettiä ajatuksiaan uusiksi, sillä tapahtuma sai kaiken vanhan esille ja miettimään, haluanko kaikkien näkevän kirjoituksiani. En toki kirjoita mitään sellaista, mitä ei julkisesti voisi lukea, mutta suojellakseen itseään on mietittävä onko blogi sen arvoista. Toisaalta pidän kirjoittamisesta ja onhan minulla sellainen kohde kuin Tuikku, josta on mukava kertoa. Sen kanssa vietetyt hetket ovat kallisarvoisia ja ne ovat vieneet synkimpienkin tilanteiden yli. Ja on ollut kommelluksia ja yllättäviäkin tilanteita Tuikun kanssa, se kun osaa yllättää. Kiltin ja tasaisen ruunan pään sisällä voi piillä pieni annos pilkettä ja omatahtoisuuttakin. Sopivissa määrin. 



Mutta miksi luopua sellaisesta, mikä voi olla hyvä alusta kerronnalle ja minne taltioiutuu menneet päivät. Palata niihin aika-ajoin ja muistella hyviä hetkiä, nähdä kuvia, mitä on ottanut maastoilun varrelta. Viime aikoina olen vähemmän laittanut kuviani somekanavalle, tietynlainen saamattomuus on sijalla ja toisaalta innottomuus. Saman toisto. Ikäkriisi. Kuten eilen tulin todenneeksi, kun kävimme vanhimman tyttären uudessa kodissa Helsingissä. Miten vanhaksi sitä onkaan tullut ja silti mieli ei tunnu samalta kuin fyysinen ikä. Olen asunut Helsingissä ja pidin siitä. Vaikka nykyisin haluaisin asua maalla, missä ei olisi naapureita näkösällä, ei kuuloetäisyydellä ja voisin erakoitua täysin maaseutumiljööseen. Mutta tietynlainen haikeus syttyi kun ilta-aikaan ajoimme Helsingin katuja, katselin auton ikkunasta sateesta märkiä mukulakiviä ja muistui mieliin omat nuoruusvuodet Helsingin katuja kävellessäni. Vuodet vierii, tavoitteet muuttuvat, silti sitä tuntee, että on sama kuin nuorena. Asioista innostuva, yhtä pöhkö ja samalla sitä tietää, että vuodet ovat tuoneet viisastumista ja nuoruuden ehdottomuus muuttunut elämän myötä pehmeämmäksi ja voi suhtautua tilanteisiin suopeammin. Kun on mahdollista nähdä, että asioilla on kaksi puolta eikä kuten nuorena vain sen oman perspektiivin mukaan. Ikäkriisi, sitä tämä on. Mutta miten se tuntuukin siltä, että mieli ei vanhene. Onneksi on Tuikku, minkä kanssa voi samoilla kosteissa metsissä, jäkälikön peittämillä pehmeillä peurapoluilla ja katsoa kallion reunalta kauas, henkäistä metsän raikastamaa ilmaa ja kiittää siitä, että olen löytänyt itselleni niin täysin sopivan hevosen. Kuin olisimme yhtä siinä hetkessä, ajattomassa tilassa ilman kiirettä.