perjantai 27. joulukuuta 2019

Musta joulu

Edellisessä postauksessa elettiin synkkiä hetkiä ja ne jatkuivat myös Lennin kohdalla siten, että lähdimme saman päivän iltana 13.12. perjantaina sairaalaan. Lenni vietti siellä pari yötä teholla ja voin sanoa, että olivat surullisimmat päivät pitkään aikaan. Meillä on mennyt joulun vietto tarkasti Lennin vointia seuraillen ja itkenyt olen paljon. Olen huolestunut ja pelkäsin koko ajan pahinta. Lenni on ollut aivan ihana koira, sen luonne on täyttä kultaa ja se täyttää niin rakkaudella mieleni kun sen näen, kosketan sen pehmyttä turkkia ja katson sen lempeisiin silmiin. Se on niin kiva kaveri Lilolle. Etenkin Lilon kohdalla Lennistä on ollut tavattoman suuri tuki, se on rohkaissut Liloa tutustumaan vieraisiin ihmisiin, vaikka haukkuu edelleen, on se Lennin esimerkin myötä tehnyt tuttavuutta. Ja kun ne leikkivät yhdessä, ovat kuin aurinko, kirmaava keräpallo, muriseva akka ja sen pieni mies. Minä olen itkenyt autoa ajaessa kun olen pelännyt pahinta, että näkeekö Lenni tulevia päiviä, pääsemmekö tulevana kesänä tekemään yhdessä matkailuautolla kesäretkiä tai saammeko kokea kävelyretkiä metsässä. Pieni koira ja niin lempeä, pehmeä, leikkisä, huumorintajuinen ja vieläkin enemmän. Lenniltä tutkittiin kaikki, mitä vain kyettiin ja ihan täyttä syytä ei edelleenkään tiedetä. On vain epäilyksiä ja edessä tutkimuksia.

Lenni pääsi kotiin su 15.12. ja koko viikon olin kotona koirien kanssa, hoitaen ja hoivaten. Huolta kantaen, ja vatsa oli mykkyrällä, söin huoleeni, täytin aikani virkaten ja yrittäen keskittyä muuhun. Iltaisin pääsin tallille tervehtimään Tuikkua, sen kanssa kävellen ja jakaen huoleni Tuikun kanssa. Kävelimme iltapimeällä, minä ajatuksiini vaipuneena ja Tuikku rauhallisen tyynesti kulkien kun se taas muistutti, että hei, I'm still alive ja siinä se sitten näytti, että kuules, minussa on virtaa ja elämää. Haluaisin juosta lailla tuulen, kirmailla ja heitellä päätäni, mutta lukitsen villin luontoni sisääni ja muistan sääntöni, kuljen säyseästi sinun rinnalla ystäväni. Tuikku muistutti, että leikkiä tahtoisin, sinut herätellä haluan, kulje kanssani ystäväni, jaa huolesi, ne sinun puolesta kannan, ystäväni. Me kuljimme yhdessä, pimeässä neulasten peittämällä tiellä ja unohdin hetkeksi huoleni, kiristävät lihakset ja katselin ystävääni, joka iloisesti kertoi, että minulla on virtaa, tässä olen, tahtoisin niin juosta, mutta tiedän, että säännöt on säännöt.

Näin vietimme viikkomme, ruokin koirat, seurasin Lennin vointia ja antibiootit, närästyslääkkeet, pahoinvointilääkkeet sekä alkuviikosta kipulääkkeet, joka ikinen päivä, aamuisin ja iltaisin. Siitäkin huolimatta lauantaina 21.12. alkoi Lennin vointi huononemaan, se väsyi ja alkoi puklailemaan. Kunnes sunnuntain vastaisena yönä kuulin sen käyvän juomassa vettä, tuli viereeni ja puklasi vedet tyynylle. Ja niin alkoi taas oksentelu, eikä ruokakaan enää maistunut lauantain aamupäivästä lähtien. Minä pelkäsin taas pahinta ja sunnuntaina mietimme vielä aamupäivän, kuinka toimitaan. Minulla oli viimeinen asiakastilaus, suurimmaksi osaksi kaikki asiakastyöt olin perunut, sillä halusin olla kotona Lennin ja Lilon kanssa, seurata vointia. Lähdimme sairaalaan iltapäivästä, tulehdusarvot olivat hyvät eli ei tulehdusta - antibiootti oli siis auttanut, laitettiin tiputukseen, sai pahoinvointipiikin ja kipupiikin. Iltamyöhällä kotiin. Aloitimme eliminaatiodieetin eli saa IBD-koirille tarkoitettua ruokaa, missä proteiini on pienimolekyylistä ja koira kykenee proteiinin hyödyntämään. Sillä IBD-koirilla on ongelmana ruoan proteiinin imeytymättömyys, mistä johtuu koiran sairastuminen suurpiirteisesti selitettynä. Pyysin jouluksi kortisonilääkitystä, mikä auttaisi oireita, mutta ne taas sotkisivat testiä. Kun on tarkoitus poissulkea testeillä Addisonin tauti, mihin oireet myös sopivat. Eli emme tiedä tarkkaa syytä. Lenni on syönyt vain nappulaa ja tänä aikana vointi on ollut hyvä, juonut itsenäisesti, ruoka maistunut, mutta alkaa välillä tökkimään, samaa nappulaa. Kun kaveri saa sitä hyvän hajuista kalkkunaa ja muuta herkullista. Ja kun se on saanut makupalana kinkkua, juustoa, nakkia ja nyt ei muuta kuin keltaista nappulaa, kuivana ja märkänä. Mutta Lennillä on oireet pysyneet poissa, toivon mukaan ne pysyisivätkin eikä tulisi takapakkia.

Tuikun kanssa olemme vain kävelleet, kävelleet ja kasvattaneet molemmat vatsaa. Minä suklaalla ja muulla, Tuikku heinällä ja toki sen puuroannosta on pienennetty. Tapaninpäivänä Tuikku sai Niinan selkäänsä ja kävimme Ahtialan kartanon mailla. Itse menin tänään myös selkään karvasatulan kanssa ja teimme lyhyen reitin. Tässä pikkuhiljaa alamme tekemään käyntimaastoja. Kengät ovat pysyneet kiinni ja kengitystä pitäisi alkaa jo tilailemaan. Kaviot näin päällisin puolin näyttävät hyvältä. Sinkin ja kuparin määrää olen lisännyt ja ottanut mukaan biotiinin. Joten kevättä kohti ja nyt toivon todella, että saamme kaviota oikeaan suuntaan, kavioaines kun näyttää hyvältä, ei haperolta. Joten toivoa ainakin on. Ja Tuikku, mitä voisin sanoa siitä. Kesken heinänsyönnin ( ja se on paljon tältä ahmatilta) se on valmis tulemaan luokse, lähtemään mukaan. Otan sen yleensä karsinaan, mihin laitan heinät ja siitä olemme lähteneet kävelylle. Lopuksi tietysti paras osuus, oma puuro - ihan parasta.

Minun joulutervehdeykseni tallilaisille roikkuu meidän kuusessa, virkatut hevoset, jokaiselle omistajalle omansa.

Jouluaatto, musta ja synkeä, samanlainen oli oma mieleni.





perjantai 13. joulukuuta 2019

Suolistotulehdus

Kun eläin sairastaa, on sitä huolesta sykkyrällä. Meillä on kaksi kääpiövillakoiraa mustaa. Lilo ja Lenni. Meidän Vili kuoli heinäkuussa 2018 äkillisesti ja saappaat jalassa. Meillä on täysvakuutukset koirille sekä hevoselle myös siitä syystä, että tulee hoidettua eikä jää rahasta kiinni. Lennillä oli syksyllä vatsa kipeä, löysä kakka ja oksenteli, mikään ei pysynyt sisällä. Kuvattiin ja todettiin, ettei ole tukoksia. Verikokeet hyvät, lievästi tulehdusarvot koholla. Sai lääkityksen. Sillä on satunnaisesti (erittäin harvoin) ollut nostettaessa tai koskettaessa kyljistä kipua, äkillistä. Olen sitä hämmästellyt. Edellisyönä se alkoi taas oireilemaan, oksenteli ja valvoin sen kanssa. Mikään ei pysynyt sisällä. Jäin kotiin, työt saivat jäädä. Hain apteekista ravintoliukosen ja annoin sitä, siitä huolimatta oksentelua. Soittoa eläinlääkärille ja ajan sain aamuksi. Yöllistä valvomista, soittoa eläinsairaalaan, mutta ei enää oksentelua. Voipunut vointi. Pieneläinklinikalta epäilivät toistamiseen suolistotulehdusta ja syitä on monia. Tässä alkaa oma epäilys heräämään, että Lennillä on jotain minkä vuoksi oireet toistuvat ja on välillä äkillistä kosketuskipua, harvoin, satunnaisesti, mutta siihen on kiinnittänyt huomiota. Sitä on itse niin huolesta käpertynyt, pelkää pahinta ja yrittää laskea tunteja, että päästäisiin jo eläinlääkäriin. Miettien samalla, lähteäkö sairaalaan päivystykseen. Voipunut, mutta ei oksentele. Ja joi vettä, ei oksennusta. Söi pari lihapullaa veden kera ja ainakaan vielä ei ole tullut oksennusta. Eläimet ovat minulle rakkaita, kaikki kaikessa. Ja nyt tuntuu ahdistavan tuskaiselta istua ja odottaa. Lilo on tietysti huolissaan kun näkee, että emäntä ei nuku ja seurailee toista koiraa perässä.

Meillä on nuorimmaisella tyttärella suolistosairaus ja Suomessa nämä ovat yleistyneet, voimakkaasti ja nopeasti. Hoidon ja kontrollin avulla pysynyt hyvässä kuosissa, välillä oireita on, mutta hän on nyt parin kuukauden jaksolla Indonesiassa, missä vatsa on pysynyt suht hyvänä. Ennen lähtöä lääkärin tarkastus, kontrollit ja kaikki mahdollinen mukana, jotta vointi pysyy hyvänä. Vielä ei tiedetä täysin syytä, miksi suolistosairaudet ovat lisääntyneet. Sitä on yhdistetty liian puhtaaseen elinympäristöön, missä normaali bakteerikanta on supistunut ja näin ollen ei synny normaalia vastustuskykyä. Suoliston sanotaan olevan toiset aivot ja sillä on tosiaan merkitystä. Väsymys, nivelkivut ovat yleisiä suolisto-oireissa.

Eläin näyttää kipunsa, ainakin Lenni. Se on ollut niin voipunut ja innoton. Vähän jaksaa liikkua ja hieman herää pienesti haukkumaan kun kuulee, että jollekin pitää haukkua kun kaverikin haukkuu. Eläinten omistaminen ei ole halpaa, etenkään koirien. Niiden hoitokulut eläinlääkärissä voivat nousta nopeasti kalliiksi. Mutta siltikään sitä ei halua pitkittää kun näkee, miten toinen on kipeä. Syödään sitten vaikka näkkileipää tai kuivaa korppua, mutta hoidettavahan kaverit on.

Kun eilen lähdin tallille ja mietin, että koira on kipeä ja hevosella pitää varoa kaahailua, jotta ne kengät pysyvät kiinni ja vielä lisänä säteitten putsaaminen ja seurailu. Kun puolisona on varsin rautahermoinen ja ei-vähästä-paineita ottava niin miettiihän sitä, miksi hankkia eläimiä kun niissä on niin paljon hoitamista. Helpommalla pääsisi kun ei olisi eläimiä, elämä olisi tasaisen tappavan varmaa, tylsää ja harmaata eikä minkäänlaista ylimääräistä hankittua huolta. Rationaalisesti ajateltuna elämän voi tehdä varmaksi ja huolettomaksi, mutta onko se sen arvoista. Aamuyöstä huolta kantavana ja surua tuntevana oman koiran puolesta, sitä miettii, miksi hankkia eläimen kun tietää, että tulee se päivä kun siitä on luovuttava. Ja podettava se suru, mikä siitä aiheutuu. Olisi varmasti paljon helpompaa kun ei hankkisi ja välttäisi sen surunkin, menetyksen tunteen. Elämästä kun voi tehdä niin paljon helpomman ja huolettomamman. Tekisi vain sellaisia päätöksiä elämässään, jolloin välttäisi kaiken ylimääräisen huolen, surun ja stressin. Kun elämästään tekisi niin kliinisen, varman ja järjestelmällisen. Näitä sitä miettii. Ja kun katsoo niihin suuriin, kysyviin nappisilmiin, mitkä katsovat, osoittavat kiintymystä niin miten sitä voisi elää ilman omia rakkaita eläimiään.


Tuikun kanssa olemme tehneet kävelymaastoja, kauniissa kuutamomaisemassa, sateisissa pimeissä illoissa. Putsannut säteet, laittanut aineet ja antanut puuron, minkä se syö niin mieluusti. Samalla soittanut kotiin, että poika juottaisi kipeää koiraa ja katsoisi, mitä sille kuuluu. Tällä hetkellä paljon huolta pienen koiran puolesta. Tuikun kohdalla taas rentoja kävelymaastoja iltapimeällä, hoitamista ja rapsutuksia. Kun menen tallille, on se tulossa portille odottamaan, koska haen sen ja päästään edes vähän liikkeelle ja mikä tärkeintä, oma punainen astia maistuvaa puuroa. Vaikka näistä välillä on huolta, on se silti elämää. Ei harmaata, ei tylsää, ei varmaa eikä aina niin järkevää, mutta silti niin rakkaita, että sydämeen sattuu kun sairastuvat, kyyneliltä ei säästytä. Siltikään ei vaihtaisi pois, vaikka tiedän, että edessä jonakin päivänä on luopuminen ja suru. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

On ilmoja pidelly

Tämä loppusyksy on kieltämättä ollut säiden puolesta surkein. Näin märkää ei ole ollut muina syksyinä ja vettä on riittänyt. Onneksi välillä on mahtunut päiviä, jolloin aurinko on näyttäytynyt ja välillä ollut kuivempaa. Sää on ollut varsin yleinen puheenaihe, olipa sitten asiakkaan luona, tallilla tai kyläilemässä. Lunta ja pakkasta kaipaisin kovin, niin varmaan moni muukin.

Meillä on Tuikun kanssa tehty lenkkejä, viime päivät olemme lenkkeilleet kävellen - molemmat. Lenkit ovat olleet 6 - 7 km:n mittaisia ja olemme menneet varsin hyvää keskituntivauhtia, vaikka olemme menneet pelkästään käyntiä. Ja syynä se, että kengät on pidettävä etukavioissa kiinni (pohjallisten takia irtoavat helpommin), jotta kavio saadaan pysymään ehyenä ja kasvamaan (talvea kohden kavion kasvu on hidasta). Tällöin päästään korjaamaan kaviota ja kaviokulmaa korjattua pystympään. Se kun pääsi ihan omien silmien alla loivenemaan kummasti, eipä tullut siihen niin kiinnitettyä huomiota. Tuikku on ollut reipas ja kun lähdimme yhteiselle pitkälle kävelyretkelle, oli kotiinpäin tultaessa Tuikku hieman kärsimätön ja yritti tietysti hoputtaa minua ja kerran pääsi jo kääntämään päänsä siten, että siitä jos vielä olisi vauhti lisääntynyt, ei olisi pysynyt käsissä. Muutoin rauhallinen menijä, mutta rauhalliset kävelyt normaaleihin reippaisiin maastoihin on tottavie iso muutos. Oikeastaan positiivinen muutos, molemmat saamme liikuntaa, minulle rasitusta enemmän ja Tuikun kannalta taas kevyempää liikuntaa. Ja käyntilenkit ilman painoa tai vetoa tekevät hyvää Tuikulle.

Eikä Tuikun ongelmat ole päättyneet pelkkään väärään kaviokulmaan. Tuikulle tuli sädemätä takasiin ja viikko takaperin sitä nosteltiin takakoipia kun tuntui sen verran ilkeältä. Mutta melko nopeasti tilanteen saimme haltuun ja säteet vaikuttavat sangen siistiltä. Putsailin niitä ja laitoin vihreätä litkua ja ostin luonnontervaa, mitä olen nyt sivellyt kaviopohjiin ja säteisiin. Tilasin myös Hevarilta tujumpaa ainetta sädemätää varten, kun sen kerran saatuaan tahtoo uusia helpommin. Niin on aineet, millä taas päästään kiinni heti ongelmaan sen syntyessä eikä liian myöhään. Kengittäjä tarkasti säteet kolme päivää myöhemmin ja totesi, että eipä näytä kummoiselta eli siistit olivat, tuli vähän tunne, että keksinkö koko sädemädän kun säteet olivat sen verran siistit. No onhan niissä, mutta ei paha, yksi onkalaoitunut kohta vasemmassa takasessa, mikä viikko takaperin vuosi verta. Meillä kun tippui toinen etukenkä sunnuntain maastossa, mikä piti saada kiinni. Ja noottia toki saimme kun sopimus oli, että kengät täytyy pitää kiinni. Joten varmemmaksi vakuudeksi olemme päätyneet käyntilenkkeihin ja nekin ilman selkään kipuamista. Yritystä on, että kengät pysyisivät. Bootsit etusissa ja tilasin vielä etujalkoihin lenkkarit, varmemmaksi vakuudeksi jos etukenkä irtoaa niin saadaan lenkkari jalkaan kengittäjää odotellessa ja suojattua kaviota.

Eipä uskoisi, että on joulukuun kahdeksas päivä eikä lunta, ei jäätä.