maanantai 24. helmikuuta 2020

Kärryajelukuvausta uudella kameralla

Ensimmäiseksi haluan jakaa oheisen linkin, missä käsitellään hevosen Metabolista oireyhtymää. Tutkimusryhmään oli valittu pelkästään suomenhevosia ja ero treenaviin ravihevosiin ja harrastehevosiin oli selkeä,  ravihevoset pysyivät sopivassa lihavuuskunnossa kun taas harrastehevosten kohdalla oli useamman kohdalla toisin. Liike on lääke niin ylipainoon kun muuhunkin terveyteen. Tässäkään ei toki voi vetää suoraa johtopäästöstä vaan myös yksilölliset erot voivat olla suuret. Ruokinta ja liike tulee olla tasapainossa keskenään.


Tuikun kanssa olemme liikkuneet reippaasti ja tämä siitäkin syystä, että pysyisi edes suht sopivissa mitoissa. Helppoa se ei ole, mutta jotakuinkin. Painoa on tullut lisää ja ympärysmitta kasvanut 11 cm:llä. Lisärehuja Tuikku ei saa muuta kuin reilut 2dl melassipellavasekoitusta (2/3 melassia ja 1/3 pellavaa), kivennäiset ja lisät, muutoin heinäruokinnalla. Tuikku liikkuu viikossa ainakin 5 krt lähes joka kerta hikeen, sen kunto on hyvä, liikumme ratsain ja kärryajelua olen lisännyt. Tämä ei rasita siinä määrin selkää kuin ratsastus. Ja kärryajelussa pyrimme menemään niin paljon ravia kuin suinkin riippuen, millä reitillä kuljemme. Tämä talvi on luonut haastetta, sillä tienpohjat ovat paikoin pehmeät ja kuraiset, jolloin niissä pitää mennä käyntiä tai on vältettävä niillä menoa.

Olen pitänyt kärryajelusta ja tähän on vaikuttanut pieni muutos, mikä on ollut pidemmän rintaremmin hankinta, jolloin saan lenkit vedettyä aisojen myötäisesti ja veto kohdistuu aisoihin. Ja valjastus on nopeutunut, sillä tahdon jäädä usein säätämään yksityiskohtia varmistaakseni, että kaikki pelittää ajon aikana. Eilisen sunnuntain kohdalla koimme, mitä huolimaton valjastus voi aiheuttaa, siitä selvisimme rauhallisen Tuikun vuoksi pelkästään rintaremmin toisen lenkin kiinnityksellä paremmin. Tuikku ei tunnu hätkähtävän mitään yllätyksiä ja on hyvin luottavainen. Vielä pitäisi hankkia uudet ulkokumit ja niiden tilaus on jäänyt vielä rahtiongelman vuoksi, mihin verkkokaupassa tietokoneen kanssa tyssää. Kärryä itsessään pitäisi myös huoltaa kun sekin on jo ollut käytössä viitisen vuotta ja liitokset alkavat ruostumaan, joten niiden suojaus alkaa olemaan ajankohtainen. Vielä toiveissa olisi löytää nelipyöräiset heinäkärryt, mihin mahtuisi kork. neljä ihmistä istumaan.

Maastoilleet olemme myös sekä kentälläkin ratsastaneet tehtäviä suorittaen. Viimeksi kentällä viihdyimme vähän pidempään ja hikeen menimme, Tuikun naamakarvatkin olivat märät keskittymisestä. Vaihdoin tehtäviä, sillä viisaana hevosena se osaa hyvin ennakoida, mitä seuraavaksi tulee. Tästä siirryimme Ahtialan kartanon laukkasuoralle. Kaverin kanssa olemme myös menneet ja tehneet pitkästä aikaa taas maaston, missä oli menoa ja meininkiä. Oli huisin kivaa, hevoset kun lähtevät kuin tykin suusta, siinä ei ehdi kissaa sanomaan kun innostuvat ja kyllä Tuikkukin joutui pistämään parastaan ja käyttämään selkäänsä eikä tällä kertaa hipsuttelu riittänyt.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Kohti parempia kavioita

Tuikulla on ollut sama kengittäjä kolme vuotta. Hyvä kengittäjä, kengät pysyivät kiinni, eikä juuri irtokenkiä ollut. Tyytyväisiä olimme eikä tarkoitus ole tällä aiheella arvostella eikä kengityssanasto kaikin osin ole ominta, joten virheitä tekstistä löytyy. Olen pyrkinyt kuvaamaan tilannetta siltä osin kuin sen olen itse ymmärtänyt. Kengitys ei ole helppoa, samaa hevosta kengittävänä ammattilainenkin sokeutuu työlleen. Tuikulla on ollut ongelmana astua etusten päälle innostuessaan ja tällöin kengät irtoavat helposti, mutta tätä ongelmaa ei ollut. Yleensähän tällöin turvaudutaan numeroa pienempiin kenkiin kun asiakas mainitsee irtoilevista kengistä. Ja työ suoritetaan siten kuin asiakas toivoo ja tässä tapauksessa myös niin, että kaviot pysyvät ehjinä kun kengät eivät putoile. Tuikun etujalkojen liike on isoa, ravissa ja laukassa nousee korkealle, joten painetta kavioihin syntyy maahan osuessaan. Tämä myös aiheuttaa kengille omat haasteensa.


Oikea etukavio, ulkosivu
Aika usein Tuikulla tahtoi sivut repsottaa kun kengitys oli jo käsillä. Viime kesä oli kuiva ja syksy märkä. Tämä aiheuttaa jo omat haasteensa hevosen kavioille. Ruokinta on pysynyt samana viimeiset pari vuotta. Mutta loppusyksystä Tuikun sivut murenivat siten, että kannatinreunat olivat täysin hävinneet. Ja tällöin itse myös huomasin, että varvas on pitkä ja sitä vaikutelmaa myös lisäsi reunojen mureneminen. Ei Tuikun kavio helpoin kengitettävä ole, hidas kasvu syksyä kohden, luontaisesti varvas kasvaa pitkänä, iso liike edessä, hieman suppuvarpaisuutta jolloin painetta tulee sisäreunoille enemmän, antura ohut. Mutta päättelin jo itse kavioita katsoessani, että osasyy on oltava väärä painopiste kun ilmiö on sama aina. Peruskengityksellä ei tähän ongelmaan ratkaisua saada. Ja kaviokulma oli loivempi kuin ravurilla, kannat ajautuneet alle jne. Kengitysväli oli ollut 6 vkoa säännöllisesti, tämä myös siitä syystä, että niitä lohkeilevia sivuja saataisiin vähenemään.


Vasen etukavio, sisäsivu

Ei auttanut kuin pyytää toista kengittäjää katsomaan. Hän tekee myös muutakin kuin peruskengitystä. Tavoite oli saada painopistettä muutettua siten, että paino ei jakaudu niin paljon kannatinsivuille, varvasta lyhemmäksi ja pidemmällä ajalla etukavioihin saada enemmän holvimaisuutta sekä kadonneet kannat kasvamaan. Nyt murenemisen johdosta antura oli jopa alempana kuin kannatinreunat, sehän tässä vaikutelma tuli kun kannatinreunat olivat kadonneet täysin. Riskinä vielä mekaaninen kaviokuume, mikä ei ollut lainkaan liioiteltua. Kengittäjä teki ison työn kavioiden kanssa. Jos olisi ollut kesä, olisi laitettu kiilapohjat, mutta märän syksyn ja mahdollisen talven vuoksi laitettiin pohjalliset. Kenkä oli sivukäänteellinen ratsukenkä, mistä etuosaa hiottiin pyöreämmäksi ja laitettiin lyhyemmät nastat eteen ja pidemmät taakse. Tällä saatiin kaviota pyörähtämään paremmin. Vaihdettiin myös koko yhtä suuremmaksi, mitä Tuikulla aikaisemmin on ollut. Ja tällä kengitysvälillä piti mennä rauhallisesti eli ei vauhtimaastoja vaan hyvin hillittyä menoa. Ja me toteutimme tätä. Kerran irtosivat etukengät ja ne kiinnitettiin takaisin, ensin toinen ja viikon päästä toinen. Huoli oli tietysti se, että kengät piti saada pysymään, jotta kavio pääsee kasvamaan eikä murene kun kenkää ja pohjallista ei ole suojaamassa kavion reunoja. Niin siis menimme Tuikun kanssa kevyitä maastoja käyntipainotteisesti. Kun tuli seuraavan kengityksen vuoro, annoin Tuikun juosta kentällä ja olihan sitä riemua ja menoa.

Irtokenkä ensimmäisen korjauskengityksen jälkeen.
Toinen korjauskengitys, Natural Balancet, varvasta lyhennetty.


Toisella korjauskengityksellä otettiin pohjalliset pois ja havaittiin, että kannat olivat jo kasvaneet hyvin, kannatinreunat vielä hyvin röpelöiset, mutta niitä vuoltiin ja saatiin siisti kavio. Laitettiin tilsakumit ja sivukäänteelliset Natural Balancet molempiin kavioihin. Tähän kenkään kengittäjä päätyi myös siitä syystä, että pohjallisten jälkeen antura tahtoo olla herkempi ja se suojaa myös anturaa paremmin kuin tavallinen ratsukenkä. Etuosaa hiottiin taas pyöreämmäksi, nastat lyhyemmät etuosaan ja takaosaan pidemmät. Kavioista otettiin varvasta pois reilusti. Tämän kengityksen jälkeen pääsimme jo menemään vauhdikkaammin, mutta teimme laukkaosuudet hillitysti. Piti kuitenkin muistaa, että kengät pitävät pysyä kavioissa, jotta ei pääse vahinkoa tapahtumaan ja kavio ilman kenkää murenee taas helposti sivuista ja edistyminen estyy. Tämän ja ensimmäisen kengityksen välissä oli 10-11 viikkoa.


Vasen etukavio vuoltuna ilman kenkää.
Kolmannella korjauskengityksellä noin 5-6 vkon jälkeen oli havaittavissa jo, että nyt päästään jo sivuja vuolemaan siistimmäksi. Ja kengittäjä pääsee edistymään siten, että saadaan sisäreunaa muotoiltua oikeaan suuntaan. Kun selvästi sisäreuna kuluu enemmän kuin ulkoreuna etukavioissa. Kun etukaviota oli vuoltu, näytti se jo niin hyvältä ja tämän kengityksen jälkeen kaviot näyttävät jo siltä kuin niiden pitääkin. Tosin kengittäjä on sitä mieltä, että tarvitaan vielä pari kengitystä, jotta lopullinen päämäärä saavutetaan. Ison työn kengittäjä teki ja hän jaksaa nähdä vaivaa korjatessaan Tuikun kaviota. Meillä edelleenkin tavoite pitää kengät kavioissa. Olemme tehneet vauhdikkaampia maastoja ja jo heti seuraavana päivänä iltamaastoon ja otettiinkin oikein kunnon laukkasuora. Vauhtia oli. Jälkikäteen muistui, ettei ehkä ihan paras idea, mutta hevoset olivat niin innokkaita, että siinä unohtui hillitty meno täysin. Kengät pysyivät kiinni.





 Vasen etukavio vuoltuna ilman kenkää. Vasemman etukavion sisäreunaa jo saatu korjattua, vielä korjattavaa seuraavaan kengityksen.

Kolmannen korjauskengityksen jälkeen kengät kavioissa.
  Keskiviikkona lähdimme Tuikun kanssa kärryajelulle. Tämä viikko on ollut rauhallisempi ja loppuviikon olen päivisinkin kotona. Aurinko paistoi ja sää oli hyvä. Tiistain oli Tuikun vapaa. Lähdimme Iivarintien lenkille ja ravata saimme vähän alkumatkasta ja Rauhalan mäen jälkeiset osuudet käynnissä. Pohjat olivat märät ja kuraiset. Pääsimme ravaamaan vasta Jalassaaren puolella ylitettyämme ensin Lohjansaareen menevän tien. Lähdimme Tuikun kanssa omenatarhan viereiselle tielle ja huomasin, että Tuikku on vireä. Se olisi halunnut jo omaehtoisesti ravata, ehkäpä kaahata. Oli se sellaista menoa. Mietin, että mitähän tästä tällä kertaa tulee. Jatkoimme matkaamme, käänsin kärryn ja Tuikku läksi raviin ja tuntui hieman pingoittuneelta, en antanut kovin ohjaa vaan pidin tuntuman. Ravasimme tien loppuun, käännyimme oikealle ravissa ja jatoimme Iivarintien suuntaan. Nyt alkoi jo Tuikku rentoutumaan ja vaihdoimme käyntiin. Menimme aina ravia kun se oli mahdollista. Ja Iivarintiellä käännyttämme takaisin jatkoimme ravilla ja Tuikku oli reipas. Ylitettyämme Lohjansaaren tien jouduimme menemään käyntiä pohjan vuoksi.

Rauhalan mäen jälkeen huomasin, että Huhtasaaren tietä lanataan. Siellä oli kauhatraktori, mikä vei tielle hiekkaa ja tasoitti sitä. Päätin jäädä risteykseen odottamaan ja Tuikulle tällainen seisominen ei ole mieluista, se kun tahtoisi mennä eteenpäin. Mutta odottihan se, vaikka välillä osoittikin levottomuutta. Pitkän aikaa odoteltuamme tuli auto oikealta ja päätin lähteä sen vanavedessä. Traktori meni levikkeelle juuri sillan jälkeen Jalassaaren puolelle. Auto meni ohi ja näin, että vastaan tulee auto, mikä on jäänyt mutkan levikkeeseen ennen siltaa odottamaan ja oletan, että se myös odottaa kun me pääsemme pois. Mutta auto lähteekin liikkeelle ja mietin, että näin kapealla väylällä ei voi auto ja kärryt kohdata. Olemme siis kapeikon kohdalla, missä järvi on molemmin puolin. Auto ylittää sillan ja traktorin, minä siirryn hieman keskemmälle tietä osoittaakseni autoilijalle, ettei nyt voi tulla. Auto ajaa edelleen vastaan ja pysähtyy reunaan. Siinä joudun miettimään nopeasti, miten toimia. Ohjaan Tuikun niin reunaan kuin mahdollista, mutta auton keulan kohdalla Tuikku on levoton, sillä etäisyys autoon ja hevoseen on olematon. Normaalisti kohdatessa auton etäisyyttä on enemmän. Tuikku heiluttaa etuosaansa, minä kiellän ja pyydän eteen ohi auton. Ja auton vierelle menee, pysäytän Tuikun. Pyydän kuljettajaa avaamaan ikkunan ja sanon kohteliaasti, ettei näin kapealla väyllällä kannata autolla tulla hevosen kanssa samaan aikaan. Kuljettaja pahoittelee ja kertoo, ettei nähnyt meitä ja tämä pitää paikkansa, vaikken sitä heti uskonutkaan. Mutta siinä mutkassa, missä on levike näkyvyys estyy suoraan katsottuna, sillä traktori oli parkkeerattu sillan jälkeen levikkeelle. Lähdemme liikkeelle ja auton jälkeen on kauhatraktori käynnissä ja Tuikku kulkee banaanina ohi, haluaa ravata ja ravaakin, mutta hallitusti. Annan ravata ja pääsemme ylittämään sillan ja selviämme kiperästä tilanteesa, mistä tietysti kiitos Tuikulle kun hoiti tehtävän hienosti. Kiitin kyllä ja kehuin vuolaasti Tuikkua. Tilanne oli hyvä opetus, että selvitämme yhdessä kiperiäkin tilanteita. Kärryillä kapealla väylällä auton kohtaaminen on aivan eri kuin selästä käsin. Olin niin tyytyväinen Tuikkuun, se toimi hienosti. Erityisesti kapeassa ohituksessa se malttoi pysähtyä auton viereen, odottaa ja lähteä liikkeelle kun sai luvan. Hieno Tuikku <3.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Kärryajelumme valokuvin

Karryajelulla harsopilvessä. Aurinko paistaa pilven takaa. Pakkasta noin 5 astetta. Ensimmäisiä kuvia matkan varrelta.
Kuvattu juuri ennen siltaa kun ylitämme Huhtasaaren ja siirrymme Jalassaaren puolelle.
Saapumassa sillalle ja jatkamme matkaamme kohtia Ahtialan kartanoa. Ylhäällä oikealla kuva kuusiaidasta, mikä reunustaa tietä. Alhaalla oikealla kuva kun olemme ylittäneet Lohjansaaren tien ja saapuneet Ahtialan kartanon maille.
Kuvien valinta on vaikeaa. Mutta tässä olemme ohittaneet Ahtialan kartanon ja suoraan edessä on kuusipuiden reunustama tie, mikä vie venerantaan.
Venerannalla käymme välillä kääntymässä ja suuntaamme taas kohti Ahtialan kartanoa, mikä näkyy oikealla alakuvassa.
Vasemmalla iso tammi. Käymme tässä pehmeäpohjaisella metsätiellä usein ratsastamassa ja ajelemassa kärryilllä. Vielä se on sangen pehmeää, vaikka pakkasta onkin ollut muutaman päivän.
Minä pidän eniten havupuumetsistä, etenkin mäntypohjaiset metsät ovat parhaita. Alhaalla oikealla Ahtialan kartanon metsätie päättyy Lohjansaarentielle ja tässä kohden käymme tekemässä käännöksen ja palaamme samaa reittiä takaisin.
Ahtialan kartanon tiellä vasemman puoleisessa kuvassa. Edessä on Lohjansaaren tien ylitys. Oikealla olemme jo Huhtasaaren tiellä matkalla tallille takaisin.

torstai 6. helmikuuta 2020

Ei olisi kannattanut

Hevosen omistajana tietää, ettei  koskaan pidä kehua / todeta ääneen varsinkaan sillä, että hevonen on pysynyt terveenä. Viime aikoina koirat ovat olleet enimmäkseen terveenä. Lilon kanssa jouduimme käymään eläinlääkärillä, sillä sen selässä oli todennäköisesti jokin venhähdys. Otettiin pissanäytteet ja tyhjennettiin anaalirauhaset. Ja kuinka ollakaan ne ärtyivät tästä toimenpiteestä ja olen hoidellut kotona huuhdellen ja laittaen rasvaa sekä laittanut Lilolle kaulurin. Tähän sitten olen todennut muutamalle, ettei Tuikun kanssa ole tarvinnut eläinlääkäriä rasittaa. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Maastoilujen jälkeen en ole aina laittanut loimia. Vaikka se on ollut kevyesti hikinen, koska sillä on karvaa ja säät ovat olleet melko lämpimät eli ei pakkasen puolella. Ja tämä on ollut todennäköisesti syynä siihen, että se alkoi yskimään. Tätä meni muutamia päiviä satunnaista yskintää ja ostin yskänsiirappia, annoin lauantaina ja  sunnuntaina se yskikin kunnolla. Joten Tuikku jäi lepolomalle ja sain eläinlääkärin tiistaiksi. Vointi sillä on ollut varsin hyvä ja tiistaina otimme verinäytteet. Ne saapuivat tänään ja arvot ovat hyvät eli ei tulehdusta. Yskänsiirappi on ollut tehokas rohto ja siitä on ollut apua. Tänään teimme maastolenkin pelkästään käyntiä, alkumatkasta pari yskähdystä ja siihen se jäi. Reipas oli ja niin oli kaveri. Säähän oli mitä hienoin ja kävimme myös pellon reunaa pitkin kävelemässä ja siinä vaihessa hevosilla meinasi revetä kun edessä, sivulla ja takana oli sellaiset baanat, että niissähän voisi vaikka revitellä. Mutta tällä kertaa ei. Teimme koko maasto-osuuden pelkästään käyntiä nauttien hyvästä säästä ja auringonpaisteesta. Tällaiset maastot ovat hoitavia, terapeuttisia ja etenkin tähän kaamosaikaan kun harmaata, sateista, lillua joka paikassa, oli aurinkoinen sää poikkeus ja kyllä se tuntui hyvältä.

Blogiani olen kirjoittanut tammikuun ahkerasti. Helmikuu alkaa nahkeasti ja kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Viikonloppuna menimme kärryillä ja satoi, oli kylmä, mutta silti on mentävä, sillä Tuikun ympärysmitta on kasvanut. Eikä tätä helpota kevyet jaksot välissä, suo siellä vetelä täällä. Pitkään Tuikku sai ollakin sutjakka, nyt alkaa taas totinen taistelu läskiä vastaan, mikä taitaa saada hetkellisen erävoiton. Mutta kevät on tulossa ja suunnitelmissa tehdä pidempiä reittejä, tutkia uusia reittejä, kärryajelua enemmän mukaan. Tuikku näyttäisi nauttivan kärryajelusta. Mutta on sillä intoa ratsainkin, mutta luulen, että se tykkää kun voi mennä ilman ratsastajaa, maisemat vaihtuvat ja pyrin juttelemaan sille paljon. Ainakin viimeaikoina olen kertonut sille paljon asioita ja sen korvat käyvät välillä ees, taas ja sivulle. Sujuvasti se osaa kuunnella.

Minä todella tykkään omasta hevosestani, se on täydellinen pakkaus, saisi vain olla isompi, se on yksi pitkä miinus. Mutta muutoin luonteeltaan napakymppi ja sovimme niin toisillemme. Ja ystävyys hevosen kanssa on ihan oma lukunsa. Mutta joskus saa nauraa omalle hevoselleen etenkin se puuroaika on sille koko jutun ydin. Punainen puuroastia, siihen pari desiä melassia, kivennäiset ja lisät. Mutta kun Tuikku näkee punaisen astiansa, se rakkaus ja lämpö omaa puuroastiaa kohtaan näkyy sen silmistä. Lauantaina ostin yskänsiirappia ja sitä muutkin kehuivat, miten hyvin se maistuu omalle hevoselle. No minä laitoin sitä sitten puuron sekaan ja vein kärryajelun jälkeen Tuikulle syötäväksi. Ja huomasin tehneeni sitä kohtaan pahimman, mitä hevoselleen voi omistaja / ystävä tehdä, laittaa sinne jotain sellaista, mikä pilaa parhaimman kohokohdan sen päivässä. Miten minä saatoinkaan niin toimia. Tuikku, joka on ahne kuin mikä, sen puuroon ei saa laittaa piimää eikä vastedes yskänsiirappia. Puolet jäi syömättä, pitkään se pohti ruokaansa. Ja tästä loukkaantuneena se ei huolinut anteeksipyyntönä paria kuivaa leipää vaan käänsi minulle takapuolensa osoittaakseen, että kiss my ass! Vaikka tässä tätä huumorilla kirjoitan ja tilanne oli koominen ja sitä naurettiin yhdessä, oli se Tuikulle selvästi paikka, mikä sai pienen särön meidän väleihin, kehtasinkin pilata puuron! Se todella vältteli minua ja sen ilmeet sen myös kertoivat, kuinka saatoit, varmasti olet pilannut leivänkin, en ota! No seuraavana päivänä annoin suosiolla ruiskulla yskänsiirapin ja puuron sai ilman ja maistui hyvin. Elämä palasi kohdilleen.

Mitä koiriin taas tulee, ovat ne muutoin olleetkin reippaita ja ulkoilu maistuu sekä Lennille kuinkas muuten kuin ruoka. Vaikka se on sitä samaa nappulaa ja välillä märkäruokaa. Olen nyt jo alkanut lisäämään sille myös muutakin, kalkkunasta tehtyjä puruluita, mitkä pitävät hampaat kunnossa. Ja häviävät alta aikayksikön ja makupalana jääkaapista kalkkunaleikkelettä. Olen näitä antanut nyt joka toinen päivä ja pitää seurata, miten vatsa voi. Ulkoilleet olemme myös ja eilinen pitkä lenkki oli oikein mukava. Koirat jaksavat ja pitävät ulkoilusta.

Ja unohtamatta meidän uutta harrastusta, sunnuntaina lähdemme katsomaan aitoa mummon mökkiä. Tilaksi rekisteröity. Onhan näitä tullut katsottua ja tämäkin vaikuttaisi etukäteen oikein kivalta. Mutta saa nähdä, millainen paikka on.


Koirantalutuslenkiltä
 






maanantai 27. tammikuuta 2020

Liiku tarpeeksi

Tämä on aihe, mistä voisin kirjoittaa useammankin sivun. Oman hevosen omistavana liikkumisesta on tullut myös terveyden ylläpitoa ja sairauksien ennaltaehkäisyä. Se pitää mielen vireänä ja on kiva nähdä kun hevonen innostuu tai se joutuu ponnistelemaan ja hikoaa, näkee kun se tekee töitä. Kun se suorittaa pyydetyt tehtävät ja teemme matkaa yhdessä. Minulla ei ole kovin tarkkaa viikkosuunnitelmaa Tuikun kanssa, mutta pyrin pitämään viikossa ainakin kaksi raskasta päivää, jolloin se joutuu hikoamaan. Tämä on tietysti riippuvainen omasta ajasta, kengistä sekä viikon aikana voi tulla yllättäviä esteitä. Välillä joudun työn laittamaan hevosen edelle, mutta kokonaisuutena pyrin myös säilyttämään Tuikulla säännöllisen liikuntarytmin töistä huolimatta. Ja kun se ei aina ole mahdollista... on tehtävä komprommiseja.

Mitä tulee omaan liikkumiseen, pyrin liikkumaan myös itse. Koirien kanssa teen pitkät aamulenkit ja etenkin asuntoautoretket ovat mieluisia. Yksi syy on se, että silloin kaikki muu jää ja on aikaa keskittyä koiriin sekä tehdä niiden kanssa kävelyretkiä, pitkiä ja nähdä ympäröivää seutua. Koirat pitävät ulkoilusta, niistä näkee, miten ne tykkäävät. Vapaana ne saavat olla kotipihalla aidatulla alueella, missä ne juoksevat keskenään ja välillä mennään sellaista rallia, että oksat pois. Ja onhan niillä vauhtia. Nykyisin sitä arvostaa tervettä, innokasta ja liikkuvaa koiraa. Onneksi nykytilanne on hyvä, toivon mukaan jatkuu myös sellaisena.

Hiihto on lajina minulle vastenmielisin. Siinä pitää rehkiä, hiota ja huhkia eikä se ole läheskään niin motivoivaa kuin ryhmäliikuntalajit kuten pesis, lentis, koris, sähly tai jalkapallo. Näistä itse pidän. Pitäisin myös jääkiekosta, mutta nykyisin olen tullut kömpelömmäksi luistinten päällä ja olen antanut itselleni luvan olla kömpelö edes yhdessä lajissa. Muutoin yritän pitää jonkinlaista osaamista ryhmäliikuntalajeissa, tosin pitkään aikaan en ole päässyt pelaamaan pesistä, lentistä tai korista. Lentopallosta pidän eniten ja olen yrittänyt ottaa selvää jos pääsisi mukaan lentopalloryhmään, minne kelpuutettaisiin vanhat, hitaat ja kömpelöt tädit. Vielä en ole löytänyt, tosin en ole kovin aktiivisesti asian eteen vaivaa nähnyt, mutta sähköpostiin en ole tiedusteluuni saanut vastausta. Mutta tavoitteena on päästä pelaamaan pitääkseni yllä kuntoa sekä antaisi vaihtelua ratsastukseen.

Mitä tulee taas Tuikun liikkumiseen, olemme kunnostautuneet kärryajeluun pidemmän tauon jälkeen. Tämä on siinä mielessä hyvä, että Tuikun selkä jää painosta vapaaksi ja se saa työskennellä vapaammin. Tänään teimme kymmenen kilometrin lenkin ja Tuikku sai hölkätä aina kun se vain oli mahdollista. Tällä kerralla jätettiin kokonaan vauhdikas ravi pois ja pyysin vain rentoa hölkkää, mikä välillä oli hieman liian löysää menoa. Hikikin tuli Tuikulle, sopivasti. Ja takajalat hikosivat sekä etuosastaan, mutta ei liikaa. Välillä on vain kovin haasteellista kun tien pohjat ovat niin kovat, mutta tänään oli jo osittain sulaneet ja pehmenneet. Ja olihan upea sää.

Edellisenä päivänä eli lauantaina menimme ratsain, otsalampun valossa. Pakkasta oli ja tien pinnat olivat kovat, joten juoksuosuudet jäivät Ahtialan metsätielle, missä on laukkamäki. Teimme tällä tiellä harjoituksia raviosuudet suoralla ja kun tulimme ylämäkeen, sen laukkasimme ja jatkoimme ylös, siitä raviin ja niittytien viimeisen mäen kohdalla käännyimme takaisin ja toistimme ravi- ja laukkaosuuden. Tätä teimme kolme kertaa. Palasimme tallille. Joskus on vain tehtävä harjoitukset sään sallimisissa rajoissa.

Oma hevoseni on esimerkki siitä, miten suuri vaikutus on sopivalla liikunnalla ja oikealla määrällä ruokaa, jolloin tasapaino pysyy hyvänä.  Taiteiluahan tämä välillä on. Se mikä tietysti itseäni hämmästyttää, on eri harrastajien näkemykset siitä, mikä on raskasta tai kevyttä liikuntaa. Monelle tunnin lenkki on riittävä, vaikka se ei sisältäisi juurikaan raskaampaa osuutta, muutama (pari) juoksusuora ja nekin voivat olla 100 m:n pituisia ja se jää tähän. Käynti on aliarvostettu laji, mutta olemme menneet Tuikun kanssa käynnissä niitä raskaampia nousuja, rämpineet metsäpolkuja, tehneet vaihtelevia maastoja. Ja Tuikun kannalta jos meidän liikutus jäisi  näiden varaan, lihoisi se, vaikka kuinka heinästä pihistäisi. Ja sehän on nykypäivänä suorastaan kirosana jos puhut heinämäärän vähentämisestä. Kun hevosen on saatava vähintään tietty määrä heinää jne. Jokaisella meillä on pinttymänsä ja intohimonsa, toisille se on heinämäärä minulle se on liikunta, sillä pidän hevosen terveyden kannalta hyvänä, että se pääsee liikkumaan ja pääsee myös revittelemään, mutta on myös päiviä, jolloin voi mennä sen kevyen lenkin ilman suurempaa rasitusta. Koen välillä väsymystä ja kotisohva kutsuu, mutta tiedän miten käy jos annan mieliteoilleni periksi. Joutuisin tekemään raskaampia vetoja Tuikun kanssa, jotta sen vatsanympärys saadaan pidettyä säällisissä mitoissa ja toisaalta en halua päästää tilannetta siihen, että hevonen joutuisi rääkkiin vain sen takia, etten itse jaksa. Yritän siis tehdä liikutuksen siten, että voin pitää sopivasti vapaita ja Tuikku saa levätä. Sen hevosen mielelle tekee hyvää myös vain olla. Lihakset pääsevät palautumaan ja saa päiviä, jolloin voi olla kavereiden kanssa ja nauttia heinälaatikon antimista ilman omistajan velvoittamaa hikiliikuntaa.

Maastoilussa seuraan myös Tuikkua, miten väsyneeltä se vaikuttaa. Pyrimme tekemään yhtämittaista juoksuosuutta, välillä siten, että laukkaamme alkumatkan rauhallista vauhtia ja lopussa kiihdytämme sen, minkä jaloista pääsee. Näiden jälkeen palautellaan käynnissä, siirrytään sopivassa kohden raviin ja välillä taas laukkaan. Toisinaan taas voimme mennä koko matkan hallitusti ja tätä se on ollut viimeaikoina kun on pitänyt säästellä kenkiä, jotta ne pysyisivät hyvin kavioissa. Ja tähän on todettava, että kengitys on ollut hyvin tehty, korjaus on onnistunut ja siitä myös antoi toinenkin kengittäjä palautetta, hyvin korjatut kaviot, kannat hyvät. Kavioiden pitäisi saada edelleenkin kasvaa, jotta päästään tavoitteeseen.

Tulevan kevään osalta olen jo suunnitellut tekeväni Tuikun kanssa niin pitkän maaston, missä tarvitaan myös välijuottoa ja syöttöä. Lenkki vaatii myös asfalttitiellä menoa useamman kilometrin, jotta pääsemme myös varsinaiselle reitille. Toinen tavoite on lisätä myös kärryillä kilometrejä ja tarkoitus on suunnata Lohjansaaren puolelle, missä riittää hyviä hiekkateitä. Minusta tavoitteet ovat hyvät, ne tuovat mielenkiintoa ja pysyy seikkailumieli mukana. Ei tavallista toistoa, arkisia rutiineja vaan päämäärä, minkä voi saavuttaa ja jos taas jää, niin jätetään seuraavalle kaudelle. 
 




perjantai 24. tammikuuta 2020

Lumeton tammikuu

Parin vuoden takainen helmikuun kuva, missä tulemme Lohjansaaresta takaisin Huhtasaareen jäätä pitkin.
Meillä sairastaa nyt toinen villakoiristamme, Lilo. Alkoi viikonloppuna olemaan vaisu. Syö ruokansa hyvin, kakkaa hyvin, pissaa tulee. Mutta ei hyppää enää itse sohvalle tai petiin. Ja pitää nostaa. Makuulle käyminen on harkinnan ja pohtimisen takana. Kipuja on selvästi. Seurailin alkuviikon ja en halunnut hätiköidä, olisiko pitänyt - se jää nähtäväksi. Keskiviikoksi saatiin aika ja verikokeiden mukaan arvot kaikin puolin hyvät, koira voi siis sen mukaan hyvin. Lämpöä oli, mutta johtuiko stressistä, en usko. Sillä oli mielestäni lämpöä jo alkuviikosta. Aamuisin ramppaa ulkona ja epäilys on pissatulehduksen puolelle. Tänään viedään näyte, mitä yritettiin jo keskiviikkona saada siinä onnistumatta. Otin nimittäin eilen eläinlääkärikäynnillä kauhan mukaan ja Lilo pissasi, minä sain kauhan vatsan alle, mutta huti meni - kaikki. Aamusta Jari onnistui saamaan näytettä astiaan, mikä odottaa jääkaapissa toimitusta labraan. Toinen vaihtoehto voisi olla venähdys, minkä takia hyppääminen on hankalaa ja paikoilleen asettuminen on työn takana.

Mitä taas tulee Tuikkuun niin sen kanssa ei ole tarvinnut eläinlääkäriä vaivata. Herkkävatsainen on, mutta siltä osin vatsa voi hyvin, esikuivattua syö, toki olisi parempi jos olisi mukana kuivaa, mutta sitä ei ole viime kesältä saatavilla. Välillä huomaa, että lanta löystyy, mutta pääosin hyvää, sopivaa ja ei ole ripulilla, ei märkäpieruja, vointi hyvä. Yllättävää se, että tämän kanssa on ollut vaikea löytää sopivaa heinää ja arvailuja takana, mikä on syynä, mutta pääosin vatsa on pysynyt hyvänä nykyisen tallin heinällä, vaikka syötetään esikuivattua. Toki jos olisi omassa suosisin kuivaheinää ja ostaisin mukaan esikuivattua pienpyörönä. Eikä Tuikun ruokintaa ole muutettu parin vuoden jälkeen paitsi hamppu on jäänyt pois. Saavat heinää niin paljon, että jostain on nipistettävä, jottei liho ihan pullaksi. Ja jo saatuja kiloja pitäisi saada pois. Olemme tehneet jo melko raskaita lenkkejä ja Tuikku tuntuu olevan reipas, erityisen reipas se on ollut kärryillä. En tiedä, onko syynä myös rintaremmi, mikä vaihtui pitkiin, jolloin saan kiinnitettyä aisoihin. Olen myös miettinyt luokin hankkimista, sillä ravivaljastus (ilman häntävyötä, korvattu mäkivöillä) ei oikein sovellu mäkiajeluihin. Ravivaljastuksella yhdistettynä mäkivöihin on menty vaihtelevat maastot, mäkiä ja tasaista. Häntävyön halusin pois, jottei tule painetta ja vetoa rankaan vaan mäkivyö ohjaisi vedon takaosaan reisien takaa ja vähentäisi rangan painetta.

 

Olemme myös menneet Tuikun kanssa kentällä. Siellä aloitamme pitkin ohjin, jolloin tehdään siirtymisiä käynnistä pysähdykseen vatsalihasten avulla, alussa tarvitaan ohjalla huomautusta, mutta toistojen jälkeen ymmärtää ja tekee, mitä pyydän. Temme myös peruutuksia ja näissäkään ei tarvitse ohjista juurikaan pyyntöä, painon siirto hieman eteen ja pohkeita, alkuepäröinnin jälkeen tulee peruutusta. Olen tehnyt myös peruutuksen jälkeen takaosan kautta käännöksen suuntaa vaihtaen ja tämä on ollut mielestäni hyvä liike Tuikun kanssa, se tekee tämän mielellään ja näin en tarvitse juurikaan ottaa ohjaa, käyttäen pohkeita ja tulee hieno käännös takaosa pysyen paikallaan, etuosa kääntyen ja teemme 90 asteen käännöksiä. Näissä Tuikku on minusta hyvä, jos tulee virheitä, johtuvat ne minusta. Olemme tehneet myös väistöjä niin käynnissä kuin ravissa. Siirtymisiä harjoittelemme käynnistä harjoitusraviin ja takaisin. Pyrin vaihtamaan tehtäviä melko usein, sillä Tuikku pyrkii ennakoimaan ja arvaamaan toistojen myötä, jolloin se tahtoo tehdä tehtävän jo ennenkuin ehdin pyytämään. Tämän vuoksi en suorita samaa tehtävää montaa kertaa peräkkäin vaan siirrytään jo uuteen ja siitä sitten takaisin siihen, mistä lähdettiin.

Meillä oli Tuikun kanssa mukana sen tarhakaveri kun lähdimme kärryajelulle ja olihan hauskaa. Niin tuntui olevan hevosilla. Toki Tuikkua saa innokkaaksi kun kaveri juoksee perässä, rinnalla. Ja välillä tulee sellaisia lähtöjä, että nyt mennään. Välillä sitä ei ole itse hereillä ja huomaa, että ohjat roikkuu ja on otettava joutuisasti tuntumaa. Tuikku myös ilakoi aisojen välissä. Eilen oli taas melko virrakas päivä alkulämmittelyjen jälkeen. Meillä oli tarkoitus ottaa huskykoira mukaan kärryajelulle ja ennen tätä Tuikku ilakoi pukitellen aisojen välissä. Tuikulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin koiraa mukana rinnalla juoksemassa, olin minäkin varautunut. Ja ensireaktio oli jännittyneisyys ja säikähdys. Mutta aluksi mentiin käyntiä, koira taluttajansa kanssa vierellä ja siitä kyytiin. Vauhtia pyysin ja Tuikku reakoi vauhdilla ja olihan siinä pidättämistä. Mutta vähitellen alkoi Tuikku tottumaan koiran rinnalla juoksemiseen ja matka taittui mukavasti, välillä vauhtia, välillä käyntiä. Tällä kertaa kärryajelu kävi ihan kunnon päälle ja niin vain huskykin väsyi kun joutui Tuikun mukana juoksemaan.

Tammikuu on ollut harvinaisen lämmin ja kun lunta ei ole maassa, lähdimme kaverin kanssa rantapolulle. Teimme koko lenkin alusta loppuun, paikoitellen oli märkiä kohtia, mutta selvitimme ne. Päivät vaihtelevat, välillä sataa, välillä on yöpakkasta ja näiden jälkeen maastoreitit ovat paikoitellen kovat ja epätasaiset, jolloin maastoilu jää käyntipainotteiseksi ja pitää katsoa paikka, missä voidaan ottaa juoksupätkää. Rasitustahan tämä ei juuri tuo eli kulutus jää kovin kevyeksi. Sitä vastoin aikaa kuluu maastoreittien tekemiseen.


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Ihan pimeetä

Viime päivinä olemme liikkuneet enemmän pimeällä kuin päivänvalossa. Viikonloput tietysti pääsemme valoisaan aikaan. Pidän näistä pimeämaastoista. Ja kun arki on tylsää tai yhteiselo Tuikun kanssa on liian tasaista, haetaan haastetta pimeämaastoilusta. Teimme viikolla myös maaston rantapolkua pitkin, missä on myös varsin jännittävä kohta etenkin pimeällä ja nyt kun vesi on noussut. Tässä on kallionreuna vastassa vasemmalla ja oikealla pudotus järven kivikkoon ja heti sen jälkeen syvää. Nyt vesi oli noussut jo kivikon yli ja polku kaventunut huomattavasti. Mutta hyvin me tämä pimeällä ylitettiin. Otettiin muutama valokuva ja Tuikku uteliaana myös halusi tutkailla rantareunamaa, minkä estin, jottei pehmyt ranta anna myöten ja sinne humpsahtaisi hevonen. Kivikosta kun on vaikea hevosen päästä pois. Mutta maasto meni rauhallisesti. Ainoastaan yksi jännitysmomentti oli kun pusikossa ryski niin maan perusteellisesti ja minä vaistomaisesti otin ohjat ja Tuikku mietti, että mikä ryskii. Ja se oli sitten siinä. Jatkettiin yhtä tyynenä matkaa eteenpäin.

Jotta maastot eivät pimeänkään osalta kävisi liian tylsiksi, tein Tuikun kanssa täydenkuun aikaan maaston. Otsalamppu oli käytössä, mutta kuu valaisi kirkkaalta taivaalta, sammutin valon. Siinä sitä talsittiin. Tämä oli hivenen jännittävämpää Tuikusta, ei mitään suurta pörinää, mutta valppautta kyllä. Ja kun Tuikku on saanut tarhakaverikseen issikkaruunan, mikä tuli kaukana vastaan ja otsalampun valo liikkui ja ääntä kuului, sai tämä Tuikun valppaaksi ja pohtimaan, onko kenties vastassa jotain, mikä voisi aiheuttaa suurempaa moovia. No kaverihan se sieltä tuli vastaan, me edelleen jatkoimme matkaamme. Sen verran huomaan, että uuden kaverin myötä on selvästi havaittavissa muutosta Tuikussa. Tähän vaikuttaa myös se, että meidän nössykkä on tämän kahden pienen lauman pomo. Yleensä aina Tuikku on ollut pahnan pohjimmainen. Se on sillä tavoin fiksu hevonen, että väistää eikä jää uhittelemaan, potkimaan tms. vaan tyytyy osaansa ja kiertää, odottaa ja katselee ja sen jälkeen palaa takaisin heinäkasalle, mistä pomohevonen sen ensitöikseen on väistättänyt kun on halunnut ensin oman paikkansa. Ihmisistä voi tuntua ikävältä nähdä, miten ensimmäiset päivät uudessa laumassa lähtevät käyntiin kun hevoset hakevat paikkaansa. Tuikku uudessa asemassaan saa olla pihatossa niin halutessaan ja ilmeisen tyytyväisenä se oljissa makoilee. Sitä vastoin ruuna (on ollut aikaisemman kaverin pomo ja tarkka heinistään) on joutunut tilanteeseen, missä se joutuu väistämään ja on ollut sangen hämmästynyt. Pihattoon on laitettu kaksi vesiastiaa ja heinänruokintapaikkoja on kaksi. Eilen ne olivat jo pihaton laarilla yhdessä syömässä heinää, mutta tilannetta on seurattava.

Tämä uusi tilanne selvästi vaikuttaa Tuikkuun ja se on ollut levoton ja hätäinen, reakoivampi ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Mutta puuroastia on yhä edelleen parasta, syö melko nopeasti, hätäisesti ja on pään sisällä paljon pohdittavaa ja totuteltavaa. Täydenkuun maasto meni hyvin, alussa oli pitkän aikaa sellaista levotonta menoa, jännittymistä, mutta loppuosaltaan päästiin rentoon menoon, ohjat roikkuen. Samalla sitä tarkkailee omia reaktioitaan, lisääkö niillä hevosen käytöksessä jännittymistä vai tuoko hevosen käytös omaan mieleen enemmän tarkkaavaisuutta ja sitä kautta valmiutta jos tulee jännittävä tilanne ja pitää ennakoida. Antaako tällöin hevoselle tahtomattaan viestiä, että olepas nyt varuillaan, valmiudessa ja tarkkaavainen. Tuikulle kaverin vaihto on myös iso muutos. Se on ollut kolmen hevosen laumassa, missä se on saanut olla melko huoleton. Pomo on pitänyt loitolla niin muut hevoset kun se menee ensin heinille, sitten tulevat kaverit syömään samasta laarista kukin omilta sivuiltaan. Pomo on myös pitänyt huolen turvallisuudesta ja toki myös siitä, että pihatossa se on ensin sitten muut. Ja elämä on ollut varsin simppeliä. Nyt on taas uusi tilanne, totuttelut kaveriin, uuteen arvonnousuun ja vastuuseen. Vaatii siis aikaa ja myös totuttelua minulta. Ratsastaessa ei vaikutusta, mutta valppauteen, rentouteen kyllä.

Sitä tuntee hevosensa, tottunut sen rauhalliseen käytökseen ja nyt on levotonta, vie aikansa kun palataan taas tuttuun ja rauhalliseen, tasaiseen menoon. Olen ajatellut tämän muutoksen myös itselleni opetuksena, että hevonen voi olla niin erilainen kuin, mitä se on ollut kun elämässä ei ole ollut muutoksia. Miten hevonen muuttuu ja miten itse suhtaudun muutokseen hevosen käytöksessä. En aina positiivisesti. Mietin myös tällöin, miksi käyttäydyn joissakin tilanteissa tiukasti, toisissa kohden valpastun ja varaudun. Onko kuitenkin takana pelkoa ja omaa jännittymistä kun ei tiedä, mitä se muutos tuo, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu kun et voi täysin ennakoida hevosen käytöstä. Ja tärkeintä on myös muistaa, että hevonen saa pelätä, se saa säikkyä, olla levoton ja näissä hetkissä on tärkeintä säilyttää oma mieli, maltti ja rauhallisuus, hyväksyä hevosen reaktiot eikä pitää niitä sellaisena, ettei hevonen luottaisi minuun. Vaan tärkeintä on se, että miten toimin niissä hetkissä, säilytänkö tyyneyden, olenko yhtä ystävällinen ja hyväksyvä. Osoittaa Tuikulle, että joo nyt pelotti, säikähdit ja se meni ohi, ei ollut hätää, jatketaan eteenpäin. Näin nyt normaalisti toimin. Mutta tässä muutoksen vaiheessa huomaan, että Tuikulla on selvästi erilaista levottomuutta, tilanteisiin reakoimista. Kun kaikki ei enää ole tuttua ja sekin joutuu opettelemaan uuteen asemaan, miten se sen hoitaa. Sillä on vastuuta, mitä ei ole ollut aikaisemmin. Se on taas uuden edessä.



Sitten meidän koirista. Niillä on mennyt tämä jakso hyvin. Lennillä vointi ollut hyvä, pientä närästystä. Ruokintakertoja on lisätty. Ja Addisonin tautia ei Lennillä ole. Tästä sitten jatketaan eteenpäin samalla eliminaatiodieetillä ja syödään RC Hydroallergenic ruokaa. Se on auttanut, ainakin toistaiseksi. Arki on lähtenyt sujumaan ja toivon mukaan Lennin vatsa voi hyvin. Olen viimeaikoina lueskellut koiran närästyksestä, suolistotulehduksesta ja tuntuu siltä, että näitä herkkävatsaisia villakoiria on paljon sekä monilla muillakin koirilla. Moni syöttää samaa ruokaa koirilleen, mitä Lennikin syö ja havainnut siitä saadun avun. Närästys on poistunut ja suolistotulehdustapauksissa moni eläinlääkäri on suositellut koiralle annettavaksi samaa Royal Caninin Hydroallergenic ruokaa.
 

tiistai 7. tammikuuta 2020

Lentävä lihapulla

Oletko koskaan nähnyt lentävää lihapullaa? Jos et, niin ohessa muutama kuva lentävästä lihapullasta. Tuikulla on ollut kevyempi jakso liikutuksessa, jotta saatiin kengät pysymään kavioissa. Kaviota kun piti saada kasvamaan. Jossain vaiheessa täytyy laittaa kuvat lähtötilanteesta ja mihin on päästy, vielä on projekti kesken, vaikka hyvällä mallilla on. Ja tämän kevyemmän jakson myötä on Tuikusta kehkeytynyt vähitellen lihapulla, mutta edessä on taas arkeen paluu ja hikisemmät lenkit.

Meillä oli tilaisuus Tuikun kanssa revittelyyn. Tätä emme ole tehneet pitkään, pitkään aikaan. Menimme kentälle ennen kengittäjän saapumista ja alussa ratsastin kevyesti ja Tuikku meni niin hienosti. Sellainen tekevä ja kuunteleva. Olen havainnut, että kehuminen on paras palkinto hevoselle. Etenkin kun tekee sen hieman suurennellen, ikäänkuin olisi tapahtunut maailmanluokan ihme ja hevonen suorittanut tehtävän niin maanperusteellisen upeasti. Tuikusta huomaa, miten se on tyytyväinen ja haluaa suorittaa vieläkin paremmin. Hyvät kokemukset, onnistumiset ne pienetkin, mitkä monelle ovat jokapäiväisiä, mutta hyvästä suorituksesta iso kiitos antaa myös motivaatiota hevoselle. Aikaisemmin olen jäänyt junnaamaan virheisiin, pyörinyt niissä ja miettinyt, miten voisin korjata virhettä. Kun jää virheisiin, unohtuu onnistumiset. Kun pitää tavanomaisena sen, että minkä hevonen on jo oppinut eikä muista kehua siitä, koska sehän on jo päivänselvää, tulee ratsastuksesta helposti sitä, että asioita suoritetaan ja ne ovat rutiineja. Itse olen kokenut sen, miten suuri positiivinen vaikutus on sillä, että jo opitusta, rutinoituneesta itsestäänselvästä suorituksesta kannattaa antaa iso kehu, liioiteltu ja positiivinen. Olen huomannut ainakin meidän kohdalla tässä kohden myönteisen vaikutuksen. Minulla on ongelmana juuri nähdä omat virheeni ja näitä olen työstänyt. Yrittänyt hyväksyä oman puutteeni ja nähdä ne hyvät suoritukset ja asettaa vaatimukset sille tasolle, mihin itse kykenen, jotta pääsen hevosta kiittämään ja kehumaan.

Kentällä Tuikku pääsi ratsastuksen jälkeen juoksemaan. Teki sen kyllä niin antaumuksella, että olipas hauska katsoa. Kierrokset lisääntyivät ja riemu repesi sekä alapihaton väkikin intoutui omiin leikkeihinsä. Tuikku sai virtaa muihin. Ja voi sitä pukittelua ja hyppelyä. Välillä pysähdyttiin, katsottiin ja kyseltiin, että vieläkö juostaan ja sanoin, että antaa mennä vaan. Ja taas sitä juostiin, kuohuttiin, pärskyttiin ja jalat ilmassa kuin ballerina nosteltiin jalkoja. Ketterä on lihapulla.













Ratsastusretket ovat olleet varsin keveät vielä. Olemme tehneet viiden kilometrin lenkkejä ja ne ovat vähän, sekin suurimmaksi osaksi käyntiä ja lisännyt olen jo pari juoksuosuutta. Pohjakunto on hyvä, mutta kevyemmän liikunnan myötä on kestäväisyyskunto selvästi laskenut. Ja sen huomasi eiliseltä maastolta kun lähdimme Iivarintielle kaverin kanssa. Otimme yhden juoksupätkän ja saamme mennä laukalla rauhallista, hallittua tahtia, jolloin kengät saadaan pysymään kavioissa. Tällä osuudella Tuikkukin jo puuskutti, mitä se ei helposti tee. Tuikku on päässyt islanninhevosen kaveriksi. Tämä on vanhempi ruuna ja ei mitään draamaa yhdistämisestä. Tuikku vaikutti hieman siltä, että sitä ärsytti ja se osoitti takajalallaan, että ei ihan liian lähelle, orimaisesti kuopi etujalallaan maata. Ajateltiin, että Tuikusta tulee lauman pomo. Mutta kyllä seuraavana päivänä, oli ruuna ottanut komennon ja kertoi, mistä Tuikku heinänsä saa syödä. Toinen vesiastia lisättiin myös, sillä oli myös siitäkin tarkka. Kolmantena päivänä oli selvästi jo tilanne tasaantunut ja tulivat pihatosta pois kun Tuikun hain. Hyvin sopuisia ovat. Sen huomasi myös, että kaveri olisi niin lähtenyt mukaan kerta Tuikkukin pääsi. Yhteisen maaston teimme näiden kanssa. Kaverit ovat ruokintatarpeiltaan ja kooltaan lähes samanlaiset.

Entäs meidän Lenni: sille kuuluu varsin hyvää, syö, juo ja nukkuu sekä liikutaan myös hihnalenkeillä ja on menty jo keskipitkä lenkki. Reipas on. Olen kuitenkin antanut näin parina aamuna kipu-/pahoinvointilääkkeen. Vatsa on vaikuttanut hieman kireältä kyljistä ja alavatsa kovalta tunnustellessa. Lääke vain auttaa oireisiin, mutta syy on vieläkin hoitamatta. Ja tällä viikolla pitäisi tulla vastaus, onko Lennillä Addisonia vai ei. Isovillakoirilla on addisonia ja löytyy myös kääpiökokoisiltakin, mutta harvemmin. Addison on periytyvä. Voiko siis periytyä vain toiselta vanhemmalta vai onko kyseessä resessiivinen eli molemmat vanhemmat kantavat, vaikkeivat itse sairastaisikaan ko. tautia, mutta kantavat toisessa geeni(alleeli)parissaan ko. sairautta. Mikäli vain toinen vanhempi olisi kantaja, olisi sillä myös näkyvänä addisonin tauti, mutta näin ei ole. Eikä Lennin suvussa ole  vastaavilla oireilla varustettuja koiria, linjasta on tietoja n. 24 koiraan saakka suvussa. Ei ole aina helppoa selvittää koiran oireiden syytä ja rahaa näihin palaa. Meillä on vakuutus, mutta sehän ei takaa mitään. Vielä ei ole kaikista tullut vakuutuspäätöstä.

 Ja kun kevät koittaa, iskee maatilakuume. Me olemme jo aloittaneet tai tarkemmin minä aloittanut syynäämään paikkoja, käyneet jo katsomassa ja tulevana viikonloppuna olisi paikka, missä maastot olisivat parhaimmat, mitä voi olla niin ajoon, ratsastukseen kuin pyöräilyyn. Mutta kohde ei taas vastaa ihan sitä, mitä pitäisi. Mutta tämä käy harrastuksesta. Jarin tehtävänä on taidokkaasti torpedoida kaikki ehdotukseni ja minä taas yritän sinnikkäästi löytää sen paikan, mihin loppuviimein saisimme kanaset, heposet ja muut karvaiset. Nuorimmainen asuu vielä kotona, keskimmäinen lähdössä opiskelemaan, joten asumisjärjestelyt muuttuvat ja ne antava enemmän mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja minulle tarjoutuu oiva tilaisuus tehdä matti tässä maatilashakkipelissä. Parikymmentävuotta tätä haavetta olen ylläpitänyt, ei siis mikään hetken mielijohde, mutta en pidä manipuloinnista vaan toivon, että tavoite tulisi olemaan yhteinen ei vain toisen haaveen täyttämistä.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Vuosi vaihtui 2020

 

Vuoden vaihtumisen myötä kääntyi Tuikkukin kymmenvuotiaaksi. Ihan huippua. Meillä vuosi vaihtui rauhallisesti kotona, sillä jälleen kerran suuntasimme kohti Espoon eläinsairaalaa uudenvuoden aattona. Lenni alkoi oksentamaan aamulla muutamia kertoja, oli väsynyt, ei ruoka maistunut. Ei kuitenkaan niin voipunut kuin aikaisemmilla kerroilla, mutta en halunnut ottaa riskiä ja katsoa, miten koiran käy. Soitin sairaalaan ja saimme iltapäiväksi ajan. Lenni on syönyt allergiaruokaansa ja tämän aikana sen vointi on ollut hyvä, välillä on nappulat tökkineet ja maistunut kuivana paremmin, joskus märkänä. Lennille on maistunut sitä paremmin jos Lilokin niitä syö, joten yhteisruokinta on auttanut myös tässä kohden. Sairaalassa todettiin hyväkuntoiseksi, laitettiin kanyyliin, sai kipu- ja pahoinvointipiikin ja nyt otettiin ACTH-testit ensimmäinen näyte, lääkeannos ja toinen näyte tunnin kuluttua. Viikon päästä saamme tulokset, onko Lennillä Addisonin tautia, mihin myös oireet sopivat. Jos ei, sitten alkavat tutkimukset suoliston ja vatsan osalta.

Tuikun kanssa olemme liikkuneet kevyesti, pääsääntöisesti taluttaen. Kengittäjä on tulossa perjantaina, joten olen jo lisännyt käyntiratsastusta mukaan ja nyt parina kertana olemme ottaneet juoksuosuuksia myös. Oikea takakenkä on jo löystynyt, mutta hyvin se on pysynyt paikallaan lähes tämän 10 viikkoa, mitä edellisestä kengityksestä on kulunut. Tässä välissä molemmat etukengät ovat irronneet ja kiinnitetty takaisin paikoilleen. Nyt olisi sitten edessä kengitys ja nähdään, miltä kaviot näyttävät. Miten paljon saadaan korjattua kaviokulmaa ja miten on vara vuolla varvasta pois. Mitään kovin radikaalia muutosta ei nopeasti voi tehdä. Tuikulla on ongelmana talvella kavion hidas kasvu ja helposti sen varvas kasvaa pitkäksi, joten omat haasteensa se luo kengittäjälle. Ja tilannetta ei helpota Tuikun tapa liikkua ja nostaa etujalkojaan ylös, jolloin ne myös tulevat maahan voimalla ja tämä aiheuttaa helposti kenkien löystymistä, liikkumista ja muuta haastetta kaviolle. Lisää vielä painetta kannatinpinnoille, jolloin ne lohkeilevat helpommin.

Mutta muutoin on Tuikun kanssa elämä sujunut mutkattomasti ja se tuntuu olevan kovin tyytyväinen omaan kevyeeseen jaksoon
sa, vaikkakin tänään Tuikku tuntui olevan erityisen virtaisa. Teimme lyhyen lenkin, Ahtialan kartanon teillä, suurimmaksi osaksi käyntiä ja pehmeillä pohjilla ravia ja laukkaa. Ja tutussa laukkamäessä sitä lähdettiin ravilla eteenpäin ja siitä laukkaan. Virtaa oli ja lopussa tuli ilopukki, minua nauratti ja meni melkein pissat housuun siinä nauraessa. Tuikkukin tuntui pohtivan, että jos emännällä on noin hauskaa, voisiko sekin vähän kokeilla ripaskaa. No ei kokeillut, tulin alas. En siitä syystä, että olisin pelästynyt vaan kevyen jakson vuoksi. Siirrymme siis pikkuhiljaa normaaliin liikuntamäärään ja totuttelemme vähitellen reippaampaan menoon. Mutta hauskaa oli. On kiva nähdä kun hevonen innostuu ja on ehkä vähän ilkikurinenkin.

Olen päässyt myös tallin shirellä maastoon ja oli hieno kokemus. Tamma on rauhallinen, mutta jossain tilanteissa se tahtoo kuumua. Maasto meni hyvin ja odotin sen kuumuvan enemmän ja olevan jännittyneempi, mutta yllättävän rauhallinen se oli, vaikka ratsastus sen kanssa oli minulle eka kerta. Ja olihan se vähän hassua istua lähes 180 säkäisen hevosen selkään kun olen tottunut Tuikun kanssa menemään. Mutta yllättäen selästä käsin ei tuntunut kovin isolta, mutta alas tullessa sen vasta tajusi, että tiputus olikin aika korkea. Maastoilimme yhdessä kahden issikan kanssa, joista toinen oli ikäänkuin turvahevonen. Asfalttitien risteystä ylittäessä sai issikka mennä edellä ja me tulimme perässä. Tamma oli rauhallinen eikä sitä tuntunut haittaavan, vaikka menimme välillä rinnakkain. Ja sen ravi, voi kun se oli kiva. Kun se tahtoi kotiinpäin innostua ja jouduin sitä pidättämään, tuntui ravi oikein mukavalta, pehmeältä ja tuli tunne kouluhevosesta. Kun pidätät, niin hevosella on energiaa ja liike on ylöspäin. Laukka oli wow, keinuhevoslaukkaa, pitkää ja matkaavoittavaa, mutta minulle varsin hitaan tuntuista. Olisin hieman tahtonut eteen enemmän, mutta toisaalta en halunnut tilannetta, missä olisin joutunut liikaa pidättämään. Tälle kun ohjissa roikkuminen tuntui ikävältä ja halusin välttää suussa roikkumista, joten annoin yleensä ohjien olla löyhällä, jolloin se saa mennä rennosti. Tosin kotimatkalla Rauhalan mäessä oli pikkaisen sitä tunnetta, että tammalla on kiire kotio ja alamäkikin olisi mennyt ravilla. Joten siinä kohden kyllä pidätin jo napakammin, antaen kuitenkin ohjaa kun pysyi käynnissä, sekin oli reipasta. Kotimatka mentiin reippaassa käynnissä.

Mitä odotan tulevalta vuodelta: Lenni pysyisi terveenä, saisimme selvyyden oireilulle ja siihen oikean hoidon. Tuikun kohdalla mukavia maastoja, terveyttä ja saisimme kaviot oikeaan balanssiin. Lilon kohdalla toivoisin sille luottamusta lisää ja se pääsisi omista möröistään pois. Ja tietysti jos pitkäaikainen haave edistyisi vihdoin ja viimein edes seuraavalle etapille - toivoa on.